Nepalin ihmemaa, osa 8: Pashupatinath 1 - Raadollista oheiselämää

Synkein kuvasarjani ja kertomukseni kahdessa erässä tulee Pashupatinathista, polttohautauksistaan kuuluisasta temppelialueesta, joka sijaitsee pyhän Bagmati-joen rannalla. Se on yhtäältä suuri ulkoilmakrematorio, mutta toisaalta myös hindujen tärkeimpiä pyhiä paikkoja.

Synkeys tarinaan tulee siitä valtavasta ristririitaisuudesta, mitä tämä polttohautausareena mielessäni herätti. Se oli outo, monin tavoin henkisesti sairas paikka - ja ennen kuin lukija hyppää ajatuksissaan kuvittelemaan, että polttohautaus itsessään olisi ollut mieltäni järkyttävä, voin kertoa, ei todellakaan, ennemminkin päin vastoin.

Mutta kaikki muu mikä paikkaan liittyi: lika, turistit, henkisesti sairaat lapset, lehmät ja härät, ns. pyhät miehet, liimanhaistelijat ja agressiiviset apinat, ne järkyttivät mieltä. Eritoten kun samaan aikaan itse seurasi harrasta ja ennen kaikkea arvokkuudella suoritettua polttohautaustoimitusta toiselta puolen jokea.

Myös sade, harmaa, jatkuva, veltto auttoi tunnelmaan pääsemisessä. Tämä reissu otti henkisesti voimille, mutta myös sekin oli tehtävä. Millään muotoa en olisi tätä jättänyt väliin.

Jaan tämän postauksen kahteen osaan: Pashupatinathin ristiriitaisuuden kuvaus yhtäältä ja toisaalta erään polttohautauksen kuvallinen kuvaus alusta lähes loppuun astu. Varoitus: tämä postaus ja varsinkin seuraava ja sen sisältö voivat järkyttää herkkää mieltä.

Aloitan kuitenkin tarinan kuvalla, joka ei ole minun ottamani. Vohkin sen Wikipediasta. Tältä tämä tärkeä temppelialue ja ulkoilmakrematorio näyttävät turistikuvissa. Omat kuvani tulevat sitten perässä:

Pashupatinath on laaja alue, johon kuuluu muutamainenkin tärkeä hindutemppeli, jonne ei-hinduilla ei ole asiaa. Näiden ohella alueella on Kuolevien talo, jonne kärrätään ihmisiä viimeisissä henkihievereissä. Kukaan sinne viety ei sieltä elävänä poistu. Ei, vaikka paranisi. (Ikinä ei silmieni verkkokalvolta häviä näkymä, jossa erään polttohautauksen aikana polttolaiturien poikki kulkee kolmen väsyneen ihmisen seurue, nuori äiti, pieni lapsi ja isoisä. Retuuttaen raskasta taakkaa, kangasnyyttiä, josta retkottaa yksi jalka ulos. He olivat matkalla Kuoleman talolle.)

Temppelien ja Kuoleman talon ohella alueen keskuksen muodostaa likaisen Bagmati-joen rannalla olevat polttolaitturit, joissa lopullinen polttohautaus tapahtuu.

Joen rannalla on myös kivisiä majoja, eräänlaisia minitemppeleitä ns. vaeltaville pyhille miehille. Ja joessa köyhät, henkisesti sairaat lapset siilaavat jokeen heitettyjä vainajien jätteitä, toivoen löytävänsä jostain vaatteisiin piiloitettuja rahoja tai muuta arvotavaraa.

Pashupatinath nähtynä takavasemmalta

Polttolaitturit, joissa polttohautuksen viimeinen vaihe suoritetaan. Sadepäivä ei ole hyvä päivä kremaatiolle.

Pienet kiviset majat toimivat ns. pyhien miesten majapaikkoina

Saastainen Bagmati, Nepalin häpeäpilkku ja samalla yhtä lailla pyhä joki, joka laskee Gangesiin

Pashupatinath on myös turistinähtävyys. Turisteilla on oikeus seistä joen toisella reunalla ja pällistellä joen yli hautajaisseremoniaa ja vainajan polttamista. Ja missä turistit, siellä myös helppoheikit, joka on ainoa termi jolla voin ns. pyhiä miehiä eli sadhuja kutsua.

Sadhu - tuo hieno pyhä mies?

Aloitetaan tämän visuaalisen spektaakkelin purku ns. pyhistä miehistä eli sadhuista, jotka ovat mieltäni arvelluttaneet aina siitä lähtien kun edellisellä kerralla olimme Nepalissa, ja joita hengailee Pashupatinathissa pilvin pimein. Keitä he ovat? Eksoottiset rajut äijät, jotka hengailevat temppeleillä, sivelevät kehonsa tuhkalla, pukeutuvat mitä oudoimpiin asusteisiin, kasvattavat partojaan ja rastalettejään ja päivä pitkät polttelevat pilveä ja vaativat rahaa turisteilta kuvaamisestaan.

Kysyin sadhuista useammaltakin nepalilaiselta. Miksi he ovat pyhiä? Miten heistä on valikoitunut pyhiä? Ovatko he pyhiä? Ja jos he ovat, miksi minusta tuntuu että he ovat vain typeriä huumeveikkoja ja pellejä, joiden ainut tarkoitus on vedättää turisteja. En pystynyt aistimaan mitään pyhää heidän lähellään. Vain suurta vastenmielisyyttä.

Rehellisimmän vastauksen antoi ystävämme Sunil. Pyhäksi mieheksi voi ryhtyä kuka tahansa. Joka päättää itse olevansa pyhä. Suurin osa Kathmandun temppelien pyhistä miehistä on intialaista roskasakkia, joka on keksinyt helpon tavan hankkia elanto. Ja mikäpä se on sadhun ollessa, turistien ilona, ja jokaisesta valokuvasta rahaa vaatien. (Ja sen voin kertoa, että tässä olivat muuten pilvellä päänsä pehmeiksi polttaneet pyhät miehet tarkkoja. Jos kamera räpsähtää niin että sadhu sen näkee, on seurauksena vaatimus palkkiosta. Ja mitä ikinä sadhulle rahaa annat, se ei ole koskaan riittävästi. Ja jos et anna, kuten minä en yhdelle pyhälle miehelle antanut, saa jopa raajarikkoinen kainalosauvojen varassa notkuva sadhu vauhtia kinttuihinsa. Oranssipukuinen pelle juoksi perässämme varmaan puoli kilometriä rahaa vaatien, kainalosauvat vaan ilmassa heiluen.)

Pyhät miehet parhaalla paraatipaikalla

Sadhu-koristelua hiuksissa

Ja eikun pössyttelemään!

Tämä on keksinyt vetää apinanaamarin nassuunsa - ja tälle me ihan maksettiinkin kuvasta

Turistit - nuo kaikkialle ehtivät antropologiset maailmanmatkaajat?

Pashupatinath on turistirysä. Kaikilta maailman kolkilta tänne saapuu väkeä ihmettelemään miten barbaarista on polttohautaus. He maksavat sisäänpääsylipun ja asettuvat joen toiselle puolelle päivittelemään hindulaista seremoniaa. Harva jaksaa sitä seurata pitkään - moni pitkästyy ja vielä harvempi jaksaa seurata toimitusta alusta loppuun.

Myönnän että olin siellä minäkin. Ja muiden turistien lailla maksoin pääsylipun ja seurasin seremoniaa - ja myös kuvasin sen, joskin mahdollisimman kaukaa hienotunteisesti kera teleobjektiivin. Sieluani rauhottaakseni jotenkin kuvittelen, että tarkoitusperäni olivat sittenkin hieman ylevämmät kuin vaikka sen erään japanilaisen wanna-be-geishan, joka oli saapunut paikkalle vain ja ainoastaan tullakseen kuvatuksi eksoottisessa ympäristössä. Joka nopeasti pitkästyi kun valokuvaava poikaystävä hetkeksikään suuntasi kameransa muualle kuin tähän Nousevan Auringon Maan prinsessaan. Kuka niistä kuolleista. Ota kuva. Nyt.

Minä olen tähti. Minä olen kaunis. Ota kuva.

Pashupatinath on siis turistinähtävyys. Mutta yhtä lailla se on pyhä paikka hinduille, jotka tulevat sinne saattamaan vainajan viimeiselle matkalle - ennen seuraavaa. Muistaa täytyy, että lähtö hindulaisessa ajattelussa on vasta alku uudelle matkalle.

Pashupatinath on likainen pyhättö, se on täynnä helppoheikkejä, sadhuja ja tökeröitä tirkistelijöitä. Matkamuistokauppiaita ja saanko-olla-oppaanne -yrittäjiä. Paikalliset työttämät tai ajankäytön vuoksi muuten vapautetut tulevat tänne myös aikaansa viettämään ja ehkä elämän kiertokulkua miettimään. Turistien seassa vaeltelevat itsetietoiset pyhät lehmät ja härät. Koirat jolkottavat molemmin puolin jokea etsien ruokaa itselleen. Sekavat, alueella asuvat ja liimaa imppaavat lapset vaeltavat jokirantaa etsien sieltä kuolleiden aarteita. Ja apinat, nuo pyhät karvanaamat, ovat täällä suuria ja vihaisia. Ne loikkivat katoilta toisille, paukuttavat kattopeltejä ja pelottelevat ihmisiä.

Sateenvarjon alta on somaa katsoa miten vainajaa käsitellään

Pian alkaa polttajaiset, mutta turistit ovat kärttyisiä huonosta ilmasta

Turisteja, lehmiä, koiria, härkiä -- ja kaiken keskellä mies joka kantaa selässään kaappia. Surrealismia parhaimmillaan.

Miten siis voin sanoa täysin sydämin, että tämä on matkakohde, jota ei pidä valveutuneen matkaajan sivuuttaa?

Koska yhtä lailla, kaiken karmean ja likaisen ja tuhnuisen ohella se antaa mahdollisuuden nähdä jotain arvokasta, hienoa ja ainutlaatuista. Joka laittaa ihmisen miettimään arkea suurempia asioita. Suorastaan iankaikkisuutta.

Siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää.

Kuten engelsmannit sanovat: stay tuned! - Pysykää kanavilla!

Mitä on rajan takana?

Maanantai on mustavalkokuvien haastepäivä. Tämä on ensimmäinen mustavalkohaaste johon osallistun.

Viikon haaste on mysteeri. Ja haastetta asetellaan seuraavin sanoin: Tällä kertaa voit vastata haasteeseen joko kuvalla, joka itsessään on mystinen ja arvoituksellinen, tai sitten kuvalla jossa oleva kohde on suuri mysteeri, joko käyttöfunktioltaan tai muuten vaan "olemukseltaan".

--- jatkuu seuraavana päivänä ---

Kuvani ei ollut suoranainen arvoitus, tai omalla tavallaan ehkä oli, sittenkin.

Kuolema itsessään on suuri arvoitus, emme kukaan tiedä mitä rajan takana odottaa. Odotuksia on monia, olettamuksia, ja uskoa.

Palataan otsikon kysymykseen: sitä voi katsoa realistisemminkin.

Kuva on otettu tietenkin Virosta, tarkemmin sanottuna Kallasteelta, vanhalta hautausmaalta, jonne haudattu paljon vanhauskoisia ortodokseja. Kyse on siis ortodoksisen uskon tunnustajista, jotka muodostavat oman pienen sektion suuressa ortodoksiperheessä. Ainoana erotuksena, että vanhauskovaiset eivät ole olleet tervetulleita tähän perheeseen.

Vanhauskovaisten vainot alkoivat 1600-luvulla ja johtivat siihen, että useat lähtivät maanpakoon. Peipsin rannoilta löytyy useita vanhauskovaisten jälkeläisten kyliä, kuten Kolkja, Varnja ja Kallastekin.

Haudat sijaitsevat Peipsin reunamalla, ja nämä ristit katsovat yli järven, Venäjälle, joka siintää jossain kaukana horisontissa.

Miksi nämä kolme hautaa seisovat rannalla ja katsovat merelle? Onko kyse kalastajista, jotka kaipaavat järvelle, joka on suuri kuin meri? Vai onko kyse kotimaan kaipuusta? Kaipuusta jota on jatkunut vanhauskoisten monisataavuotisen historian ajan?

Näihin kysymyksiin en osaa antaa vastausta. Enkä kertoa mitä löytyy rajan takaa. 

Hiljaa seisovat ristit rannalla ja katsovat ulapalle. Ehkä nekin miettien: mitä on rajan takana. 

Loppuelämän ensimmäinen päivä

Hautajaisvierailu Suomeen on nyt takana ja olemme palanneet Viroon, hieman omasta aikataulustamme jäljessä. Otepäälle emme ole vielä ehtineet. Eilen saavuimme Võsulle ja tämä päivä on mennyt siivotessa ja maalarinteippejä maalatuista ja sitä myöten valmiista bokseista repiessä.

Hautajaiset olivat, kuten aina, surulliset ja arvokkaat. Enoani jäivät suremaan vaimo ja tytär, ja molempien syvää murhetta katsoessa tuli itsellekin perin surullinen olo. Vaikea oli löytää lohdutuksen sanoja sureville. Tartuin erääseen muistoadressin lauseeseen: "Älkää murehtiko sitä että olen kuollut. Iloitkaa siitä että olen elänyt." Tai jotain sen suuntaista.

Enoni oli hieno mies, siitä ei ole epäilystäkään. Hän oli suoraselkäinen ja rehti mies, joka ei tehnyt itsestään numeroa. Hiljaisen puoleinen. Huomaavainen ja äärimmäisen korrekti. Työteliäs ja sitkeä. Kiltti.

Koska enoni oli sotilasarvoltaan everstiluutnantti ja omistanut koko aikuiselämänsä maanpuolustukselle, olivat hautajaiset sotilaalliset.  Hietalahden uusi kappeli oli viimeistä penkkiriviä myöten täynnä, paikalla paljon enon aikalaistovereita, kaikki aselajit olivat ymmärtääkseni edustettuina, tuoden kukin omat tervehdyksensä vainajalle.

Kiltti ja hiljainen mies, ovat omat mielikuvani enostani. Eivät ehkä ensimmäiset adjektiivit jotka liitetään aktiivisotilaaseen. Hautajaispuheita kuunnellessani silmäni aukesivat ymmärtämään enoni tavan viedä omat tavoitteensa loppuun asti. Ei meuhkaten tai isotellen. Vaan sovitellen ja keskustellen. Pehmeän määrätietoisesti. Enoni ehti elämänsä aikana saavuttaa paljon. Viedä monta tavoitettaan loppuun asti.

Kuten sanottua, enoni oli hieno mies.

Hautajaiset tuovat väistämättä mieleen myös oman kuolevaisuutensa. Ja nostaa esille ajan käsitteen. Sillä ajastahan on kyse. Meille on kullekin annettu sitä tietty mitta. Ajan pituus ei ole tärkeää. Tärkeää on se miten aikamme käytämme.

Eilen juttelin pitkästä aikaa rakkaan kolkkatyttö-Jaanan kanssa puhelimessa. Laskematta kaukopuhelun sykähdyksiä. Oli vain tarve kertoa Jaanalle, että olet tärkeä. Olet ajatuksissani. Olet osa minua ja elämääni, ja olen niin ylpeä siitä että saan olla myös osa sinun elämääsi.

Minun olisi pitänyt ottaa illan mittaan useampiakin samankaltaisia puheluita. Kertoa ystävilleni mitä he minulle merkitsevät. Sillä he merkitsevät kaikkea. Ystävät, rakkaat.

Tänään on loppuelämäni ensimmäisen päivän ilta. Olenko käytänyt päiväni hyvin? Aikaa ei ole hukattavaksi. Se on käytettävä hyvin, jokaisesta minuutista ja tunnista nauttien parhaalla mahdollisella tavalla.

Ainakin aloitin aamuni hieman tavallisesta poiketen. Sen sijaan että olisin silmäni avattuani kömpinyt sängystä aamutoimille, kahvinkeittoon ja arkipäivään valmistautuen, käännyin rakkaimpani puoleen ja peitin hänet suukkoihin. Rutistin niin että mies ei ollut henkeä saada. "Mikä nyt on?" mies kysyi. "Ei mikään" vastasin minä ja jatkoin: "minä vain rakastan sinua NIIN paljon. Enkä sano sitä riittävän usein!"

Jokainen päivä on tärkeä. Jokainen päivä meillä on tilaisuus osoittaa rakkauttamme, kiintymystämme, ihailuamme ja tunteitamme. Tänään. Nyt. Ei huomenna. Ei sitten joskus. Paremmalla ajalla.

Meillä kaikilla on niin paljon syytä olla kiitollisia. Valittamisen ja vaikenemisen sijaan. Kukaan ei ole ajatustenlukija. Sanokaa siis ääneen ajatuksenne. Kertokaa tunteistanne.

Se olkoon tämän loppuelämäni ensimmäisen päivän illan viesti. Kiitollisuus. Kiitos teille ystävilleni, jotka satutte ehkä tämän viestin lukemaan.

Kuolemantanssi eli Danse macabre

Yksi Tallinnan-retkemme voimakkaimmista elämyksistä oli Nigulisten kirkon Kuolemantanssi-teos. Siitä yleensä annetaan kunnia Ruotsissa, Virossa ja Lyypekissä työskennelleelle Bernt Notkelle (s. noin 1435, k. 1509), vaikka näyttää ilmeiseltä, että Notke oli enemmänkin työpajan johtaja ja työn teki hänen alaisuudessaan kokonainen kollektiivi.

Joka tapauksessa teos on hämmästyttävä. Kun kuolemaa yleensä pidetään pelottavana ja synkkänä, Tallinnan Danse macabren yleissävy on värikäs, suorastaan ilakoiva. Johdannon antaa saarnastuolista puhuva pappi, ja siitä eteenpäin kuolema kutsuu tanssiin vuoron perään kaikki eri yhteiskuntakerroksia edustavat ihmiset paavista virkamieheen, talonpoikaan ja lopulta pikkulapseen jutellen samalla heidän kanssaan kepeään sävyyn syistä ja seurauksista.

Maalaus on tehty 1400-luvun puolivälin jälkeen, jolloin uskonpuhdistus alkoi levitä Euroopassa. Koska Nigulisten Kuolemantanssin tilaajaa ei varmuudella tiedetä, tästäpä aukeaa mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Nigulisten kirkko sijaitsee Tallinnan vanhan kaupungin keskiaikaisessa saksalaisessa osassa. Vaikka paavinvallan ja katolisen kirkon turmeltuneisuutta olivat arvostelleet jo englantilainen John Wycliffe ja tsekkiläinen Jan Hus 1300-1400-lukujen vaihteessa, pohjoismaissa ottivat tulta varsinaisesti saksalaisen Martin Lutherin opit 1500-luvun alusta alkaen (Wittenberg, 95 teesiä, vuosi 1517 - kuulostaako tutulta?). Voisiko siis olettaa, että työn tilaaja oli joku Tallinnan saksalainen varhaisprotestantti tai protestanttinen yhteenliittymä, kuten kilta?

Hämmästyttävintä kuitenkin on teoksen sisältämä yhteiskuntakritiikki. Teoksen hahmojen alla etenevän vanhan saksankielisen tekstin - eräänlaisten puhekuplien - viesti oli Nigulisten museossa käännetty nykykielelle, muun muassa englanniksi. Sama teksti löytyy myös netistä. Käypä katsomassa, mitä 1400-luvun yhteiskuntakriitikko sanoo vaikkapa tästä

Mutta kuka teki käsikirjoituksen? Notke? Tilaaja? Joku kolmas, jonka ajatukset tilaaja ja/tai Notke allekirjoittivat? Mielenkiintoista.

---
 
Ylläolevan kirjoitti Kimmo, ja minä jatkan vielä hieman lisää aiheesta:
 
Kuolemantanssi on, paitsi yhteiskuntakriittisesti, myös keskiaikaisena taideteoksena hämmästyttävä. Keskiaikainen taide, ja erityisesti kirkkotaide kun tapaa olla aika puunaamaista ja jäykkää. Aiheet olivat raamatullisia tai opetuksellisia tarinoita, joita kuvitettiin yksiulotteisilla hahmoilla. Tallinnan Kuolemantanssi on aivan toisesta maailmasta, sen hahmot ovat ilmeikkäitä, syvällisiä. Hämmentyneitä, järkyttyneitä, epäuskoisia, pelokkaita. Kuolema on ilakoiva, inhimillinenkin.
 
On muistettava, että Tallinnan Kuolemantanssi ei ole ainut Bernt Notken ja hänen työpajansa samasta aiheesta tekemä työ. Mutta se on ainut kankaalle maalattu Danse Macabre, joka on säilynyt . Sen sisarteoksesta, Lyypekin Danse Macabresta ei ole jäänyt jäljelle kuin valokuvia. Itse teos hävisi toisessa maailmansodassa. Valokuvia tutkimalla ollaan voitu yhdistää ja paikata niitä kohtia Tallinnan Kuolemantanssista ja sen tekstistä, jotka puolestaan ovat aikojen saatteessa kadonneet.
 
Aivan tarkkaa alkuperäisen Tallinnan Kuolemantanssin kokoa ei tiedetä, arvellaan että se olisi ollut saman pituinen kuin mitä Lyypekin Kuolemantanssi eli n. 30 metriä pitkä, ja että se olisi koostunut yli 20 hahmon ketjusta. Nyt jäljellä oleva Tallinnan Kuolemantanssi on yhdistetty kahdesta säilyneestä osasta, toinen 6,4 metriä ja toinen 1,15 metriä. Nykyinen teos entisöitiin täydellisesti Moskovassa vuosina 1962-1964.

Tallinnan ja Lyypekin Kuolemantanssit ovat kirvoittaneet monenlaisia teorioita teoksista ja niiden synnystä. Yhden teorian mukaan Tallinnan Kuolemantanssi olisikin pala Lyypekin Kuolemantanssista. Samoin on teoksen teksti ja sen sisältämä opetus saanut monia tulkintoja. Kuten Kimmo totesi, teos sisältää ankaraa katolisen kirkon arvostelua ja voisi siksi olla sidoksissa uskonpuhdistuksen. Toisaalta arvellaan katolisen kirkon tukeneen teoksen syntyä ja sen toimineen samalla katolisen kirkon äänitorvena. Onhan teoksen tärkein opetus se, että kuolema saattaa tulla hetkellä millä hyvänsä, ja silloin ei mitata ihmisen arvoa maineessa eikä mammonassa. Ainoa joka merkitsee on ihmisen hyvät teot.

Niin tai näin, Tallinnan Kuolemantanssi on vaikuttava teos, salaperäinen, syvällinen ja vangitseva. Suosittelen siihen tutustumista vilpittömästi.

Keväästä, kasveista, Oilista

Kevät tulee, vaikka sitä ei heti ikkunasta ulos katsoessa huomaa.

Lunta on satanut taas monta päivää, öisin tuiskuttanutkin. Vaikka juuri nyt, tätä näpytellessäni aurinko paistaakin.

Mutta kevät tulee, ja jos sitä ei muusta huomaa, niin siitä, että kuluneella viikolla olen katsonut yömyöhään rakkaan, luotamme lähteneen Oilin jäämistöstä saamiani puutarha-aiheisia videoita.

The Ground Force oli minulle tuntematon BBC:n puutarhasarja, joka vei mennessään. Tunnetteko?

Sarjan idea on simppeli: kaksi kasviasiantuntijaa ja kaksi puutarharakentajaa kutsutaan paikalle muovaamaan retuperälle menneestä tai muokkaamattomasta pihasta unelmien puutarha. Aikaa on kaksi päivää.

Mukana on aina yllätysaspekti. Toisin sanoen, aviopuoliso tai ystävä tai vaikkapa talon au pair järjestää pihan omistajan pois paikalta; Ground Force saapuu paikalle ja tekee sananmukaisesti ihmeitä. Pihalle syntyy lammikoita, siltoja, pergoloita, terasseja, huvimajoja, polkuja. Ja tietenkin viherkokonaisuuksia, puita, pensaita, perennapenkkejä. Ja ah sitä hämmästyksen määrää kun asianomainen puutarhan omistaja palaa kotiinsa – eräskin Italiassa asuva ja työskentelevä pappi luuli hetken Jumalan olleen asialla, ennen kuin iloinen Ground Forcen tiimi tuli esiin piilostaan.

Ja sanoa täytyy, että ei sitä katsojakaan hevillä usko, vaikka omin silmin näkee, miten paljon piha muuttuu kahdessa vaivaisessa päivässä.

Lunta on siis Otepäällä maassa, mutta Tiina katselee puutarhaohjelmia ja unelmoi keväästä.

Ja kun en voinut ryhtyä pihanmyllerrykseen, päätin olla armelias sisäkasveilleni ja vaihdoin niille mullat.

Jos ei Ground Force, niin sitten ainakin Pot Force!

Sottuisaa puuhaa tuo mullanvaihto, eikä asiaa helpota lainkaan se, että Eräs avustava kuono halusi osallistua hommiin. Aina kun silmäni vältti, oli iso Laamavasikka nappaamassa pöydältä jotain kiellettyä. Milloin oli lörppiin huulipoimuihin piilotettu multakokkare tai kuivia lehtiä, milloin oli pöydältä kadonnut istutusruukku tai juuripaakku. Ja jos ei Laamavasikka muuta keksinyt, niin sitten se vain pelkällä puhinalla ja puuskutuksella sai puhallettua multapölypilven ilmoihin.

Kaksi päivää kesti operaatio. Nyt on reilut 20 kasvia pesty ja putsattu, kuivat oksat leikattu, jaettu juuripaakut tarvittaessa ja lopulta istutettu isompiin ruukkuihin. Ja tältä nämä pitkään piinatut kasvit nyt näyttävät

Kasvit ruokasalin kaappien päällä ovat päässeet uusiin ruukkuihin ja uusiin asemiin

Makuuhuoneen viirivehkakin näyttää taas elävältä, kun kaikki kuolleet oksat on poistettu ja juuripaakku jaettu

Respan ikkunallakin näyttää elämä voittavan

Keittiön chiliverhojen takana lymynneet - lajitunnistusta kaipaavat - kasvit näyttävät nekin jäävän kovan talven ja huonon hoidon jälkeen henkiin.

Piinatuista kasveista tuli mieleeni eräs aamupäivä Vallattoman Mummelin luona. Aamupäivä, joka oli raskas, mutta joka muuttui hetkellisesti hysteerisen hauskaksi.

Taustaa: me VM:n kanssa olemme niin ollaksemme kasvi-ja puutarhaihmisiä, mitä se sitten tarkoittaakin. Mutta meillä molemmilla on jonkinlainen viha-rakkaus-suhde sisäkasveihimme. Me unohdamme niiden kastelun ja jätämme ne oman onnensa nojaan pitkiksi ajoiksi. Kuolleet risut me vaivihkaa siirrämme kompostiin.

Tuo yllä mainitsemani raskas aamu oli muutamainen vuosi sitten. Olin saapunut Suomeen osallistuakseni yllä mainistemani Oilin, suuren ihmisen ja taiturimaisen puutarhurin hautajaisiin. Hautajaisia vastaisen yön vietin Vallattoman Mummelin luona ja aamulla heräsimme alkukevään kalvakkaaseen ja kylmään aamuun punasilmäisinä ja surullisina. Huokailimme ja levottomina kiertelimme ympyrää odotellen Marjattaa tulevaksi ennen hautausmaalle lähtöä.

Kun katseeni kiinnittyy olohuoneen pöydällä eutanasiaa kaipaavaan joulutähteen. ”Onko tämä edes enää hengissä?” kysyn Vallattomalta Mummelilta. ”Tai tuo lehtivihreänsä kadottanut traakkipuu, vai onko se edes traakkipuu? Ruskeasta väristä ja käpertyneistä ja kuivuneista lehdistä on vaikea tehdä tarkkaa lajimääritystä.”

Vallaton Mummeli saa hihityskohtauksen. ”Totta tosiaan, viherkasvini eivät taida voida kauhean hyvin.”

Ja me saamme idean. Me valokuvaamme jokaisen kituvan kasvin, teemme niistä kuvagallerian ja lähetämme sen puutarha- ja kasviystävillemme ja Oilin ystäville kera raflaavien tekstien. Kuvailemme jokaista kuolevaa ja kärsivää rehua puutarhalehtien parhaimmilla klisheillä: ”Tämä taidokkaasti kuivatettu rustiikki bambu on joka kodin katseenvangitsija.”

Ja pian saamme vastauksia. ”Koko aamun on ollut niin raskas olo Oilin vuoksi. Olen odottanut uutisia hautajaisista. Ja sitten tulee tämä. Nauroin ääneen! Kiitos!”

Ja tiedättekö, luulen tai olen itse asiassa varma, että jossain pilven reunalla nauroi Oilikin. ”On mulla siinä kaksi varsinaista kasvi-ihmistä!”

To absent friends

Kuvassa keskellä rakas ystävättäreni Päivi Riikonen joka lähti täälta ajasta ikuisuuteen 12.10.1993.


To absent friends

Minua on aina viehättänyt tuo englantilaisten maljapuhe, joka lausutaan, joskus vaikka paremman puutteessa: To absent friends. Eli: nostakaamme malja niille ystäville, jotka eivät ole paikalla.

Minulla on tällä hetkellä likimain kaikki ystävät kaukana. Mutta senkin kanssa pystyy elämään, jos uskoo ystävyyteen, kuten minä teen.

Sillä ystävät, jotka ovat kerran olleet lähellä, ovat sitä aina, riippumatta etäisyyksistä. Riippumatta ajasta.



Minulla ei ole suurta sukua turvanani. Vanhempani erosivat ollessani melko nuori, ja isäni sukuun jäi jotakuinkin huterat yhteydet, jotka nekin ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tyystin hiipuneet. Ei äidinkään puolelta löytynyt suurta sukuyhteisöä, joka olisi minulle luonut jonkinmoisen laajemman turvaverkon tunteen. Ja jos sitä oli, minä olin nuorena niin kiittämätön, etten siitä kiinnostunut.

Minä katson yhä ja aina kaipuulla elokuvia, joissa esitetään suuria sukuja juhlimassa pitkän pöydän ääressä. Haluaisin toki, että minulla olisi suku, joka voisi kokoontua pitkän pöydän ääreen, jossa vanhat viisaat vanhukset istuisivat pöydän päässä aristokraattisina, ja lapset kolmannessa polvessa juoksisivat pöydän ympäri. Jasmiini tietenkin tässä kuvaelmassa tuoksuisi, ja viini ei humalluttaisi ketään ja kesä jatkuisi ikuisesti.

Unelmat ovat unelmia.

Mutta minulla oli ja on ystäviä. Ja he luovat minulle turvan tunteen. Sen tunteen, että vaikka maailma hylkäisi, ystäväni eivät sitä tekisi. Jos saisin kerättyä ystäväni yhden pitkän pöydän ääreen, saattaisin saada samankaltaisen italialaisen suuren perheyhteyden tunteen. Ehkä.

Ystävyys on outo ja ihmeellinen asia. Se käsittää luottamusta ja rakkautta. Se on välillä vaativa kuin rakkaussuhde, joskus jopa mustasukkainen ja kiihkeäkin, eikä epäoikeudenmukaisuuskaan ole vierasta ollut ystävyyden alkutaipaleille.



Mutta vuosien myötä ystävyys jalostuu paremmaksi kuin viini. Ystävyys on jotain rakkaussuhdettakin tiiviimpää, se on kiihkotonta, se on vailla unelmia, se on todellinen, pitkäaikainen, ja parhaimmillaan ikuinen.



Ystävälle ei tarvitse esittää mitään sellaista mitä et ole – parasta kaikesta, jos sitä yrität, ystäväsi näkee sen läpi ja joko naureskelee sille, tai suorapuheisesti ilmoittaa, että ’cut the crap’ – anna olla! Sanalla sanoen: ystävälle ei ole tarvis esittää mitään. Se suhde on aito.

Ystävyyksiä solmitaan elämän eri vaiheissa – lapsuudessa luultavimmin ne syvimmät. Minun ystäväni ovat tulleet lapsuuden, koulun, opiskelun, työn kautta. Ja jokunen on onnistunut luikahtamaan joukkoon jotain muutakin kautta.

Millaisia ystäviä nämä ovat? Parhaimpia. Tietenkin. Mutta surkeita, jos yhteydenottoja ja yhteydenottotiheyttä lasketaan.

Minä olen Otepäällä niin fyysisesti yksinäinen, vailla yhteisöä tai ystäviä, että yritän piiskata kaukana olevia ’absent friends’ eli ystäviäni kirjoittamaan, pitämään yhteyttä. Huonolla menestyksellä. Jokaisella on oma elämänsä elettävänään, ei heillä ole aikaa, juuri nyt. Ei se heistä tee huonompia ystäviä.

Senkin ymmärrän. Ei minulla ole hätää. Sen ymmärtävät ystäväni. Ja he jokainen jatkavat omaa elämäänsä ja itsekseen toistelevat
: ”Joku päivä pitäisi Tiinalle kirjoittaa taas. Tai mennä kylään.”

Ystävyys ei ole kirjoitettu lepinguihin eli sopimuksiin, jotka Virossa tuntuvat olevan niin suositut. Ei ole sääntöjä, ei sopimusvelvoitettuja tehtäviä. Ainoa velvollisuus on välittää ja olla.

Minulla ei ole mitään hätää, en tarvitse suurta sukua tai suurta ystävien armeijaa ympärilleni juuri nyt. Uskon – ja tämä lienee tosiaan uskon asia – että ystäväni tulevat luokseni, apuuni, jos sellaiseen olisi tarvis.

Ja juuri se minusta erottaakin tuttavuuden ystävyydestä. Tuttava on mukava ja ihan kiva tyyppi ja sen kanssa on ihan kiva hyrrätä. Mutta ystävä on enemmän. Se on se, joka välittää sinusta silloinkin kuin ei ole vain kivaa hyrräystä. Se on se joka hyppää kamelin selkään ja lähtee köröttelemään aavikkoon kiroten: ”Pitikö se Tiinan tännekin joutua pulaan!” Ystävä tulee ja kiroaa, mutta tulee.

Olenko oikeassa?