Joulukalenteri: 11.12.2012

Ihan vaan vinkkinä

Tämä on Dorpat.

Tääl on hienot torpat.

Kun syttyy valot täällä

on juhlaa joka säällä.

On Supilinn ja Karlova

ja jännä tikutorni.

On tarjonta tääl valtava

- ja yksi patsas korni.

Kun tulet meille lomalle

niin jos et itse kekkaa,

me sulle vinkin annamme:

sun kandee Tartto tsekkaa!

------

Yllä oleva kuva on otettu viime vuonna. Jos haluat katsoa lisää kuvia, ihan ajantasoisia, eli eilen otetttuja, löydät niittä täältä: Pieni kävelyreitti Emajoen rannalla

Joulukalenteri: 02.12.2012 - ensimmäinen adventti

Ülikooli kohvik, Tartto

Pieni adventtiruno

Eino Leino tapaa Pentti Saarikosken (Tarton) yliopiston kuppilassa

Eino: "Oletko sinä se Suomen Pentti,

se villistä tyylistään kuulu skribentti?"

Pentti: "Minähän se, mutta nyt ihan ventti,

takana on yksi vaativa tentti."

Eino: "Jos taskuss' ois ees muutama sentti,

niin vietättäis kerrankin kunnon adventti."

 Aino ja Oskar Kallas ohittavat poikien pöydän

Eino: "Hei, armas Aino, avustus anna!

Ja jo lähtee pojilta raikuen: hoosianna!"

Tartossa pimeyden aikaan

Käytiin Tartossa. Satoi mennessä ja satoi palatessa. Asfaltti kiilsi yössä ja heijasteli autojen punaisia jarruvaloja mustasta karkeasta pinnastaan. Ihmiset olivat kuin puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia. Ihmisiä suurten kauppakeskusten parkkipaikoilla,  räpistelemässä kirkkaissa ajovaloissa hätääntyneiden yöperhosten lailla. Ihmisiä värjöttelemässä linja-autoaseman katoksen alla, kylmin käsin viimeistä tupakkaa poltellen, odottaen jotain, joka ei ehkä koskaan tule.

Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.

Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.

Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."

Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.

Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.

Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.

Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.

Että minä rakastan valokuvausta!

Kauppakeskus Tasku

Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia

Musta kuin Tuonelan virta

Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla

Tigutorn kohoaa pimeyteen

Linja-autoasemalla elämä on odotusta

Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla

Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta

PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.

PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot

Maukasta mahan täydeltä

Syöminen se sitten on mukavaa silloin kun se on mukavaa!

Tahtoo sanoa, minä pärjään pitkiä aikoja ihan tylsillä peruspöperöillä, joita lapon massuun vain nälän pois pitämiseksi ilman sen suurempaa hurmosta. Miten mukavaa sitten onkaan hemmotella itseään todella erinomaisella ruualla! Makunystyrät laulavat hoosiannaa ja silmiin syttyy lasinen kiilto. Mielestä kaikkoaa kaikki turha, päivän politiikka, huolet ja harmit. On vain raukea hyvänolon tunne kun vatsalaukku vääjäämättä vie kehon kaiken huomion - ja suupala suupalalta lähestyt nirvanaa.

Kokkaaminenkin on kivaa, mutta vielä ylellisempää on mennä valmiiksi katettuun pöytään. Mikä vielä sen parempaa jos ympäristö on miellyttävä, seura hyvää, eikä kiirettä minnekään.

Kerroin tässä jokin aika sitten, että naistenpäivänä eivät ravintoloiden ovet auenneet meille. Eilen tätä huolta ei ollut. Käytyämme Suomen Viron-instituutissa suuntasimme askeleemme kohti suosikkiravintolaamme Tsink Plekk Pangia, tuota aasialaisen ruuan mekkaa, joka oli lähes tyhjä ja asetuimme ikkunapöytään mihin valo lankesi  kauniisti. Hyvä oli siinä istua, selailla ruokaa odottaessa Kai Laitisen Aino Kallas-elämäkertaa ja katsella alas kadulle, missä ihmiset kiiruhtivat kuka minnekin.

Jos vertaan entistä elämääni Suomessa tähän nykyiseen Virossa, niin yksi selkeä ero on siinä, että täällä käymme huomattavasti useammin ulkona syömässä. Suomessa jo kahden hengen ravintolakäynti teki vähän turhankin ison loven kukkaroon, varsinkin jos uskaltautui vähänkään kalliimpaan ravintolaan. Lohjalla asuessamme oli meidän ravintolakäyntimme lähinnä lyhyitä visiittejä paikallisiin kebab-ravintoloihin ja pizzeroihin, joissa ruoka oli toki hyvää, mutta ympäristö ja tunnelma aika valjua.

Virossa ravintoloiden hinnat ovat nousseet yleisen hinnannousun sanelemaan tahtiin. Kuusi vuotta sitten saatoimme nauttia todella pitkän kaavan mukaisen aterian ruokajuomineen ja jälkiruokineen alle 500 kruunulla (n. 32 euroa). Tänään maksamme vähintäin 30 prosenttia enemmän siitä. Silti ravintoloissa syöminen ei ole vieläkään kohtuuttoman kallista - jos hintaa vertaa vaikkapa siihen mitä sama ateria maksaisi kotona itse tehtynä. Suomalaisiin hintoihin verrattuna ero on tietenkin vielä merkittävästi suurempi.

Hintahaitari on toki laaja. Lämpimän aterian saa kolmesta eurosta ylöspäin; joskus päeva praadin eli talon päivän tarjouksen saa sitäkin edullisemmin. Suurissa kaupungeissa hinnat ovat tietenkin korkeammat kuin pienissä - Tallinnan hinnoista en osaa sanoa mitään.

Mutta otetaan esimerkiksi eilinen ateriointimme Tsinkissä. Päivän tarjous, joka sisälsi keiton (taisi olla itämainen kaalikeitto) ja lämpimän ruuan (possua) ja veden maksoi karvan yli 4 euroa. Hinta on houkutteleva, mutta käytäntö on osoittanut että Tsinkissä ero tarjousannosten ja varsinaisten lista-annosten on huikea. Päädyimme siis tilaamaan listalta.

Kimmo tutkii Tsinkin valtavan pitkää ruokalistaa; en tiedä toista paikkaa, jonka lista olisi näin pitkä kattaen sekä kiinalaisen, intialaisen, japanilaisen että thai-keittiön.

Päädyimme kokeilemaan listan uutuutta chili-minttu-lammasta, jonka oheen tilasimme kulhollisen inkiväärinuudeleita. Sen ohelle varmistimme selustamme tilaamalla toiseksi annokseksi tutun ja niin hyväksi tietämämme Mughlai Chicken Curryn, jonka mukana tulee aina kulho basmati-riisiä. Ruokajuomiksi olut, vesi ja tomaattimehu. Koko lysti maksoi n. 25 euroa, joka on virolaisittain oikeastaan aika korkea hinta. Mutta Tsink ei olekaan Tarton edullisin vaan (mielestämme) paras ravintola.

Tästä alkaa vaipuminen nirvanaan

Kuten sanottua, syöminen ja itsensä hemmottelu on joskus niin kivaa. Vaikka Viron hintataso ei ole enää niin poskettoman halpa kuin mitä se oli vielä jokunen vuosi sitten, niin yhä näen maan yhtenä matkailuvetonaulana hyvät ravintolat ja niiden edulliset hinnat.

Tervetuloa siis hellimään makuhermoja Viroon. Jos tulet Villa Ottiliaan, me lupaamme paljastaa ne parhaat vinkit lähistön ja Tarton ruokapaikoista, muistakin kuin Tsink Plekk Pangista. Lupaamme myös että jatkamme tulevaisuudessakin tutkimusmatkojamme kulinarismin maailmaan. Onhan se suoranainen velvollisuutemme asiakkaitamme kohtaan, eikö vain!!? :)

Iltakuvia Tartosta

Torstaina oli taas aika viedä kirjanpitomateriaali Tarttoon ja hakea uudet silmälasit Tarton Lõunakeskuksen Instrusta. Torstaina oli  myös naisten päivä, mitä meillä ei erityisemmin juhlita. En oikein ymmärrä päivän tarkoitusta. Naisiksi ja miehiksi synnytään, eikä siinä sen kummempaa.

Silmälasit tilasimme tammikuun alkupuolella Suomessa ollessamme ja niiden toimitusaika oli siis aivan järjettömän pitkä. Valitin asiasta ja saimme asiaankuuluvan hyvityksen hinnasta, joten ei siitäkään sen enempää. Hyvät lasit, taas näkee.

Kuten niin usein kun meillä on asiaa Tarttoon, päätimme liittää reissuun ruokailun. Massut möyryten siis suuntasimme kohti Küütri-katua, jossa sijaitsee parikin lempiravintolaamme: Tsink Plekk Pang ja Moka päällimmäisinä. Mokassa oli yksityistilaisuus mutta Tsinkistä onnistuimme saamaan viimeisen vapaan pöydän. Naistenpäivä on iso juttu Virossa, huomasimme. Likimain jokaiselle daamille oli lahjoitettu kukkia ja luultavasti muutakin ja perheet ja pariskunnat olivat lähteneet liikkeelle suurin joukoin. Tarjoilija kertoi odotusajan kestävän ainakin tunnnin ellei kauemmin. Me päätimme vaihtaa paikkaa.

Käyskentelimme sitten yhden sun toisen ravintolan oven takana, yritimme uuteen Meat Factoryyn ja uuteen venäläiseen Vassilissa-ravintolaan. Täynnä täynnä. Olisi pitänyt tehdä pöytävaraus.

Kotimatkalla kävimme vielä kääntymässä Pangodin kalaravintolan pihalla kuullaksemme, että paikka on menossa kiinni. Ja niin palasimme sitten kotiin mouruavin massuin, mutta kerrankos sellaistakin tapahtuu.

Ei Tarton reissu kuitenkaan ollut täysin pannukakku. Iltainen kaupunki oli kaunis ja minulla oli kamera mukanani. Niinpä siis napsasin kuvan jos toisenkin ja alla näitä tyhjällä massulla kuvattuja maisemia.

Suutelevat ylioppilaat -ravintola

Uspenskin kirkko iltavalossa

Ansip on irtisanottu

Öisiä valoja Pläskun liikekeskuksen ja Taskun kauppakeskuksen tuntumasta.

Atlantis-yökerho Emajoen varrella

Kauppahallia vartioi iso sika

Yliopisto iltavalaistuksessa

Küütri-kadun ravintolat ovat täynnä

Eikä Pangodin kalaravintolankaan ovet aukene meille.

Presidenttiä valitsemassa

Osallistuin eilen suoraan kansanvaaliin Viron tulevasta presidentistä. Ei  niin että ääntäni olisi missään laskettu. Vaan eipä laskettu muidenkaan virolaisten kansalaisten ääniä, sillä valinnan presidentin jatkokaudesta teki Viron parlamentti. Ja odotetusti istuva presidentti Toomas Hendrik Ilves sai 73 ääntä, vastaehdokkaan Indrek Tarandin saadessa 26 ääntä. Kukaan ei tuloksesta yllättynyt.

Virossa on viime päivinä käyty keskustelua siitä, pitäisikö maan siirtyä suoraan kansanvaaliin Suomen tapaan. Kuulin illalla radiosta että Tallinnassa oli ollut pieniä mielenosoituksia kansanvaalin puolesta.

Minä olin eilen Tartossa tapaamassa Võsulla elokuussa lomaillutta perhettä, joka tuli palauttamaan minulle kämpän avaimet. Tapaaminen oli sovittu Suutelevat Ylioppilaat -patsaalle Tarton keskustaan, Raatihuoneentorille kello kahdeksitoista.

Olin paikalla hyvissä ajoin ja minulla oli odotellessani aikaa ihmetellä torin elämää, kahviloissa aikaansa kuluttavia kahvittelijoita.  Kun katseeni kiinnittyi miehiin, jotka alkoivat puuhailla jonkinmoista vaalitelttaa pystyyn. Teltan päällä luki rempseästi: Presidentin valitkoon kansa.

Eivät näyttäneet miehet ihan perinteisiltä vaaliteltoissa puhuvilta sliipatuilta poliitikoilta. Enemmän olivat, miten sen nyt kauniisti sanoisi, sellaisia aavistuksen nukkavieruja peruskansalaisia, lippalakki- ja polvipussimiehiä.

Miehet alkavat pystyttää vaalikojuaan.

Katselen miesten puuhia ja ihmettelen mitä ihmettä he puljaavat. Heillä on mukana kaksi isoa ämpäriä nestettä, vihreää ja violettiä, suuret lasitönikät sekä pikkuruisia pikareita. Vaalisoppaako tässä tarjoillaan, pohdin, vai mitä ihmettä?

Aikansa kun miehet olivat saaneet kojuaan rakenneltua alkoi minullekin valjeta jutun juoni. Tässä on tarttolaisilla tilaisuus antaa äänensä presidentinvaalissa - tempaus siis ennen muuta puolsi suoraa kansanvaalia. Paikalle tuotiin lisäksi vielä puinen äänestyspömpeli, johon sai sujauttaa lapun, johon saattoi riipustaa omat ajatuksensa parhaasta vaalitavasta.

Varsinainen äänestys tapahtui  lurauttamalla pikarillinen joko vihreää tai punaista litkua asianomaisen presidenttiehdokkaan lasipurnukkaan.

Tässä selitetään äänestämistapaa - vaalivalvoja eli mies lippalakissa seuraa vieressä.

Tarandin lasipurnukkaan on jo kumottu muutamainen pikarillinen vihreää nestettä, Ilveksin lasitönikkä on vielä tyhjä.

Naureskelen itsekseni miesten puuhastelulle - ovat selvästi pyhää äänestyintoa täynnä. Yksi miehistä pitää kovaäänistä palopuhetta suoran kansanvaalin puolesta: "Pitävät meitä niin lolleina (typeryksinä) että emme muka itse osaisi päättää presidentistä. Mutta kyllä kansa tietää!"

Ihmiset alkavat kiinnostua vaalikojusta, kuin arat eläimet he lähestyvät sitä - mitä ihmettä täällä puuhataan!?

Tilaisuuden huumori ja absurdius tarttuvat moneen ja pikku hiljaa alkaa yhä useampi äänestää ja molempiin purnukoihin alkaa hitaasti mutta varmasti kerääntyä nestettä.

Tässä vaiheessa paikalle saapuvat myös odottamani Võsun vieraat, joiden kanssa vaihdan muutamaisen sanan ja saan asunnon avaimet takaisin. Sitten alkaa ollakin parkkiaikani täynnä ja joudun palaamaan autolle. Ehdin kuitenkin äänestää - nämä näköjään ovat vaalit joihin saa osallistua myös naapurimaan kansalaiset.

Lähtiessäni autolle näytti tilanne tasapeliltä.

Eivät olisi nämä vaalit tainneet mennä läpi EU:n virallisilta vaalitarkkailijoilta, ja jos totta puhutaan, ei tuo pilottilasimieskään vaikuttanut ihan tyypilliseltä vaalivirkamieheltä. Mutta tempaus oli kuitenkin hauska, ja se tehtiin huumorilla.

Ja varmaa on, että enemmän tämä vaalitapa herätti huomiota ja sai ihmiset miettimään asiaa kuin mitä lähes läpihuutona käynyt todellinen vaali Viron parlamentissä. Ainoa yllätys niissä kun oli se, että Ilvekselle ylipäätänsä löytyi vastaehdokas.


---

Jälkikirjoitus: Jos olisin jäänyt pidemmäksi aikaa Tartoon, vielä tunniksi, olisin päässyt todistamaan sitä miten Tartto joutui hervottoman sadekuuron valtaan ja kadut tulvivat. Vaan minä ajelin jo iloisena ihan muihin seikkailuihin. Toki olin huomannut jo myrskyn merkit taivaalla, ja lähdinkin sitä kuvaamaan Peipsille, ajatellen, että siellä saattaisin törmätä dramaattisiin näkymiin. Miten kävi, siitä jälkimmäisissä postauksissa lisää juttua, kuvia unohtamatta.

Turistina Tartossa pohtimassa joutilaisuutta ja kesän loppua

Maanantaina kävin Tartossa ja eksyin yllättäen Kasvitieteellisen puutarhaan, siitä jo kerroinkin aiemmin. Olin tapaamassa muutaman tunnin verran ystävätärtäni Kersteniä, tuota puuhakasta monilahjakkuutta, joka joutui lähtemään aivan liian pian yliopistolle, väitöskirjansa väliaikaesittelyyn tai miksi sitä voisi kutsua.

Kersten muistaa, että tietokoneelta on nopeasti saatava materiaalia muistitikulle. Se käy mainiosti kahvilassakin.

Kun Kersten oli lennähtänyt akateemisiin sfääreihin, jäin minä maan päälle tallailemaan. Ei ollut kiire minnekään. Ja kamerakin oli mukana.

Yksin kaupungilla kävely on mukavaa. Saa määrätä aikataulunsa ja tahtinsa ja askeltensa suunnan. Yksin kaupungilla kameran kanssa kävely on vielä mukavampaa. Kamera kun antaa yksinäisyydelle ikäänkuin legitiimin syyn. Kukaan ei ajattele, että voi tyttörukkaa, tuossa se yksin päämäärättä vaeltelee. Kamera kertoo, että vaeltajalla on selkeästi tehtävä, eikä kukaan tohdi vaeltajaa häiritä.

Kesän loppu oli tuonut Tarton Raatihuoneentorille ja sen kahviloihin kesän viimeisistä päivistä nauttivien tarttolaisten ohella suuren määrän turisteja. Espanjalaisia ja italialaisia ryhmiä tuntui olevan runsaasti - lieneekö elokuu nykyisin Keski-Euroopan tärkein lomakuu heinäkuun sijasta? Joka tapauksessa, minä ja kamerani sulauduimme mainiosti ihmismassoihin - eivätkä tavalliset tarttolaisetkaan hermostuneet kun näkivät minun suuntivan kameraani heitä kohden. "Joku turisti varmaan" pohtivat luultavasti, "riittäähän noita." Kesän aikana turisteihin tottuu.

Raatihuone ja Raatihuoneentori ovat tietenkin Tarton ykkösnähtävyyksiä.

Kahviloihin riittää vielä asiakkaita, vaikka kesän kiireisin kausi on jo selvästi ohi ja ilmassa on haikeaa luopumisen tunnetta.

Suudlevad tudengid eli suutelevat ylioppilaat Raatihoneen edustalla lienee Tarton kuvatuin patsas.

Ihmisiä kiirehtää torin reunamaa pitkin, kuka työpaikalleen, kuka lounaskahvilaan. Turisteilla ei ole kiire mihinkään. Ilmassa on todellakin kesän viimeisten päivien maku. Osaltaan leppoisa, osaltaan kiireinen. Opiskelijat alkavat hiljalleen palata kaupunkiin ja tarttolaiset työmuurahaiset vaihtavat kesäiset hellemekkonsa ja polvihousunsa hieman virallisempiin työasuihin.

Miehet kiiruhtavat torin reunamaa pitkin kohti Kaarisiltaa.

Turistit törmäilevät toisiinsa Rüütli-kävelykadulla.

Sivukaduilla on hiljaisempaa.

Kahden hengen siivouspartio hiljaisella sivukadulla.

Minä jatkan torilta matkaa yli Kaarisillan. Katselen Emajokea ja sen verkkaista virtausta ohi Tarton kauppahallin ja yökerho Atlantiksen. Kesä, kesä, ajattelen, pian olet ohi. Kiitos kuitenkin siitä, että toit värit ja ilon elämään. Sellaisen kesäisen keveän. Kuin turistilla.

Kukka-asetelmat reunustavat Emajõen viertä kulkevaa promenadia.

Atlantis-yökerhon edessä kukkivat vielä suuret keltaiset päivänvarjot ja jokilaiva odottelee asiakkaita kierrokselle. Minä saan idean, tahdon olla todellinen turisti ja tehdä elämäni ensimmäisen jokiajelun Emajoella. Päätän kutsua matkaan Rummukaisen Äiskän, joka paitsi on tarttolainen, asuu myös lähellä. Otan siis puhelimen esiin ja pirautan Seijalle.

Seija vastaa kiireisen iloisena puhelimeen Varnjasta, Peipsiltä, missä hän on juuri selvittämässä vanhan Silvi-rouvan kanssa kotitaloudellista kysymystä, joka saattoi koskea lahnan halstarausta, perunamaan parantamista tai uutta mainiota hilloreseptiä. Seija on puuhakas ja työteliäs ihminen. "Moi", Seija nauraa iloisena, kun teen ehdotukseni päiväkahveista ja jokiajelusta turistien tapaan, "tosi mielelläni lähtisin, mutta olen tosiaan täällä Varnjassa." Ja jatkaa: "On kuule taas niin paljon tekemistä ennen syksyn tuloa! En kyllä tajua miten sinä pärjäät niin monen kiinteistön kanssa, ja pihojen! Ja sitten sulla on vielä majatalokin siinä ohella! Ja Võsu!"

Nolona myönnän, etten minä aina pärjääkään. Ja että piha voisi olla paljon paremman näköinen, jos minä Seijan tapaan olisin sitä nytkin perkaamassa ja saattamassa syksyä kohti, sen sijaan että haahoilen joutilaana Tartossa.

Lupaamme soitella ja juoda päiväkahvit toiste. Minä jatkan matkaa, mutta hylkään ajatuksen jokiajelusta liian vallattomana.

Hetken kuljeskelen vielä suuressa puistikossa joen toisella puolen ja sitten palailen kohti keskustaa.

Tunnelmallinen puistokäytävä Emajoen toisella reunamalla.

Palailen Kaarisiltaa pitkin keskustaan ja sieltä kohti linja-autoasemaa.

Ohitan suuren modernin Kaubamajan ja katselen aukion torimyyjiä, joilla on valikoimissaan kesän viimeisistä kukista tehtyjä sieviä kimppuja. Ja otan jälleen kameran esille - näkymä on niin kesäinen ja herttaisa:

Sieviä pieniä kimppuja kesän viimeisistä kukkijoista

Kaubamajan aukion kukkatädit, nuo keski-ikäiset Eliza Doolittlet, ovat tarkkoja äkkäämään joutilaan turistin. Iloiset rouvat heiluttelevat minulle kukkakimppujaan ja ystävällisesti kutsuvat minua ostamaan itselleni kimpun kesää. Enkä minä voi vastustaa kiusausta vaan ostan kolme kimppua kehäkukkia iloiselta rouvalta:

Tarton oma Eliza Doolittle.

Saavun linja-autoasemalle, missä ihmisillä on kiire jonnekin. Nousen pieneen bussiin joka vie minut Otepäälle.

Bussissa mietin tekemättömiä töitä, mietin kesän loppua, syksyn alkua. Teen päätöksen kitkeä parikin kukkapenkkiä turhista rikkaruohoista. Pestä ikkunat. Pyykin. Tiskit. Matot.

Kimmo tulee minua vastaan linja-autoasemalle ja ojennan tälle kukkakimpullisen kehäkukkia todeten: "Onneksi olkoon!" Kimmo hämmentyneenä: "Onneksi olkoon - mistä?" "Ei mistään" vastaan ja jatkan "lapsena vain opin, ett kukkia ojentaessa pitää aina onnitella." Kimmoa naurattaa.

Aurinko paistaa Otepäällä ja taivas on sininen, vaikka päivä Tartossa olikin hieman harmaa. "Kuule Kimmo. Koska me ollaan oltu oikeasti viimeksi syömässä ulkona, terassilla?" Kimmo pohtii: "On siitä aikaa aika lailla." "Mitäs jos mentäisiin nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus!"

Ja näin päätämme tehdä. Unohtaa vielä hetkeksi syksyn tulon ja nauttia hetki siitä mitä käsillä on.

Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä palasimme ruotuun ja siivosimme pihaa urakalla niin että nyt tuntuu luissa ja ytimisissä protestanttinen työmoraali ja sen seuraukset. Ettei koko elämä mene ihan vaan turistina löysäillen.

Tiina humpsahtaa Tarton viherkeitaaseen

Minulla oli tänään ns. sovittu tapaaminen! Ja miten miellyttävä sellainen!

Otepääläinen, nyttemmin vantaalainen ystävättäreni Kersten oli Back in Town, joskin vain lyhykäisesti. Ja 'town' oli tällä kertaa Tartto, ei Otepää. Kun vuorella ei ollut tällä erää aikaa tulla Muhamedin luo, hyppäsi tämä Muhamed aamulla bussiin ja matkasi Kerstenin luo - näin luovasti ilmaistuna ja metaforia hämmentäen.

Tapasimme Tarton rautatieasemalla kello 10.00 mikä jätti meille kolme tuntia aikaa käydä kahvilla ja päivittää kuulumisiamme. Aivan liian lyhyt aika, sanon minä.

Kahvilaa ei oltu etukäteen sovittu joten lähdimme lompsimaan kaupungille ja samalla kävi juttu kovaa tahtia. Minä kerroin Võsun ostosta ja Kimmon Brysseliin lähdöstä ja samalla me vaan kävelimme eteenpäin. Kahviloita tuli ja meni mutta me vaan jatkoimme matkaamme, välilä Emajoen rannoille ja siitä eteenpäin. Oli niin paljon puhuttavaa että ei ollut edes aikaa pysähtyä.

Kunnes tulimme kasvitieteellisen puutarhan kohdalle. Poikkesimme sisään, ja minä ajattelin, että puutarha on nopeasti kierretty. Ja samalla jutustelu jatkui. Nyt oli jo Kerstenin vuoro kertoa omista kuulumisistaan, opinnoistaan, reissustaan Ameriikan Yhdysvaltoihin - Unkarista unohdin kysyä tarkemmin!

Ja samalla kävelimme syvemmälle kasvitieteellisen puutarhan ulkopihalle. Ja jossain vaiheessa, päärakennusta kiertäessämme humpsahdimme äkkiä aivan uskomattoman hienoon viherkeitaaseen. Olin ällikällä lyöty. Koska tämä tänne on tullut! Miksi minä en ole tästä mitään tiennyt! Mitä, mitä, mitä!??? Kersten kertoi käyneensä siellä piknikillä - mikä piknik-paikka!

Se miksi olin ällistynyt johtui siitä että olen käynyt Tarton kasvitieteellisessä puutarhassa useammankin kerran, kulkenut niin sisällä kuin ulkona. Mutta koskaan en ole ymmärtänyt kiertää päärakennusta ja näin ollen en ole myöskään tiennyt, että päärakennuksen takana on varsinainen suuri ihastuttava viherkeidas! Suuri!

Jatkuvasti vuolaasti käynyt jutustelukin katkesi hetkeksi, kun minun oli kaivettava kamera repusta. Ei tätä voi jättää kuvaamattakaan!

Ja tässä hieman otoksia tuosta yllättävästä viherkeitaasta, johon humpsahdin sananmukaisesti kesken lauseen:

Yleisnäkymää saavuttaessa puutarhan uumeniin.

Vielä elokuussa on värikirjo ihastuttava, vaikka suurin osa kukkivista kasveista on ohi parhaan paraatikuntonsa.

Salaperäisiä polkuja ja portaita jotka houkuttelevat kulkijaa eteenpäin.

Kersten lummealtaan vieressä.

Vihreään kietoutuva toteemi.

Huvimaja piiloutuu vehreyteen.

Pieni suihkulähde antaa oman säväyksensä puutarhalle.

Puu kuin suuri parsakaali.

Kersten voisi olla suuren puun sisällä asuva henki tai keiju.

Henkeäsalpaavia heijastuksia.

Veikeitä puutuoleja, jotka toimittivat kukkapenkkien tehtävää.

Ehdimme me lopulta pikaisille kahveillekin, ja pääuutiset tulivat varmasti kerrottua.

Mutta varmaa on, että palaan vielä kasvitieteellisen puutarhan jännille poluille ja mahtaville istutuksille uudelleen. Sillä tämä paikka todella teki minuun vaikutuksen! Ja minä kun luulin jo kaiken Tartossa nähneeni! Yllätykset ovat mukavia!