Yksin Italiassa, osa 43: Jatkosuunnitelmat menevät uusiksi

Tähän asti tapahtunuttta: Tiina on saapunut Sienaan illansuussa ja nauttinut elämästään ja Sienan kaupungin kauneudesta. Mutta iltamyöhään hän saa sähköpostissa viestin jossa kerrotaan Rooman B&B-majoittajan Elisan peruneen koko majoituksen.

Aamupäivä tietokoneella

Elisan peruutus sotkee kaiken. Käyn koko aamun sähköpostikeskusteluja AirBnB:n kanssa. Täytyy sanoa, että he yrittivät tehdä kaikkensa auttaakseen minua, sähköposteihini vastattiin nopeasti. Yhteyshenkilöni yritti etsiä minulle korvaavaa vastaavaa majoitusta Roomasta, mutta kaikki mitä he tarjosivat olivat kalliimpia kuin mitä Elisan majoituksesta olin maksanut. AirBnB lupasi myös 20% alennusta jatkomajoituksista, mikä olisi hieman jo auttanutkin taloudellista tilannettani.

Mutta minä olin yön aikana päätökseni tehnyt. Pitäkää tunkkinne, ja pitäkää Roomanne. Hyvin tuohtuneena kirjoitin: "Varasin majoitukseni kuukausia etukäteen välttääkseni juuri tämän tilanteen. Nyt olen Sienan hurmaavan kauniissa kaupungissa ja sen ajan mitä voisin käyttää siihen tutustumiseen joudun nyt viettämään tietokoneella käyden teidän kanssa keskusteluja ja etsien uutta majoitusta."

Vaadin maksamani vuokran palautusta ja AirBnB lupasikin näin tehdä. Lisäksi he lupasivat minulle kaikesta kokemastani pahasta ja vääryydestä hyvitykseksi 400 dollaria käytettäväksi jatkossa missä tahansa AirBnB:n kohteessa. Lahjakortti tulisi olemaan voimassa vuoden.

Uudet suunnitelmat

Olin yön aikana ehtinyt jo miettiä matkasuunnitelmani uusiksi. En palaisikaan Roomaan! Olin alunperin suunnitellut viettäväni Sienan jälkeen vielä yhden yön Orvietossa. Junalakon vuoksi oli Orvieto hetkeksi pudonnut jatkosta pois. Nyt se palasi sinne; päätin viettää siellä yhden yön sijasta kaksi! Ja sieltä jatkaisinkin eteenpäin syvälle Umbriaan, ja viettäisin toiset kaksi päivää Perugiassa. Roomaan jätin vain kolme päivää, joista viimeinen olisi lähtöpäivä.

Lisää sähköpostikirjeenvaihtoa Orvieton hotellin kanssa ja hotellin etsintää Perugiasta. Kun kaikki oli lopulta selvää, jatkohotellit varattu, huokaisin syvään. Olin itse asiassa tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Mitä pidempään olin ollut poissa Roomasta, sitä vähemmän sinne kaipasin. Ensimmäisen Rooman-viikkoni aikana olin ehtinyt nähdä riittävästi, vain Vatikaani ja sen taideaarteet olivat jääneet väliin. Ne ehtisin katsoa paluussa. Muusta ei ollutkaan niin väliä.

Näkymää Alma Domuksen parvekkeelta

Kun kaikki on selvää, on päivä jo pitkällä. Lähden liikkeelle ja suuntaan kohti Sienan ykkösnähtävyyttä, sitä, joka näkyy jo hotellihuoneestani eli Sienan satumaisen hienoa Duomoa. Mutta sitä ennen on kuljettava monta katua ylös ja alas.

Päivä on mitä ihanin, ja Siena kaunis. Korkealta mäeltä katson alas laaksoon ja sen yli. Tuolla toisella puolella on hotellini, Alma Domus. Se on tuo matala punatiilinen rakennus, missä on kaarimaiset parvekkeet. Minun parvekkeeni on keskimmäisessä kerroksessa ja se on kuvassa toiseksi viimeinen oikealla.

Laakson toisella puolella San Domenicon basilika ja hotellini Alma Domus

Matka jatkuu kohti yhtä ehkä maailman hienointa katedraalia, Sienan Duomoa. Mutta siitä oma postauksensa, sillä kirkko on todellakin sen arvoinen.

Yksin Italiassa, osa 19: Arrivederci Roma

Matkakertomus on ollut hetken tauolla, mutta jatkuu nyt. Sillä nythän vasta päästään kunnolla liikkeelle.

Tähän asti tapahtunutta

Tiina on lähtenyt kuukaudeksi reissuun, tarkoituksenaan löytää Italian ydin. Mutta yhtä lailla löytääkseen oman sisäisen äänensä.  Viettääkseen laatuaikaa itsensä kanssa. Rauhoittuen.

Viikko on vierähtänyt Roomassa. Rauhoittuiko Tiina? Tuskin. Viikko meni ravaten nähtävyydeltä toiselle. Mutta kerrankos sitä, kun Roomassa ollaan. Mutta nyt on aika lähteä liikkeelle, kohti Firenzeä. Ja sieltä eteenpäin. Nyt on aika sukeltaa toisenlaiseen Italiaan.

Hyvästi Hotel Ponte Bianco

Viimeinen ilta sujui hieman haikeissa merkeissä. Yhtäältä olin innokas jatkamaan matkaa, jättämään kiireisen ja meluisan ja turistien kansoittaman Rooman. Mutta toisaalta olin jo viikon aikana kehittänyt itselleni omia pieniä rutiineja, sellaisia jotka kiinnittävät matkaajan kohteeseensa. Keskeisempänä tietenkin pieni väliaikainen kotini Hotel Ponte Bianco. Ihan kelpo hotelli se oli. Kuten aiemmin kerroin, se oli edullinen, siisti, turvallinen. Mutta hieman kalsa ilmapiiriltään, jos ei lasketa yhtä erityisen miellyttävää vastaanottovirkailijaa, isoa ja ylikorrektia ärrrräänsä pärrräyttävää Giorgiota, suurta Suomen-ystävää.

Hyvä peti, tietokoneyhteys ja jääkaappi, ei sitä ihminen paljoa muuta tarvitse

Pikkuruinen huoneeni toiseen suuntaan

Kylppäri ja koko huone oli siisti ja siivottiin päivittäin

Pakkailin laukkujani, pientä vihreää reppuani, joka on ollut matkoillani mukana jo kymmenisen vuotta, sekä Trasteveren kirpparilta muutamaa päivää aiemmin ostamaani pulleampaa rinkan ja repun välimuotoa, joka piukeaksi pakattuna muistutti erehdyttävästi Tähtien Sodan rohkeaa ja nokkelaa robottia R2D2:ta. Pian tämä pyörillä kulkeva ja kahvasta vedettävä pullea matkatoverini saikin nimekseen Arttoo Dettoo.

Illan päätteeksi kävin selvittämässä respassa laskun eli kirjautumassa ulos. Hotellin olin jo maksanut etukäteen ja olin ollut tarkka siitä että mitään lisäkuluja ei laskuun ollut kertynyt. Respassa oli Giorgio. Olin siitä hyvästi iloinen. Sillä minulla oli huoli. Olin lähettänyt Firenzen hotelliin useita sähköposteja saamatta niihin vastausta. Olin myös maksanut hotellin etukäteen ja pyytänyt että hotelli vahvistaisi maksun tulleen. Vastauksena vain hiljaisuutta.

Niinpä pyysin Giorgiota soittamaan puolestani hotelliin, ja tarkistamaan että kaikki on kunnossa. Minä kun yhä olin ilman toimivaa kännykkää. Giorgio ilmoittaa: "Voitte soittaa huoneenne puhelimesta." Johon minä: "Kyllä, mutta kun minä en halua soittaa huonepuhelimesta minnekään. Minä olen tarkka matkabudjetistani ja olen ymmärtänyt että huonepuhelimista saattaa syntyä yllättävänkin suuri lasku. Siksi vältän sitä jos vain mahdollista." Johon Giorgio kasvot peruslukemilla: "Olen pahoillani, Madam, mutta siinä tapauksessa emme voi auttaa Teitä. Kyse on kaukopuhelusta." Olin ihmeissäni, sillä Giorgio oli aina ollut avulias, mutta äkkiä hän ei voinut joustaa tässä asiassa. Kun huomasin, että samalla kun hän puhui hän kirjoitti jotain. Ja sitten nosti vaivihkaa pienen lapun tiskille: "Tule tunnin kuluttua kun pomo on lähtenyt ja hoidan asian."  Luettuani viestin hän repi sen pieneksi silpuksi ja totesi uudelleen: "Olen pahoillani Madam!

Poistuin huoneeseeni ja puolen tunnin kuluttua huonepuhelin soi. Se oli Giorgio: "Reitti on selvä. Pomo lähti. Tule respaan niin hoidetaan tämä asia kuntoon."

Giorgio

Giorgio sai vahvistuksen että kaikki oli Firenzen päässä kunnossa. Lisäksi hän tulosti juna-aikatauluja Trasteveresta Tiburtinan rautatieasemalle, mistä juna Firenzeen lähtee. Lipun Tiburtinasta Firenzeen olin ostanut netissä jo kotona. Giorgio myös selvitti junan numeron, lähtölaiturin ja antoi riittävästi ohjeita että meikäläisen hottentotinkin voisi kuvitella osaavan löytää perille.

Illan viimeinen operaatio oli jalkakylpy. Olin vihdoinkin keksinyt mitä tehdä bideellä, tällä matalalla intiimihygienian hoitoon tarkoitetulla posliinipytyllä. Myöhemmin huomasin että bidee oli myös omiaan pyykin liotukseen.

Olen vihdoinkin keksinyt käyttöä bideelle

Kun jalat oli hoidettu, laukut pakattu ja viimeiset viestit Kimmolle lähetetty, oli aika kellahtaa viimeisen kerran petiin. Ja aamulla kohti Trasteveren juna-asemaa, sieltä Tiburtinan juna-asemalle ja sieltä Firenzeen. Kuinka vaikeaa se voisi olla? Olihan minulla hyvä ohjeet Giorgiolta.

Tyylillä Tiburtinassa

Ja niin koittaa Rooman lähtöaamu. Suuntaan kohti Trasteveren rautatieasemaa mistä jatkan junalla Tiburtinan asemalle, mistä luotijuna Firenzeen lähtee. Kävelen vielä kerran ohi pizzaveljesten pikkuruokalan, pienen alimentari-kaupan ja Snack Barin. Arrivederci Monteverde.

Trasteveren pieni juna-asema on koko lailla tyhjä, ja lipunmyyntiä ei ole. On vain kammoamani kosketusnäyttöautomaatti. Ja keskellä asemaa leiriä pitävät Trasteveren hanttapulit ja asemapummit. Rohkaisen itseni ja siirryn laitteelle ja alan näpytellä sitä.  Mutta sitä ennen tarkistan että laukkuni ovat lähellä jalkojani etteivät aseman puliveivarit niitä vohki samalla kun keskityn lipunostoon. Näpytän ja näpytän ruudulle Trastevere - Tiburtina, mutta laite ei tunne jälkimmäistä juna-asemaa. Pakkohan sen on se tuntea! Rooman toiseksi suurin rautatieasema! Alan tuskastua. Kun selkäni takaa kuulen kohteliaan rykäisyn. Yksi hanttapuleista on tullut selkäni taakse ja kohteliaasti ja hyvällä englannilla kertoo: "Rouva, teidän pitää kirjoittaa siihen 'Roma Tiburtina'." Häkellyn ja kiitän. Ja saan lopulta lipun ulos koneesta. Poistun nolona paikalta.

Tiburtinan rautatieasema on iso ja väljä ja moderni. Se tuo mieleen lentokentän. Suuri se on. Ja useammassa kerroksessa. Mutta helppo hahmottaa. Ja hyvin viitoitettu. Minun junani lähtee kolmannesta kerroksesta joka koostuu isosta keskikäytävästä jonka yhdellä reunalla useita kahviloita. Toisella reunalla on eri raiteille vieviä liukuportaita, nekin kaikki selkeästi merkittyjä. Löydän helposti portin omalle lähtöraiteelleni. Tarkistan junan lähtöajan isolta näyttöruudulta. Kaikki kunnossa. Ja aikaakin junan lähtöön puolisen tuntia. Menen juomaan kahvit. Istun alas ja huoahdan helpotuksesta. Mikään ei voi enää mennä pieleen. Näen kahvilasta junan odottavan rauhallisesti alhaalla ovet suljettuina. Kaikki hyvin.

Kahvit juotuani totean aikaa olevan vielä hyvin. Ehkä olisi hyvä käydä tässä välissä wc:ssä. Junassa joutuisin jättämään kaikki tavarani vartioimatta jos tulisi tarve. Lähden etsimään hotelli helpotusta. Seuraan nuolta joka viitoittaa tietä. Ja kuljen ja kuljen ja kuljen koko hallin päästä päähän. Välillä joudun nousemaan liukuportaita ylempään kerrokseen ja yhä vain kuljen eteenpäin. Lopulta tulen umpikujaan - rautatieasemalla tehdään remonttia ja osa siitä on suljettu. Olen jo kääntyä takaisinpäin kun herttainen hopeahapsinen daami puhuttelee minua: "Etsittekö naistenhuonetta?" Johon minä: "Kyllä!" Daami toteaa: "Seuratkaa minua. Naistenhuoneeseen ei näiden korjaustöiden vuoksi pääse kuin hissillä." Nainen johdattaa minut hissiin joka lähtee kulkemaan alas alas alas. Hissistä poistuessa naistenhuone onkin edessäni. Kiitän daamia ja kipitän nopeasti asioilleni.

Kun poistun naistenhuoneesta huomaan ajan jo käyneen hieman tiukoille. Painan hissin nappulaa mutta mitään ei tapahdu. Kun huomaan sivusilmällä vasemmalla olevan toimivat liukuportaat jotka vievät ylös. Sinne. Näin voitan aikaa. Ajan portailla seuraavaan kerrokseen jossa ei ole mitään. Eikä portaita alas. Lähden kävelemään autiota korjauksen alaista hallia yhä kiihtyvällä vauhdilla etsien sieltä jotain tietä ulos. Minuutit alkavat vilistää ja junan lähtöön ei ole enää paljoakaan aikaa. Kiroan ääneen kun kipitän tyhjää hallia eteenpäin. Kunnes näen jossain kaukana toiset liukuportaat jotka vievät nekin ylös. Ja sitten toiset alas. Lähden viilettämään niillä ja huomaan tulleeni koko rautatieaseman ala-aulaan, sinne mistä alunperin lähdin liikkeelle. Nyt junan lähtöön on seitsemisen minuuttia.

Juoksen matkalaukkujen kanssa liukuportaat ylös ja ravaan kuin hullu pitkin hallin keskikäytävää ja sieltä rynnin toisia liukuportaita alas junalaiturille. Juna on juuri lähdössä. Ehdin sisään aivan viime tingassa. Hiki valuu. Hengitys on yhtä korinaa. Junan kapeilla käytävillä etsin omaa vaunuani ja lopulta löydän sen ja oman paikkani. Rojahdan alas.

Kas näin, Tiina, onnittelen itseäni. Hienosti meni jälleen kerran. Tyylikkäästi. Maailmanmatkaajan kokemuksella.

No, ainakin olen liikkeessä. Ja seuraava pysäkki on Firenze Santa Maria Novellan rautatieasema. Joten on hyvinkin mahdollisuuksien rajoissa, että pääsen joskus jopa perille.

Yksin Italiassa, osa 18: Rooman barokkikirkot, ne todella kääntää mun pään

Viimeinen Rooma-aiheinen postaus ensimmäiseltä viikolta käsittelee Rooman kirkkoja. Ei sinällään mikään vähäinen aihe. Rooma on täynnä kirkkoja, ja kirkot tarjoavat matkaajalle aivan huikeita elämyksiä - ja kaikki vielä ilmaiseksi. Suurin osa kirkoista on roomalaiskatolisia, mutta etsivä löytää myös joitakin muitakin eri uskontokuntien pyhättöjä. Minä en etsinyt.

Roomassa on kirkkoja yli 900. Useimmat niistä kätkevät sisäänsä suoranaisia taideaarteita. Michelangelo ja Rafaello, Tiziano ja Bernini ovat kaikki jättäneet jälkensä Rooman kirkkoihin. Ja nämä taideaarteet ovat jokaisen kulkijan tavoitettavissa. Kirkkojen ovet ovat auki. Pitää vain astua ovesta sisään.

Ja niin minä teinkin. Aina kun näin avoimen kirkonoven menin sisään. En osaa näin nopeasti suoralta kädeltä edes laskea monessako kirkossa kävin - monessa joka tapauksessa. Kaksikymmentä, kolmekymmentä kirkkoa. Jokainen erilainen ja jokainen niin huikea. Sitä koristelun määrää, sitä kultaa, sitä mahtavaa vaikutelmaa!

Ja niin kävi, ainakin minulle, että ajan myötä kaikki kirkot alkoivat näyttää samoilta - valtavilta hulppeilta interiööreiltä, joiden mahtipontisuus kilpaili toinen toisensa kanssa. Ja minä turruin. Liika on liikaa. Ja Rooman barokkikirkoissa less is more -lause ei päde. More is more, and even more is needed!

En ole erityisen uskonnollinen ihminen, tai jos olen, oma uskoni on hiljaisena säikeenä omassa sielussani, osana minua. Sen säikeen herättämiseksi uskon paloon eivät ainakaan nämä Rooman yltäkylläiset ja valtavat mahtipontiset kirkot pystyneet. Ne saivat äimistymään. Ihailemaan käsityön, kultauksen, materiaalin ja taiteen määrää. Mutta kirkko kirkon jälkeen huomasin miettiväni sitä mitä on usko, mikä on uskon propaganda, mikä on Raamatun sanoma. Ja sitä sanomaa en kirkoista löytänyt. Propaganda sen sijaan tuli selkeästi esille.

Olisi liioittelua sanoa että kirkot alkoivat minussa jossain vaiheessa herättää suoranaista  vastenmielisyyttä - kyllä minä jaksoin niitä huikeita viritelmiä ihailla. Mutta herkistymään tai henkistymään nämä kullalla ja marmorilla silatut kirkot eivät minua saaneet.

Niinpä säästän teidät lukijat sadoilta kuvilta joita eri kirkoissa otin ja esittelen vain viimeisen: kirkon, joka italiaksi kulkee nimellä La chiesa di Sant'Ignazio di Loyola.

Kirkko oli yhtäältä  erilainen ja toisaalta niin samanlainen kuin ne kymmenet ja kymmenet barokin kirkot, joita Roomassa olin jo ennen tätä nähnyt. Hieno se oli, aivan käsittämättömän hieno. Mutta niin olivat ne kaikki muutkin. Ylenpalttisen koristellut huikeat kirkot.

Liika on vain liikaa. Rooman barokkikirkot, ne todella käänsi mun pään. Mutta eivät koskaan sydäntä.

Ja tähän lauseeseen lopetan nyt Rooma-postauksen tältä erältä ja lähden pakkailemaan laukkujani, ajatuksissani. Huomenna jätän Rooman taakseni ja suuntaan kohti Firenzeä.

Jauzaa!

Yksin Italiassa, osa 17: Ei pulputa Fontana di Trevi

Olemme siirtyneet ensimmäisen Rooma-viikon viimeiseen päivään, tässä vaiheessa ollaan jo iltapäivässä. Olen saanut vietyä laukkuni talteen tulevan vuokraemäntäni kämpille ja minulla on vielä yksi iltapäivä aikaa haahoilla Roomassa.

Vielä tämän päivän on viikon bussi-ratikka-lähijunakortti voimassa. Hyppään siis bussiin ja päätän hypätä pois kun se tulee jonnekin, mikä näyttää kiinnostavalta. Kun Castel Sant'Angelo ilmestyy näköpiiriin on aika jalkautua.

Kiertelen tätä vanhaa linnoitusta (rakennettu vuosina 123-139 jKr) ja istun hetken sen puistikon varjoissa. Minua väsyttää. Ajatukseni ovat jo siirtyneet huomiseen ja lähtöön kohti Firenzeä. Ylitän Tiberin ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen. Napsin kuvan sieltä, toisen täältä. Komeaa on, ja mahtipontista, totean. Ohitan Vatikaanin sisäänkäynnin, mutta en lähde sinne. Sen jätän seuraavaan Rooma-osioon. Eli viikon päähän. Tai näin ainakin tässä vaiheessa matkaa kuvittelen.

Castel Sant'Angelo

Silta yli Tiberin

Komeaa ja mahtipontista on Rooman julkinen taide

Vatikaanin sisäänkäynti - ohitan sen ja jätän seuraavaan kertaan

Silta Castel Sant'Angelolle

Hevosia virastotalon katolla

Yksinäinen soutaja Tiberillä

Pietarinkirkko

Ennen paluuta hotellille ja ennen pakkaamista seuraavaa päivää varten päätän kuitenkin etsiä vielä yhden pakollisen Rooma-nähtävyyden, Fontana di Trevin. Heittämällä kolikon tähän kuuluisaan suihkulähteeseen varmistan paluuni takaisin Roomaan. Matkavakuutukseni kanssa kun on vähän niin ja näin - minulle ei vieläkään ole täysin selvää kuinka hyvin minut on vakuutettu, joten kolikko saa puolestani varmistaa ainakin paluuni Roomaan.

Matkakertomukseni alussa mainitsin että Rooma on ihmisille pitkälti mielikuvia, joita olemme muodostaneet kirjojen tai elokuvien pohjalta. Minun mieleni verkkokalvolle on piirtynyt kuva Anita Ekbergistä pelmuamassa Fontana di Trevissä -lähteessä yhdessä Marcello Mastroiannin kanssa Federico Fellinin elokuvassa La Dolce Vita.

Kun Marcello Mastroianni kuoli vuonna 1996, Rooma kunnioitti häntä kääntämällä suihkulähteen pois päältä ja kietomalla sen mustaan kankaaseen.




Saapuessani suihkulähteelle koen pettymyksen. Lähdettä korjataan, se on kuiva ja rakennustelineiden peitossa. Jalankulkukäytävä on silti järjestetty turisteille - sinällään kai pitäisi siitä olla iloinen, sillä se tarjosi tilaisuuden nähdä suihkulähteen veistokset kerrankin lähempää. Kolikkojen heittely kuivaan altaaseen oli kuitenkin kielletty.

(Kolikon heitto Fontana di Treviin on itse asiassa hyvää bisnestä Roomalle. Kun suihkulähde oli vielä toiminnassa heitettiin sinne päivittäin rahaa 3.000 euron edestä. Raha kerättiin sieltä ylös ymmärtääkseni päivittäin ja se käytettiin Rooman vähäosaisia auttavan supermarketin ylöspitoon.)

Lähden Fontana di Treviltä kohti hotellia. Poikkean matkalla vielä yhdessä Rooman monista sadoista kirkoista, Chiesa di Sant' Ignazio di Loyolassa. Mikä antaa aiheen viimeiseen  Rooma-postaukseen, tällä erää. Se koskee Rooman kirkkoja yleisemminkin. Ei tarvitse pelästyä, en aio esitellä kaikkia Roomassa näkemiäni kirkkoja - ainoastaan tämän viimeisen. Se saa luvan edustaa niitä kaikkia muita näkemiäni  barokkikirkkoja, joita oli sivumennen sanottuna monta!

Nyt siis kirkon kautta hotellille ja sitten Firenzeen! Pysykää kanavilla.

Yksin Italiassa, osa 16: "Antakaa mun nukkua!"

Maanantai 15.9.2014, viimeinen kokonainen Rooma-päivä ennen lähtöä Firenzeen ja maakuntakierrokselle.

Edellisillan kävimme Kimmon kanssa keskusteluja Skypessä ja yritimme saada sumplittua tapaamista Elisan kanssa, jälkimmäisen Rooma-viikkoni kämpän haltijan kanssa. Jotta voisin viedä ylimääräisen matkalaukun Elisalle viikoksi säilöön. Elisa oli periaatteessa siihen suostuvainen mutta hänelle oli tärkeää koska tulisin. Hän muistutti jokaisessa sähköpostissaan että on hyvin kiireinen. Ja tekee öisin töitä. Ja että heidän kotonaan on hyvin rento meininki. "We are very laid back" oli termi, jota hän usein käytti.

Olin tehnyt jälkimmäisen Rooma-viikon majoituksen AirBnB-järjestelmän kautta, joka välittää yksityismajoituksia kaikkialla maailmassa.  Kaikki sähköpostikirjeenvaihto minun ja majoittajan välillä käytiin näin ollen myös samaisen varausjärjestelmän kautta. Elisa ei tuntunut kovin usein vastaavan sähköposteihin ja kun hän vastasi olivat vastaukset jotenkin epätarkkoja. Useaan otteeseen hän ehdotti että soittaisin, jotta voisimme puhelimitse sopia tapaamisajasta ja muista yksityiskohdista. Minä vastasin yhtä monta kertaa, että minulla ei ole puhelinta, enkä siksi voi soitaa.  Elisa ratkaisu ongelmaan oli: "Laita sitten  tekstari."

Kun tuntui niin kovin vaikealta saada Elisa ymmärtämään että minulla ei tosiaan ollut puhelinta, jolla voisin edes tekstaria laittaa, sovittiin sitten niin että Kimmo lähetti Virosta Elisalle tekstareita joissa yritti saada järjestettyä tapaamista. Päivä oli selvä, maanantai, ja kellonaikakin summittaisesti selvä,  puoliltapäivin ja siitä pari tuntia eteenpäin olisi kuulemma hyvä aika tulla. Viimeiseen tekstariin, missä Kimmo ehdotti että tapaamme Elisan asunnolla maanantaina tasan kello 12.00, emme saaneet vastausta. Lähdin kuitenkin matkalaukkuni kanssa aamulla liikkeelle.

Olin katsonut bussireitit ja vaihdot etukäteen netistä. Silti onnistuin ajamaan tärkeän pysäkin ohitse. Minkä jälkeen bussi jatkoi matkaansa pysähtymättä lujaa ja pitkään. Kun jäin ensimmäisellä mahdollisella pysäkillä bussista pois olin jo kaukana Elisan majapaikasta. Ei auttanut kun kävellä koko matka takaisin. Toiseen suuntaan kun bussi ei ajanut - kyse oli rengaslinjasta joka kulki vain yhteen suuntaan.

Ja niin lähdin tarpomaan iso matkalaukku matkassani takaisin päin. Kävelytietä ei ollut. Erittäin liikennöity kapea tieosuus kulki Pamphili-puiston muurin ja akveduktin välissä. Autoja pyyhälsi ohitseni lujaa ja läheltä. Kuljin nyt kuumuudessa henkeni kaupalla. Ihan oikeasti pelotti - muurin mutkan takaa esiin pyyhältävät autot tulivat todella lujaa ja näkivät minut siinä tienreunalla aivan viime tingassa. Kiskoin laukkuani ja puhisin. Puolen tunnin kuluttua olin vihdoin Elisan talon edessä. Kello oli juuri tasan 12.00.

Olin valinnut Elisan kämpän useastakin syystä. Ensinnäkin, se oli hyvin edullinen. Kolmekymmentä euroa yö. Toiseksi, alue vaikutti hyvältä. Se oli Rooman hyvin toimeentulevien ihmisten asuma-aluetta, kuitenkin suhteellisen lähellä keskustaa. Elisan kotikadun päästä näkyi Pietarinkirkko, ei hullumpaa. Kolmanneksi, pohjakerroksessa olevaan asuntoon kuului suuri puutarha ja vuokraamastani huoneesta oli käynti suoraan puutarhaan.

Näkymää Elisan kotikadun päästä, lähimmältä bussipysäkiltä

Nyt seisoin modernin kerrostalokompleksin porttien takana ja pimputtelin ovipuhelinta. Lopulta siihen vastattiin ja luvattiin tulla portti avaamaan. Aikani odotettuani ilmestyy lähitalosta nuori nainen joka päästää minut sisälle. Kysyn: "Elisa?" johon nainen vastaa: "No, Rita."  "Well, hello Rita. I am Tiina."

Pääsen kämpille ja hieman säikyn oloinen Rita ilmoittaa että minun pitäisi hetki odottaa. Rita ei puhu viittä sanaa enempää englantia mutta saa sen verran kerrottua että Elisa tulee hetken kuluttua. Minä puhisen kuumuutta. Naamani on punainen kuin ravulla ja otsa pukkaa hikeä suihkulähteen tavoin. Olen vieläkin hieman järkyttynyt viimeisestä puolituntisesta autojen seassa ja kysyn josko saisin vettä. "Si, si!" sanoo Rita ja hakee minulle vesilasin.

Ja sitten saapuu majatalon emäntä, nuori ehkä 25-vuotias nainen. Hän on juuri herännyt ja hiukset ovat pörhöllään ja hän on hyvin hyvin vihainen. "Miksi minun ei anneta nukkua?!!" hän manaa ja nostelee teatraalisesti käsiään ilmaan. Minä en oikein tiedä mitä sanoa. "Anteeksi, mutta kyllä minä ilmoitin tulevani tänne kello 12.00." Elisa katoaa takaisin omiin tiloihinsa vihaisesti tuhahdellen.

Hetken kuluttua hän palaa takaisin, hiukset kammattuna, ja alkaa tiskata mielenosoituksellisesti. Hänen kiukkunsa on kuitenkin laantunut ja hieman sovittelevasti hän selittää, että tekee öisin töitä. Laukun voin jättää olohuoneeseen. "Ilmoita sitten koska tulet takaisin" hän muistuttaa kun poistun koko lailla hämmentyneenä kämpiltä.

Olen nyt tavannut tulevani vuokraemäntäni. "Mitähän tästä tulee", mietin, kun lähden takaisin kaupunkiin. Ensitapaaminen ei ainakaan mennyt kaikkein parhaimmissa merkeissä.

Mitä siitä tuli, se selviää myöhemmin. Mutta nyt lähden viimeiseksi päiväksi vielä sightseeing-kierrokselle Roomaan.

Yksin Italiassa, osa 15: Porta Portese - Rooman paras kirpputori

Olemme edenneet tarinassa sunnuntaihin 14.9.2014

Sunnuntaisin pidetään Trasteveressa kuuluisat Porta Portesen markkinat. Netti on kertonut niiden olevan Rooman suurimmat, ja monen mukaan parhaimmat. Englanninkielisissä arvosteluissa niistä käytetään nimeä fleamarket - kirpputori. Sinnehän on sitten ihan pakko päästä. Rakastan koluta vanhojen tavaroiden markkinoita ja kirpputoreja.

Porta Portesen markkinat ovat valtavat. Ne alkavat tai loppuvat, riippuen miten päin markkinoita kulkee, Porta Portesen porteilta, Via Portuensen päästä ja jatkuvat sitten pitkin jokirantaa kilometrikaupalla yltäen aina Trasteveren juna-aseman lähistölle.

Kirpputori on hieman harhaanjohtava nimitys näille värikkäille markkinoille, joilla myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, lähinnä piraattikopioina. Toki täältä löytää aitojakin tuotteita ja varsinkin toisessa, Trasteveren aseman puoleisessa päässä, on kaupan myös ihan oikeaakin vanhaa tavaraa ja antiikkia.

Suurin osa tuotteista on kuitenkin kiinalaisia halpakopioita,  nahkavöitä parilla eurolla, laukkuja ja kenkiä viidellä tai kymmenellä eurolla. Alusvaatteita, miesten tai naisten sukkia nipuissa. Laatu ei ole kummoista mutta eivätpä hinnatkaan huimaa. Tarjolla on vaatteita isoissa keoissa pöydillä, joiden päällä keikkuu hintalappu: 2 euroa tai 5 euroa tai  10 euroa. Jokainen saa sitten penkoa näitä kasoja mielensä mukaisesti.

Panen merkille että markkinoilla kiertää turisteja vähän - nämä äänekkäät ja värikkäät markkinat ovat selvästi roomalaisia varten. Kauppa käy ja väkeä riittää.

Toisessa päässä markkinoita on myynnissä ihan oikeaakin vanhaa tavaraa

Tarjolla olisi nyt taidetta koteihin - vai olisivatko kultaiset rokokootuolit enemmän mieleen?

Kirpparikauppiaita

Tästä mukaan näyttävä kristallikruunu Villa Ottiliaan - hieman hankala vain pakata reppuun

Pieni pala taivasta

Naisia peileissä

Kuljen koko pitkän markkinan läpi, hipelöin sitä sun tätä, teen muutamia ostoksiakin. Olen kulkenut tähän asti ilman kelloa ja ilman kännykkää. Rannekelloa en ole muistanut ottaa mukaan kun en sitä kotonakaan käytä - kännykästähän näkee aina ajan. Nyt ilman kännykkää olen myös kelloton. Lähden siis etsimään rannekelloa.

Löydän veikeän rannekellon kiinalaiselta kauppiaalta, joka ei puhu englantia. Kun ystävällinen italiaano antaa minulle tulkkausapua selviää, ettei kiinalainen oikein italiaakaan puhu. Kellotaulussa on puhemies Mao, joka vilkuttaa. Sekunttiviisarissa punatähti tekee kiertoaan ympäri kellotaulun. Teen kaupat.  Kiinalainen yrittää selittää miten kello täytyy vetää. Ja se täytyy osata tehdä oikein - vain kerran päivässä ja ei liian kireälle, mutta ei liian löysälle.

Ja niin matkaan loppureissun heilutteleva Mao ranteessani. Ajan myötä huomaan ettei Mao ole kovinkaan luotettava. Joinain päivinä se edistää, toisina jätättää. Eli keskimääräisesti ottaen se näyttää oikeaa aikaa.

Mao-kello on hauska, mutta ei kovin käytännöllinen

Mao-kellon ohella teen toisen tärkeän ostoksen markkinoilta. Olen ollut tyytymätön matkalaukkuihini - minullahan oli kotoa lähtiessäni mukanani iso musta pyörällinen matkalaukku ja pienehkö reppu. Iso matkalaukku on liian iso retuuttaa matkassa pidemmän päälle. Ja olen lähdössä parin päivän kuluttua Roomasta eteenpäin maakuntakierrokselle. Niinpä olen sopinut että saan viedän ison matkalaukkuni säilöön seuraavaan Rooman majapaikkaan, sinne jonne tulisin palaamaan viikon kuluttua.  Roomasta eteenpäin jatkaisin keveämmällä varustuksella. Olen alkanut kuitenkin epäillä että pieni reppu ei ole sittenkään riittävä maakuntakierrokselle ja Porta Porteselta hankin sen oheen isomman repun, sellaisen jossa on olkahihnojen ohella pyörät ja vetokahva.

Markkinat ovat hauska tapahtuma, vaikka varsinaisen kirpputoritavara onkin aliedustettuna. Nautin elämän sorinasta ja seuraan mielelläni miten muut hierovat kauppoja. Otan kuitenkin mieluummin kuvia kuin teen ostoksia. Näin se tulee edullisemmaksikin.

Kun tutkin myyntipöytää missä tarjolla on mustavalkoisia Italia-aiheisten elokuvien valokuvia, myyjä huomaa kamerani ja haluaa ehdottomasti että otan hänestä valokuvan. Mies on hyväntuulinen, suorastaan hilpeä ja nauraa estottomasti kamerallani. Paikalle ilmestyy miehen vanha tuttu, liekö entinen heila. Jälleennäkeminen on riemukas. Ja kauppias innostuu, tästä pitää saada kuva. Minua komennetaan uudestaan ottamaan kuva. Mies ja entinen sussu asettuvat rinnakkain ja kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta nostavat kätensä nyrkissä ilmaan. Mies antaa minulle käyntikorttinsa ja vannottaa että lähetän kuvan hänestä ja sussusta sähköpostitse hänelle. Minkä myöhemmin teenkin.

Mustavalkoisten elokuva-aiheisten kuvien kauppias

Jälkikäteen jäin miettimään näiden kahden rakkaan ystävän tapaamista ja menneisyyttä.

Audrey Hepburn on päässyt Vespan puikkoihin

Gregory Peck ja Audrey Hepburn pärräävät Roomassa

Porta Portesella kuluu mukavasti koko päivä. Palaan sieltä hotellille ja alan järjestellä seuraavan päivän ohjelmaa. Minun pitää viedä matkalaukku seuraavaan Rooma-majapaikkaani, jonne palaisin viikon kuluttua. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mitä luulisi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Yksin Italiassa, osa 13: Piazza Navona

Rooman kolmas päivä jatkuu Pantheonilta Piazza Navonalle. Molemmat lyhyen kävelymatkan päässä toisistaan.

Piazza Navona on ikiaikainen aukio, joka sijaitsee vanhan keisari Domitianuksen 1. vuosisadalla rakennuttaman stadionin paikalla. Piazzan muoto seurailee vielä tänäkin päivänä stadionin ovaalia muotoa. Ja se on yhä, kuten on ollut kautta historian, italialaisten ja nykyisin myös turistien vilkas kokoontumis- ja kauppapaikka. 1400-luvulla aukio julistettiin yleiseksi tilaksi mistä lähtien se toimi myös torina. 1600-luvulla toritoiminta siirrettiin läheiselle Campo di Fiorille, mikä aiheutti tuolloisissa torikauppiassa lähes kapinahenkeä. Nykyisin aukiolla pidetään yhä joulutoria.

Piazza Navona on nykyisinkin roomalaisten olohuone. Varakkaimmat istuvat aukion reunamien katukahviloissa ja -ravintoloissa. Muut nauttivat torin elämästä puistonpenkeillä tai muureilla istuskellen.

Aukion yhdellä reunalla seisoo Pamphili-perheen rakennuttama palatsi. Sitä vastapäätä kohoaa Francesco Borrominin rakennuttama Sant' Agnese in Agonen kirkko.  Aukiolla sijaitsee myös kolme suihkulähdettä, joista komein on Gian Lorenzo Berninin suunnittelema Fontana dei Quattro Fiumi (1651) - Neljän joen suihkulähde, joka kannattelee egyptiläistä Dometiaanin obeliskia, jonka huipulla seisoo Pamphili-perheen tunnus: kyyhkynen oliivinoksa nokassaan.

Sant' Agnese in Agone -kirkko ja egyptiläinen obeliski sen edessä

Fontana dei Quattro Fiumi

Berninin suihkulähde on sanalla sanoen häikäisevän hieno, katsoi sitä mistä suunnasta tahansa. Neljä hahmoa jotka sitä ympäröivät edustavat kukin yhtä jokea neljältä eri mantereelta: Niili (Afrikka), Ganges (Aasia), Tonava (Eurooppa) ja Rio de la Plata (Etelä-Amerikka).

Niilin jokijumala peittää päänsä, sillä Niilin lähteet olivat vielä tuolloin tuntemattomia

Gangesin jokijumala pitää airoa käsissään, mikä symboloi Gangesin merenkulkukelpoisuutta

Tonavan jokijumala pyrkii kohti paavin tunnuksia

Rio de la Platan jokijumala katsoo kohti Berninin pahimman kilpailijan Borrominin suunnittelemaa Sant' Agnese in Agone -kirkkoa, ja peittää katseensa nostamalla kätensä silmiensä eteen.

Suihkulähteen rakennuttaja ja tilaaja Paavi Innocentius X järjesti suihkulähdettä varten suunnittelukilpailun, johon Berniniä ei edes kutsuttu. Berninin aikalainen ja elämänkertakirjoittaja  Filippo Baldinucci's kertoo siitä seuraavaa teoksessaan The life of Cavaliere Bernini (1682):

"Niin vahva oli Berninin kilpailijoiden huono vaikutus Paavi Innocentiukseen että kun paavi päätti sijoittaa keisari Caracallan Roomaan tuoman suuren obeliskin Piazza Navonalle, ja rakennuttaa sen kunniaksi upean suihkulähteen, paaville esitettiin johtavien roomalaisten arkkitehtien suunnitelmia, ilman että Berniniltä olisi edes pyydetty luonnosta.

Prinssi Niccolo Ludovisi, jonka vaimo oli paavin sisarentyttö, houkutteli kuitenkin Berninin rakentamaan pienoismallin joka salaa asetettiin Palazzo Pamphiliin siten että paavin oli se kulkiessaan  pakko ohittaa. Aterioinnin jälkeen, kun paavi näki tämän jalon luomuksen, hän pysähtyi lähes ekstaasin vallassa. Ja koska hän oli oikeudenmukainen  ja avoin ideoille hän totesi mallia ihailtuaan: "Tämä on temppu...  Bernini on pakko palkata, vaikka sitä ei haluaisi, sillä hänen joka ei halua käyttää Berninin luomuksia tulee pitää huoli siitä ettei hän myös niitä koskaan näe. "

Turhaa ei Roomaa kutsuta tuhansien suihkulähteiden kaupungiksi. Neljä jokea on yksi niistä hienoimmista ellei se kaikkein hienoin.

Berninin hevonen

Rio de la Platan ja Tonavan jokijumalat

Piazza Navona on yksi barokin veistotaiteen ja arkkitehtuurin parhaimmista taidonnäytteistä koko Roomassa. Koko aukio on sopusuhtainen ja arkkitehtoonisesti viehättävä ja muotopuhdas kokonaisuus.

Istuin pitkään Sant' Agnese in Agone -kirkon aidanpätkällä ja nautin näkemästäni. Kuuntelin suihkulähteen veden pulputusta, aurinko paistoi, Fontana dei Quattro Fiumi ja mahtava obeliski kohosivat edessäni. Ymmärsin hyvin Paavi Innocentius X:n kokemaa ekstaasia. Saman koin minäkin.

Ja tähän onkin hyvä päättää tämä postaus, ekstaattisiin tunnelmiin.