Vietin, kuten aiemmin kerroin, kolme runsasta päivää Latvian pääkaupungissa, Riiassa. Lähdin matkaan hieman ex tempore -pohjalta, kun pääsin siipeilemään ystävieni Seija ja Riston työmatkalle. Osan ajasta vietimme yhdessä, osan kiertelin itsekseni.
Kronologisen matkakertomuksen sijaan kerron teille useita lyhyitä tarinoita, joista tässä ensimmäinen.
Mystinen kokemus
Satunnainen matkaaja kohtaa matkoillaan outoja näkyjä, jotka usein jäävät selittämättömiksi. Kotiin tultuaan miettii, mikäköhän sekin oli ja mitäköhän siinä tapahtui. Kieltä osaamattomana, kuten Latviassa, kyltit ja viitat eivät auta tilanteen hahmottamista, eivät anna mitään vihjettä mistä on kysymys. Ja jos myös kulttuurillinen konteksti, tausta ja sen ymmärtäminen puuttuvat, jää jäljelle yleensä vain ihmetys ja arvailu.
Ellei ala asiaa tutkia. Eikä anna tilanteen mennä ohi, vaan lähtee siihen sisään.
Me vaeltelimme ensimmäisenä Riika-päivänä joutilaina kaupungissa, kiertelimme puistoja, kuljeksimme vanhan kaupungin idyllisillä, mutta turistien täyttämillä kaduilla. Silmä nappasi asian sieltä, toisen täältä, ja minä nappasin näkymiä, hetkiä kameraan.
Hotellille palatessamme saavuimme Esplanadipuiston reunamille. Liikennevaloissa, valojen vaihtumista odotellessani, huomaan kadun toisella puolella tällaisen oudon näyn:
Kolmen hengen seurue kantaa palavia kynttilöitä ja seurueen keskimmäinen ottaa kapeaan kynttilään tulta isommasta hautakynttilästä.
Nopeasti alkavat aivoni raksuttaa, mistä tässä on kyse? Miksi hautakynttilöitä sytytetään keskellä kaupunkia, missä ei ole lähimaillakaan hautoja?
Valot vaihtuvat vihreiksi ja ylitämme mekin suojatien. Ja näemme toisen vanhan rouvan, palava kynttilä käsissään:
Olemme jo lähteä tädin perään, hieman vaivihkaa, nähdäksemme minne hän kantaa kynttilää, jonka liekkiä niin huolellisesti suojaa, kun huomaamme lisää ihmisiä hautakynttilöitä käsissään. Kaikki näyttävät tulevan samasta suunnasta - Latvian ja Riian ortodoksisen uskon pääkirkosta.
Kuva otettu hotellihuoneeni ikkunasta
Riian ortodoksinen katedraali rakennettiin vuosina 1876-1884 kahden arkkitehdin Roberts Pflugsin ja Janis Baumaniksen piirustusten mukaan. Neuvostovuosina kirkko muutettiin planetaarioksi ja siellä pidettiin astronomiaa käsitteleviä luentoja.
Nyt kirkko on palannut aiempaan käyttöönsä ja toimii ortodoksisten seurakuntien pääkirkkona Riiassa.
Ja täältä näyttävät kynttilöitä kantavat henkilöt tulevan. Lähdemme kirkolle.
Ovella seisoo muutama kerjäläinen, omien itsetehtyjen kynttilöiden kanssa, joissa liekille suojaa tarjoaa tyhjä vesipullo:
Me menemme kirkkoon sisälle. Ja minulla on epätodellinen olo, kiihtynyt mutta samalla epäröivä. Tuntuu kuin olisin menossa kuokkavieraana hartaisiin juhliin, en ole uskonnollinen, en varsinkaan ortodoksisen kirkon hengessä. Mutta seuraan ihmisiä ja astun uuteen maailmaan. Nöyränä. Yrittäen sulautua, yrittäen olla loukkaamatta kenenkään uskoa.
Jo kirkon aulassa huomaan kaikilla naisilla olevan huivit päässä, ja vedän kaulahuivini pääni yli ja viittilöin ystävättärelleni Seijalle samaa.
Jo pelkästään huivi, jonka suojasta maailmaa nyt katson, saa minut tuntemaan itseni erilaiseksi, hiljentyneemmäksi. Olen osa kirkkokansaa.
Ilman täyttää suitsukkeiden tuoksu. Aulassa on ikoni ja sen edessä ihmiset sytyttävät kynttilöitä.
On pääsiäismaanantai, joka Virossa on jo arkipäivä. Latviassa se on pyhäpäivä ja kirkossa on meneillään pääsiäispäivän jumalanpalvelus. Kirkkosali on täynnä ääriään myöten, ja osa messuun osallistujista tekee sen aulan ikkunoiden kautta hartauteen osallistuen:
Hitaasti, ketään tönimättä yritän edetä varsinaiseen kirkkosaliin. Ilma on nyt sakeana vahvoista suitsukkeista. Papit pitävät jumalanpalvelusta ja laulavat ehkä kirkkoslaaviksi tai latviaksi - en tietenkään näitä osaa erottaa - ja välillä, äkkiä, koko kirkkokansa yhtyy lauluun.
Muistelen televisiosta näkemiäni liturgianpätkiä ortodoksisesta pääsiäisjumalanpalveluksesta:
"Totisesti, hän elää!"
Yhä tunnen itseni vieraaksi, enhän minä kuulu tänne. Mutta haluan täällä olla, ketään loukkaamatta. Haluan kokea tätä mystistä tunnelmaa, nauttia kynttilöiden valaisemasta kirkosta, suitsukkeiden tuoksusta, oudosta ylellisyydestä, kirkon kullanvärisistä ikoneista, alttaritaulusta, pappien hopealla ja kullalla kirjailluista kasukoista, jotka luovat valtavan kontrastin kirkkokansan nukkavieruun, harmaaseen yleisväriin.
Haluan myös kuvata jumalanpalveluksen, mutta se on vaikeaa. Olen kirkkosalin takimmaisessa reunassa. Kaksi kertaa kohotan kädet niin korkealle kuin pystyn ja otan kuvan summamutikassa toivoen, että kameraani tarttuu jotain.
Nuori, vakavakasvoinen nainen toruu minua ja kieltää minua kuvaamasta jumalanpalvelusta. Häkellyn tyystin. En ole halunnut ketään loukata. Ja nolona poistun kirkosta.
Ulkona olen taas reaalimaailmassa. Tunnen olevani hieman pyörryksissäni. Häkeltynyt. Olen kokenut, vaikka vain muutaman hetken, ja kuin varkain, mystisen, henkistyneen ja ikiaikaisen liturgisen hetken.
