Yksin Italiassa, osa 27: "Italialaiset miehet ovat sikoja"

Matkakertomus jatkuu. Tähän asti tapahtunutta: Tiina on vihdoin päässyt Uffizin galleriaan ja siellä huokaillut ja värissyt ja tärissyt maailman taideaarteiden äärellä. Johtuen virkailijoiden lakkoneuvotteluista on käyntiaika supistunut kuitenkin muutamalla tunnilla. Sillä lähdettävä on sieltä pois ennen kahta. Tiina oli nimittäin edellisenä iltana sopinut tärskyt amerikkalaisen Ashleyn kanssa Piazza della Santa Crocelle (kuten osassa 23 jo kerroin.)

Bull's eye!

Poistuin Uffizista sielu täynnä taidetta. Minulla oli treffit Ashleyn kanssa joten enempään ei aika riittänyt. Enempää en ehkä olisi pystynyt enää vastaanottamaankaan. Ja kun Mao-kelloni oli taas käynyt ylikierroksilla huomasin olevanikin parikymmentä minuuttia etuajassa. En ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä, joten päätin pysähtyä pienelle kioskille, jonka edessä oli pikkuruinen penkki. Ostin pikkupullon Peroni-olutta ja istahdin penkille sitä siemailemaan.

Eipä aikaakaan kun samaista katua pitkin päristelee suuri pullea mies pienellä skootterilla. Pistää pyöränsä parkkiin kioskin eteen, hakee oluen ja istuu viereeni. Minä haluaisin istua vain rauhassa. lepuuttaa jalkojani ja miettiä näkemääni. Mutta Herra Pullea on seurallisella päällä. Hän haluaa tietää mistä tulen ja mitä teen ja mitä pidän Italiasta. Kyllähän te tiedätte. Mies on hyväntuulinen eikä erityisen tungettelevakaan, joten vastailen lyhykäisesti tämän kyselyihin.

Kun äkkiä puuttuu luonto peliin. Taivaalta tipahtaa päälleni valtava laaki pulunpaskaa. Reilut viisikymmentä vuotta olin onnistunut välttelemään näitä taivaan pommittajia, mutta Firenzen pulu antoi tulla sitten kaikkien lajitoveriensa edestä. Valkeaa löysää paskaa oli hiuksissani. Sitä oli otsassani, silmälaseissani, niin sisä- kuin ulkopuolella. Sitä oli silmäkuopissa.

Valkeat vanat valuivat poskiani pitkin kun sokeutuneena kompuroin kioskiin ja pyysin vettä ja kasvopapereita. Saatuani silmälasit sen verran putsattua että näin koko paskakomeuden alkoi vatsassa kiertää ja pelkäsin yökkääväni kadulle. Kakoen ja nikotellen yritin pitää vatsan sisällön aloillaan samalla kun epätoivoisesti huuhdoin hiuksiani saamallani vedellä. Poissa olivat ihanat viipyilevät fiilistelyt Uffizin taiteesta. Poissa oli myös Herra Pullea. Hetkellä millä hyvänsä laatoittava Suomi-nainen pulunpaskat päässään ei ehkä vastannut hänen ihannekuvaansa skandinaavinaisesta.

Ashley tilittää elämäänsä Firenzessä

Selvittyäni pulunpaskasta jatkan matkaani Piazza della Santa Crocelle, missä Ashley jo minua odottaa. Hän kysyy olenko nälkäinen ja vastaan myöntävästi. Ashley kertoo tietävänsä kivan pikku jokirantaravintolan Arnon varrelta, hieman turistialueen ulkopuolelta. Lähdemme sinne.

Kuljemme pitkin Arnon rantaa ja minä ihailen ja kuvailen upeita palazzoja ja asuinrakennuksia, jotka kertovat Firenzen ylväästä historiasta. Ashley kertoo elämästään Firenzessä ja siitä millaista on olla vaalea amerikkalainen yksinäinen nainen seurankipeiden italorakastajien keskellä.

Firenzen kuuluisin silta: Ponte Vecchio

Palatseja ja asuinrakennuksia Arnon varrella

Me erkanemme Firenzen historiallisesta keskustasta ja kuljemme jokirantaa eteenpäin

Kaupunki, jota halkoo joki, on aina hieman enemmän.

"Italialaiset miehet ovat sikoja"

Istumme jokiravintolassa syöden pastaa kun Ashley alkaa avautua. Hän kertoo toivoneensa tapaavansa Italian vuotensa aikana jonkun mukavan miehen, jonka kanssa viettää aikaansa. Hänen unelmansa oli kokea ikimuistoinen romanssi Firenzen upeissa maisemissa. Ashley toteaa italialaisten nuorten miesten olevan häkellyttävän komeita. Mutta samaan hengenvetoon hän puuskahtaa: "Mutta italialaiset miehet ovat sikoja! "

Kuulen surkuhupaisia ja surullisia tarinoita yrityksistä löytää kiva mies. Tarjokkaista ei tunnu olevan puutetta. Mutta jokainen kontaktinhaluinen kohtelee Ashleya kuin objektia. Ashley toteaakin vaalean naisen olevan italialaiselle miehelle vain saalis, joka edellyttää valloitusta. Jonka arvo laskee heti kun valloitus on tehty. Ashley kertoo pettyneensä kerta toisensa jälkeen. Hän pohtii sitä, että näkee jatkuvasti tavallisia, fiksunoloisia miehiä, jotka käyttäytyvät naista huomioiden, korrektisti, normaalisti. Mutta nämä fiksunoloiset miehet ovat yleensä perheellisiä, heillä on yleensä muassaan vaimo ja usein pieni lapsi. "Kukaan ei rakasta lapsiaan tai ainakaan näytä rakkautta lapsiinsa yhtä avoimesti kuin italialainen mies", Ashley myöntää.

Ashley kertoo tavanneensa edellisiltana, erottuamme, jälleen miehen jonka kanssa hän oli sopinut täksi illaksi deitit. "Toivottavasti et pety vaikka en voi viettää koko päivää kanssasi, vaikka eilen niin lupasin", hän pahoittelee. Minä sanon ymmärtäväni, ja vakuutan etten ole pettynyt. Mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, että toivottavasti tästä deitistä ei tule vain yksi uusi pettymys kaikkien aiempien pettymysten jatkoksi. Keskiyöllä sovitut deitit sattumalta kohdatun tuikituntemattoman kanssa eivät kuulosta minusta hyvältä idealta. Jätän kuitenkin tämän sanomatta.

Lounaan jälkeen palaamme vielä keskustaan, Ashley esittelee minulle yhden Firenzen maamerkeistä: Santa Maria Novella -kirkon. Ja sitten onkin hänen aika lähteä kotiin vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan deitteihinsä. Minä jatkan vaeltelua keskustassa.

Santa Maria Novella -kirkko

Amerikkalainen Ashley, joka viettää välivuotta Firenzessä

Istun pitkään puistonpenkillä ja katson miten lapset innostuneina, onnellisina ja jännittyneinä ratsastavat ympäri ympäri ympäri karusellihevosilla. Mietin Ashleyn kertomaa. Mietin sitä miten vaikeaa ihmisen on joskus löytää toinen ihminen. Sellainen hyvä. Mietin lapsia ja mietin lapsettomuutta. Mietin Ashleytä jolla on suuri tarve löytää se oikea rinnalleen. Miten meillä kaikilla on tarve saada ja antaa rakkautta. Ja miten vaikeaa se joskus voi olla. Ja jäljelle jää vain ihmisen ikävä toisen ihmisen luo.

Karusellihevoset laukkaavat ympyrää

Äiti ja poika karusellissa

Isän kanssa on turvallista ratsastaa

Havahdun mietteistäni kun huomaan illan jo pian laskeutuvan Firenzen ylle. Minulle tulee lähes kiire. Olen päättänyt katsoa auringonlaskun hyvin erityiseltä paikalta, kaupungin ulkopuolelta, korkealla sijaitsevalta  Piazzale Michelangelolta. Nyt siis bussia etsimään ja kohti kuuluisaa näköala-aukiota.

Valokuvatorstain 228. haaste: Puccinin Turandot

Tämän viikon haasteena oli Puccinin säveltämä Turandot, joka kertoo kylmän ja kauniin prinsessa Turandot'n tarinan.

Jouduin hieman googlettamaan päästäkseni tunnelmaan ja tutustuakseni librettoon.

Tarina menee jotakuinkin näin: Prinsessa Turandot houkuttaa kylmällä kauneudellaan kosijoita, joiden on pystyttävä vastaamaan prinsessan kolmeen kysymykseen. Mikäli vastausta ei löydy, menettää kosija päänsä.

Aiemmin kukaan ei ole pystynyt vastaamaan arvoituksiin, mutta henkilöllisyytensä salassa pitävä prinssi Calaf  vastaa oikein kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan halua naida prinsessaa ennenkuin myös tämä tuntee rakkautta prinssiä kohtaan. Prinssi esittää vastavuoroisesti arvoituksen  prinsessalle, johon tämän täytyy pystyä vastaamaan seuraavan yön aikana. "Mikä on minun nimeni?"

Seuraavana yönä ei kukaan saa valtakunnassa nukkua, koska kaikkien pitää osallistua salaperäisen muukalaisen nimen selvittämiseen.  Prinssiin rakastunut orjatar Liu tietää prinssin oikean nimen, mutta mieluummin riistää henkensä kuin paljastaa sen muille.

Aamulla myös Turandot huomaa rakastavansa erikoista muukalaista, ja pystyy vastaamaan vihdoinkin arvoitukseen:

Sinun nimesi on rakkaus.

Latvialainen nuoripari poseeraa kameralle Riiassa, Laima-kellon ääressä (Laima = onni). Päivä on 08.08.08

Muita tulkintoja oopperasta ja aariasta Nessun dorma (None shall sleep)  löytyy täältä: Valokuvatorstain 228. haaste

Latte kertoo: I'm in love

Hojo hojo ja hiiohoi,

kuten meillä päin sanotaan. Tai siis minä sanon. Siis minä, Latte.

Äiskä ja Iskä ovat kauhean kiireisiä, ihme meininkiä, hösäävät tietokoneilla ja ovat vakavia ja sitten iloisia ja sitten vakavia, ja sitten hösäävät lisää tietokoneella. Ja soittelevat outoihin paikkoihin ja puhuvat kieliä, joita en ymmärrä. Eikä minulla ole aavistustakaan mistä on kyse, tai ehkä pieni aavistus, että se liittyisi jotenkin Võsuun ja taloon, jossa on torni. En kuitenkaan ala tässä nyt esittelemään arvailujani, mitäpä minä, koira, näistä asioista tiedän.

Joka tapauksessa, olen sitä mieltä, että meikään ei olla viime aikoina kiinnitetty sellaista huomiota, johon olen tottunut. Päinvastoin, minua on moitittu siitä, että pyörin Johtokunnan jaloissa. Ja kun meillä kotona on käynyt heinäkuussa paljon näitä kesävieraitakin, minua on siirrelty huoneesta toiseen ja pihalle kuin jotain matkatavaraa, etten olisi asiakkaidenkaan tiellä. Ei ole ollut kivaa. Mutta minkäs teet. Tämä se on kai sitten koiran osa, olen ajatellut itsekseni, kun olen römpinyt sängyn alle murjottamaan.

Voin siis kertoa, että mieleni ei sanottavammin parantunut, kun Johtokunta ilmoitti muutama päivä sitten, että taas olisi tulossa kivoja kesävieraita. En alkanut viuhtoa häntääni, osoittaakseni riemua, jota en tuntenut. En vaikka Johtokunta mainitsi että kyseessä olisi tuttuja ihmisiä.

Vieraat tulivat, siis nämä tutut, ja jo ovien läpi olin aistivinani tuttuja tuoksuja. Voisiko olla... ei  kai... kyllä!!! Kyseessä on minun lempitätini, Marita, ja Maritan kiva mies Juha. Jotka kävivät viime vuonna luonamme ja viipyivät silloin Villa Ottiliassa viisi päivää.

Meillä käy niin paljon vieraita, etten minä jaksa niitä kaikkia muistaa - useimpia en edes kasvokkain tapaa. Mutta Marita-tädin muistin hyvin: sillä Marita-täti on kiva. Tosi kiva. Ihan ältsin kiva. Überkiva. Marita-täti antaa minulle herkkupaloja - viimeksi toi kuivattua kalaa ja nyt pussillisen mainioita puruluita.

Minä siis riemulla Marita-tätiä ja Juha-setää tervehtämään. Enkä haukahtanut kertaakaan, enkä pelännyt Juha-setää oikeastaan yhtään, vaikka minä miehiä vähän tapaan arkailla.

Jos Iskä ja Äiskä eivät ole ehtineet minulle viime päivinä huomiota jakaa, sain sitä sitten Maritalta senkin edestä. Marita rapsutti ja rupsutti minua, ja kuunteli kaikkia juttujani. Marita-tädin mielestä en ollut yhtään jaloissa. Vaan olin seurueen Tärkein Henkilö.

Kun aurinko alkoi laskea, tulin siihen tulokseen, että Marita täti ei ole vain kiva, vaan iiiiihana. Ja Juha-setäkin on hurrrjan mukava. Vaikkei lahjokaan minua herkuilla. Eikä juttele minulle yhtä paljon kuin Marita-täti. Mutta Juha-setä on aika cool, minun mielestäni. Ja se on hienoa.

Koitti seuraava aamu ja Marita-täti ja Juha-setä kertoivat jatkavansa matkaansa. Olin murheen murtama, mutta lohdutukseksi minut vietiin uimaan. Ja siellä ja silloin, metsän keskellä olevan Kõverjärven rannalla, minä tajusin, että I'm in love.

Laitan meidän uintireissusta vähän kuvia, niin ymmärrätte, mistä on kyse.

Marita-säti kertoo minulle leikin säännöt. Eikä ole yhtään niin tiukka kuin mitä Iskä näissä hommissa.  Hyppiä päin ei kuitenkaan saa. Mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Marita-täti valmistautuu heittoon. Minä valmistauduin syöksymään pallon perään.

Ja sitten lähtee.

Mutta sitten Marita-täti höntsää minua. Onko teitä höntsätty? Narutettu? Huijattu?

Marita-täti näyttää heittävän pallon, vaan ei heitäkään. Minä syöksyn pallon perään, molskahdan veteen pitkässä kaaressa ja lähden etsimään palloa. Mutta palloa ei löydy. Uin ympyrää pää korkealla ja etsin etsin. Vähän jo hädissänikin olen, hukkasinko minä nyt rakkaan palloni?! Ja Marita-täti nauraa minulle rannalla kaksin kerroin, ja heiluttelee palloa käsissään. Minua on todellakin höntsätty.

Juha-setä tulee paikalle ja toruu Marita-tätiä: "Miten sä noin koiraa kiusaat! Heitä jo se pallo!"

Ja Marita täti lepertelee rannalta:  "Voi Latte-kulta, anteeksi, Marita-täti oli tuhma. Tule tänne, täällä se pallo on."

Marita-täti lupaa heittää pallon.

Minä tulen takaisin rannalle. Marita lupaa heittää, ja minä loikkaan veteen, ja palloa ei kuulu. Ja Marita-täti nauraa kähättää taas rannalla. Marita-täti on kauhee, Marita-täti on ihana. Nainen minun makuuni. Arvaamaton ja mielenkiintoinen.

Ymmärrän nopeasti että leikin säännöt ovat muuttuneet. Jos sinä et heitä palloa, en minäkään tuo sitä sinulle takaisin suorin vartaloin, tiputa palloa jalkoihisi. Ähäkutti, nauran, kun tarjoan Maritalle palloa, vaan en sitten annakaan.

Alkaa teissaus, jossa nopein ja näppärin saa pitää pallon.

Ja tätä leikkiä jatkettiin pitkään ja hartaasti. Välillä taas uidaan pitkiä kaaria järvellä. Juha-setä jo kyselemään että väsynkö minä koskaan. Ja olisin voinut vastata, että niin kauan kuin Marita-täti jaksaa kanssani peuhata, niin kauan jaksan minäkin tätä hevosenleikkiä jatkaa.

Sillä, I'm in Love.

Oletteko koskaan miettineet, miltä näyttää se kuuluisa: The look of love? Voin kertoa, tältä se näyttää.

Yllätyksiä 60 vuoden ajan

Kimmo ja minä menimme naimisiin vuonna 2003 Läänemaalla, Haapsalun tuomiokirkossa. Meidät vihki arvovaltainen tuomiokapitulin piispa, Tiit Salumägi.

Ennen vihkimistä kävimme muutamaankin otteeseen Tiidun luona keskustelemassa avioliitosta, elämästä: niistä pienistä ja suurista asioista, joista pitkäikäinen avio-onni koostuu.

Eräänä päivänä näitä keskusteluja käydessämme Tiit kertoi vastikään tavanneensa avioparin, joka oli ollut 60 vuotta aviossa. Ja Tiit oli kysynyt parilta, miltä tuntuu elää yhdessä niin pitkään. "Tunnetteko nyt toisenne?"  Pitkäikäisen pariskunnan mies oli vastannut nauraen: "Mitä vielä! Yhä jaksaa vaimoni minua yllättää!"

Ja niinpä meidän vihkipappimme antoi meille ohjeen. "Tässä teille elämänohje. Yllättäkää toisianne, aina uudestaan ja uudestaan!"

Me pidimme ohjeesta. Ja teimme ensimmäisinä avioliiton vuosina lähes päivittäin "Tiidut". Jotain joka oli odottamatonta ja sai toiselle hymyn huulille. Hulvatonta, hauskaa.

Vaan niin elämä tasaantuu. Viime vuosina "Tiidut" jäivät vähemmälle. Elämä jatkui tasaisena, yllätyksettömänä.

Võsu-projekti - Huvikummusta huvila

Võsu-projektin eli Huvikummun hankinnan myötä tuli elämäämme uusi adrenaliiniruiske, joka sisälsi hermoilua, odotusta ja odotuksen tuomaa hermoilua. Mutta myös odotuksia, toiveita, haaveita ja visioita. Joiden toteutus antoi ja antaa yhä odottaa itseään.

Mutta mikä tärkeintä - ja mistä Tiit pitäisi -  me kaksi huomasimme jälleen seisovamme maailman tuulten edessä rinnakkain. Me emme olleet vain 'sinä' ja 'minä'. Me olemme selkeästi me.

Sydän rakkaudesta hellänä olen katsonut, kuinka Kimmo päkertää remontin kanssa vielä yömyöhään kohdevalon loisteessa. Yritän houkuttaa miestä pois maalauspuuhista. Mutta mies jatkaa, remonttiin tottumaton, sinnikkäänä ja päättäväisenä. 

Tiitulle terveisiä. Minut on jälleen yllätetty! En tiennyt että mieheni on noin pitkäpinnainen ja kyvykäs. Suorastaan taitava! Tälläkin alalla!!!

Enkä muistanut kuinka paljon miestäni rakastan. En muistanut miten kutkuttavan ihanaa, jännää, huimaa ja pelottavaa on olla jonkun uuden edessä.

Meni tämä Huvikumpu-projekti sitten syteen tai saveen (mitä se ei saa tehdä, vaan sen tulee ja se tulee onnistumaan!!!), on se minulle opettanut jälleen uusia asioita rakkaimmastani. Herättänyt ihailua, rakkautta, uudelleen!

Tämä on julkinen rakkaudentunnistukseni miehelleni (joka ei ehdi sitä nytkään lukemaan, kun mönkii jossain lattialautojen tasolla sivellin kädessä. )

Tässä tämä hellien tunteitteni kohde, työn touhussa.

Latte kertoo: Sukulaissuhteista

Moikkis!

Meillä kävi sukulaisia! Nastaa! Ihan älyttömän nastaa! Mun lemppareita!!!

Koska Äiskä ei oikein osaa eikä jaksa kertoa vierailusta tartun minä puikkoihin. Tai siis näppäimiin.

Niin siis, meillä kävi kylässä ihan ältsin mukavia ihmisiä: Äiskän ja Iskän ja minun sukulaisia.

Nuorempana en oikein ymmärtänyt että mikä se on sellainen, sukulainen. Saati mikä se suku oikein on, se, josta niin paljon puhutaan. Suku on paras, sanotaan. Joku sanoo, suku on pahin. Jälkimmäistä lausetta en kyllä ihan ymmärrä.

Sukulaisia on karvaisia ja karvattomia ja sitten on sellaisia puolikarvaisia sukulaisia kuten setäni Aatos.

Ja nyt luettelen täyskarvaiset sukulaiseni:

Tiedän, että minun lapsuuden pesässäni oli ohellani kuusi veljeä ja siskoa, jotka lähtivät sitten kukin omille teilleen, omaa kohtaloaan toteuttamaan. Ne ovat minun verisukulaisiani. Kuten äitini Donna, joka katosi synnytyksen jälkeisen masennuksen vaivaamana maailmalle, eikä koskaan palannut. Ja Balthazer, suuri  uros, joka asui pihan perällä kettingin päässä, hän oli minun isäni.

Lapsuuteni lähisukulaisiani oli myös Miisu, iso kissa, joka asui pentukopissani ja huolehti minusta ja sisaruksistani Donnan lähdettyä.

Ja sitten on ottoveljeni Rummukainen ja ottosisareni Ronja, joista Rummu asuu nykyisin Tartossa ja Ronja Taivaassa.

Siinä ovatkin karvaiset sukulaiseni.

Minulla on myös karvattomia sukulaisia, niitä joihin liityn, jotka huolehtivat minusta, ja joista minä huolehdin. Vaikka mikä tulisi!

Ensin on tietenkin Iskä ja Äiskä eli Johtokunta. Ja heillä on sitten omat sukulaisensa, ne jotka ovat heistä huolehtineet ja hoitaneet kun Iskä ja Äiskä ovat asuneet omissa pentukopeissaan. Ja huolehtineet Iskästä ja Äiskästä muissakin elämän vaikeissa käänteissä.

Olen ymmärtänyt, että juuri tästä on sukulaisuudessa kyse. Sukulaiset huolehtivat toisistaan. Välittävät ja rakastavat, vaikka mikä tulisi!

Ei sukulaisuus tarkoita vain verenperintöä, se tarkoittaa jotain isompaa, jotain joka liittää ihmiset ja koirat ja kissat toisiinsa näkymättömillä siteillä elämän alusta loppuun asti. Vaikka mikä tulisi!

Niin, minun piti kertoa minun sukulaisteni vierailusta Otepäällä.

He tulivat viikon alussa ja olivat kauemmin kuin minulla riittää tassuja laskea, mutta vähemmän kuin minulla on varpaita. Viisi päivää, sanoo Äiskä.

He olivat Aatos-setä ja Marja-täti, jotka kuulemma eivät ole verisukulaisia mutta sitä enemmän perhettä. Ja sitten oli Äiskän äiti, Mammeli, joka on ihan hirvittävän kaunis ja ihan hirvittävän kiltti.

Minä olen tavannut Mammelin aiemminkin, mutta nyt Mammeli oli hieman muuttunut. Mammelin jalat olivat käyneet huonoiksi eikä hän jaksanut oikein kävellä eikä kiivetä portaita ylös ja alas. Eikä Mammeli aina jaksanut keskittyä kaikkeen mitä me muut puuhasimme. Mutta Mammeli hymyili paljon ja aina kun menin ohitse, Mammeli paijasi minua ja sanoi että olen hyvä koira.

Aatos-sedän kanssa minulla on erikoinen suhde. Koska Aatos-setä on iso ja vahva ja Aatos-sedällä on isot kulmakarvat, minä aina vierailun aluksi hieman vierastan Aatosta. Mutta sitten Aatos-setä leikittää minua, ja sitten minä en pelkää enää yhtään:

Marja-tätiä en vierasta yhtään. Marja-täti on yksi mun lempparisukulaisistani. Hyvä kokki ja sellainen puuhakas ja hyväntuulinen. Vaikka välillä se toruukin minua, kun yritän ihan vähän vaan kokeilla rajojani ja tehdä ihan vaan vähän tuhmuuksia. Marja-täti laittaa minulle rajat, ja se tuntuu itse asiassa aika hyvältä.

Tällä porukalla me siis vietimme kuluneen viikon. Ja teimme kaikkea kivaa, kuten lähdimme uimaan.

Mammeli ei oikein jaksa uida, joten hän sai rannalle oman tuolin, josta katsella meidän ilakointia vedessä. Minun tehtäväni oli järjestää ohjelmaa, ja minähän järjestin:

Näin meillä päivät kuluivat. Välillä auringossa, välillä varjoista nauttien. Jokainen jokaisesta välittäen.

Minun Äiskällä ja Mammelilla on oma erityinen suhteensa. Olen ymmärtänyt että Mammeli on huolehtinut hyvin Äiskästä kun Äiskä oli vain pieni tyttö. Ja nyt oli Äiskän aika huolehtia Mammelista. Marja-täti puolestaan huolehti taas Äiskän jaksamisesta ja Aatos-setä huolehti kaikista. Sellaista se on perhe-elämä. Kaikki huolehtivat.

Vaikka Äiskä oli ihan hirveän onnellinen kun se tapasi pitkästä aikaan oman Mammelinsa, oli Äiskä välillä vähän surullinenkin tai huolestunut. Mammeli eli välillä niin omissa maailmoissaan ja lähti välillä vaeltamaan pihalle tietämättä minne oli menossa.

Niinpä minä ymmärsin, että koska perheen pitää pitää yhtä, asetuin vahtiin Mammelin huoneen oven ulkopuolelle koko yöksi. Siltä varalta että Mammeli haluaisi lähteä kävelylle kruununprinsessa Beatricen kanssa.

Tällaista se on perheen kanssa. Kaikki huolehtivat toisistaan. Rakastavat toisiaan. Joskus elämänkierrossa on yhden aika huolehtia toisesta. Ja kun tarpeeksi monta kertaa maapallo on kiertänyt auringon on vuorot vaihtuneet.

Tärkeintä on, että pidetään huolta. Ja rakastetaan toisiaan.

Sen olen nyt ymmärätänyt sukulaisuudesta ja sukulaisuussuhteista. Perheistä. Verisukulaisuus ei ole tärkeää. Perhe on. Perhe on parasta. Vaikka mikä tulisi!

Valokuvatorstain 158. haaste: tuli

Viikko sitten osallistuin ensimmäisen kerran valokuvatorstain haasteeseen. Tänään on asetettu uusi haaste, ja sen nimi on: tuli.

Valokuvatorstain alkuperäisenä ajatuksena oli antaa kerran viikossa valokuvaajille tehtävä, haaste, ja heidän tuli laatia kuva haasteen mukaan.

Nyttemmin on osallistumisen kriteerit käyneet löyhemmiksi: useat etsivät omista kuvakokoelmistaan haasteeseen istuvan kuvan.

Minä päätin tänään olla luova, ja lähdin rakentamaan kuvaa haasteen mukaan. Mietin tulta ja tulen olemusta, ja päädyin tällaiseen kuvaan:

Valokuvatorstai-haasteeseen liittyy myös runohaaste, joka näyttää noudattavan valokuvahaasteen teemaa. Liitän siis minäkin oheen runon tulesta:

Tuli sinussa

Tuli silmissäsi

ja minä sen keskiössä.

Se valaisee ja johdattaa minua,

majakan lailla.

Se valaisee pimeät yöni, epätoivon hetket,

ja johdattaa minut perille.

Tuli silmissäsi

ja minä sen keskiössä.

Se polttaa minua, kärventää,

tekee pahaa, kipeää, kirpaisee.

Se valaisee kaikki heikkouteni,

se näkee kaiken, kaikkialle minussa.

Tuli silmissäsi

ja minä sen keskiössä.

Se on tuli, joka valaisee talomme

ja lämmittää sen jokaisen nurkan.

Se tuli olet sinä,

ja minä sen sytyke.

Rakastan sinua.

Latten kuukausikirje faneilleen

Moi, hojo, ters, minä taas

Ihan ensimmäiseksi tässä tämän kuun ihailijakuva kaikille fan-clubilaisilleni:



Ja sitten henkilökohtaiset terkut kaikille fan-clubini alajaostoille:

- Oulun alajaosto – vetäjä Heljä
- Ruotsin alajaosto – vetäjä Sylvia
- Helsingin alajaosto – vetäjä Onu Koo
- Kanarian saarten alajaosto – vetäjä Helena

Nämä ovat viimeiset viralliset alajaostot, jotka johtokunta on kirjannut ylös. Muitakin lienee ja niinpä tervehdän niitäkin tasapuolisesti.

Ja nyt nyt kun virallinen osio on ohi, voidaan siirtyä raportoimaan viimeisiä kuulumisia. Ajattelin, että parempi että minä teen sen, koska johtokunnan naispuolinen on viime päivät ollut saamaton tällä rintamalla.

Toisaalta, en sitä niin ihmettelekään, sillä monenlaista on tapahtunut tuolla päällikkörintamallakin.

Ensin johtokunnan naispuolinen riehui pihalla repien rikkaruohoja hybriksessä kunnes sen selkä sanoi naks. Sen jälkeen puutarhan raivotar kulkikin pykälänmuotoisena ja söi särkylääkkeitä pari päivää.

Nättihän siitä pihasta tuli, minunkin mielestä. Tässä etupihaa. Palaan aiheeseen "etupiha" vielä tuonnempana.



Ja tässä näkymää takapihalta käsin:




Sitten tuli paaaljon asiakkaita ja minut suljettiin meidän huoneeseen. Vanha rouva kyllä sai tepastella rauhassa asiakkaiden kanssa, kun sillä on kuulemma niitä tapoja.

Saanko kysyä ja kysyn vain: onko teistä ”tapoja” kulkea asiakkaiden vanavedessä, silmät kosteina, katse naulattuna asiakkaiden käsiin ja kasseihin, hölmö hymy huulilla? Ilmassa leijailee jatkuva sanaton vihjaus: ”Jos haluatte minulle namin antaa, en panisi sitä pahakseni!”

Niin, että nämäkö ne ovat ne paljon kehutut ”tavat”? Jos näin on, en voi kuin lainata niitä kuuluisia roomalaisia, keitä lienevätkään: O tempora, o mores.

No tilanne kyllä parani kohdallani – nämä asiakkaat olivat kaikki toooosi mukavia, ja kaikki yhteen ääneen totesivat että on epäreilua pitää minua eristyksissä. Että Latte kehiin vaan! Ja niin minäkin sitten sain osallistua yleiseen riemunpitoon.

Aluksi olin, kuten tapani on, hieman epäluuloinen ja kajautin muutamaisen vahvan rintahaukun, joka sai seurueen heikkoverisimpien daamien kasvot kalpenemaan. Mutta kun painoin suuren pääni hetken kuluttua heidän syliinsä sain osakseni samantyyppisiä katseita joita Vivien Leigh loi Clark Gableen Tuulen viemää –elokuvan loppumetreillä. Tiedättehän, ihastuneita.

Ihmisiä on siis tullut ja mennyt ja minulla on ollut jännää. Tänään on ollut hieman hiljaisempi päivä ja olen viettänyt sitä käyskennellen pihalla. Ensin takapihalla ja sitten etupihalla. Jonne minulla kuulemma ei ole asiaa.

Etupihan ja takapihan välillä on aita – se alla olevassa kuvassa:



Ja aidassa portti, joka on lähes aidan korkuinen. Aita ilmestyi tänne toisen elinvuoteni alussa eli viime syksynä. Ja se on minua pitkään häirinnyt. Kun se on rajoittanut henkilökohtaista vapaata liikkumistani. Ja nyt kun ollaan Schengenissäkin eikä rajoja pitäisi olla.



Ja niinpä minä sitten tänään, kun tyly aita piti minut erossa naisjohtajastani, päätin noudattaa Marvin Gayen ja Diana Rossin ohjetta, joka on selkeästi kirjattu kappaleeseen: Ain’t no mountain high enough – ja hyppäsin aidan yli.

Johtokunnan naispuolinen ei ollut lemmenosoituksestani kauhean innoissaan, mitä ihmettelen. Totesi vain kuivasti miespuoliselle: ”Se siitä kymppitonnin aidasta sitten.”

Yritä ymmärtää sitten naisia?!

Lopetan tämän viestini näihin kauniisiin sanoihin, joiden pitäisi nostaa kyynel jokaisen todellisen naisen sydämeen. Suosittelen että luette sanoituksen hitaasti ja ja hartaudella, jolloin ymmärrätte mitä sydämessäni tunsin - olen lyhentänyt hieman kappaletta ja ottanut siitä lähinnä kuoro-osuudet esiin:


If you need me call me
no matter where you are,
no matter how far (don't worry baby)
just call out my name.
I'll be there in a hurry
you don't have to worry

chorus:

'Cause baby there
Ain't no mountain high enough
Ain't no valley low enough
Ain't no river wide enough
To keep me from getting to you babe

...

Chorus

No wind,
No rain,

Or winter's cold.
Can stop me baby.
na na baby
Cause you are my love
When you're in trouble
I'll be there on the double
just send for me
oooh baby

...


If you ever need a helping hand
I'll be there on the double
just as fast as I can

don't you know that ;
there ain't no mountain high enough,
ain't no valley low enough,
ain't no river wide enough,
to keep me from getting to you babe


Rakkaudella teidän Lattenne

Kuusi vuotta avioelämää

Uskomatonta mutta totta, jo kuusi vuotta siitä kun me Linkaman kanssa marssimme alttarille komeina kuin lentokoneet. Vuosi oli siis 2003 ja paikka Haapsalun tuomiokirkko.

Hollywoodilaisittain avioliittoamme kutsuttaisiin jo pitkäikäiseksi.

Tässä pariskunta hääpäiväpotretissa, itselaukaisimella otettuna:



Ja tähän juhliminen sitten tältä erää jääkin - talo täynnä asiakkaita, mutta sehän on vain hyvä asia.

Runo miehestä 2

Risoo.
Mies ei huomaa.

Risoo
kun mies ei huomaa.

Risoo kun risoo.

Nuija!

Runo miehestä 1

Auringossa se seisoo
katselee jotakin,
auringon poika.

Kun sitä hipaisee
tarttuu aurinko käsiin.
Kellään ei sellaista ihoa.

Kun sitä suutelee
siirtyy aurinko sydämeen.
Kellään ei sellaista sydäntä.

Minun aurinkopoikani.
Huoleton.

Rakkaus kaiken voittaa, osa 2

Kein Tag ohne Rad opetti jo vanha kunnon Goethe aloittelevia kirjoittajia.

Joten puristan tähän muutamaisen rivin, vaikka tänään on Lötkö Päivä. Tahtoo sanoa, ei jaksa oikein tehdä mitään, mikään ei huvita, ei edes telkkarin meksikolaiset päivasarjat, joista voisinkin kertoa muutamaisen sanan ellei suorastaan rivin.

Täällähän tulee päivittäin noin puoltapäivin alkaen, kahden kanavan voimin, täydellisesti gagaistista ohjelmaa. Meksikolaisia saippuasarjoja, jotka dubataan viroksi yhden apaattisen miehen voimin.

Jos amerikkalaisissa saippuoissa sorrutaan hivenen ylinäyttelemiseen, mitä voi odottaa niiden meksikolaisilta serkuilta? Kun Meksikon saippuassa kärsitään, mitä niissä tehdään paljon, silloin todella kärsitään. Ja kun niissä rakastetaan, mitä myös niissä tehdään paljon, niin siitä on kuulkaa oksat ja pienimmät männynkävyt ja pinjansiemenet alta pois.

Siis, koittakaa loihtia silmienne eteen Juanita ja Pablo ja tunteiden tyrskyt potenssiin kymmenen. Ja sitten kuunnelkaa apaattista kommentaattoria eli virolaista kertojaa, joka puhuu varsinaisen dialogin päälle tasapaksulla monotonisella ja täysin ilmeettömällä äänellä: ”Juanita-jos-en-saa-sinua-tapan-itseni-Ei-Pablo-älä-tapa-Kyllä-tapan-itseni-ja-sinut…” Ruudulla vääntelehditään, vuodatetaan kyyneliä, heilutellaan veitsiä ja mikään ei saa virolaista kertojaa järkyttymään.

Tänään on siis niin Lötkö Päivä, että en jaksa edes nauraa meksikolaisille saippuasarjoille. Ulkona puhaltelee kylmä tuuli ja minä hiihtelen kotona huopatossunkaiset jalassa ja villapaita päällä. Lueskelen nettilehtiä haluttomasti, ja vain vähän jaksan ihmetellä maailman menoa. Joku kiinalainen on lykännyt itsemurhakandidaatin sillalta alas kyllästyttyään tämän jahkailuun. Paasilinna on törttöillyt kännissä ja Tanja hehkuu raskauden onnea. Boooooring.

Vaan otsikkoon palatakseni, miksi lause ”Rakkaus kaiken voittaa” on minusta erityisen hellyttävä, ellei suorastaan rakas.

Palaan muisteloissa kultaiselle kahdeksankymmentäluvulle, aikaan, jolloin niin minä kuin tätä blogia lukevat nimimerkit Jussi ja Jaana opiskelimme Turun Alma Materissa kirjallisuustieteitä. Ah niitä aikoja! Ah Jaanan söpöjä lettejä ja indiska-hametta. Ah Jussin (ja minun, kiitos vaan Jussi ja Leppävirran Lee Cooper-tehtaanmyymälä) koulu-univormuja: sinisiä farkkutakkeja, joissa oli valkea teddy-vuori.

Me siis opiskelimme yleistä kirjallisuustiedettä ja perehdyimme hyvinkin syvällisesti D.H.Lawrencen – jos myös James Joycen - tuotantoon, johtuen yhden proffan ja parin assarin intohimoista kyseisiin kirjailijoihin.

Oli menossa noin kahdeskymmenes D.H.Lawrence seminaari. Vuorossa oli novelli Mies, joka kuoli. Kaksi tuntia, käsittelyssä kaksi seminaarityötä samasta novellista kahdelta eri opiskelijalta.

Ensimmäisen työn esitteli palavasilmäinen Kreivi Vronskin näköinen tosikko, joka n. 1h45min kävi läpi novellia myyttitulkinnan näkökulmasta. Me muut istuimme silmät ymmyrkäisinä ja kuuntelimme, miten nuori tutkija oli löytänyt novellista lähes kaikki mahdolliset länsimaisen historian myytit ja joukon hieman kaukaisempiakin. Kuulosti kamalan viisaalta.

Lopulta Kreivi Vronski saa perinpohjaisen ja asiantuntevan työnsä esiteltyä loppuun. Toiselle nuorelle tutkijalle ei jääkään sitten paljon aikaa omaa työtään esitellä. Seminaaria vetävä assari kääntyy pojan puoleen ja kysyy: ”Ja mikä sinusta oli tämän novellin keskeinen sanoma?”

Poika punehtuu, yskähtää ja sitten saa kakisteltua: ”Minusta se ydin oli että Rakkaus kaiken voittaa.”

Rits rits rits sanoivat meidän nuorten tytärlapsien sydämet kun ne risahtelivat ihastuksesta palasiksi. Kollektiivisesti huokaistu Ahhhhhhhh jäi leijumaan pitkäksi aikaa luokkahuoneeseen, seminaarin jo loputtua.

Kreivi Vronski sai viettää sen illan yksin.

To absent friends

Kuvassa keskellä rakas ystävättäreni Päivi Riikonen joka lähti täälta ajasta ikuisuuteen 12.10.1993.


To absent friends

Minua on aina viehättänyt tuo englantilaisten maljapuhe, joka lausutaan, joskus vaikka paremman puutteessa: To absent friends. Eli: nostakaamme malja niille ystäville, jotka eivät ole paikalla.

Minulla on tällä hetkellä likimain kaikki ystävät kaukana. Mutta senkin kanssa pystyy elämään, jos uskoo ystävyyteen, kuten minä teen.

Sillä ystävät, jotka ovat kerran olleet lähellä, ovat sitä aina, riippumatta etäisyyksistä. Riippumatta ajasta.



Minulla ei ole suurta sukua turvanani. Vanhempani erosivat ollessani melko nuori, ja isäni sukuun jäi jotakuinkin huterat yhteydet, jotka nekin ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana tyystin hiipuneet. Ei äidinkään puolelta löytynyt suurta sukuyhteisöä, joka olisi minulle luonut jonkinmoisen laajemman turvaverkon tunteen. Ja jos sitä oli, minä olin nuorena niin kiittämätön, etten siitä kiinnostunut.

Minä katson yhä ja aina kaipuulla elokuvia, joissa esitetään suuria sukuja juhlimassa pitkän pöydän ääressä. Haluaisin toki, että minulla olisi suku, joka voisi kokoontua pitkän pöydän ääreen, jossa vanhat viisaat vanhukset istuisivat pöydän päässä aristokraattisina, ja lapset kolmannessa polvessa juoksisivat pöydän ympäri. Jasmiini tietenkin tässä kuvaelmassa tuoksuisi, ja viini ei humalluttaisi ketään ja kesä jatkuisi ikuisesti.

Unelmat ovat unelmia.

Mutta minulla oli ja on ystäviä. Ja he luovat minulle turvan tunteen. Sen tunteen, että vaikka maailma hylkäisi, ystäväni eivät sitä tekisi. Jos saisin kerättyä ystäväni yhden pitkän pöydän ääreen, saattaisin saada samankaltaisen italialaisen suuren perheyhteyden tunteen. Ehkä.

Ystävyys on outo ja ihmeellinen asia. Se käsittää luottamusta ja rakkautta. Se on välillä vaativa kuin rakkaussuhde, joskus jopa mustasukkainen ja kiihkeäkin, eikä epäoikeudenmukaisuuskaan ole vierasta ollut ystävyyden alkutaipaleille.



Mutta vuosien myötä ystävyys jalostuu paremmaksi kuin viini. Ystävyys on jotain rakkaussuhdettakin tiiviimpää, se on kiihkotonta, se on vailla unelmia, se on todellinen, pitkäaikainen, ja parhaimmillaan ikuinen.



Ystävälle ei tarvitse esittää mitään sellaista mitä et ole – parasta kaikesta, jos sitä yrität, ystäväsi näkee sen läpi ja joko naureskelee sille, tai suorapuheisesti ilmoittaa, että ’cut the crap’ – anna olla! Sanalla sanoen: ystävälle ei ole tarvis esittää mitään. Se suhde on aito.

Ystävyyksiä solmitaan elämän eri vaiheissa – lapsuudessa luultavimmin ne syvimmät. Minun ystäväni ovat tulleet lapsuuden, koulun, opiskelun, työn kautta. Ja jokunen on onnistunut luikahtamaan joukkoon jotain muutakin kautta.

Millaisia ystäviä nämä ovat? Parhaimpia. Tietenkin. Mutta surkeita, jos yhteydenottoja ja yhteydenottotiheyttä lasketaan.

Minä olen Otepäällä niin fyysisesti yksinäinen, vailla yhteisöä tai ystäviä, että yritän piiskata kaukana olevia ’absent friends’ eli ystäviäni kirjoittamaan, pitämään yhteyttä. Huonolla menestyksellä. Jokaisella on oma elämänsä elettävänään, ei heillä ole aikaa, juuri nyt. Ei se heistä tee huonompia ystäviä.

Senkin ymmärrän. Ei minulla ole hätää. Sen ymmärtävät ystäväni. Ja he jokainen jatkavat omaa elämäänsä ja itsekseen toistelevat
: ”Joku päivä pitäisi Tiinalle kirjoittaa taas. Tai mennä kylään.”

Ystävyys ei ole kirjoitettu lepinguihin eli sopimuksiin, jotka Virossa tuntuvat olevan niin suositut. Ei ole sääntöjä, ei sopimusvelvoitettuja tehtäviä. Ainoa velvollisuus on välittää ja olla.

Minulla ei ole mitään hätää, en tarvitse suurta sukua tai suurta ystävien armeijaa ympärilleni juuri nyt. Uskon – ja tämä lienee tosiaan uskon asia – että ystäväni tulevat luokseni, apuuni, jos sellaiseen olisi tarvis.

Ja juuri se minusta erottaakin tuttavuuden ystävyydestä. Tuttava on mukava ja ihan kiva tyyppi ja sen kanssa on ihan kiva hyrrätä. Mutta ystävä on enemmän. Se on se, joka välittää sinusta silloinkin kuin ei ole vain kivaa hyrräystä. Se on se joka hyppää kamelin selkään ja lähtee köröttelemään aavikkoon kiroten: ”Pitikö se Tiinan tännekin joutua pulaan!” Ystävä tulee ja kiroaa, mutta tulee.

Olenko oikeassa?