Yksin Italiassa, osa 15: Porta Portese - Rooman paras kirpputori

Olemme edenneet tarinassa sunnuntaihin 14.9.2014

Sunnuntaisin pidetään Trasteveressa kuuluisat Porta Portesen markkinat. Netti on kertonut niiden olevan Rooman suurimmat, ja monen mukaan parhaimmat. Englanninkielisissä arvosteluissa niistä käytetään nimeä fleamarket - kirpputori. Sinnehän on sitten ihan pakko päästä. Rakastan koluta vanhojen tavaroiden markkinoita ja kirpputoreja.

Porta Portesen markkinat ovat valtavat. Ne alkavat tai loppuvat, riippuen miten päin markkinoita kulkee, Porta Portesen porteilta, Via Portuensen päästä ja jatkuvat sitten pitkin jokirantaa kilometrikaupalla yltäen aina Trasteveren juna-aseman lähistölle.

Kirpputori on hieman harhaanjohtava nimitys näille värikkäille markkinoille, joilla myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, lähinnä piraattikopioina. Toki täältä löytää aitojakin tuotteita ja varsinkin toisessa, Trasteveren aseman puoleisessa päässä, on kaupan myös ihan oikeaakin vanhaa tavaraa ja antiikkia.

Suurin osa tuotteista on kuitenkin kiinalaisia halpakopioita,  nahkavöitä parilla eurolla, laukkuja ja kenkiä viidellä tai kymmenellä eurolla. Alusvaatteita, miesten tai naisten sukkia nipuissa. Laatu ei ole kummoista mutta eivätpä hinnatkaan huimaa. Tarjolla on vaatteita isoissa keoissa pöydillä, joiden päällä keikkuu hintalappu: 2 euroa tai 5 euroa tai  10 euroa. Jokainen saa sitten penkoa näitä kasoja mielensä mukaisesti.

Panen merkille että markkinoilla kiertää turisteja vähän - nämä äänekkäät ja värikkäät markkinat ovat selvästi roomalaisia varten. Kauppa käy ja väkeä riittää.

Toisessa päässä markkinoita on myynnissä ihan oikeaakin vanhaa tavaraa

Tarjolla olisi nyt taidetta koteihin - vai olisivatko kultaiset rokokootuolit enemmän mieleen?

Kirpparikauppiaita

Tästä mukaan näyttävä kristallikruunu Villa Ottiliaan - hieman hankala vain pakata reppuun

Pieni pala taivasta

Naisia peileissä

Kuljen koko pitkän markkinan läpi, hipelöin sitä sun tätä, teen muutamia ostoksiakin. Olen kulkenut tähän asti ilman kelloa ja ilman kännykkää. Rannekelloa en ole muistanut ottaa mukaan kun en sitä kotonakaan käytä - kännykästähän näkee aina ajan. Nyt ilman kännykkää olen myös kelloton. Lähden siis etsimään rannekelloa.

Löydän veikeän rannekellon kiinalaiselta kauppiaalta, joka ei puhu englantia. Kun ystävällinen italiaano antaa minulle tulkkausapua selviää, ettei kiinalainen oikein italiaakaan puhu. Kellotaulussa on puhemies Mao, joka vilkuttaa. Sekunttiviisarissa punatähti tekee kiertoaan ympäri kellotaulun. Teen kaupat.  Kiinalainen yrittää selittää miten kello täytyy vetää. Ja se täytyy osata tehdä oikein - vain kerran päivässä ja ei liian kireälle, mutta ei liian löysälle.

Ja niin matkaan loppureissun heilutteleva Mao ranteessani. Ajan myötä huomaan ettei Mao ole kovinkaan luotettava. Joinain päivinä se edistää, toisina jätättää. Eli keskimääräisesti ottaen se näyttää oikeaa aikaa.

Mao-kello on hauska, mutta ei kovin käytännöllinen

Mao-kellon ohella teen toisen tärkeän ostoksen markkinoilta. Olen ollut tyytymätön matkalaukkuihini - minullahan oli kotoa lähtiessäni mukanani iso musta pyörällinen matkalaukku ja pienehkö reppu. Iso matkalaukku on liian iso retuuttaa matkassa pidemmän päälle. Ja olen lähdössä parin päivän kuluttua Roomasta eteenpäin maakuntakierrokselle. Niinpä olen sopinut että saan viedän ison matkalaukkuni säilöön seuraavaan Rooman majapaikkaan, sinne jonne tulisin palaamaan viikon kuluttua.  Roomasta eteenpäin jatkaisin keveämmällä varustuksella. Olen alkanut kuitenkin epäillä että pieni reppu ei ole sittenkään riittävä maakuntakierrokselle ja Porta Porteselta hankin sen oheen isomman repun, sellaisen jossa on olkahihnojen ohella pyörät ja vetokahva.

Markkinat ovat hauska tapahtuma, vaikka varsinaisen kirpputoritavara onkin aliedustettuna. Nautin elämän sorinasta ja seuraan mielelläni miten muut hierovat kauppoja. Otan kuitenkin mieluummin kuvia kuin teen ostoksia. Näin se tulee edullisemmaksikin.

Kun tutkin myyntipöytää missä tarjolla on mustavalkoisia Italia-aiheisten elokuvien valokuvia, myyjä huomaa kamerani ja haluaa ehdottomasti että otan hänestä valokuvan. Mies on hyväntuulinen, suorastaan hilpeä ja nauraa estottomasti kamerallani. Paikalle ilmestyy miehen vanha tuttu, liekö entinen heila. Jälleennäkeminen on riemukas. Ja kauppias innostuu, tästä pitää saada kuva. Minua komennetaan uudestaan ottamaan kuva. Mies ja entinen sussu asettuvat rinnakkain ja kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta nostavat kätensä nyrkissä ilmaan. Mies antaa minulle käyntikorttinsa ja vannottaa että lähetän kuvan hänestä ja sussusta sähköpostitse hänelle. Minkä myöhemmin teenkin.

Mustavalkoisten elokuva-aiheisten kuvien kauppias

Jälkikäteen jäin miettimään näiden kahden rakkaan ystävän tapaamista ja menneisyyttä.

Audrey Hepburn on päässyt Vespan puikkoihin

Gregory Peck ja Audrey Hepburn pärräävät Roomassa

Porta Portesella kuluu mukavasti koko päivä. Palaan sieltä hotellille ja alan järjestellä seuraavan päivän ohjelmaa. Minun pitää viedä matkalaukku seuraavaan Rooma-majapaikkaani, jonne palaisin viikon kuluttua. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mitä luulisi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Kirpparilöytöjä Haapsalusta

Kävin Haapsalun Samaria poodissa eli kirpparilla, jonne tulee Ruotsista ja ilmeisesti Norjasta vanhaa tavaraa. Ja miten ihania vanhoja veitsiä ja jokusen haarukankin löysin. Näissä sitä on tyyliä!  Nyt vaan mietin että ottaa vai jättää eli viedäkö Võsulle tai Otepäälle vai jättääkö Vallattoman valikoimiin. Taidan päätyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon. On sitten juhlallista murkinoida mökillä.

Kanepin kirpparilla

Minulla taitaa olla jotain lukkarinrakkautta tuota pientä Kanepin kylää kohtaan, joka sijaitsee Otepäältä n. 20 kilometrin päässä. Ja miksi ei olisi, onhan Kanepi ollut minulla aina hyvä.

Kerroin aikanaan kuinka naistenpäivää odotellesamme riehaannuimme Rummukaisen Äiteen ja hänen ystävättärensä Vallin kanssa ostamaan kirpputorilta turkkeja, jotka jäivät kyllä sittemmin käyttämättä. Ja olen kertonut kuinka olen löytänyt toiselta pieneltä kirpparilta mitä hienoimpia kankaita ja pöytäliinoja ja verhoja, joita olen sitten vienyt Võsulle.

Nämä kaksi kirpputoria ovat siis kauppoja, joissa myydään käytettyjä vaatteita ja tekstiilejä, ja itse asiassa toinen niistä on jo sulkenut ovensa.

Tänään oli Kanepissa sitten ulkokirppari, suorainen tori, jota mainostettiin isoissa plakaateissa ja banderolleissa kaupungin kaduilla jo kuluneella viikolla.  Sinne siis!

Päivä oli kirkas ja aurinkoinen ja väkeä oli kerääntynyt Kanepin lukion pihalle reilunpuoleisesti. Hieman odotimme näkevämme myynnissä muutakin kuin vaatteita; vanhat huonekalut, tarvekalut tai koriste-esineet, niitä olisin mielelläni katsellut. Vaan myöntää täytyy, että kyllä tarjonta oli vahvasti painottunut juuri vaatteisiin. Ja rekkejä ei näkynyt montaakaan, vaan vaatteet oli levitetty suoraan maahan, kankaiden päälle. Tapa, joka suomalaista ehkä hieman oudoksuttaa:

Myyntipöydiltä on helpompi tutkia tuotteita, ja tässä nurkassa olikin jatkuva kuhina päällä:

Minua jaksaa aina vain yhtä lailla naurattaa nämä torien ja markkinoiden rintaliivi- ja alusvaatekauppiaat, jotka myyvät hyvin edullisesti latvialaisia tai puolalaisia tai minkä-lie-maalaisia koristeellisia ja värikkäitä alusvaatteita. Ja myyjät tietävät, että turha on tulla näille markkinoille minikokojen tai tangojen tai stringien kanssa. Alushousujen pienin kokoluokka on XL ja siitä sitten X:n määrä kavaa tuhdimmankin naisihmisen tarpeisiin:

Jätin tällä kertaa täydentämättä lingerie-osastoani kirkkaanpunaisilla pikkupöksyillä (vai isopöksyillä) tai liloilla tai turkooseilla rintaliiveillä. Jotain sentään Kanepista ostin. Kilon hunajaa, jota myi herttainen arvokas maamies, jolla oli myös omien lampaiden villaa myynnissä. Kilo hunajaa maksoi 6 euroa. Kilo pässinpökkimää olisi maksanut 15 euroa.

Emme me kovin kauaa torilla viipyneet - Latte oli kotona, koska lämpötilat olivat taas nousseet heti aamusta niin korkealle, että koiran jättäminen autoon edes lyhyeksi hetkeksi ei tullut kuuloonkaan. Silti, hyvä fiilis jäi näistä markkinoista, leppoisaa menoa, jotenkin paljon aidompaa kuin vaikkapa Helsingin Hietalahden kirpparin meininki. Tuntui että kun täällä tavara vaihtoi omistajaa, se tuli tarpeeseen, niin myyjälle kuin ostajalle.

Võsun verhot esittelyssä

Lupasin jossain vaiheessa esitellä näitä Kanepin kirpparilöytöjä, joita täällä ollaan tämä päivä mallailtu ikkunoihin. Alla siis pieni otos parista isosta pakkilaatikollisesta kankaita.

Makuuhuoneen (meidän) verhot

 Sinisen boksin alakerran ikkunoissa on siniruudulliset verhot. Seinä ei sitten oikeasti ole pinkki vaan hyvin vaalean sininen. Jostain syystä salama värjäsi sen pinkiksi. Verhojen värityskin on lempeämpi kuin kuvassa. Salama nosti tuommat raidat turhan korotusneesti esiin.

Ylemmässä kerroksessa on myös vinskapin ikkunassa ruutuja.

Lisää ruutuja. Tästä tulee keittiönpöydälle pöytäliina.

Keittiön kappa.

Ykkösboksin alakerran ikkunoiden kukkaverho, joita on siis kaksi kappaletta, kaksissa ikkunoissa.

Ykkösboksin yläkerran kolmeen ikkunaan tulee punaiset verhot.

Alla vielä muutamainen näytti verhoista jotka vielä etsivät paikkaansa. No, ikkunoita täällä kyllä riittää.

Näitä olisi kaksi kappaletta. Täytyy vielä silittää, kun näyttää rypistyneen matkan aikana.

Minun suosikkini. Valitettavasti vain yksi kappale. Ehkä yläkerran yhden hengen huoneeseen. 

Tästä saattaisi tulla keittiön matto. On riittävän paksu ja pehmeä, vaikka kaunein tämä olisi seinällä. Keittiössä vaan ei ole sopivaa seinää.

Että tällainen kuvakavalkadi verhoista. Seuraavaksi varmaan tulee sitten esittelyyn matot. Mutta se onkin sitten taas eri postauksen paikka.

Moottoritie on kuuma - ja pölyinen

Siinä mielessä meni otsikointi heti pieleen, ettei Virossa ole vieläkään sen ensimmäistäkään moottoritietä. Mutta on teitä, joilla moottorilla pääsee eteenpäin, joten sovitaan nyt tässä porukalla, että ne saavat esittää kuvaelman moottoritietä.

Minä huristin tänään sinne ja tänne, ja sitten uudelleen tänne ja sitten sinne. Ja eteenpäin.  Lämpötila oli auton ulkopuolella sellaista rapiaa +30c. Punaisen ranskattaren eli Peugeot 405:n sisällä hieman enemmän. Punainen ranskatar kun on kuuma nainen, se ei tiedä mitään ilmastoinnista.

Kiitää alla autostrada,

Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on.

Daa daa daa-da daa-da,

Hiki pintaan täytyy saada

Pojat antaa mennä siitä vain näin!

---
Ja näin se lähti:

Heräsin aamulla taas aivan liian aikaisin. Lisääntynyt valo ja lämpö pitävät huolen, ettei tämä tyttö kelliskele lakanoissa pitkään, riippumatta siitä mihin aikaan on mennyt nukkumaan.

Vaan oli minulla syykin aikaiseen heräämiseen. Halusin lähteä Kanepin ihanaan pieneen ja perin eksoottiseen tavarataivaaseen, jolla ei ymmärtääkseni ole nimeä. Kyse on pikkuruisesta vinksallaan olevasta hirsimökistä, joka on muutamana päivänä viikossa auki aamun ensimmäisinä tunteina. Kirpputorista ja vanhojen vaatteiden kaupasta, jonka satumaiseen valikoimaan kuuluu vino pino, tarkemmin sanottuna monta vinoa pinoa sisustuskankaita, verhoja ja pöytäliinoja.

Ihan oikeasti, paikka on aivan surrealistinen. Auringonpolttama pikkuruinen vino hirsimökki, jota emännöi ehkä Viron palvelualttein ihminen. Jolle ei tarvitse montaa sanaa kertoa siitä mitä on etsimässä, kun nuori neito alkaa taitavin käsin poimia esiin juuri sitä mitä olet hakenut. Liikkumatilaa ei myymälässä ole paljon, ja mökki on  näinä aamun muutamina tunteina täynnä asiakkaita. Silti kukaan ei töni ketään ja kaikki tuntuvat saavan juuri sitä mitä etsivät, kiitos tämän tavarataivaan hyvän hengettären.

Minä olin etsimässä sisustuskankaita tai vahvoja verhoja, joita voin tuunata Võsulle patjojen verhoiluksi. Ja kyllähän minä niitä löysin. Kahden pahvilaatikollisen verran. Siistejä, kauniita, pestyjä ja silitettyjä verhoja. Kuin myös puhtaita kirkkaanvalkoisia pyyhkeitä ja keveitä kesäpeittoja. Olin onneni kukkuloilla.

Hirsimökin hengetär ehti vielä kaikilta muilta kiireiltään auttaa minua kantamaan isoja laatikoitani autoon. Ja koko lastin hinta? Se oli 30 euroa.

Kerroin jo muutama vuosi sitten minun ja kahden hyvän ystävättäreni huippuhienosta shoppailuretkestä Kanepissa. Sen jälkeen toinen kaupoista on mennyt kiinni, mutta toinen vielä toimii, eli tämä pieni hirsimökki.

Ken haluaa lukea aiemmasta, vuonna 2009 tehdystä hulvattomasta shoppailureissusta, löytää jutun: tästä

---

Kanepista suhasin sitten vielä Elvaan, kaupunkiin Otepäältä n. 18 km päässä. Ajatuksena etsiä vielä Võsulle mattoja, joita en sivumennen sanottuna löytänyt.

Aurinko paistoi ja porotti, ja hiki valui. Minulla oli etuikkunat lähes kokonaan auki ja tuuli löyhytti t-paidan hihoja kun tämä tyttö porhalsi eteenpäin. Enkä minä tietenkään valinnut suorinta tai parasta asfalttitietä, vaan kunnolla pöllyävän hiekkatien. Käytäntö kun on opettanut, että hiekkateiden varsilta saattaa löytää jotain ihan muuta kuin tiheämmin asuttujen asfalttiteiden varsilta. Idyllisiä taloja, karjaa, pieniä kilejä tai jotain muuta kivaa.

Ja niin minä poljin autoa eteenpäin, aurinko porotti ja autoradiosta löytyi hyvä kanava. Musiikki raikasi, ja oliko se kuumuus, oliko se musiikki vai mikä, mutta huomasin kääntäväni autoradion nupit kaakkoon ja nauttivani vauhdista, kuumuudesta, musiikista ja tiukoista kurveista. Minä joka olen niin ollakseni varovaista kuskia.

Niin siis ajaa huristelin mutkaisia teitä, autoradio pauhaten ja estottomasti laulun sanoja kovalla äänellä hoilottaen. Bingo oli kun radiosta raikasi Dingon Autiotalo viroksi. Silloin lähti tämänkin tytön kitarisat koetukselle!

Ja tiedättekö, se on omanlaisensa hieno hetki, kun moottoritie (eli tie, jolla moottoriajoneuvolla voi kulkea) on kuuma ja pölyinen, autoradio soi ja Tiina löytää itsestään uudelleen Michelle Moutonin, joksi LaPan Helena minua aikanaan kutsui.

Huomenna vie tie Võsuun, mutta se varmasti on sitten ihan oma tarinansa. Michelle alkaa nyt pakkaamaan.

Hyvää illanjatkoa kaikille!