Yksin Italiassa, osa 41: Juokse-ja-näe-Pisa-puolessa-päivässä

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on saanut Cinque Terren katsastettua ja palannut majapaikkaansa. On aika mennä nukkumaan, sillä huomenna on lähtö Sienaan. Lippu on ostettu, mutta kulkevatko junat?

Kahden vaihdon kautta

Jos jotain tekisin nyt toisin, olisi se matkakohteiden järjestyksen vaihtaminen. Siena, jonne olin seuraavaksi suuntaamassa, olisi ollut helppo tavoittaa Firenzestä käsin. La Speziasta kun taas lähtee liikkeelle, joutuu tekemään kaksi vaihtoa, ensimmäisen Pisassa ja toisen Empolissa. Vähän turhaa sahaamista ees-taas, mutta tyhmyydestä on maksettava. No, mikäpä on junassa istuessa ja maisemia katsoessa.

Junalippu minulla on jo hankittuna paikallisjunaan. Sitä ei ole päivätty vaan se täytyy lähtiessä muistaa validoida aseman lippuautomaateissa. Pisan vaihto on merkitty lippuun.

Kun saavun La Spezian asemalle huomaan ilokseni että lakko on ohi ja junat kulkevat taas. Mutta liikenne ei käynnisty täysin kakistelematta ja junani lähtee liikkeelle reilusti myöhässä. Mikä tarkoittaa että myöhästyn auttamatta Pisan vaihdosta.

Jaan pienen hyttivaunun italialaisen nuoren naisen kanssa joka esittäytyy Francescaksi. Hän on kiinnostunut mistä tulen ja minne menen. Luettelen Francescalle tähän astiset matkakohteeni: Rooma, Firenze, Lucca, La Spezia, Porto Venere ja Cinque Terre. Itsestäkin tuo rimpsu kuulostaa vakuuttavalta - olen ehtinyt jo moneen paikkaan ja nähnyt paljon. Aikaa on kulunut tähän kaksi viikkoa.

Francesca tulee apuun kun pohdin jatkoyhteyksiä, jotka olen junan myöhästelyn takia menettänyt. Hän kaivaa esiin älypuhelimensa, tuon taikalevyn, joka kuuluu kaikkien vakiovarusteisiin. Kaikkien muiden paitsi minun. Nopeasti hän kaivaa esiin seuravat jatkoyhteydet ja minä riipustan aikataulut ja junien numerot muistikirjaani.

Minulle jää Pisassa aikaa seuraavan junan lähtöön puolisentoista tuntia. Mietin miten sen ajan käyttäisin. "Kuinka kaukana rautatieasema on Pisan kaltevalta tornilta?" kysyn Francescalta, ja hän vakuuttaa ettei mitenkään kohtuuttoman kaukana. Ehkäpä ehtisin sinne ja takaisin?

Myötäsyntyinen vastenmielisyys Pisaa kohtaan

Kun kotona suunnittelin matkakohteita sivuutin Pisan sen suuremmalti asiaa pohtimatta. Mitä siellä on? Joku vino torni? Ei muuta. Luulen, että vastenmielisyyteni Pisaa kohtaan johtuu monista näkemistäni rujoista Pisan torni -matkamuistoista. Siitä on tullut minulle jonkinlainen antinähtävyys, sellainen jos-ei-mitään-muuta-elämässä-niin-ainakin-Pisan-torni-on-nähtävä ja siitä on hankittava muovinen matkamuisto.

Italiassa Pisa nousi keskusteluihin ensimmäisen kerran Firenzessä. Amerikkalainen, Firenzessä tapaamani ystävättäreni Ashley otti sen puheeksi. Hän kertoi tehneensä kerran päivämatkan Pisaan ja ihastuneensa kaupunkiin. Ashley kertoi että Firenze ja Pisa ovat kilpailleet aina keskenään, ja kun hän kertoi firenzeläisille ystävilleen lähtevänsä Pisaan, olivat he puuskahtaneet: "Miksi Pisaan? Eihän siellä ole kuin se vino torni." Ashley kertoi kuitenkin ihastuneensa kaupunkiin, joka oli hänen mielestään kauneudessaan Firenzen vertainen. Päätin ottaa asiasta selvän.

Hyvin rullaa Arttoo-Dettoo

Muistattehan uskollisen matkakumppanini, tuon Roomasta ostamani repun, joka kulkee myös pyörillä. Kokemus Luccassa oli opettanut että Arttoo-Dettoo kiitää kuin kirppu luistimilla jos maa on tasainen. Mutta mukulakivillä se hoipertelee ja menee kumolleen kerta toisensa jälkeen. Ehtiäkseni Pisan tornille ja takaisin ajoissa oli tärkeää että tiet ovat sileät niin että Arttoo-Dettoo ei aloita taas humalaista hoiperteluaan.

Tie rautatieasemalta Pisan tornille on selkeä: yhtä suoraa katua vain eteenpäin. Pääkatu on mukulakivillä päällystetty mutta suurimmaksi osaksi sen kahdella puolella on tasainen kiviväylä helpottamaan esimerkiksi lastenvaunujen tai polkupyörien etenemistä. Tällä kiviliuskalla Arttoo-Dettoo rullasi mallikelpoisesti ja matka eteni vinhaa vauhtia. Niin hyvin, että päätin pysähtyä pieneen trattoriaan lounaalle. Jos näin menettäisin yhden jatkon Empoliin, ei se haittaisi, aina tulisi uusia junia, vähän kuin vanhoja kolmosen ratikoita Helsingissä.

Linguineja ja meren eläviä

Pisa vakuuttaa kauneudellaan

Lounaan jälkeen jatkan matkaani. Ja askel askeleelta vakuutun Pisan kauneudesta. Enpä olisi voinut olla enempää väärässä kaupungista. Se on kertakaikkisen hieno, ja todellakin tietyllä tavalla Firenzen kaltainen. Siihen vaikuttaa tietenkin kaupungin halki virtaava Arno-joki ja rakennukset jotka sitä reunustavat.

Pisan historiaa lyhykäisesti

Pisa on hyvin vanha kaupunki. Täyttä varmuutta ei ole siitä kuka kaupungin perusti, muinaiset pelasgit, jotka elivät 1200 eKr vai kreikkalaiset vai etruskit? Varmaa on että jo muinaiset roomalaiset mainitsivat Pisan aikakirjoissaan hyvin vanhana kaupunkina.  Myös kaupungin nimi on ollut mysteeri. Jotkut arkeologit ovat sitä mieltä että nimi viittaa muinaiseen kreikkalaiseen Pisan kaupunkiin, jonka siirtokunta Toskanan Pisa olisi ollut. Varmaa on että etruskit ovat olleet osa Pisan historiaa, siitä todistaa vanha etruskien nekropoli, joka löydettiin vuonna 1991 tehdyissä kaivauksissa.

Pisan merellinen rooli on ollut aina tärkeä osa sen historiaa. Rooman valtakunnan aikaan sen merkitys  kasvoi Pisan ollessa ainoa merkittävä satama Genovan ja Ostian välillä.  Rooman valtakunnan viimeisinä vuosina Pisa ei rappioitunut samalla tavalla kuin monet toiset italialaiset kaupungit, johtuen pitkälti sen kehittyneestä jokiverkostosta ja kyvystä puolustaa itseään.
 
Vuosien saatossa Pisa on taistellut Kaarle Suurta, saraseenejä ja viikinkejä vastaan. Pisan merkitys tärkeänä merellisenä valtiona kasvoi huippuunsa 1200-luvulla kun siitä tuli yksi  historiallisista italialaisista meritasavalloista (Repubbliche Marinare).

Myös seuraavat vuosisadat olivat Pisalle värikkäitä. Kaupunkivaltioiden välisissä kähinöissä se joutui taistelemaan vuoroin Genovaa, vuoroin Firenzeä vastaan. Sanotaan että Pisan alamäki olisi alkanut vuonna 1284, kun Pisan siihen asti mahtava laivasto joutui antautumaan pienemmälle mutta taktisesti hyvin pärjänneelle Genovan laivastolle. Seuraavat vuosisadat jatkuivat sotaisina ja vasta Vittorio Emanuele II toi rauhan Pisaan yhdistämällä riitelevät kaupunkivaltiot kuningaskunnaksi (1861), josta myöhemmin syntyi perusta Italian tasavallalle.

Vittorio Emanuele II katsoo rautatieaseman suuntaan

Pisan vino torni

Minä jatkoin matkaani Pisassa, ohitin Piazza Garibaldin ja jatkoin aina vain eteenpäin. Kunnes yhden nurkan takaa se näkyi: Pisan vino torni. - Ja voi minua vääräuskoista! Se näky oli historiallinen ja hieno. Olin kovasti otettu näkemästäni. En kuitenkaan ostanut muistoksi ensimmäistäkään vinoa muovikönttiä, jotka markkeerasivat tornia ja joita oli myynnissä kaikissa matkamuistokioskeissa.

Piazza Garibaldi

Sileä katuosuus on loppunut ja loppumatka tornille mennään kivilaattoja ja rosoista asfalttia pitkin

Viitta ilmoittaa että tästä pääsee ihan kaikkiin suuntiin. Ei ihme että turisti innoissaan hosuu viitan suuntaan.

Siellä se on: vino torni! Ja näky on hieno!

Kierrän tornille ja Pisan tuomiokirkolle hieman takakautta

Sanotaan että Pisan tornin marmorit olisivat peräisin muinaisesta Ostia Anticasta. Rakennustyöt aloitettiin vuonna 1173, mutta huonosti tehtyjen perustusten ja epävakaiden maasedimenttien vuoksi rakennelma alkoi vajota kaakkoon jo kolmannen kerroksen kohdalla. Tämän jälkeen rakennustyöt keskeytettiin 1178 melkein vuosisadaksi. Seuraavat neljä kerrosta rakennettiin 1272–1278, minkä jälkeen oli taas pitkä tauko. Kallistumisongelman ja Pisan käymien sotien vuoksi torni valmistui vasta 1370

Pisan tuomiokirkko Piazza dei Miracolilla

Piazza dei Miracolilla sijaitsevat Tuomiokirkko, Kastekappeli, Kellotorni ("Pisan kalteva torni") ja Camposanto (hautausmaarakennus)

Täytyihän sitä itsensä kuvauttaa kun kerran tänne asti oli päästy. Matkatoverini Arttoo-Dettoo ei näy kuvassa.

Paluu asemalle

Piazza dei Miracolilta lähdin sitten kipittämään samaa reittiä takaisin. Nyt alkoi olla jo kuuma, päivä porotti täysillä ja jatkuva pieni hölkkä nosti hikipisarat otsalle. Olin jo myöhästynyt edellisestä vaihdosta, mutta seuraavaan ehtisin. Olin tyytyväinen tähän juokse-ja-näe-Pisa-puolessa-päivässä -retkeeni. Se oli kaiken vaivan arvoista.

Aseman kello näyttää 16.10.

Saavun asemalle neljän jälkeen. Seuraava juna Empoliin lähte kello 16.32. Vaihto Empolissa on tiukka, vain viisi minuuttia. Jos ehdin Empolista kello 17.08 lähtevään junaan, olen Sienassa kello 18.14.

Seuraavassa osassa selviää kuinka kävi. Pysykää siis matkassa mukana!

Yksin Italiassa, osa 21: Firenzen surkein hotelli

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on saapunut Firenzeen Roomasta. Junamatka kesti tunti kaksikymmentä minuuttia. Matka hotellille veikin sitten moninkertaisesti sen ajan. Mutta vihdoin olin Ponte Pinossa, Campo di Marten kaupunginosassa ja lähdin suuntaamaan kohti hotellia.

Hotel Villa Il Castagno - never again!

Olin varannut ja maksanut Firenzen hotellin netin kautta. Varaus oli kahdelle yölle. Osasin TripAdvisorin arvostelujen pohjalta odottaa huonoa palvelua, mutta se kuinka huonoa se oli, yllätti sittenkin.

TripAdvisorissa oli hotellista todettu että se on siisti ja sijaitsee hyvällä paikalla, kävelymatkan päässä kaupungin historiallisesta keskustasta. Eniten moitteita oli hotelli saanut henkilökunnasta, jota joku kuvaili puunaamaiseksi ja kielitaidottomaksi. Päädyin kuitenkin tähän hotellin, koska se oli hyvinkin edullinen, eritoten Firenzen hotellien yleiseen hintatasoon verrattuna (kaksi yötä veroineen 90 euroa). Ajattelin, että enköhän minä pärjää muutaman puunaamankin kanssa. Enkä hotellissa viettäisi luultavimmin paljoakaan aikaa. Se, että kukaan ei ollut vastannut hotellista sähköposteihini antoi etukäteen osviittaa siitä mitä tuleman pitää.

Ja niin avasin Hotel Villa Il Castagnon ovet ja esittäydyin vastaanotossa. Tiskin toisella puolella oli väsähtäneen näköinen suttuisesti ylimeikattu keski-ikäinen nainen, jota vanha kansa olisi saattanut kutsua tämän nuoruudessa hempukaksi tai pimuksi. Jonka parasta-ennen -päivämäärä oli kuitenkin mennyt ohi jo vuosia sitten. Nainen ei edes jaksanut teeskennellä olevansa ilahtunut näkemisestäni. Huokaisten hän työnsi eteeni rekisteröintilomakkeen ja halusi nähdä passini. Minkä jälkeen hän uudelleen huokaisi ja lähti opastamaan minua huoneeseeni.

Olin varausta tehdessäni pyytänyt huonetta alakerroksista. Vedonnut huonoihin polviini ja kiipeämisen vaikeuteen. Huoneeni oli neljäkerroksisen hotellin ylimmässä kerroksessa. Ja niin sitten retuutin reppua ja ArttooDettoo-laukkuani kapeita portaita ylös. Suttuinen Jezebel sipsutti edessäni linttaan poljetuissa korkokengissään eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minua vaikka huomasi minulla olevan vaikeuksia laukkujeni kanssa. Ei kuulunut toimenkuvaan.

Huone oli pieni, mutta siisti. Sänky oli kapea mutta tukeva. Varsinaisia Ikkunoita ei ollut, vain katossa oleva kattoikkuna, jonka avaamis- ja sulkemismekanismia Jezebel ilottomasti demonstroi. No, ei paha, totesin itsekseni ja kiitin Jezebeliä, joka poistuikin sitten paikalta vikkelästi.

Purettuani laukut oli aika lähteä kaupungille. Jotain tarvitsisi syödäkin. Olin tehnyt matkaa aamuvarhaisesta ja edellisen kerran olin juonut kahvit monta tuntia sitten Tiburtinan juna-asemalla. Hotellille vievän kadun kulmassa olin huomannut pienen kahvilan ja suuntasin sinne.

Kahvila oli herttainen paikalliskuppila, tiskin takana puuhasteli riski firenzeläisrouva ja hänen pönäkkä miehensä, hyväntuulisina ja toimeliaina. Englantikin sujui riittävästi että tulimme molemmin puolin ymmärretyiksi. Väkeä tuli ja meni, kaikki omistajaparin tuttuja. Iloista jutustelua, poskisuudelmia. Ja lähtiessä: Ciao bello, ciao!

Siinä sämpylää mutustellessani ja kahvia hörppiessäni tuli äkkiä tärkeä asia mieleen. Asia joka täytyisi hoitaa ensi tilassa. Minun täytyisi tilata hotellista puhelinherätys huomiselle, sillä huomenna oli tiedossa SUURI PÄIVÄ. Huomenna olin menossa Uffizin taidegalleriaan, minne olin tilannut ja maksanut liput jo etukäteen. Liput olivat aamun ensimmäiseen vuoroon. Eikä minulla ollut herätyskelloa. Tarvitsin siis herätyksen.

Jezebelin palvelualttiuden ja kielitaidon muistaessani arvasin, että asian esittäminen hänelle voisi muodostua hankalaksi. Sain kuningasidean. Pyysin että kahvilan ehtoisa emäntä kirjoittaisi minulle italiaksi lapulle: "Haluan puhelinherätyksen huomisaamuksi kello 07.00. Kiitos." Näin tapahtui. Ja lappu kourassa palasin takaisin Il Castagnoon.

Jezebel oli yhä tiskin takana. Aulan sohvalla lojui puolimakaavassa asennossa nuorehko mies, joka ei nostanut katsettaan älypuhelimestaan. Jezebelkin painoi nopeasti katseensa alas ja alkoi tutkia joitain papereitaan välttääkseen kohtaamista kanssani. Mutta minä en siitä masentunut, kohteliaasti puhuttelin häntä, englanniksi, ja kerroin huoleni. Jezebel räpytteli häkeltyneenä, ja puisteli päätään sen merkiksi ettei hän ymmärtänyt mitä halusin. Minä vetäisin lapun esiin ja annoin sen Jezebelille.

"Non possibile" totesi Jezebel.
"Miten niin non possibile?" ihmettelen minä.
"Telefono non funziona"
"No vaihtakaa puhelin toiseen"
"Non possibile"
"Miten niin non possibile?"
"Non possibile"

Yritän olla ystävällinen mutta keskustelu ei tästä etene. Jolloin sohvalla retkottanut mies nousee ylös ja puuttuu keskusteluun. Hän on hotellin päällikkö ja hän puhuu englantia. Hän ilmoittaa että kun puhelin ei toimi, se ei toimi. Basta. Ja sen pituinen se. Hän on äärettömän ylimielinen, mutta minä yritän pitää äänensävyni ystävällisenä. Ehdotan että jos puhelinherätys ei toimi, joku tulee koputtamaan aamulla ovelleni. Mutta tämä ei herralle sovi.

"Meillä ei ole sellaista palvelua."
"Ettekö kuitenkin voisi tehdä sen, koska puhelin on rikki. Se ei ole minun vikani."
"Meillä ei ole sellaista palvelua. Käyttäkää herätyskelloa."
"Minulla ei ole herätyskelloa."
"Käyttäkää kännykkää herätyskellona."
"Minulla ei ole kännykkää."
"Miten niin ei ole kännykkää. Kaikilla on kännykkä."
"Vaan minullapa ei ole."
"Miksi ei ole?"
"Se ei kuulu teille."
"Kaikilla on kännykkä."

Huomaan että asia ei etene ellen selitä kännykättömyyttäni. Todellinen selitys on liian pitkä, joten keksin selityksen, jonka pöntömpikin italiaano ymmärtää.

"Kännykkäni varastettiin Roomassa!"
"Ai jaa"
"Niin, että voisitteko tulla koputtamaan ovelle aamulla kello 07.00?"
"Ei täällä ole silloin henkilökuntaa paikalla"
"Väitättekö että tämän kokoisessa hotellissa ei ole henkilökuntaa paikalla aamulla kello 07.00?! Älkää naurattako!"
"On tai ei, ei kenelläkään ole aikaa juoksennella täällä asiakkaita herättelemässä."

Näen punaista ja päässäni sirisee. Ystävällisyys äänestäni on kadonnut.

"Minun huoneessani on puhelin, se kuuluu huoneen hintaan. Joko se puhelin vaihdetaan toimivaan tai joku tulee herättämään minut huomenaamulla kello 07.00!"
"Ei ole vaihtopuhelinta."
"Niinpä siis joku tulee herättämään minut! Ei todellakaan ole minun vikani ettei teidän hotellissanne toimi puhelimet. Ja minun täytyy herätä aamulla, minulla on huomenna tärkeä päivä. Koittakaa ymmärtää."

Äänemme ovat kohonneet sen verran että jostain paikalle luimii nuori pelästyneen näköinen tyttö, henkilökuntaa hänkin. Hän toteaa pienellä äänellä, että hän on huomenna aamuvuorossa ja voi tulla minut herättämään. Mutta päällikkö kieltää häntä puuttumasta keskusteluun.

"Minun henkilökunnallani on muutakin tekemistä. Ei heillä ole aikaa tällaiseen."
"Ei siitä ole paljoakaan vaivaa", piipittää nuori apulainen.
"Ei sinun tarvitse" toteaa päällikkö ja katsoo minua hyökkäävän näköisenä.
"Kyllä minä voin sen tehdä" toistaa nuori apulainen.
"Asia on siis sovittu," totean minä ja kohdistan sanani apulaiselle, "tulet siis kello seitsemän herättämään minut. Alle sette?"
"Si" toteaa apulainen.

Päällikkö puhisee kuin raivostunut härkä ja mulkoilee vihaisena apulaista joka vaivihkaa poistuu paikalta. Jezebel on sen näköinen että hän haluaisi kadota tapettiin. Minäkin puhkun pyhää vihaa. Mutta poistun paikalta. Asia tuli kuitenkin hoidettua. Se tärkeintä.

Tuliko herätys seuraavana aamuna? Mitä luulette:
a) tuli
b) ei tullut
c) vaarinhousut


Jälkikirjoitus: Jos hyppäsit tarinaan kesken ja olet kiinnostunut kuulemaan miten kaikki alkoi ja miten tarina eteni alusta alkaen, niin pääset ensimmäiseen osaan klikkaamalla: Tästä se alkaa

Yksin Italiassa, osa 20: Rauhanpiipulla Mr. Grumpyn kanssa

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on jättänyt Rooman taakseen, vihdoin päässyt Firenzeen junaan ja saapuu perille Firenzen Santa Maria Novella -rautatieasemalle.

Matka junalla Roomasta Firenzeen kesti tunnin ja kaksikymmentä minuuttia. Kyseessä oli luotijuna joka parhaimmillaan kiiti raiteilla 250 km tuntivauhdilla. Osa matkasta tehtiin tunneleissa, ja kun juna viiletti maan päällä olivat näkymät yleensä vain pusikkoa, joka reunusti raiteita molemmin puolin. Välillä sentään vilahti ohi pieniä kaistaleita toskanalaista maisemaakin. Mutta varsinaisesta sightseeing-matkasta ei voida luotijunan kohdalla puhua. Tärkeintä kuitenkin että se oli nopea ja vei perille.

A Ponte di Pino?

Santa Maria Novella -rautatieasema on iso ja sieltä on uloskäynti kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Luontaisella kyvylläni valitsin tietenkin väärän uloskäynnin. Ja sitten ei kun rakennusta kiertämään ja etsimään bussi 17:n pysäkkiä. Sillä se veisi minut hotellilleni. Poistumispysäkki on Ponte di Pino. Olin ottanut tästäkin etukäteen selvää.

Aikani asemaa kierrettyä näenkin bussin 17 saapuvan yhdelle pysäkille (ja niitä pysäkkejä oli sivumennen sanottuna paljon ja joka puolella rautatieasemaa). Rynnistän pakaasieni kanssa bussin ovelle. "A Ponte di Pino?" kysyn kuskilta ja kuski pudistelee päätään. Tämä bussi menee toiseen suuntaan. Summittaisesti kuljettaja huitaisee kohti rautatieaseman yhtä kulmaa ja käskee minun lähteä siihen suuntaan.

Kiertelen ja kyselen pysäkeillä seisoskelevilta ihmisiltä: Autobus a Ponte di Pino? ja jokainen neuvoo minua hieman eri paikkaan. Mukavasti menee siinä aika laiturilta toiselle hypellessä, matkatavaroita mukanaan retuuttaen, keskipäivän kuumassa helteessä. Lopulta löydän bussin 17 laiturin ja kun bussi saapuu paikalle kysyn kuljettajalta jälleen kerran: "A Ponte di Pino?" "Si, si" vastaa synkeä kuljettaja ja mulkaisee minua sen näköisenä että siirry nyt siitä sisään jonoa tukkimasta. Näin teen. Kuljettajalla ei selvästikään ole hyvä päivä, tai sitten hän vain on luonnoltaan synkkä.

Istumapaikkaa en saa vaan rutistaudun bussin keskelle, massojen puristuksiin matkatavaroitteni kanssa. Saan sentään otteen kaiteesta, ja hyvä niin, sillä synkkä bussikuljettaja kepittää bussiaan ärhäkästi ja väki lennähtelee kurveissa puolelta toiselle. Minä seuraan silmä kovana bussin etuosassa välkkyvää digitaalista opastusta: Prossima fermata (seuraava pysäkki): se ja se. Odotan koska pysäkki Ponte di Pino näkyy valotaulussa.

Bussi kulkee ja kulkee ja kulkee läpi Firenzen. Väkikin alkaa hiljalleen vähetä. Mutta Ponte di Pinoa ei tule. Lopulta olemme jossain Firenzen esikaupunkiaulueella ja tulemme päätepysäkille. Olen ainut matkustaja bussissa. Synkeä kuski urahtaa: "Ultima fermata." Minä änkytän päivän liturgiaani: "Ponte di Pino?" Bussikuski katsoo minua kuin kengänpohjaan tarttunutta koiranpaskaa, tuhahtaa jotain josta en saa selvää ja nousee bussista pois. Niin on pakko minunkin tehdä. Yritän puhutella vielä kuljettajaa englanniksi, mutta hän sytyttää tupakan ja kävelee bussilta pois. Hänellä on nyt lakisääteinen tupakkatauko.

Siinä minä sitten seison matkalaukkuineni jossain Firenzen takamailla ja mietin hiljaa itsekseni että miten tässä taas näin kävi. Kun kaikki oli niin tarkkaan tutkittu etukäteen. Pienen puistikon reunalla on kahvila ja suuntaan sinne. Helpotuksekseni kahvilassa puhutaan englantia. Kysyn että missä olen ja miten pääsen Ponte di Pinoon. Alan jo epäillä että koko paikkaa ei ole edes olemassa. Kahvilanpitäjä osoittaa päättärillä seisovaa bussia. "Eikö ole mitään muuta tapaa?" kysyn ja kahvilanpitäjä kohauttelee hartijoitaan. "Tuo on ainut bussi joka menee kaupunkiin." Palaan bussille.

Kuski mulkoilee minua vihaisena. Hän on polttanut savukkeensa ja aikoo sytyttää toisen. Mutta tupakansytyttimestä on loppunut kaasu. Naps naps naps mies napsuttelee sytkäänsä, turhaan. Minä vetäisen esiin, kuin Lännen Nopein, oman sytkäni ja tarjoan synkeälle kuskille tulta. Mies imaisee savukkeeseensa tulen. Minäkin sytytän tupakan. Ja siinä me sitten seisomme mykkinä vierekkäin tupakkeja poltellen.

Kun kuskin tauko on loppu nousee hän takaisin bussiin. Minä kipuan perässä ja esitän jälleen päivän visailukysymyksen: "A Ponte di Pino?" "Si si" vastaa kuljettaja. Ja nyt äänensävy on aavistuksen leppyneen oloinen. Olemmehan polttaneet yhdessä rauhanpiippua tai ainakin rauhantupakkaa.

Aikansa bussi kolkuttelee ja heittelehtii kohti keskustaa kun yksissä liikennevaloissa kuski ajaa aavistuksen sivuun ja lyö jarrut pohjaan ja laittaa hätävilkun vilkkumaan. Sitten hän kääntyy kohti minua ja huutaa: "Ponte di Pino!" Johon minä: "Ponte di Pino?" Johon kuski: "Porca miseria. Si! PONTE DI PINO!" Minä en näe missään siltaa (ponte) ja kuski viittilöi minulle, mene tästä risteyksestä vasempaan ja siellä se on Ponte di Pino! Ja hänen ilmeensä kertoo miehen mietteet: "Miten tuollainen vajakki ollaan voitu ylipäätänsä päästää yksin matkaan?" Minäkin alan ihmetellä samaa.

Mutta nyt olen kuitenkin oikeassa kaupunginosassa. Täytyy vain enää löytää hotelli joka on jossain lähellä Ponte di Pinoa.
 

Kuvituskuva. Kyseinen tupakoiva firenzeläinen bussikuski ei liity tarinaan. En sentään ole niin hullu että koko hässäkän keskellä olisin alkanut vielä Mr. Grumpya kuvaamaan.

Jälkikirjoitus: Hotelli sijaitsi kylläkin Ponte di Pinon vieressä, mutta pysäkin nimi oli yllättäen Vasari.

Yksin Italiassa, osa 19: Arrivederci Roma

Matkakertomus on ollut hetken tauolla, mutta jatkuu nyt. Sillä nythän vasta päästään kunnolla liikkeelle.

Tähän asti tapahtunutta

Tiina on lähtenyt kuukaudeksi reissuun, tarkoituksenaan löytää Italian ydin. Mutta yhtä lailla löytääkseen oman sisäisen äänensä.  Viettääkseen laatuaikaa itsensä kanssa. Rauhoittuen.

Viikko on vierähtänyt Roomassa. Rauhoittuiko Tiina? Tuskin. Viikko meni ravaten nähtävyydeltä toiselle. Mutta kerrankos sitä, kun Roomassa ollaan. Mutta nyt on aika lähteä liikkeelle, kohti Firenzeä. Ja sieltä eteenpäin. Nyt on aika sukeltaa toisenlaiseen Italiaan.

Hyvästi Hotel Ponte Bianco

Viimeinen ilta sujui hieman haikeissa merkeissä. Yhtäältä olin innokas jatkamaan matkaa, jättämään kiireisen ja meluisan ja turistien kansoittaman Rooman. Mutta toisaalta olin jo viikon aikana kehittänyt itselleni omia pieniä rutiineja, sellaisia jotka kiinnittävät matkaajan kohteeseensa. Keskeisempänä tietenkin pieni väliaikainen kotini Hotel Ponte Bianco. Ihan kelpo hotelli se oli. Kuten aiemmin kerroin, se oli edullinen, siisti, turvallinen. Mutta hieman kalsa ilmapiiriltään, jos ei lasketa yhtä erityisen miellyttävää vastaanottovirkailijaa, isoa ja ylikorrektia ärrrräänsä pärrräyttävää Giorgiota, suurta Suomen-ystävää.

Hyvä peti, tietokoneyhteys ja jääkaappi, ei sitä ihminen paljoa muuta tarvitse

Pikkuruinen huoneeni toiseen suuntaan

Kylppäri ja koko huone oli siisti ja siivottiin päivittäin

Pakkailin laukkujani, pientä vihreää reppuani, joka on ollut matkoillani mukana jo kymmenisen vuotta, sekä Trasteveren kirpparilta muutamaa päivää aiemmin ostamaani pulleampaa rinkan ja repun välimuotoa, joka piukeaksi pakattuna muistutti erehdyttävästi Tähtien Sodan rohkeaa ja nokkelaa robottia R2D2:ta. Pian tämä pyörillä kulkeva ja kahvasta vedettävä pullea matkatoverini saikin nimekseen Arttoo Dettoo.

Illan päätteeksi kävin selvittämässä respassa laskun eli kirjautumassa ulos. Hotellin olin jo maksanut etukäteen ja olin ollut tarkka siitä että mitään lisäkuluja ei laskuun ollut kertynyt. Respassa oli Giorgio. Olin siitä hyvästi iloinen. Sillä minulla oli huoli. Olin lähettänyt Firenzen hotelliin useita sähköposteja saamatta niihin vastausta. Olin myös maksanut hotellin etukäteen ja pyytänyt että hotelli vahvistaisi maksun tulleen. Vastauksena vain hiljaisuutta.

Niinpä pyysin Giorgiota soittamaan puolestani hotelliin, ja tarkistamaan että kaikki on kunnossa. Minä kun yhä olin ilman toimivaa kännykkää. Giorgio ilmoittaa: "Voitte soittaa huoneenne puhelimesta." Johon minä: "Kyllä, mutta kun minä en halua soittaa huonepuhelimesta minnekään. Minä olen tarkka matkabudjetistani ja olen ymmärtänyt että huonepuhelimista saattaa syntyä yllättävänkin suuri lasku. Siksi vältän sitä jos vain mahdollista." Johon Giorgio kasvot peruslukemilla: "Olen pahoillani, Madam, mutta siinä tapauksessa emme voi auttaa Teitä. Kyse on kaukopuhelusta." Olin ihmeissäni, sillä Giorgio oli aina ollut avulias, mutta äkkiä hän ei voinut joustaa tässä asiassa. Kun huomasin, että samalla kun hän puhui hän kirjoitti jotain. Ja sitten nosti vaivihkaa pienen lapun tiskille: "Tule tunnin kuluttua kun pomo on lähtenyt ja hoidan asian."  Luettuani viestin hän repi sen pieneksi silpuksi ja totesi uudelleen: "Olen pahoillani Madam!

Poistuin huoneeseeni ja puolen tunnin kuluttua huonepuhelin soi. Se oli Giorgio: "Reitti on selvä. Pomo lähti. Tule respaan niin hoidetaan tämä asia kuntoon."

Giorgio

Giorgio sai vahvistuksen että kaikki oli Firenzen päässä kunnossa. Lisäksi hän tulosti juna-aikatauluja Trasteveresta Tiburtinan rautatieasemalle, mistä juna Firenzeen lähtee. Lipun Tiburtinasta Firenzeen olin ostanut netissä jo kotona. Giorgio myös selvitti junan numeron, lähtölaiturin ja antoi riittävästi ohjeita että meikäläisen hottentotinkin voisi kuvitella osaavan löytää perille.

Illan viimeinen operaatio oli jalkakylpy. Olin vihdoinkin keksinyt mitä tehdä bideellä, tällä matalalla intiimihygienian hoitoon tarkoitetulla posliinipytyllä. Myöhemmin huomasin että bidee oli myös omiaan pyykin liotukseen.

Olen vihdoinkin keksinyt käyttöä bideelle

Kun jalat oli hoidettu, laukut pakattu ja viimeiset viestit Kimmolle lähetetty, oli aika kellahtaa viimeisen kerran petiin. Ja aamulla kohti Trasteveren juna-asemaa, sieltä Tiburtinan juna-asemalle ja sieltä Firenzeen. Kuinka vaikeaa se voisi olla? Olihan minulla hyvä ohjeet Giorgiolta.

Tyylillä Tiburtinassa

Ja niin koittaa Rooman lähtöaamu. Suuntaan kohti Trasteveren rautatieasemaa mistä jatkan junalla Tiburtinan asemalle, mistä luotijuna Firenzeen lähtee. Kävelen vielä kerran ohi pizzaveljesten pikkuruokalan, pienen alimentari-kaupan ja Snack Barin. Arrivederci Monteverde.

Trasteveren pieni juna-asema on koko lailla tyhjä, ja lipunmyyntiä ei ole. On vain kammoamani kosketusnäyttöautomaatti. Ja keskellä asemaa leiriä pitävät Trasteveren hanttapulit ja asemapummit. Rohkaisen itseni ja siirryn laitteelle ja alan näpytellä sitä.  Mutta sitä ennen tarkistan että laukkuni ovat lähellä jalkojani etteivät aseman puliveivarit niitä vohki samalla kun keskityn lipunostoon. Näpytän ja näpytän ruudulle Trastevere - Tiburtina, mutta laite ei tunne jälkimmäistä juna-asemaa. Pakkohan sen on se tuntea! Rooman toiseksi suurin rautatieasema! Alan tuskastua. Kun selkäni takaa kuulen kohteliaan rykäisyn. Yksi hanttapuleista on tullut selkäni taakse ja kohteliaasti ja hyvällä englannilla kertoo: "Rouva, teidän pitää kirjoittaa siihen 'Roma Tiburtina'." Häkellyn ja kiitän. Ja saan lopulta lipun ulos koneesta. Poistun nolona paikalta.

Tiburtinan rautatieasema on iso ja väljä ja moderni. Se tuo mieleen lentokentän. Suuri se on. Ja useammassa kerroksessa. Mutta helppo hahmottaa. Ja hyvin viitoitettu. Minun junani lähtee kolmannesta kerroksesta joka koostuu isosta keskikäytävästä jonka yhdellä reunalla useita kahviloita. Toisella reunalla on eri raiteille vieviä liukuportaita, nekin kaikki selkeästi merkittyjä. Löydän helposti portin omalle lähtöraiteelleni. Tarkistan junan lähtöajan isolta näyttöruudulta. Kaikki kunnossa. Ja aikaakin junan lähtöön puolisen tuntia. Menen juomaan kahvit. Istun alas ja huoahdan helpotuksesta. Mikään ei voi enää mennä pieleen. Näen kahvilasta junan odottavan rauhallisesti alhaalla ovet suljettuina. Kaikki hyvin.

Kahvit juotuani totean aikaa olevan vielä hyvin. Ehkä olisi hyvä käydä tässä välissä wc:ssä. Junassa joutuisin jättämään kaikki tavarani vartioimatta jos tulisi tarve. Lähden etsimään hotelli helpotusta. Seuraan nuolta joka viitoittaa tietä. Ja kuljen ja kuljen ja kuljen koko hallin päästä päähän. Välillä joudun nousemaan liukuportaita ylempään kerrokseen ja yhä vain kuljen eteenpäin. Lopulta tulen umpikujaan - rautatieasemalla tehdään remonttia ja osa siitä on suljettu. Olen jo kääntyä takaisinpäin kun herttainen hopeahapsinen daami puhuttelee minua: "Etsittekö naistenhuonetta?" Johon minä: "Kyllä!" Daami toteaa: "Seuratkaa minua. Naistenhuoneeseen ei näiden korjaustöiden vuoksi pääse kuin hissillä." Nainen johdattaa minut hissiin joka lähtee kulkemaan alas alas alas. Hissistä poistuessa naistenhuone onkin edessäni. Kiitän daamia ja kipitän nopeasti asioilleni.

Kun poistun naistenhuoneesta huomaan ajan jo käyneen hieman tiukoille. Painan hissin nappulaa mutta mitään ei tapahdu. Kun huomaan sivusilmällä vasemmalla olevan toimivat liukuportaat jotka vievät ylös. Sinne. Näin voitan aikaa. Ajan portailla seuraavaan kerrokseen jossa ei ole mitään. Eikä portaita alas. Lähden kävelemään autiota korjauksen alaista hallia yhä kiihtyvällä vauhdilla etsien sieltä jotain tietä ulos. Minuutit alkavat vilistää ja junan lähtöön ei ole enää paljoakaan aikaa. Kiroan ääneen kun kipitän tyhjää hallia eteenpäin. Kunnes näen jossain kaukana toiset liukuportaat jotka vievät nekin ylös. Ja sitten toiset alas. Lähden viilettämään niillä ja huomaan tulleeni koko rautatieaseman ala-aulaan, sinne mistä alunperin lähdin liikkeelle. Nyt junan lähtöön on seitsemisen minuuttia.

Juoksen matkalaukkujen kanssa liukuportaat ylös ja ravaan kuin hullu pitkin hallin keskikäytävää ja sieltä rynnin toisia liukuportaita alas junalaiturille. Juna on juuri lähdössä. Ehdin sisään aivan viime tingassa. Hiki valuu. Hengitys on yhtä korinaa. Junan kapeilla käytävillä etsin omaa vaunuani ja lopulta löydän sen ja oman paikkani. Rojahdan alas.

Kas näin, Tiina, onnittelen itseäni. Hienosti meni jälleen kerran. Tyylikkäästi. Maailmanmatkaajan kokemuksella.

No, ainakin olen liikkeessä. Ja seuraava pysäkki on Firenze Santa Maria Novellan rautatieasema. Joten on hyvinkin mahdollisuuksien rajoissa, että pääsen joskus jopa perille.

Yksin Italiassa, osa 10: Villa Borghesen puisto

Koittaa toisen kokonaisen Rooma-päiväni aamu. Kalenteri kertoo päivämääräksi 11.9.2014.

Aloitan päiväni pizzaveljien viereisessä kahvilassa, jonka nimi on tyylikkäästi ja ytimekkäästi  Bar Caffè. Pizzaveljet ovat vielä tässä vaiheessa aamua kiinni. Bar Caffèa isännöi noin 80-vuotias hopeahapsinen herrasmies, joka tottuneesti puuhastelee kahviautomaatin kanssa. Tuon suuren sihisevä sähisevän masinan kanssa joka on jokaisen italialaisen kahvilan vakiovarustus. Siirryn caffè latteni ja kolmioleipäni kanssa kadulle asetettuun pöytään, vedän keuhkoni täyteen vielä aamuviileän Rooman raikasta ilmaa ja nautin aamusta ja elämästä ja olostani.

Minun kolminaisuuteni: vanhan papan Alimentari-kauppa, Pizzaveljien pizzeria, Bar Caffè -kahvila. Täältä saan halutessani kaiken mitä ikinä tarvitsen pysyäkseni ruuissa ja juomissa. Aamiaisen, päivällisen ja iltanaposteltavan.

Olen matkalla Villa Borghesen taidegalleriaan, joka monessa nettiarvostelussa on nostettu tärkeimpien Rooman nähtävyyksien joukkoon. TripAdvisorin käyttäjät ovat listanneet sen Rooman 28. tärkeimmäksi nähtävyydeksi kaikista nettisaitin listaamista 777 nähtävyydestä.

Galleria sijaitsee suuressa Villa Borghesen puistossa, Rooman kolmanneksi suurimmassa, ja galleriaan ei mennäkään kuin hollitupaan. Villa Borghesen Galleriaan täytyy aina tilata liput etukäteen, turistikaudella viikkoja etukäteen. Liput tulee maksaa tilatessa. Nettitilauksen yhteydessä tulee lipun hintaan parin euron lisämaksu.

Lippuun on määrätty tarkka kierrosaika, ja printattu lippu tulee vaihtaa Villa Borghese Gallerian lippuluukulla viimeistään kaksi tuntia ennen kierroksen alkua varsinaiseksi lipuksi. Lippuluukulla tulee myös voida esittää voimassaoleva henkilötodistus.

Syy tähän on se, että Villa Borghese päästää vain 800 vierasta kerralla tiloihinsa. Kukin seurue saa vierailla näyttelytiloissa kahden tunnin ajan. Näin pystytään valvomaan gallerian ilmankosteutta ja lämpötilaa, mitkä muuttuvat ihmismassojen mukaan. Myös taideteosten mittaamaton arvokkuus edellyttää että museo tietää keitä sen tiloissa kulloinkin liikkuu. Byrokratian vastapainoksi saa taidenälkäinen turisti liikkua melko lailla vapaasti ja väljästi kaksikerroksisen palatsin näyttelytiloissa, toisin kuin vaikkapa Firenzen Uffizissa ja Vatikaanin Sikstiiniläiskappelissa, missä massojen vellonta tekee taidenautinnosta vaikeasti nautittavaa ja hikistä puuhaa.

Kohti Villa Borghesea

Mutta ensin on löydettävä Villa Borghesen puisto ja sieltä taidegalleria. Tiedän että metrolla pääsen puiston reunamille. Yksi metropysäkeistä on La Spagna, ja yritän löytää tietäni nyt metrolle. Sen olen ymmärtänyt että missään hotellini lähistöllä ei ole kummankaan metroradan, A- tai B-linjan pysäkkiä.

Pysähdyn paikallisessa apteekissa asioimassa ja kysyn nuorelta apteekkarilta neuvoa. Hän ei puhu englantia, mutta apulaisena toimiva hieman vanhempi rouva tulee pois tiskin takaa ja tarjoaa apuaan. Hän ohjaa minut ulos apteekista. Apteekin edestä kulkee muutamainenkin bussilinja ja kun yksi bussi lähestyy,  apulainen pysäyttää muitta mutkitta bussin ja kysyy kuskilta neuvoa. Kuski selittää jotain, ja äkkiä paikalle on ilmaantunut jo pari muutakin auttamishalukasta. Seuraa kiihtynyttä neuvonpitoa, joissa vilisevät numerot ja pysäkkien nimet. Bussi jatkaa matkaansa ja jäljelle jäänyt ja jatkuvasti kasvava seurue  alkaa neuvoa minua, jokainen hieman eri tavalla. Kädet käyvät ja viittelöivät ja puhe pulppuaa. Olen törmännyt italialaiseen ystävällisyyteen ja auttamishaluun.

Ja niin jatkan matkaani kohti bussin 719 pysäkkiä. Yksi auttamishaluinen saattaa minut ensimmäiseen kadunkulmaan ja toivottaa onnea matkaan. Pois pitää poistua sitten pyramidin kohdalla. "Piramide. You know?" mies kysyy ja tekee kädellä suuria viivoja jotka muodostavat pyramidin. Nyökkään ymmärtäväni, vaikka hieman mietin että mitä pyramideilla on Rooman kanssa tekemistä.

Pyramidi ilta-auringossa

Bussi lähtee notkumaan ja poukkoilemaan Rooman vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla ja poikkeaa pian minulle tutuksi tulleelta raitiovaunu kahdeksikon reitiltä. Näen nyt erilaista Roomaa - täällähän asuu muitakin kuin turisteja, ihan oikeita ihmisiä ihan oikeissa toimissaan, matkalla töihin tai kahville tai kauppaan.

Bussista metroasemalla poistuessani vanha rouva pysäyttää minut. Hän on matkannut kanssani samalla bussilla ja nähnyt olalla keikkuvan kamerani ja on nyt huolissaan siitä. Hän selittää että metro on täynnä varkaita ja kallis kamera on suuri houkutus rosmoille. Hän elehtii esittäen miten helppoa roiston on vetäistä kameran hihna veitsellä poikki. Ja suosittelee että laitan kameran laukkuuni piiloon.

Millaista huolenpitoa ja ystävällisyyttä tuiki tuntemattomalta! Italialaiset ovat todellakin sosiaalista ja ystävällistä porukkaa. Päätän pitää jatkossa entistä parempaa huolta kamerastani ja sullon sen laukkuuni.

Pääsen metroon ja puolen tunnin ja yhden vaihdon jälkeen olen matkalla kohti La Spagnan metroasemaa. Metro on täynnä ihmisiä, pakattuina kuin sillit suolaan. Se on jotenkin hyvin tympeä vaikka nopea kulkuväline, ja siksi koko matkani aikana käytin sitä vain pakon sanelemana. Vaikeakäyttöinen se ei kuitenkaan ole, linjoja on vain kaksi. Vaihto useimmiten Termini-asemalla.

La Spagnalta lähden opaskilven viitoittamana etsimään Villa Borghesen puistoa. Kävelen reilun kilometrin tietä pitkin ennen kuin pääsen edes puistoon sisälle. Ja puistossa kävelenkin sitten moninkertaisesti tämän matkan. Olen saapunut valtavaan, yli 80 hehtaaria käsittävään puistoon tasan tarkkaan vastapäiseltä puolelta  kuin missä galleria sijaitsee. Mutta mikäpä on kävellessä kun puisto on sanalla sanoen hurmaava. Pinjoja, sypressejä, puistoteitä, patsaita, keinolampia ja suihkulähteitä. Minä nautin.

Matka on todellakin pitkä, ja onnistuneesti eksyn puistossa ja kiemurtelen sen puistokäytävillä muutamaisenkin lisäkilometrin. Ohitseni menee motorisoituja pieniä golfkärryn näköisiä vaunuja, poljettavia kahden istuttavia kärryjä , polkupyöriä ja segway-kulkuvempaimia. Vain minä kävelen... ja kävelen... ja kävelen...

Kahden istuttavva polkuauto

 Onneksi olen lähtenyt aikaisin liikkeelle ja lopulta parin tunnin harhailun jälkeen löydän itseni Villa Borghesen gallerian edestä.

Villa Borghesen puisto on sydämen muotoinen ja sisältää useita museoita, suihkulähteitä, patsaita, historiallisia rakennuksia ja Rooman eläintarhan

Pinjoja Villa Borghesen puistossa

Puisto on kertakaikkisen viehättävä - mutta iso

Vain harva kävelee puistossa. Turistit vuokraavat mieluummin jonkin menopelin. Kulkeepa puistossa myös pieni juna, pyörillä tosin sekin.

Villa Borghesen puisto on täynnä hurmaavia näkymiä

Suihkulähteitä puistossa on runsaasti. Tämä on Fontana dei Cavalli Marini, merihevosten suihkulähde

Villa Borghesen taidegallerian viereisiä palatseja.

Myös Rooman eläintarha sijaitsee Villa Borghesen valtavassa puistossa

Ehdin kuitenkin tadegallerialle oikeaan aikaan lunastaakseni lipun. Jalat ovat jo hieman väsyneet - istuskelen ennen ovien aukeamista tovin puiston penkillä ja katselen kuinka koirat ja niiden isännät pelmuavat puistikossa. Huomaan että koirille on jopa varattu oma alue vapaana juoksemiseen. Roomalaiset ovat mukavaa väkeä ja rakastavat koiriaan, panen jälleen merkille.

Kun kello lyö kaksi on minun aika siirtyä museoon. Kannattiko kaikki tämä vaiva? Se selviää seuraavassa osassa.

Lopulta perillä, Villa Borghesen taidegallerian edessä.