Yksin Italiassa, osa 15: Porta Portese - Rooman paras kirpputori

Olemme edenneet tarinassa sunnuntaihin 14.9.2014

Sunnuntaisin pidetään Trasteveressa kuuluisat Porta Portesen markkinat. Netti on kertonut niiden olevan Rooman suurimmat, ja monen mukaan parhaimmat. Englanninkielisissä arvosteluissa niistä käytetään nimeä fleamarket - kirpputori. Sinnehän on sitten ihan pakko päästä. Rakastan koluta vanhojen tavaroiden markkinoita ja kirpputoreja.

Porta Portesen markkinat ovat valtavat. Ne alkavat tai loppuvat, riippuen miten päin markkinoita kulkee, Porta Portesen porteilta, Via Portuensen päästä ja jatkuvat sitten pitkin jokirantaa kilometrikaupalla yltäen aina Trasteveren juna-aseman lähistölle.

Kirpputori on hieman harhaanjohtava nimitys näille värikkäille markkinoille, joilla myydään kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, lähinnä piraattikopioina. Toki täältä löytää aitojakin tuotteita ja varsinkin toisessa, Trasteveren aseman puoleisessa päässä, on kaupan myös ihan oikeaakin vanhaa tavaraa ja antiikkia.

Suurin osa tuotteista on kuitenkin kiinalaisia halpakopioita,  nahkavöitä parilla eurolla, laukkuja ja kenkiä viidellä tai kymmenellä eurolla. Alusvaatteita, miesten tai naisten sukkia nipuissa. Laatu ei ole kummoista mutta eivätpä hinnatkaan huimaa. Tarjolla on vaatteita isoissa keoissa pöydillä, joiden päällä keikkuu hintalappu: 2 euroa tai 5 euroa tai  10 euroa. Jokainen saa sitten penkoa näitä kasoja mielensä mukaisesti.

Panen merkille että markkinoilla kiertää turisteja vähän - nämä äänekkäät ja värikkäät markkinat ovat selvästi roomalaisia varten. Kauppa käy ja väkeä riittää.

Toisessa päässä markkinoita on myynnissä ihan oikeaakin vanhaa tavaraa

Tarjolla olisi nyt taidetta koteihin - vai olisivatko kultaiset rokokootuolit enemmän mieleen?

Kirpparikauppiaita

Tästä mukaan näyttävä kristallikruunu Villa Ottiliaan - hieman hankala vain pakata reppuun

Pieni pala taivasta

Naisia peileissä

Kuljen koko pitkän markkinan läpi, hipelöin sitä sun tätä, teen muutamia ostoksiakin. Olen kulkenut tähän asti ilman kelloa ja ilman kännykkää. Rannekelloa en ole muistanut ottaa mukaan kun en sitä kotonakaan käytä - kännykästähän näkee aina ajan. Nyt ilman kännykkää olen myös kelloton. Lähden siis etsimään rannekelloa.

Löydän veikeän rannekellon kiinalaiselta kauppiaalta, joka ei puhu englantia. Kun ystävällinen italiaano antaa minulle tulkkausapua selviää, ettei kiinalainen oikein italiaakaan puhu. Kellotaulussa on puhemies Mao, joka vilkuttaa. Sekunttiviisarissa punatähti tekee kiertoaan ympäri kellotaulun. Teen kaupat.  Kiinalainen yrittää selittää miten kello täytyy vetää. Ja se täytyy osata tehdä oikein - vain kerran päivässä ja ei liian kireälle, mutta ei liian löysälle.

Ja niin matkaan loppureissun heilutteleva Mao ranteessani. Ajan myötä huomaan ettei Mao ole kovinkaan luotettava. Joinain päivinä se edistää, toisina jätättää. Eli keskimääräisesti ottaen se näyttää oikeaa aikaa.

Mao-kello on hauska, mutta ei kovin käytännöllinen

Mao-kellon ohella teen toisen tärkeän ostoksen markkinoilta. Olen ollut tyytymätön matkalaukkuihini - minullahan oli kotoa lähtiessäni mukanani iso musta pyörällinen matkalaukku ja pienehkö reppu. Iso matkalaukku on liian iso retuuttaa matkassa pidemmän päälle. Ja olen lähdössä parin päivän kuluttua Roomasta eteenpäin maakuntakierrokselle. Niinpä olen sopinut että saan viedän ison matkalaukkuni säilöön seuraavaan Rooman majapaikkaan, sinne jonne tulisin palaamaan viikon kuluttua.  Roomasta eteenpäin jatkaisin keveämmällä varustuksella. Olen alkanut kuitenkin epäillä että pieni reppu ei ole sittenkään riittävä maakuntakierrokselle ja Porta Porteselta hankin sen oheen isomman repun, sellaisen jossa on olkahihnojen ohella pyörät ja vetokahva.

Markkinat ovat hauska tapahtuma, vaikka varsinaisen kirpputoritavara onkin aliedustettuna. Nautin elämän sorinasta ja seuraan mielelläni miten muut hierovat kauppoja. Otan kuitenkin mieluummin kuvia kuin teen ostoksia. Näin se tulee edullisemmaksikin.

Kun tutkin myyntipöytää missä tarjolla on mustavalkoisia Italia-aiheisten elokuvien valokuvia, myyjä huomaa kamerani ja haluaa ehdottomasti että otan hänestä valokuvan. Mies on hyväntuulinen, suorastaan hilpeä ja nauraa estottomasti kamerallani. Paikalle ilmestyy miehen vanha tuttu, liekö entinen heila. Jälleennäkeminen on riemukas. Ja kauppias innostuu, tästä pitää saada kuva. Minua komennetaan uudestaan ottamaan kuva. Mies ja entinen sussu asettuvat rinnakkain ja kuin yhteisestä äänettömästä sopimuksesta nostavat kätensä nyrkissä ilmaan. Mies antaa minulle käyntikorttinsa ja vannottaa että lähetän kuvan hänestä ja sussusta sähköpostitse hänelle. Minkä myöhemmin teenkin.

Mustavalkoisten elokuva-aiheisten kuvien kauppias

Jälkikäteen jäin miettimään näiden kahden rakkaan ystävän tapaamista ja menneisyyttä.

Audrey Hepburn on päässyt Vespan puikkoihin

Gregory Peck ja Audrey Hepburn pärräävät Roomassa

Porta Portesella kuluu mukavasti koko päivä. Palaan sieltä hotellille ja alan järjestellä seuraavan päivän ohjelmaa. Minun pitää viedä matkalaukku seuraavaan Rooma-majapaikkaani, jonne palaisin viikon kuluttua. Mutta se ei ole lainkaan niin yksinkertaista kuin mitä luulisi. Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Marley ja minä. Tartossa.

Kävimme Tartossa elokuvissa.

Ennen itse elokuvaan menemistä pieni tietoisku: Tartossa on mahdollisuus nähdä leffoja kolmessa eri paikassa, mikä on kaksi enemmän kuin runsas vuosi sitten.

Ensinnä on vanha tuttu Ekraan-elokuvateatteri Riia tn:n alussa. Vuodesta 1964 toiminut Ekraan pyörittää yleensä samanaikaisesti kolmea leffaa.

Ekraanin rinnalle on Tasku-kauppakeskukseen avattu uusi elokuvateatterikompleksi: Cinamon, joka kuuluu liettulaiseen elokuvateatteriketjuun. Cinamon pyörittää samanaikaisesti viittä elokuvaa ja kehuu omaavansa Baltian parhaan tekniikan, kuten mm. tärisevät tuolit. Hinnat ovat myös suht korkeat vaihdellen 55 kruunusta 95 kruunuun riippuen päivästä ja kellonajasta.

Kolmannen mahdollisuuden nähdä elokuvia tarjoaa Athena-kulttuurikeskus, joka esittää ns. taide-elokuvia, eli indie-elokuvia tai muuten harvemmin nähtyjä filkkoja. Huhtikuun alkupuolella pyörii Athenassa 3. JAFF-filmifestivaali, eli japanilaisiin animaatioelokuviin keskittynyt tapahtuma. Liput 40/60 kruunua.

Me lähdimme Ekraaniin, joka kilpailun kiristyessä on laskenut lippujen hintoja. Kello 17.00 näytöksessä tiketit kustansivat 30 kruunua per nuppi (1,90 euroa). Sitä myöhäisempiin esityksiin piletit maksavat 50 kruunua.



Lähdimme katsomaan John Groganin kirjaan perustuvaa Marley ja minä –elokuvaa, jota tähdittävät Owen Wilson, Jennifer Aniston ja erimääräinen luku labradorinnoutajia, jotka esittävät nimihahmoa Marleyta tämän eri ikävaiheissa.

Olen lukenut kirjan, josta pidin aivan valtavasti. Kirjan suomenkielinen alaotsikko on: Elämää maailman kauheimman koiran kanssa. Se antoi lohtua.

Tarinahan sinällään on täysin epäuskottava ja mahdoton. Eihän näin voi tosielämässä käydä?

Hyvää tarkoittava ja hömelö pariskunta hankkii pienen pentukoiran, joka on pesueen rohkein ja suurin, tai ainakin kovapäisin. He aloittavat elämän uuden koiran kanssa uskoen sen olevan ruusuilla tanssimista ja helppoa kuin letkajenkka.




Koira kasvaa



ja kasvaa



Ja siitä tulee laamavasikan kokoinen hunsvotti, joka sekoittaa koko perheen elämän.



Koiran elämä seuraa perheen elämänkaarta, Marley on osa Groganien maailmaa, sen liikkuvaisin ja energisin osa. Vasta koiran menettäessään isäntä täydellisesti ymmärtää, että eihän Marley maailman kauhein koira ollut laisinkaan. Vaan maailman hienoin.



Kuten sanottu, eihän tällaista voi tosielämässä tapahtua? Miksi siis tarina tuntui silti niin tutulta?

Elokuvasta lyhykäisesti: oli se ihan katsottava, mutta jos saisin antaa ohjaajalle vinkin: jatkossa enemmän Marleyta ja vähemmän Wilsonia ja Anistonia. Kiitos.