Yksin Italiassa, osa 41: Juokse-ja-näe-Pisa-puolessa-päivässä

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on saanut Cinque Terren katsastettua ja palannut majapaikkaansa. On aika mennä nukkumaan, sillä huomenna on lähtö Sienaan. Lippu on ostettu, mutta kulkevatko junat?

Kahden vaihdon kautta

Jos jotain tekisin nyt toisin, olisi se matkakohteiden järjestyksen vaihtaminen. Siena, jonne olin seuraavaksi suuntaamassa, olisi ollut helppo tavoittaa Firenzestä käsin. La Speziasta kun taas lähtee liikkeelle, joutuu tekemään kaksi vaihtoa, ensimmäisen Pisassa ja toisen Empolissa. Vähän turhaa sahaamista ees-taas, mutta tyhmyydestä on maksettava. No, mikäpä on junassa istuessa ja maisemia katsoessa.

Junalippu minulla on jo hankittuna paikallisjunaan. Sitä ei ole päivätty vaan se täytyy lähtiessä muistaa validoida aseman lippuautomaateissa. Pisan vaihto on merkitty lippuun.

Kun saavun La Spezian asemalle huomaan ilokseni että lakko on ohi ja junat kulkevat taas. Mutta liikenne ei käynnisty täysin kakistelematta ja junani lähtee liikkeelle reilusti myöhässä. Mikä tarkoittaa että myöhästyn auttamatta Pisan vaihdosta.

Jaan pienen hyttivaunun italialaisen nuoren naisen kanssa joka esittäytyy Francescaksi. Hän on kiinnostunut mistä tulen ja minne menen. Luettelen Francescalle tähän astiset matkakohteeni: Rooma, Firenze, Lucca, La Spezia, Porto Venere ja Cinque Terre. Itsestäkin tuo rimpsu kuulostaa vakuuttavalta - olen ehtinyt jo moneen paikkaan ja nähnyt paljon. Aikaa on kulunut tähän kaksi viikkoa.

Francesca tulee apuun kun pohdin jatkoyhteyksiä, jotka olen junan myöhästelyn takia menettänyt. Hän kaivaa esiin älypuhelimensa, tuon taikalevyn, joka kuuluu kaikkien vakiovarusteisiin. Kaikkien muiden paitsi minun. Nopeasti hän kaivaa esiin seuravat jatkoyhteydet ja minä riipustan aikataulut ja junien numerot muistikirjaani.

Minulle jää Pisassa aikaa seuraavan junan lähtöön puolisentoista tuntia. Mietin miten sen ajan käyttäisin. "Kuinka kaukana rautatieasema on Pisan kaltevalta tornilta?" kysyn Francescalta, ja hän vakuuttaa ettei mitenkään kohtuuttoman kaukana. Ehkäpä ehtisin sinne ja takaisin?

Myötäsyntyinen vastenmielisyys Pisaa kohtaan

Kun kotona suunnittelin matkakohteita sivuutin Pisan sen suuremmalti asiaa pohtimatta. Mitä siellä on? Joku vino torni? Ei muuta. Luulen, että vastenmielisyyteni Pisaa kohtaan johtuu monista näkemistäni rujoista Pisan torni -matkamuistoista. Siitä on tullut minulle jonkinlainen antinähtävyys, sellainen jos-ei-mitään-muuta-elämässä-niin-ainakin-Pisan-torni-on-nähtävä ja siitä on hankittava muovinen matkamuisto.

Italiassa Pisa nousi keskusteluihin ensimmäisen kerran Firenzessä. Amerikkalainen, Firenzessä tapaamani ystävättäreni Ashley otti sen puheeksi. Hän kertoi tehneensä kerran päivämatkan Pisaan ja ihastuneensa kaupunkiin. Ashley kertoi että Firenze ja Pisa ovat kilpailleet aina keskenään, ja kun hän kertoi firenzeläisille ystävilleen lähtevänsä Pisaan, olivat he puuskahtaneet: "Miksi Pisaan? Eihän siellä ole kuin se vino torni." Ashley kertoi kuitenkin ihastuneensa kaupunkiin, joka oli hänen mielestään kauneudessaan Firenzen vertainen. Päätin ottaa asiasta selvän.

Hyvin rullaa Arttoo-Dettoo

Muistattehan uskollisen matkakumppanini, tuon Roomasta ostamani repun, joka kulkee myös pyörillä. Kokemus Luccassa oli opettanut että Arttoo-Dettoo kiitää kuin kirppu luistimilla jos maa on tasainen. Mutta mukulakivillä se hoipertelee ja menee kumolleen kerta toisensa jälkeen. Ehtiäkseni Pisan tornille ja takaisin ajoissa oli tärkeää että tiet ovat sileät niin että Arttoo-Dettoo ei aloita taas humalaista hoiperteluaan.

Tie rautatieasemalta Pisan tornille on selkeä: yhtä suoraa katua vain eteenpäin. Pääkatu on mukulakivillä päällystetty mutta suurimmaksi osaksi sen kahdella puolella on tasainen kiviväylä helpottamaan esimerkiksi lastenvaunujen tai polkupyörien etenemistä. Tällä kiviliuskalla Arttoo-Dettoo rullasi mallikelpoisesti ja matka eteni vinhaa vauhtia. Niin hyvin, että päätin pysähtyä pieneen trattoriaan lounaalle. Jos näin menettäisin yhden jatkon Empoliin, ei se haittaisi, aina tulisi uusia junia, vähän kuin vanhoja kolmosen ratikoita Helsingissä.

Linguineja ja meren eläviä

Pisa vakuuttaa kauneudellaan

Lounaan jälkeen jatkan matkaani. Ja askel askeleelta vakuutun Pisan kauneudesta. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä kaupungista. Se on kertakaikkisen hieno, ja todellakin tietyllä tavalla Firenzen kaltainen. Siihen vaikuttaa tietenkin kaupungin halki virtaava Arno-joki ja rakennukset jotka sitä reunustavat.

Pisan historiaa lyhykäisesti

Pisa on hyvin vanha kaupunki. Täyttä varmuutta ei ole siitä kuka kaupungin perusti, muinaiset pelasgit, jotka elivät 1200 eKr vai kreikkalaiset vai etruskit? Varmaa on että jo muinaiset roomalaiset mainitsivat Pisan aikakirjoissaan hyvin vanhana kaupunkina.  Myös kaupungin nimi on ollut mysteeri. Jotkut arkeologit ovat sitä mieltä että nimi viittaa muinaiseen kreikkalaiseen Pisan kaupunkiin, jonka siirtokunta Toskanan Pisa olisi ollut. Varmaa on että etruskit ovat olleet osa Pisan historiaa, siitä todistaa vanha etruskien nekropoli, joka löydettiin vuonna 1991 tehdyissä kaivauksissa.

Pisan merellinen rooli on ollut aina tärkeä osa sen historiaa. Rooman valtakunnan aikaan sen merkitys  kasvoi Pisan ollessa ainoa merkittävä satama Genovan ja Ostian välillä.  Rooman valtakunnan viimeisinä vuosina Pisa ei rappioitunut samalla tavalla kuin monet toiset italialaiset kaupungit, johtuen pitkälti sen kehittyneestä jokiverkostosta ja kyvystä puolustaa itseään.
 
Vuosien saatossa Pisa on taistellut Kaarle Suurta, saraseenejä ja viikinkejä vastaan. Pisan merkitys tärkeänä merellisenä valtiona kasvoi huippuunsa 1200-luvulla kun siitä tuli yksi  historiallisista italialaisista meritasavalloista (Repubbliche Marinare).

Myös seuraavat vuosisadat olivat Pisalle värikkäitä. Kaupunkivaltioiden välisissä kähinöissä se joutui taistelemaan vuoroin Genovaa, vuoroin Firenzeä vastaan. Sanotaan että Pisan alamäki olisi alkanut vuonna 1284, kun Pisan siihen asti mahtava laivasto joutui antautumaan pienemmälle mutta taktisesti hyvin pärjänneelle Genovan laivastolle. Seuraavat vuosisadat jatkuivat sotaisina ja vasta Vittorio Emanuele II toi rauhan Pisaan yhdistämällä riitelevät kaupunkivaltiot kuningaskunnaksi (1861), josta myöhemmin syntyi perusta Italian tasavallalle.

Vittorio Emanuele II katsoo rautatieaseman suuntaan

Pisan vino torni

Minä jatkoin matkaani Pisassa, ohitin Piazza Garibaldin ja jatkoin aina vain eteenpäin. Kunnes yhden nurkan takaa se näkyi: Pisan vino torni. - Ja voi minua vääräuskoista! Se näky oli historiallinen ja hieno. Olin kovasti otettu näkemästäni. En kuitenkaan ostanut muistoksi ensimmäistäkään vinoa muovikönttiä, jotka markkeerasivat tornia ja joita oli myynnissä kaikissa matkamuistokioskeissa.

Piazza Garibaldi

Sileä katuosuus on loppunut ja loppumatka tornille mennään kivilaattoja ja rosoista asfalttia pitkin

Viitta ilmoittaa että tästä pääsee ihan kaikkiin suuntiin. Ei ihme että turisti innoissaan hosuu viitan suuntaan.

Siellä se on: vino torni! Ja näky on hieno!

Kierrän tornille ja Pisan tuomiokirkolle hieman takakautta

Sanotaan että Pisan tornin marmorit olisivat peräisin muinaisesta Ostia Anticasta. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1173, mutta huonosti tehtyjen perustusten ja epävakaiden maasedimenttien vuoksi rakennelma alkoi vajota kaakkoon jo kolmannen kerroksen kohdalla. Tämän jälkeen rakennustyöt keskeytettiin 1178 melkein vuosisadaksi. Seuraavat neljä kerrosta rakennettiin 1272–1278, minkä jälkeen oli taas pitkä tauko. Kallistumisongelman ja Pisan käymien sotien vuoksi torni valmistui vasta 1370

Pisan tuomiokirkko Piazza dei Miracolilla

Piazza dei Miracolilla sijaitsevat Tuomiokirkko, Kastekappeli, Kellotorni ("Pisan kalteva torni") ja Camposanto (hautausmaarakennus)

Täytyihän sitä itsensä kuvauttaa kun kerran tänne asti oli päästy. Matkatoverini Arttoo-Dettoo ei näy kuvassa.

Paluu asemalle

Piazza dei Miracolilta lähdin sitten kipittämään samaa reittiä takaisin. Nyt alkoi olla jo kuuma, päivä porotti täysillä ja jatkuva pieni hölkkä nosti hikipisarat otsalle. Olin jo myöhästynyt edellisestä vaihdosta, mutta seuraavaan ehtisin. Olin tyytyväinen tähän juokse-ja-näe-Pisa-puolessa-päivässä -retkeeni. Se oli kaiken vaivan arvoista.

Aseman kello näyttää 16.10.

Saavun asemalle neljän jälkeen. Seuraava juna Empoliin lähte kello 16.32. Vaihto Empolissa on tiukka, vain viisi minuuttia. Jos ehdin Empolista kello 17.08 lähtevään junaan, olen Sienassa kello 18.14.

Seuraavassa osassa selviää kuinka kävi. Pysykää siis matkassa mukana!

Yksin Italiassa, osa 27: "Italialaiset miehet ovat sikoja"

Matkakertomus jatkuu. Tähän asti tapahtunutta: Tiina on vihdoin päässyt Uffizin galleriaan ja siellä huokaillut ja värissyt ja tärissyt maailman taideaarteiden äärellä. Johtuen virkailijoiden lakkoneuvotteluista on käyntiaika supistunut kuitenkin muutamalla tunnilla. Sillä lähdettävä on sieltä pois ennen kahta. Tiina oli nimittäin edellisenä iltana sopinut tärskyt amerikkalaisen Ashleyn kanssa Piazza della Santa Crocelle (kuten osassa 23 jo kerroin.)

Bull's eye!

Poistuin Uffizista sielu täynnä taidetta. Minulla oli treffit Ashleyn kanssa joten enempään ei aika riittänyt. Enempää en ehkä olisi pystynyt enää vastaanottamaankaan. Ja kun Mao-kelloni oli taas käynyt ylikierroksilla huomasin olevanikin parikymmentä minuuttia etuajassa. En ollut syönyt enkä juonut mitään koko päivänä, joten päätin pysähtyä pienelle kioskille, jonka edessä oli pikkuruinen penkki. Ostin pikkupullon Peroni-olutta ja istahdin penkille sitä siemailemaan.

Eipä aikaakaan kun samaista katua pitkin päristelee suuri pullea mies pienellä skootterilla. Pistää pyöränsä parkkiin kioskin eteen, hakee oluen ja istuu viereeni. Minä haluaisin istua vain rauhassa. lepuuttaa jalkojani ja miettiä näkemääni. Mutta Herra Pullea on seurallisella päällä. Hän haluaa tietää mistä tulen ja mitä teen ja mitä pidän Italiasta. Kyllähän te tiedätte. Mies on hyväntuulinen eikä erityisen tungettelevakaan, joten vastailen lyhykäisesti tämän kyselyihin.

Kun äkkiä puuttuu luonto peliin. Taivaalta tipahtaa päälleni valtava laaki pulunpaskaa. Reilut viisikymmentä vuotta olin onnistunut välttelemään näitä taivaan pommittajia, mutta Firenzen pulu antoi tulla sitten kaikkien lajitoveriensa edestä. Valkeaa löysää paskaa oli hiuksissani. Sitä oli otsassani, silmälaseissani, niin sisä- kuin ulkopuolella. Sitä oli silmäkuopissa.

Valkeat vanat valuivat poskiani pitkin kun sokeutuneena kompuroin kioskiin ja pyysin vettä ja kasvopapereita. Saatuani silmälasit sen verran putsattua että näin koko paskakomeuden alkoi vatsassa kiertää ja pelkäsin yökkääväni kadulle. Kakoen ja nikotellen yritin pitää vatsan sisällön aloillaan samalla kun epätoivoisesti huuhdoin hiuksiani saamallani vedellä. Poissa olivat ihanat viipyilevät fiilistelyt Uffizin taiteesta. Poissa oli myös Herra Pullea. Hetkellä millä hyvänsä laatoittava Suomi-nainen pulunpaskat päässään ei ehkä vastannut hänen ihannekuvaansa skandinaavinaisesta.

Ashley tilittää elämäänsä Firenzessä

Selvittyäni pulunpaskasta jatkan matkaani Piazza della Santa Crocelle, missä Ashley jo minua odottaa. Hän kysyy olenko nälkäinen ja vastaan myöntävästi. Ashley kertoo tietävänsä kivan pikku jokirantaravintolan Arnon varrelta, hieman turistialueen ulkopuolelta. Lähdemme sinne.

Kuljemme pitkin Arnon rantaa ja minä ihailen ja kuvailen upeita palazzoja ja asuinrakennuksia, jotka kertovat Firenzen ylväästä historiasta. Ashley kertoo elämästään Firenzessä ja siitä millaista on olla vaalea amerikkalainen yksinäinen nainen seurankipeiden italorakastajien keskellä.

Firenzen kuuluisin silta: Ponte Vecchio

Palatseja ja asuinrakennuksia Arnon varrella

Me erkanemme Firenzen historiallisesta keskustasta ja kuljemme jokirantaa eteenpäin

Kaupunki, jota halkoo joki, on aina hieman enemmän.

"Italialaiset miehet ovat sikoja"

Istumme jokiravintolassa syöden pastaa kun Ashley alkaa avautua. Hän kertoo toivoneensa tapaavansa Italian vuotensa aikana jonkun mukavan miehen, jonka kanssa viettää aikaansa. Hänen unelmansa oli kokea ikimuistoinen romanssi Firenzen upeissa maisemissa. Ashley toteaa italialaisten nuorten miesten olevan häkellyttävän komeita. Mutta samaan hengenvetoon hän puuskahtaa: "Mutta italialaiset miehet ovat sikoja! "

Kuulen surkuhupaisia ja surullisia tarinoita yrityksistä löytää kiva mies. Tarjokkaista ei tunnu olevan puutetta. Mutta jokainen kontaktinhaluinen kohtelee Ashleya kuin objektia. Ashley toteaakin vaalean naisen olevan italialaiselle miehelle vain saalis, joka edellyttää valloitusta. Jonka arvo laskee heti kun valloitus on tehty. Ashley kertoo pettyneensä kerta toisensa jälkeen. Hän pohtii sitä, että näkee jatkuvasti tavallisia, fiksunoloisia miehiä, jotka käyttäytyvät naista huomioiden, korrektisti, normaalisti. Mutta nämä fiksunoloiset miehet ovat yleensä perheellisiä, heillä on yleensä muassaan vaimo ja usein pieni lapsi. "Kukaan ei rakasta lapsiaan tai ainakaan näytä rakkautta lapsiinsa yhtä avoimesti kuin italialainen mies", Ashley myöntää.

Ashley kertoo tavanneensa edellisiltana, erottuamme, jälleen miehen jonka kanssa hän oli sopinut täksi illaksi deitit. "Toivottavasti et pety vaikka en voi viettää koko päivää kanssasi, vaikka eilen niin lupasin", hän pahoittelee. Minä sanon ymmärtäväni, ja vakuutan etten ole pettynyt. Mutta samalla mietin hiljaa itsekseni, että toivottavasti tästä deitistä ei tule vain yksi uusi pettymys kaikkien aiempien pettymysten jatkoksi. Keskiyöllä sovitut deitit sattumalta kohdatun tuikituntemattoman kanssa eivät kuulosta minusta hyvältä idealta. Jätän kuitenkin tämän sanomatta.

Lounaan jälkeen palaamme vielä keskustaan, Ashley esittelee minulle yhden Firenzen maamerkeistä: Santa Maria Novella -kirkon. Ja sitten onkin hänen aika lähteä kotiin vaihtamaan vaatteita ja valmistautumaan deitteihinsä. Minä jatkan vaeltelua keskustassa.

Santa Maria Novella -kirkko

Amerikkalainen Ashley, joka viettää välivuotta Firenzessä

Istun pitkään puistonpenkillä ja katson miten lapset innostuneina, onnellisina ja jännittyneinä ratsastavat ympäri ympäri ympäri karusellihevosilla. Mietin Ashleyn kertomaa. Mietin sitä miten vaikeaa ihmisen on joskus löytää toinen ihminen. Sellainen hyvä. Mietin lapsia ja mietin lapsettomuutta. Mietin Ashleytä jolla on suuri tarve löytää se oikea rinnalleen. Miten meillä kaikilla on tarve saada ja antaa rakkautta. Ja miten vaikeaa se joskus voi olla. Ja jäljelle jää vain ihmisen ikävä toisen ihmisen luo.

Karusellihevoset laukkaavat ympyrää

Äiti ja poika karusellissa

Isän kanssa on turvallista ratsastaa

Havahdun mietteistäni kun huomaan illan jo pian laskeutuvan Firenzen ylle. Minulle tulee lähes kiire. Olen päättänyt katsoa auringonlaskun hyvin erityiseltä paikalta, kaupungin ulkopuolelta, korkealla sijaitsevalta  Piazzale Michelangelolta. Nyt siis bussia etsimään ja kohti kuuluisaa näköala-aukiota.

Yksin Italiassa, osa 23: Firenze ja kohtaaminen Santa Crocella

Tapahtunut tähän asti: Tiina on viettänyt ensimmäisen päivän Firenzessä tutustuen kaupungin tärkeimpiin nähtävyyksiin, Duomoon ja Piazza Signoriaan. Ilta saapuu ja Tiina suuntaa Arno-joelle ihailemaan auringonlaskua.

Illan saapuessa ihmiset alkavat kerääntyä jokirantaan

 Haloo, kuuleeko kukaan? Voisiko joku päästää minut täältä pois!

Auringonlasku Arno-joella on satumainen. Koko kaupunki saa keltaisen kuorrutuksen, joen reunojen talot ja kirkot ovat lohen- ja ruusunpunaisia. Kanootteja ja kumilauttoja lipuu joella. Pari valkeaa haikaraa kuoputtelee joen pohjaa sillan alla.

Lähden kulkemaan Uffizilta ja Ponte Vecchiolta pitkin joenrantaa aina vain eteenpäin. Maiseman ja illan kauneus täyttää mielen ihanalla rauhalla. Kaunista, kaunista, huokailen itsekseni.

Iltarusko värjää rakennukset keltaisiksi, ruusun- ja lohenpunaisiksi

Kanootteja ja kumilauttoja lipuu pitkin Arno-joen siliätä pintaa

Kaksi haikaraa kuoputtelee sillan alla

Olen kulkenut jokirantaa tai paremminkin rantabulevardia jo muutamaisen kilometrin harmitellen ettei aivan vedenrajaan ole pääsyä. Joki kun on kahdelta puolen rajattu korkeilla muureilla. Kun äkkiä huomaan portin joka on auki. Portilta vie kivinen luiska rantaan ja kourallinen turisteja marssii luiskaa alas. "Kas kun en tuota aiemmin huomannut", mietin ja lähden minäkin portista sisään, joukon jatkoksi.

Asetun jokirantaan ja alan kuvata jokea ja elämää sillä. Sivusilmällä huomaan että ryhmä jonka perässä olen rantaan tullut nousee kanootteihin pieneltä laiturilta. Muuta ei tässä kohtaa rantaa olekaan, vain pieni laituri ja muutamakymmentä metriä kivettyä rantatörmää. Kanootit lipuvat pois.

Kun olen saanut riittävästi kuvattua lähden nousemaan kiviluiskaa takaisin ylös portille. Se on suljettu. Suuri metallinen rautaportti. Alan ryskyttää sitä. Ihmisiä kulkee rantakadulla mutta harva kiinnittää minuun huomiota. Ryskytän metalliporttia ja huhuilen kalterien välistä: "Haloo, voisiko joku auttaa! Miten pääsen täältä pois?"

Puolisen tuntia olen kalterien takana kun paikalle saapuu mies joka avaa minulle portin. Hän kysyy mitä teen porttien sillä puolella. Kyse on firenzeläisen soutuseuran yksityislaiturista, eikä sinne ole muilla asiaa. Minä pahoittelen, kerron että seurasin vain joukkoa kun siihen oli mahdollisuus. Halusin vain valokuvata jokea. Mies pyörittelee päätään ja minä helpottuneena kiitän miestä ja kipitän pois vankilastani.

Auringonlasku värjää maiseman

Joen vastarannan maisemaa

Arno virtaa hiljaisesti illan rauhassa

Tyttö on kiivennyt kivetylle jokireunalle ja piirtää

Jatkan matkaa jokea seuraillen. Pari siltaa jää taakse, eikä minulla ole aivan tarkkaa käsitystä siitä missä olen. Sillat sentään antavat jonkinlaista viitettä sijainnista. Tutkin  hotellilta nappaamaani piirrettyä turistikarttaa kun kaksi amerikkalaista tulee juttelemaan. Tiedänkö minä missä olemme, he kun ovat eksyksissä? Katselen karttaa ja totean etten ole aivan varma, mutta silloista voin päätellä jonkinlaisen sijaintimme. Amerikkalaisilla on mukanaan kännykkä ja siinä GPS-paikannin. He tietävät viereisen aukion nimen, kännykkä kertoo sen, mutta heillä ei ole harmainta aavistusta siitä missä kohtaa Firenzeä tuo aukio sijaitsee. Haa, totean, tässä tuleekin jo kartta apuun. Kun yhdistämme kartan ja kännykän paikantimen tiedot saammekin selville tarkat koordinaattimme. Jenkkipariskunta kiittää ja lähtee jatkamaan matkaansa.

Huomaan kartasta että kolmas tärkeä Firenzen nähtävyys, Santa Crocen kirkko on melko lähellä. Lähden suuntimaan sinne.

Santa Crocen basilika

Santa Crocen aukiolla sijaitseva Santa Crocen basilika (pyhän ristin basilika) on maailman suurin fransiskaanikirkko. Sen valkea marmorinen fasadi edustaa neogotiikkaa. Legendan mukaan itse Pyhä Fransiskus on perustanut kirkon aikojen alussa. Kirkon uumeniin on haudattu monia Italian suurimpia taiteilijoita, tieteilijöitä ja runoilijoita kuten Michelangelo, Galileo, Machiavelli, Foscolo, Gentile ja Rossini, mistä johtuen sitä kutsutaan myös Italian suuruuksien temppeliksi (Tempio dell'Itale Glorie).

Illalla kirkko on kiinni, joten tyydyn ihailemaan sitä ulkopuolelta.

Dante Alighierin patsas kirkon kulmalla

Kirkon marmorisen fasadin on suunnitellut juutalainen Niccolò Matas (vuosina 1857-1863) ja niinpä kirkon fasadin huipulla komeilee Daavidin tähti

Santa Croce on komea näky pimenevässä yössä

Dante Alighieri katsoo kohti Santa Crocen aukiota

Kohtaaminen Santa Crocen aukiolla

Päivä on ollut pitkä ja kun sininen hetki saapuu Firenzeen päätän istahtaa alas Santa Crocen aukion reunamalla sijaitsevaan viinibaariin. Sen lämpimät valot ovat kutsuvat, ja olen sitä mieltä että olen ansainnut lepotauon kera lasillisen hyvää italialaista viiniä. Olkoonkin yhdellä kaupungin kalleimmista aukioista.

Dondino-viinibaarin houkuttelevat valot

Wherever she laid her hat, was her home

Istun alas ja otan päiväkirjani esiin. Alan kirjata ylös päivän tapahtumia, kuten olen tehnyt joka ilta. Katselen iltaa joka kääntyy yöksi. Valot syttyvät toria reunustavien ravintoloiden ikkunoihin ja terasseille. On rauhallinen, hyvä olo. Viereisessä pöydässä istuu vaalea nuorehko nainen, joka hänkin nauttii viinilasillista, aukion hiljenevää elämää seuraten.

Olen istunut viinibaarissa tovin kun paikalle tulee tumma hento nuori nainen kantaen isoa rinkkaa. Hän katselee ympäriinsä ja tulee sitten puhuttelemaan minua: "Anteeksi että häiritsen, mutta ajattelin että voisinko istua pöytäänne. Minun pitää tavata tässä viininbaarissa eräs henkilö, mutta siihen on vielä  aikaa ja tuntisin oloni jotenkin turvallisemmaksi jos voisin istua seurassanne, vaikka vain hetken." Minä ilahdun ja totean: "Totta kai! Itse asiassa minusta olisi todella mukavaa saada seuraa. Olen ollut aika yksin viime aikoina." Tumma neitokainen laskee rinkkansa ja istuu alas. Jolloin viereisen pöydän vaalea nainen nousee ylös ja lähestyy pöytäämme: "Anteeksi, en voinut olla kuulematta keskusteluanne. Minäkin olen yksinäinen ja minusta olisi todella hienoa jos voisin liittyä seuraanne." "Totta kai" toteamme ja vaalea nainen liittyy seuraamme.

Seuraa esittelyt. Tumma nuori nainen on Alexandra, hän on kotoisin Moskovasta. Vaalea nainen on Ashley, amerikkalainen. Ashley asuu Firenzessä missä hän on toiminut opettajana. Hauska tavata, pleased to meet you.

Kolme naista, kolmesta maasta ja kulttuurista. Kolmesta eri vaiheesta naisen elämänkaarta. Alexandra on hieman yli kaksikymppinen, Ashley hieman yli kolmekymppinen ja minä, jo aika päivää sitten viidenkympin rajapyykin ylittänyt. Mitä meillä on puhuttavaa, mitä yhteistä?
Paljon!

Alexandra kertoo tulleensa Italiaan tehdäkseen vapaaehtoistyötä pohjoisen vuorilla. Hän on kotoisin Moskovasta, ammatiltaan sihteeri, mutta hän rakastaa vuoria ja patikointia. Innostuneena hän kertoo vuoristokokemuksistaan, miltä tuntuu nukkua korkealla vuorella teltassa, käpertyä makuupussiin ja katsoa teltan ovesta tummuvaa iltataivasta ja kirkkaita tähtiä yössä. Sitä majesteetillisuutta.

Ashley kertoo siitä miten on päätynyt Italiaan ja Firenzeen. Mitä toiveita hänellä oli matkan suhteen ja miten ne ovat täyttyneet tai olleet täyttymättä. Vuosi Italiassa on ollut hänen suuri unelmansa ja seikkailunsa - vaikka mikään ei olekaan mennyt aivan kuten hän oli ajatellut.

Minä kerron elämästämme Otepäällä ja Virossa. Muutoksesta ja muutosta. Kerron elämästämme, Villa Ottiliasta. Lattesta ja Kimmosta.

Tunnit menevät nopeasti. Ja keskustelumme muuttuvat aina vain luottamuksellisemmiksi. Me olemme kolme tuntematonta. Joilla ei ole mitään syytä yrittää tehdä vaikutusta toisiimme. Keskustelujamme leimaa avoin rehellisyys - sellainen joka joskus voi syntyä tuntemattomien ihmisten välille. Kerromme elämämme odotuksista ja suurista pettymyksistä. Välillä kyyneleet tulvahtavat silmiin, välillä Santa Crocen aukion täyttää naurumme. Niin samankaltaisia tunteita olemme kaikki joskus kokeneet, niin hullunkurisissa tilanteissa olleet. Toivoneet, pettyneet ja lannistuneet. Nousseet siitä taas ylös ja suunnanneet eteenpäin. Alexandra ja Ashley vielä etsivät kohtaloaan, minä tunnen olevani tullut jo, jos ei perille, niin ainakin hyvään turvalliseen satamaan.

Ilta on kääntynyt  jo pitkälti seuraavan päivän puolelle. Alexandran odottama ystävä ei ole vielä tullut. Mutta meidän täytyy Ashleyn kanssa lähteä. Ashleyllä on seuraavana päivänä työpäivä ja minullakin aikainen herätys, olenhan menossa aamulla Uffizin galleriaan, jonne minulla on varattu etukäteisliput aamun aikaiseen vuoroon. Ashley ja Alexandra vaihtavat puhelinnumeroita ja sopivat, että mikäli Alexandran ystävä ei ilmaannu paikalle, Ashley ottaa Alexandran luokseen yöksi. Alexandra lupaa lähettää Ashleylle joka tapauksessa tekstiviestin siitä, löytyikö ystävä ja ystävän lupaama yöpaikka.

Me kävelemme Ashleyn kanssa yhdessä Piazza Signorian aukiolle, mistä tiemme erovat. Teemme treffit seuraavaksi iltapäiväksi samaan viinibaariin. Sen jälkeen kun olen tullut Uffizista ulos. Lasken että viisi tuntia galleriassa pitäisi olla riittävästi.

Hyvää yötä ja huomiseen! Buena Notte Alexandra! Buena Notte, Ashley! Buena Notte, Tiina!

Ashley ja Alexndra Santa Crocen aukiolla

Alexandra ja Ashley, kaksi kaunista nuorta naista eri puolilta maailmaa

Tiina ja Alexandra, Santa Crocen kirkko takanaan

Jälkikirjoitus: Tapasin sovitun mukaisesti Ashleyn seuraavana päivänä ja kuulin että Alexandran ystävä oli saapunut ja Alexandra päässyt turvallisesti yöpaikkaansa. Ajattelin että tämä olisi viimeinen mitä Alexandrasta kuulisin. Sitä suurempi oli yllätykseni kun joulun jälkeen postilaatikkoomme kopsahti postikortti Moskovasta. Mikä iloinen, ihana yllätys!