Yksin Italiassa, osa 28: Piazzale Michelangelo ja Il Mostro

Viimeisen illan Firenzessä olin päättänyt viettää kaupungin ulkopuolella sijaitsevalla Piazzale Michelangelon aukiolla, joka sijaitsee korkealla kukkulan kyljessä. Paikkaa kehutaan opaskirjoissa parhaaksi mahdolliseksi kohdaksi nähdä kerralla koko Firenze. Erityisen suosittu se on juuri auringonlaskun aikaan kun aurinko luo viimeiset säteensä Arno-joelle värjäten sen kullanhehkuiseksi. Nimensä näköala-aukio on saanut Michelangelon David-patsaan kopiosta, joka seisoo keskellä aukiota.

Il Mostro

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun kävin Piazzale Michelangelolla. Olin ollut siellä noin 30 vuotta aiemmin, vuosi oli joko 1984 tai 1985. Kesänä jolloin liftasimme silloisen poikaystäväni kanssa läpi Euroopan aina Roomaan asti. Mutta mitään muistikuvia minulla ei ollut Piazzalelta aukeavista näkymistä, patsaan sentään hämärästi muistin. Syy muistikuvien hämäryyteen johtui siitä että olin tuolloin koko Firenze-ajan kauhusta kankea ja pälyilin hermostuneena vasemmalle ja oikealle. Ja siihen taas oli syynä Il Mostro eli Hirviö.

Kun saavuimme Firenzeen 30 vuotta sitten, ensimmäinen mitä muistan oli, että joku antoi minulle lentolehtisen käteen.  Lehtinen oli italiaksi, emmekä ymmärtäneet siitä mitään. Lehtiseen oli piirretty kauhea tuijottava silmäpari ja sen yläpuolella luki: Il Mostro. Loput tekstistä jäi ymmärtämättä. Luulin kyseessä olevan jonkun discon lentolehtisen. Väärin luulin.

Melko pian saimme kuitenkin kuulla kuka tai mikä Il Mostro oli. Kyse oli Firenzessä liikkuvasta sarjamurhaajasta, joka oli erikoistunut syrjäisillä paikoilla lemmiskeleviin pariskuntiin. Il Mostrolla oli tietty toimintamalli: hän iski harvakseltaan mutta aina samoihin aikoihin, kesä- ja syyskuun välisenä aikana. Ensin hän ampui pariskunnan ja sen jälkeen puukotti ja silpoi pariskunnan naisen vartalon veitsellä. Pahimmillaan löytyi yhdestä uhrista 97 puukoniskua. Toiselta uhrilta Il Mostro oli leikannut palan rintaa ja lähettänyt sen poliisille.

Il Mostro tappoi kaiken kaikkiaan 16 henkilöä vuosien 1968 - 1985 välisenä aikana, ja me olimme juuri tuolloin Firenzessä kun poliisi arveli Il Mostron taas iskevän. Il Mostroa ei koskaan saatu kiinni vaikka useita henkilöitä pidätettiin lähes 20 vuotta kestäneiden tutkimusten aikana.

Voitte vain kuvitella että tuona kesänä meikäläinen ei Firenzessä suostunut edes kädestä poikaystävää pitelemään. Il Mostron pelko piti siitä huolen. 

Kuva Il Mostrosta kertovasta italialaisesta minisarjasta

Piazzale Michelangelo

Opaskirjat eivät turhaan aukiota hehkuta. Näkymät sieltä alas kaupunkiin ovat uskomattoman hienot. Il Mostron kadottua jo lähes 30 vuotta sitten pariskunnat ovat palanneet aukiolle viettämään romanttista hetkeä. Mitä pidemmälle ilta eteni sitä enemmän ihmisiä saapui katsomaan upeaa auringonlaskua ja sen viime säteissä kylpevää Firenzeä. Näky oli henkeäsalpaava ja muuttui minuutti minuutilta aina vain hienommaksi.

Antaa kuvien puhua puolestani.

Näkymää yli Firenzen

Palazzo Vecchio nousee esiin punakattoisten matalien rakennusten joukosta

Vasta kauempaa ymmärtää Duomon valtavan koon

Kopio Michelangelon David-patsaasta

Firenzeä suuren synagoogan suuntaan

Minä vaeltelin aukiolla tähyillen alas laaksoon. Kuuntelin katusoittajia joita oli myös kerääntynyt aukiolle turisteja ja romantiikannälkäisiä pareja viihdyttämään. Muutaman sanan vaihdoin puolalais-australialaisen poikaporukan kanssa. Puhe kääntyi yllättäen poltiikkaan. Minä ja puolalainen päivittelimme Venäjän tapahtumia. Australialainen oli ihmeissään, hänellä ei ollut mitään käsitystä Ukrainan tapahtumista, vielä vähemmän Venäjän agressiivisista manöövereistä kuten Suomen ja Puolan ilmatilan rikkomisista. "Oh Gosh!" toisteli aussi kun me puolalaisen kanssa annoimme tulla reaalipolitiikkaa tuutin täydeltä.

Yhden miehen orkesteri

Mies rummuttaa jännää steel-pania ja välillä antaa jalalla tahtia.

Hiljalleen aurinko alkoi laskea ja kamerat napsuivat ja pariskuntien syleilyt tiukkenivat. Piazzale Michelangelo on kieltämättä hyvin hyvin romanttinen paikka.

Yhdet suutelevat, toiset kuvaavat. Jokaiselle jotakin hämärän hetkellä

Ilta pimenee ja valot syttyvät Ponte Vecchion sillalle

Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä hienommalta Firenze ja Arno-joki näyttävät

Yksittäisiä veneitä ja kanootteja lipuu joella

Palazzo Vecchio ja Ponte Vecchio hohtavat kellan ja kullan sävyissä.

Keltaista, kultaista ja hetki hetkelä lisääntyvää yön pimeää

Katusoittajat viihdyttävät yleisöä

Ja niin on yö saapunut Firenzeen. Minä palaan hotellilleni ja pakkaan laukkuni seuraavaa päivää varten. On aika lähteä eteenpäin. Nyt suuntana Luccan keskiaikainen pieni kaupunki lähellä Firenzeä.

Siis öitä. Ja palataan asiaan huomenna uudelleen. Silloin siis suunta kohti Luccaa.

Yksin Italiassa, osa 27: "Italialaiset miehet ovat sikoja"

Matkakertomus jatkuu. Tähän asti tapahtunutta: Tiina on vihdoin päässyt Uffizin galleriaan ja siellä huokaillut ja värissyt ja tärissyt maailman taideaarteiden äärellä. Johtuen virkailijoiden lakkoneuvotteluista on käyntiaika supistunut kuitenkin muutamalla tunnilla. Sillä lähdettävä on sieltä pois ennen kahta. Tiina oli nimittäin edellisenä iltana sopinut tärskyt amerikkalaisen Ashleyn kanssa Piazza della Santa Crocelle (kuten osassa 23 jo kerroin.)

Bull's eye!

Poistuin Uffizista sielu täynnä taidetta. Minulla oli treffit Ashleyn kanssa joten enempään ei aika riittänyt. Enempää en ehkä olisi pystynyt enää vastaanottamaankaan. Ja kun Mao-kelloni oli taas käynyt ylikierroksilla huomasin olevanikin parikymmentä minuuttia etuajassa. En ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä, joten päätin pysähtyä pienelle kioskille, jonka edessä oli pikkuruinen penkki. Ostin pikkupullon Peroni-olutta ja istahdin penkille sitä siemailemaan.

Eipä aikaakaan kun samaista katua pitkin päristelee suuri pullea mies pienellä skootterilla. Pistää pyöränsä parkkiin kioskin eteen, hakee oluen ja istuu viereeni. Minä haluaisin istua vain rauhassa. lepuuttaa jalkojani ja miettiä näkemääni. Mutta Herra Pullea on seurallisella päällä. Hän haluaa tietää mistä tulen ja mitä teen ja mitä pidän Italiasta. Kyllähän te tiedätte. Mies on hyväntuulinen eikä erityisen tungettelevakaan, joten vastailen lyhykäisesti tämän kyselyihin.

Kun äkkiä puuttuu luonto peliin. Taivaalta tipahtaa päälleni valtava laaki pulunpaskaa. Reilut viisikymmentä vuotta olin onnistunut välttelemään näitä taivaan pommittajia, mutta Firenzen pulu antoi tulla sitten kaikkien lajitoveriensa edestä. Valkeaa löysää paskaa oli hiuksissani. Sitä oli otsassani, silmälaseissani, niin sisä- kuin ulkopuolella. Sitä oli silmäkuopissa.

Valkeat vanat valuivat poskiani pitkin kun sokeutuneena kompuroin kioskiin ja pyysin vettä ja kasvopapereita. Saatuani silmälasit sen verran putsattua että näin koko paskakomeuden alkoi vatsassa kiertää ja pelkäsin yökkääväni kadulle. Kakoen ja nikotellen yritin pitää vatsan sisällön aloillaan samalla kun epätoivoisesti huuhdoin hiuksiani saamallani vedellä. Poissa olivat ihanat viipyilevät fiilistelyt Uffizin taiteesta. Poissa oli myös Herra Pullea. Hetkellä millä hyvänsä laatoittava Suomi-nainen pulunpaskat päässään ei ehkä vastannut hänen ihannekuvaansa skandinaavinaisesta.

Ashley tilittää elämäänsä Firenzessä

Selvittyäni pulunpaskasta jatkan matkaani Piazza della Santa Crocelle, missä Ashley jo minua odottaa. Hän kysyy olenko nälkäinen ja vastaan myöntävästi. Ashley kertoo tietävänsä kivan pikku jokirantaravintolan Arnon varrelta, hieman turistialueen ulkopuolelta. Lähdemme sinne.

Kuljemme pitkin Arnon rantaa ja minä ihailen ja kuvailen upeita palazzoja ja asuinrakennuksia, jotka kertovat Firenzen ylväästä historiasta. Ashley kertoo elämästään Firenzessä ja siitä millaista on olla vaalea amerikkalainen yksinäinen nainen seurankipeiden italorakastajien keskellä.

Firenzen kuuluisin silta: Ponte Vecchio

Palatseja ja asuinrakennuksia Arnon varrella

Me erkanemme Firenzen historiallisesta keskustasta ja kuljemme jokirantaa eteenpäin

Kaupunki, jota halkoo joki, on aina hieman enemmän.

"Italialaiset miehet ovat sikoja"

Istumme jokiravintolassa syöden pastaa kun Ashley alkaa avautua. Hän kertoo toivoneensa tapaavansa Italian vuotensa aikana jonkun mukavan miehen, jonka kanssa viettää aikaansa. Hänen unelmansa oli kokea ikimuistoinen romanssi Firenzen upeissa maisemissa. Ashley toteaa italialaisten nuorten miesten olevan häkellyttävän komeita. Mutta samaan hengenvetoon hän puuskahtaa: "Mutta italialaiset miehet ovat sikoja! "

Kuulen surkuhupaisia ja surullisia tarinoita yrityksistä löytää kiva mies. Tarjokkaista ei tunnu olevan puutetta. Mutta jokainen kontaktinhaluinen kohtelee Ashleya kuin objektia. Ashley toteaakin vaalean naisen olevan italialaiselle miehelle vain saalis, joka edellyttää valloitusta. Jonka arvo laskee heti kun valloitus on tehty. Ashley kertoo pettyneensä kerta toisensa jälkeen. Hän pohtii sitä, että näkee jatkuvasti tavallisia, fiksunoloisia miehiä, jotka käyttäytyvät naista huomioiden, korrektisti, normaalisti. Mutta nämä fiksunoloiset miehet ovat yleensä perheellisiä, heillä on yleensä muassaan vaimo ja usein pieni lapsi. "Kukaan ei rakasta lapsiaan tai ainakaan näytä rakkautta lapsiinsa yhtä avoimesti kuin italialainen mies", Ashley myöntää.

Ashley kertoo tavanneensa edellisiltana, erottuamme, jälleen miehen jonka kanssa hän oli sopinut täksi illaksi deitit. "Toivottavasti et pety vaikka en voi viettää koko päivää kanssasi, vaikka eilen niin lupasin", hän pahoittelee. Minä sanon ymmärtäväni, ja vakuutan etten ole pettynyt. Mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, että toivottavasti tästä deitistä ei tule vain yksi uusi pettymys kaikkien aiempien pettymysten jatkoksi. Keskiyöllä sovitut deitit sattumalta kohdatun tuikituntemattoman kanssa eivät kuulosta minusta hyvältä idealta. Jätän kuitenkin tämän sanomatta.

Lounaan jälkeen palaamme vielä keskustaan, Ashley esittelee minulle yhden Firenzen maamerkeistä: Santa Maria Novella -kirkon. Ja sitten onkin hänen aika lähteä kotiin vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan deitteihinsä. Minä jatkan vaeltelua keskustassa.

Santa Maria Novella -kirkko

Amerikkalainen Ashley, joka viettää välivuotta Firenzessä

Istun pitkään puistonpenkillä ja katson miten lapset innostuneina, onnellisina ja jännittyneinä ratsastavat ympäri ympäri ympäri karusellihevosilla. Mietin Ashleyn kertomaa. Mietin sitä miten vaikeaa ihmisen on joskus löytää toinen ihminen. Sellainen hyvä. Mietin lapsia ja mietin lapsettomuutta. Mietin Ashleytä jolla on suuri tarve löytää se oikea rinnalleen. Miten meillä kaikilla on tarve saada ja antaa rakkautta. Ja miten vaikeaa se joskus voi olla. Ja jäljelle jää vain ihmisen ikävä toisen ihmisen luo.

Karusellihevoset laukkaavat ympyrää

Äiti ja poika karusellissa

Isän kanssa on turvallista ratsastaa

Havahdun mietteistäni kun huomaan illan jo pian laskeutuvan Firenzen ylle. Minulle tulee lähes kiire. Olen päättänyt katsoa auringonlaskun hyvin erityiseltä paikalta, kaupungin ulkopuolelta, korkealla sijaitsevalta  Piazzale Michelangelolta. Nyt siis bussia etsimään ja kohti kuuluisaa näköala-aukiota.

Yksin Italiassa, osa 26: Sandro Botticelli ja menetetty maine

Taas on matkakertomus hyytynyt muutamaksi kuukaudeksi. Olen luvannut sen loppuun viedä, ja sen teen. Vaikka sitten paloissa. Niille lukijoille jotka ovat vasta tässä vaiheessa hypänneet matkaan kerron, että kyse on noin kuukauden kestäneestä reissusta Italiaan viime syyskuussa. Matka oli tutkimusmatka itseen ja yksinäisyyteen mutta yhtä lailla se oli tutkimusmatka kaikkeen siihen, mitä Italia on. Ensimmäinen osa löytyy tästä: Päätös syntyy.

Edellinen osa päättyi Firenzeen ja Uffizi-galleriaan. Osan lopussa lupasin vielä esitellä erikseen erään lempimaalarini, Sandro Botticellin teoksia, joita löytyikin Uffizista runsaasti.

Sandron elämä tuntemattomuudesta tuntemattomuuteen ja lopulta kaikkien tuntemaksi

Sandro Botticellin (1445-1510) elämänkaari on mielenkiintoinen. Mies syntyi melko tavalliseen firenzeläiseen perheeseen. Taidehistorioitsija Giorgio Vasari kertoo Botticellin olleen älykäs mutta levoton lapsi, joka ei jaksanut keskittyä koulunkäyntiin.  Niinpä hänen isänsä lähetti pojan 14-vuotiaana Botticelli-nimisen kultaseppäystävänsä luo.  Kultasepän oppilaana Sandro kiinnostui maalaustaiteesta, joten oli luontevaa että isä ohjasi pojan karmeliittaveli Fra Filippo Lippin ateljeehen. Botticelli opiskeli Lippin luona 1465–1467 säilyttäen kuitenkin kultasepältä saamansa nimen Botticelli.

Botticellin elämä muuttui kun hän löysi tiensä taiteita suosivan Medicin mahtiperheen siipien suojaan (1478–1490) . Lorenzo Magnifico tilasi Botticelliltä useita teoksia, jotka asetettiin Medicien yksityispalatseihin missä ne pysyivätkin pitkään muun maailman katseilta suojassa. Kuuluisimpana tietenkin Kevät ja Venuksen synty, molemmat teoksia, jotka poikkesivat huomattavasti tuolloisesta maalausperinteestä. Botticellin keveä viivan käyttö, hulmuavat läpikuultavat kankaat ja naishahmojen sulokkuus ja ennen muuta ylimaallinen eteerisyys erottivat Botticellin muista renessanssin taiteilijoista.

Botticelli oli hetken aikaa Firenzen ja pian Rooman suosituimpia taiteilijoita. Hänet kutsuttiin muiden aikalaismestarien ohelle maalaamaan Sikstuksen kappelin seinälle fresko, mikä oli ennen näkemätön kunnianosoitus nuorelle taiteilijalle. Mutta katoavaa on maine ja kunnia. Ja niin se oli erityisesti Botticellin kohdalla.

Vuonna 1490 alkoi Firenzessä vaikuttaa asketismia ja pidättyväisyyttä saarnaava jesuiitta, Savonarola, jonka johdolla pakanalliseksi katsottua maalaustaidetta ja kirjallisuutta poltettiin roviolla. Myös Botticellin kerrotaan polttaneen itse vapaaehtoisesti joitain aiempia taideteoksiaan. Herätyksen saatuaan myös Botticellin taide muuttui, mytologiset allegoriat vaihtuivat kärsiviin kristinuskon hahmoihin. Myös aiemmin keveä ja ilmava maalaustyyli muuttui raskaammaksi ja kolhommaksi.

Viimeiset elinvuotensa Botticelli eli unohduksissa. Kerran kuuluisa ja juhlittu taiteilija kuoli köyhänä ja yksinäisenä ja unohdettuna vuonna 1510. Kuoleman myötä tämän renessanssin hienoimman taitelijan taide vaipui yhtä lailla unohduksiin. Kuka Botticelli?

Botticelli olisi saattanut jäädä lopullisesti unholaan ellei yksi hänen teoksistaan olisi sukeltanut esiin Englannissa. Kyse oli perintönä saadusta teoksesta, The Mystical Nativity, joka esiteltiin Manchesterissä taidenäyttelyssä vuonna 1857.  Samoihin aikoihin oli syntynyt englantilaisten runoilijoiden ja maalareiden romantiikkaa ja varhaisrenessanssia ihaileva pre-rafaeliittien veljeskunta, joka tunnisti Botticellissä hengenheimolaisen.

Kuvaavaa Botticellin äkilliselle uudelleen löytämiselle on se, että ensimmäinen hänestä kirjoitettu monografia julkaistiin vuonna 1893, kun jo 1900-1920 -välisenä ajanjaksona hänestä oli kirjoitettu enemmän kirjoja kuin yhdestäkään toisesta taiteilijasta siihen asti.

Botticellin maine on jatkunut vankkumattomana siitä lähtien meidän päiviimme. Hän on Uffizin taidegallerian tähti. Hänen Keväänsä ja Venuksen syntymänsä ovat kaikkien aikojen eniten monistetuimpia ja printatuimpia taideteoksia. Botticelli on myös jääkaappimagneettien kruunaamaton kuningas, jos mitään on Firenzen katukauppiaiden tarjonnasta ymmärtäminen.

Uffizi-galleriasta löytyy useita Botticellin mestariteoksia, mukaan lukien Primavera ja Venuksen syntymä. Niiden äärellä on jatkuva ihmisvirta - vaikeaa oli saada tauluista yhtäkään kuvaan ilman laumaa ihmisiä taulujen edessä. Parhaani kuitenkin yritin.

Ja tässä näitä olisi, Sandro Botticellin surullisia, mystisiä, salaperäisiä ja eteerisiä naishahmoja. 

Tämä viimeinen kuva on wikipedian public domain -kuva, kuvan on sinne lahjoittanut nimimerkki Aavindraa. Seison pitkään teoksen edessä, mutta täysin mahdotonta saada siitä kuvaa ilman turistilaumaa taulun edessä.

Yksin Italiassa, osa 24: Uffizin galleria - niin lähellä, mutta niin kaukana

Kuten olen aiemmin kertonut, yksi Italian-matkan pääkohteistani oli Uffizin taidegalleria Firenzessä. Olin seissyt sen edessä kolmisenkymmentä vuotta sitten, rahattomana. Uffizin taideaarteet olivat tuolloin niin lähellä mutta niin kaukana. Päätin, että kerran minä vielä tuonne menen. Nyt se hetki oli koittanut.

Lipun olin ostanut etukäteen netistä, kuten neuvotaan. Näin vältetään kilometrien pituiset jonot ja pitkät jonotusajat. Edellisenä päivänä olin käynyt etukäteen vielä tarkistamassa missä etukäteislippu vaihdetaan varsinaiseen lippuun ja minne sen jälkeen suunnataan. Olin todennut että mikään ei voi tällä kertaa mennä pieleen.

Herätyksen kanssa oli ollut ongelmia, kuten aiemmin kerroin. Huonepuhelin kun ei hotellissani toiminut ja kännykkää minulla ei vieläkään ollut. Aamuvuorossa oleva nuori apulainen oli luvannut tulla kuitenkin herättämään minut koputtamalla huoneeni ovea tasan 07.00.

Tuliko koputus? Sitä arvuutin aiemmin. Tuli, ei tullut, vaarinhousut? - Ei tullut.

Heräsin kuitenkin itse jo kuuden pintaan, kävin suihkussa, pukeuduin ja odotin kello seitsemään, vain tarkistaakseni tulisiko koputus. En ollut sanottavammin yllättynyt hiljaisuudesta oveni takana.

Villa Il Castagno-hotellilta kävelee keskustaan reilussa puolessa tunnissa. Lähdin varmuuden vuoksi kuitenkin liikkeelle jo tunti etuajassa. Ollakseni varmasti ajoissa paikalla. Sisäänpääsyajaksi oli lippuuni merkitty kello 08.30. Olin Uffizin edessä jo hyvästi ennen kello kahdeksaa. Ja edessäni oli valmiiksi jo jonoa, jonka jatkoksi itsekin asetuin.

Jono kasvoi kasvamistaan, vaan ei liikkunut. Kun puoli tuntia oli kulunut ja jono ei ollut liikahtanutkaan, alkoi kansa jonossa napista. Mitä ihmettä? Joku lähti tutkimusmatkalle ja tunkeutui jonon alkupäähän, oven eteen. Ja palasi sitten kertomaan: "Siellä on lappu ovella että Uffizi saattaa aueta kello 10.30." Kohina kävi läpi jonon. Mitä ihmettä? Miten tämä on mahdollista?!!! Ja mitä tarkoittaa: saattaa aueta?

Jossain vaiheessa joku taidemuseon virkamies vahingossa raotti yhtä gallerian aulan sivuovea ja kurkkasi ulos, ja sai samointein kimppuunsa ihmismassan joka vaati tietää, miksi jono ei liiku. Selvisi että kyseessä on lakko. Tai itse asiassa lakkokeskustelut. Ja vasta kello 10.30 tiedetään meneekö Uffizin henkilökunta lakkoon vai aukeaako galleria ylipäätänsä.

"Hienoa!" totesin hiljaa itsekseni. Kannatti tosiaan hankkia etukäteislippu. Välttää jono! Grrrr.....

En ollut jonossa ainoa joka puhisi ja purnasi. Jotkut viittasivat kintaalla koko gallerialle ja jättivät paikkansa jonossa. Useimmat jäivät paikoilleen. Kuten minä. Ja niin sitten seisoin tolpillani aina kello 10.30:een asti, jolloin selvisi, että lakkoneuvotteluissa oltiin päästy sovintoon ja galleria aukeaisi.

Jonottaminen ja odottelu ja seisoskelu on ärsyttävää ja raskastakin. Raskaampaa kuin vaikka saman ajan kestänyt kävely. Mutta jonoissa syntyy myös keskusteluja, yhteishenkeä ja synkeää huumoriakin. Minun edessäni seisoi kaksi amerikkalaista eläkeläisrouvaa Havaijilta sekä heidän nuori siskontyttönsä. Takanani kanadalainen keski-ikäinen pariskunta. Liki kolmituntisen jonotuksen aikana ehdimme jutella monenlaista. Kanadalaispariskunnan miehen vanhemmat tulivat Virosta ja mies jopa osasi viroa muutamia sanoja. Havaijilaisrouvat kertoivat elämästään ensin manner-USA:ssa ja sitten Havaijilla, jonne molemmat olivat muuttaneet jäätyään eläkkeelle. Puhuttiin politiikkaa, kertailtiin jokaisten siihenastisia Italia-kokemuksia. Välillä joku kävi hakemassa koko konkkaronkalle kahvit, toisten pitäessä kaverille paikkaa jonossa. Ja auta armias, joku joku yriti jonossa kiilata, meidän yhteishenkinen poppoo kyllä näytti kiilaajalle paikkansa.

Kello 10.30 ovet siis aukenivat ja jono alkoi liikkua. Ilmassa oli suorastaan suuren urheilujuhlan tuntua. Etukäteislipun vaihto varsinaiseen lippuun ja sitten aukion poikki seuraavaan jonoon,  joka vei kaikkein pyhimpään eli itse galleriaan. Kello 11.00 olin vihdoin Uffizissa. Puuh.

Kello 10.30 jono alkaa vihdoin liikkua

Lippuluukun ovet ovat vihdoin auki ja jonottajat voivat helpottuneina pyyhkiä hikipisarat otsaltaan

Kiertelin tätä yhtä maailman upeinta taidegalleriaa kolme tuntia. Sitten oli aika lähteä eteenpäin sillä olin sopinut tapaamisen edellisiltana tapaamani Ashleyn kanssa kello kahdeksi Piazza Santa Crocelle. Vain kolme tuntia - mutta mitkä intensiiviset ja upeat kolme tuntia ne olivatkaan!  Kaiken sen jonotuksen arvoiset.

Lisää Uffizin taideaarteista seuraavassa postauksessa. Pysykää siis linjoilla. Sillä tiedossa  maailmanhistorian upeimpia tauluja ja haltioitunutta taidepohdintaa. Elämä lyhyt, taide pitkä (kuten se jono joka taiteeseen johdatti).

Yksin Italiassa, osa 23: Firenze ja kohtaaminen Santa Crocella

Tapahtunut tähän asti: Tiina on viettänyt ensimmäisen päivän Firenzessä tutustuen kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin, Duomoon ja Piazza Signoriaan. Ilta saapuu ja Tiina suuntaa Arno-joelle ihailemaan auringonlaskua.

Illan saapuessa ihmiset alkavat kerääntyä jokirantaan

 Haloo, kuuleeko kukaan? Voisiko joku päästää minut täältä pois!

Auringonlasku Arno-joella on satumainen. Koko kaupunki saa keltaisen kuorrutuksen, joen reunojen talot ja kirkot ovat lohen- ja ruusunpunaisia. Kanootteja ja kumilauttoja lipuu joella. Pari valkeaa haikaraa kuoputtelee joen pohjaa sillan alla.

Lähden kulkemaan Uffizilta ja Ponte Vecchiolta pitkin joenrantaa aina vain eteenpäin. Maiseman ja illan kauneus täyttää mielen ihanalla rauhalla. Kaunista, kaunista, huokailen itsekseni.

Iltarusko värjää rakennukset keltaisiksi, ruusun- ja lohenpunaisiksi

Kanootteja ja kumilauttoja lipuu pitkin Arno-joen siliätä pintaa

Kaksi haikaraa kuoputtelee sillan alla

Olen kulkenut jokirantaa tai paremminkin rantabulevardia jo muutamaisen kilometrin harmitellen ettei aivan vedenrajaan ole pääsyä. Joki kun on kahdelta puolen rajattu korkeilla muureilla. Kun äkkiä huomaan portin joka on auki. Portilta vie kivinen luiska rantaan ja kourallinen turisteja marssii luiskaa alas. "Kas kun en tuota aiemmin huomannut", mietin ja lähden minäkin portista sisään, joukon jatkoksi.

Asetun jokirantaan ja alan kuvata jokea ja elämää sillä. Sivusilmällä huomaan että ryhmä jonka perässä olen rantaan tullut nousee kanootteihin pieneltä laiturilta. Muuta ei tässä kohtaa rantaa olekaan, vain pieni laituri ja muutamakymmentä metriä kivettyä rantatörmää. Kanootit lipuvat pois.

Kun olen saanut riittävästi kuvattua lähden nousemaan kiviluiskaa takaisin ylös portille. Se on suljettu. Suuri metallinen rautaportti. Alan ryskyttää sitä. Ihmisiä kulkee rantakadulla mutta harva kiinnittää minuun huomiota. Ryskytän metalliporttia ja huhuilen kalterien välistä: "Haloo, voisiko joku auttaa! Miten pääsen täältä pois?"

Puolisen tuntia olen kalterien takana kun paikalle saapuu mies joka avaa minulle portin. Hän kysyy mitä teen porttien sillä puolella. Kyse on firenzeläisen soutuseuran yksityislaiturista, eikä sinne ole muilla asiaa. Minä pahoittelen, kerron että seurasin vain joukkoa kun siihen oli mahdollisuus. Halusin vain valokuvata jokea. Mies pyörittelee päätään ja minä helpottuneena kiitän miestä ja kipitän pois vankilastani.

Auringonlasku värjää maiseman

Joen vastarannan maisemaa

Arno virtaa hiljaisesti illan rauhassa

Tyttö on kiivennyt kivetylle jokireunalle ja piirtää

Jatkan matkaa jokea seuraillen. Pari siltaa jää taakse, eikä minulla ole aivan tarkkaa käsitystä siitä missä olen. Sillat sentään antavat jonkinlaista viitettä sijainnista. Tutkin  hotellilta nappaamaani piirrettyä turistikarttaa kun kaksi amerikkalaista tulee juttelemaan. Tiedänkö minä missä olemme, he kun ovat eksyksissä? Katselen karttaa ja totean etten ole aivan varma, mutta silloista voin päätellä jonkinlaisen sijaintimme. Amerikkalaisilla on mukanaan kännykkä ja siinä GPS-paikannin. He tietävät viereisen aukion nimen, kännykkä kertoo sen, mutta heillä ei ole harmainta aavistusta siitä missä kohtaa Firenzeä tuo aukio sijaitsee. Haa, totean, tässä tuleekin jo kartta apuun. Kun yhdistämme kartan ja kännykän paikantimen tiedot saammekin selville tarkat koordinaattimme. Jenkkipariskunta kiittää ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Huomaan kartasta että kolmas tärkeä Firenzen nähtävyys, Santa Crocen kirkko on melko lähellä. Lähden suuntimaan sinne.

Santa Crocen basilika

Santa Crocen aukiolla sijaitseva Santa Crocen basilika (pyhän ristin basilika) on maailman suurin fransiskaanikirkko. Sen valkea marmorinen fasadi edustaa neogotiikkaa. Legendan mukaan itse Pyhä Fransiskus on perustanut kirkon aikojen alussa. Kirkon uumeniin on haudattu monia Italian suurimpia taiteilijoita, tieteilijöitä ja runoilijoita kuten Michelangelo, Galileo, Machiavelli, Foscolo, Gentile ja Rossini, mistä johtuen sitä kutsutaan myös Italian suuruuksien temppeliksi (Tempio dell'Itale Glorie).

Illalla kirkko on kiinni, joten tyydyn ihailemaan sitä ulkopuolelta.

Dante Alighierin patsas kirkon kulmalla

Kirkon marmorisen fasadin on suunnitellut juutalainen Niccolò Matas (vuosina 1857-1863) ja niinpä kirkon fasadin huipulla komeilee Daavidin tähti

Santa Croce on komea näky pimenevässä yössä

Dante Alighieri katsoo kohti Santa Crocen aukiota

Kohtaaminen Santa Crocen aukiolla

Päivä on ollut pitkä ja kun sininen hetki saapuu Firenzeen päätän istahtaa alas Santa Crocen aukion reunamalla sijaitsevaan viinibaariin. Sen lämpimät valot ovat kutsuvat, ja olen sitä mieltä että olen ansainnut lepotauon kera lasillisen hyvää italialaista viiniä. Olkoonkin yhdellä kaupungin kalleimmista aukioista.

Dondino-viinibaarin houkuttelevat valot

Wherever she laid her hat, was her home

Istun alas ja otan päiväkirjani esiin. Alan kirjata ylös päivän tapahtumia, kuten olen tehnyt joka ilta. Katselen iltaa joka kääntyy yöksi. Valot syttyvät toria reunustavien ravintoloiden ikkunoihin ja terasseille. On rauhallinen, hyvä olo. Viereisessä pöydässä istuu vaalea nuorehko nainen, joka hänkin nauttii viinilasillista, aukion hiljenevää elämää seuraten.

Olen istunut viinibaarissa tovin kun paikalle tulee tumma hento nuori nainen kantaen isoa rinkkaa. Hän katselee ympäriinsä ja tulee sitten puhuttelemaan minua: "Anteeksi että häiritsen, mutta ajattelin että voisinko istua pöytäänne. Minun pitää tavata tässä viininbaarissa eräs henkilö, mutta siihen on vielä  aikaa ja tuntisin oloni jotenkin turvallisemmaksi jos voisin istua seurassanne, vaikka vain hetken." Minä ilahdun ja totean: "Totta kai! Itse asiassa minusta olisi todella mukavaa saada seuraa. Olen ollut aika yksin viime aikoina." Tumma neitokainen laskee rinkkansa ja istuu alas. Jolloin viereisen pöydän vaalea nainen nousee ylös ja lähestyy pöytäämme: "Anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Minäkin olen yksinäinen ja minusta olisi todella hienoa jos voisin liittyä seuraanne." "Totta kai" toteamme ja vaalea nainen liittyy seuraamme.

Seuraa esittelyt. Tumma nuori nainen on Alexandra, hän on kotoisin Moskovasta. Vaalea nainen on Ashley, amerikkalainen. Ashley asuu Firenzessä missä hän on toiminut opettajana. Hauska tavata, pleased to meet you.

Kolme naista, kolmesta maasta ja kulttuurista. Kolmesta eri vaiheesta naisen elämänkaarta. Alexandra on hieman yli kaksikymppinen, Ashley hieman yli kolmekymppinen ja minä, jo aika päivää sitten viidenkympin rajapyykin ylittänyt. Mitä meillä on puhuttavaa, mitä yhteistä?
Paljon!

Alexandra kertoo tulleensa Italiaan tehdäkseen vapaaehtoistyötä pohjoisen vuorilla. Hän on kotoisin Moskovasta, ammatiltaan sihteeri, mutta hän rakastaa vuoria ja patikointia. Innostuneena hän kertoo vuoristokokemuksistaan, miltä tuntuu nukkua korkealla vuorella teltassa, käpertyä makuupussiin ja katsoa teltan ovesta tummuvaa iltataivasta ja kirkkaita tähtiä yössä. Sitä majesteetillisuutta.

Ashley kertoo siitä miten on päätynyt Italiaan ja Firenzeen. Mitä toiveita hänellä oli matkan suhteen ja miten ne ovat täyttyneet tai olleet täyttymättä. Vuosi Italiassa on ollut hänen suuri unelmansa ja seikkailunsa - vaikka mikään ei olekaan mennyt aivan kuten hän oli ajatellut.

Minä kerron elämästämme Otepäällä ja Virossa. Muutoksesta ja muutosta. Kerron elämästämme, Villa Ottiliasta. Lattesta ja Kimmosta.

Tunnit menevät nopeasti. Ja keskustelumme muuttuvat aina vain luottamuksellisemmiksi. Me olemme kolme tuntematonta. Joilla ei ole mitään syytä yrittää tehdä vaikutusta toisiimme. Keskustelujamme leimaa avoin rehellisyys - sellainen joka joskus voi syntyä tuntemattomien ihmisten välille. Kerromme elämämme odotuksista ja suurista pettymyksistä. Välillä kyyneleet tulvahtavat silmiin, välillä Santa Crocen aukion täyttää naurumme. Niin samankaltaisia tunteita olemme kaikki joskus kokeneet, niin hullunkurisissa tilanteissa olleet. Toivoneet, pettyneet ja lannistuneet. Nousseet siitä taas ylös ja suunnanneet eteenpäin. Alexandra ja Ashley vielä etsivät kohtaloaan, minä tunnen olevani tullut jo, jos ei perille, niin ainakin hyvään turvalliseen satamaan.

Ilta on kääntynyt  jo pitkälti seuraavan päivän puolelle. Alexandran odottama ystävä ei ole vielä tullut. Mutta meidän täytyy Ashleyn kanssa lähteä. Ashleyllä on seuraavana päivänä työpäivä ja minullakin aikainen herätys, olenhan menossa aamulla Uffizin galleriaan, jonne minulla on varattu etukäteisliput aamun aikaiseen vuoroon. Ashley ja Alexandra vaihtavat puhelinnumeroita ja sopivat, että mikäli Alexandran ystävä ei ilmaannu paikalle, Ashley ottaa Alexandran luokseen yöksi. Alexandra lupaa lähettää Ashleylle joka tapauksessa tekstiviestin siitä, löytyikö ystävä ja ystävän lupaama yöpaikka.

Me kävelemme Ashleyn kanssa yhdessä Piazza Signorian aukiolle, mistä tiemme erovat. Teemme treffit seuraavaksi iltapäiväksi samaan viinibaariin. Sen jälkeen kun olen tullut Uffizista ulos. Lasken että viisi tuntia galleriassa pitäisi olla riittävästi.

Hyvää yötä ja huomiseen! Buena Notte Alexandra! Buena Notte, Ashley! Buena Notte, Tiina!

Ashley ja Alexndra Santa Crocen aukiolla

Alexandra ja Ashley, kaksi kaunista nuorta naista eri puolilta maailmaa

Tiina ja Alexandra, Santa Crocen kirkko takanaan

Jälkikirjoitus: Tapasin sovitun mukaisesti Ashleyn seuraavana päivänä ja kuulin että Alexandran ystävä oli saapunut ja Alexandra päässyt turvallisesti yöpaikkaansa. Ajattelin että tämä olisi viimeinen mitä Alexandrasta kuulisin. Sitä suurempi oli yllätykseni kun joulun jälkeen postilaatikkoomme kopsahti postikortti Moskovasta. Mikä iloinen, ihana yllätys!