Tartossa pimeyden aikaan

Käytiin Tartossa. Satoi mennessä ja satoi palatessa. Asfaltti kiilsi yössä ja heijasteli autojen punaisia jarruvaloja mustasta karkeasta pinnastaan. Ihmiset olivat kuin puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia. Ihmisiä suurten kauppakeskusten parkkipaikoilla,  räpistelemässä kirkkaissa ajovaloissa hätääntyneiden yöperhosten lailla. Ihmisiä värjöttelemässä linja-autoaseman katoksen alla, kylmin käsin viimeistä tupakkaa poltellen, odottaen jotain, joka ei ehkä koskaan tule.

Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.

Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.

Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."

Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.

Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.

Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.

Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.

Että minä rakastan valokuvausta!

Kauppakeskus Tasku

Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia

Musta kuin Tuonelan virta

Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla

Tigutorn kohoaa pimeyteen

Linja-autoasemalla elämä on odotusta

Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla

Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta

PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.

PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot

Sateessa suhailua

Lienee blogin lukijoille selvinnyt, että viime ajat ovat olleet aikamoista haipakkaa, kun olemme kiitäneet Otepään Villa Ottilian ja Võsun Tarvaspean väliä. Milloin yhdessä, milloin erikseen. Välillä on toinen meistä ollut Otepäällä asiakkaita hoitamassa ja toinen putsannut ja puleerannut Tarvaspeata, parhaan osaamisensa ja voimiensa mukaan.

Minä palasin eilen Otepäälle ja tänään Kimmo lähti puolestaan kohti Võsua. Että tällaista matkalaukkuelämää meillä. Mutta yrittäjän on yritettävä, ja yrityksen puutteesta meitä ei voi moittia!

Võsu-päivistä sen verran tässä yhteydessä että ilmat olivat koko kolmiviikkoisen oleskeluni ajan mitä parhaimmat, aurinko paistoi ja taivas oli useimmiten Suomen lipun sininen. Rannalle en kuitenkaan koskaan päässyt, en aurinkoa ottamaan. Illalla sentään vaeltelin hiekkasärkillä ja nautin auringonlaskun hiljaisista hetkistä.

Sadepäivät osuivat matkapäiviin, niin meno- kuin paluumatkaan (ja juhannusaattoon, mutta sehän kuuluu asiaan). Ei ajelu sateessa ole hullumpaa, vaikka pelkäänkin vesiliirtoa.

Se miksi pidän sadesäistä johtuu tietenkin siitä, että sadesäällä saa aikas hienoja kuvia jos uskaltaa kameran sateeseen viedä. Kosteus pukee maiseman salaperäiseen asuun - hieman nostalgiseen ja surumieliseen, mutta myös yhtä lailla runolliseen ja unenomaiseen vaippaan. Värit ja ääriviivat pehmenevät ja maailma näyttää jotenkin tavallista herttaisemmalta.

Tämän sanottuani arvaattekin, että pysähdyin monen monta kertaa sadesään runoutta kuvaamaan. Kun nopeimmillani olen hurauttanut 230 kilometrin pätkän aikaan 2h49min, meni aikaa nyt tuplasti enemmän.

Tässä menomatkan kuvia matkalta Otepää - Võsu:

Nyt kotiin palattuani alan hiljalleen käymään läpi Võsu-viikkojen kuvasaalista ja saattaapa hyvinkin olla, että tänne ilmestyy vielä kuva poikineen Tarvaspeasta ja Võsun rannasta, muista lähiseudun kohteista puhumattakaan.

Siihen asti, kauniita kesäpäiviä toivotellen (yllä olevista sateisista kuvista huolimatta)!

Pieni pysähdys Põlvassa - sen olemusta etsien

Jatkan eilisestä päivästä, jolloin kävin ensin Tartossa äänestämässä presidenttiä, sattumalta, ja lähdin sieltä sitten eteenpäin, myrskyä bongaamaan Peipsille.

Ilma todellakin vaihteli pitkin päivää, Tartossa oli alussa ihastuttava auringonpaiste, joka äkkiä muuttui rankkasateeksi. Minä olin jo siinä vaiheessa kadonnut kaupungista, ja olin suuntimassa kohti pientä Põlvan kaupunkia ja siitä eteenpäin kohti Räpinaa, Peipsiä ja Mehikoormaa.

Edetään kuitenkin kronologisesti ja pysähdytään vielä hetkeksi Tarton Raatihuoneentorille, missä Suutelevat Ylioppilaat -patsas purskutteli vettä erään pienen koiran riemuksi, tätä oli hauska seurata:

Pieni vesseli suorastaan riemastui suihkulähteestä

Tartosta jo ulos tultuani huomasin minäkin synkeät pilvet, jotka hetken kuluttua moukaroivat kaupunkia niin, että kaupunki joutui tulvan varaan. Siitä kuvia mm. täällä: Postimees.

Ja tässä minun kuviani Tarton reunamalta, jolloin myrskypilvet lähtivät vyörymään kaupunkia kohti.

Tummia pilviä vyörymässä kohti Tarttoa ja tuuli pöllyttää heiniä.

Saderintama lähestyy

Tuuli alkaa nostattaa voimaansa.

Tarton ja Põlvan puolivälissä sade saavutti minutkin; mielestäni auton tuulilasista kimpoilevat pisarat olivat itse asiassa pikkuruisia rakeita, niin napakasti ja kipakasti napsahdellen ne autoa takoivat. Olin kuitenkin väistänyt jotenkin ovelasti pahimman saderintaman ja kun saavuin Põlvaan, oli taivas vain jännien ja näyttävien pilvien peittämä.

Noin kuukausi takaperin meillä kävi kylässä hyvät ystäväni Anna-Leena ja Reima. He tekivät tuolloin pienen päivämatkan Otepäältä Põlvaan, joka onkin ideaalinen matkakohde, vain n. 40 minuutin ajomatkan päässä Otepäältä, meidän Villa Ottiliasta. Anna-Leena totesi pitäneensä Põlvasta. Mitä minä jäin miettimään, ellen suorastaan hieman ihmettelemään.

Selitän. Kun vielä kirjoitin The Baltic Guide -lehteen matkajuttuja Etelä-Virosta, jouduin aina pinnistelemään keksiäkseni mitä kertoa Põlvamaan keskuksesta, Põlvan kaupungista. Se kun on aika vaatimaton paikka, jolla ei ole tarjota suuria nähtävyyksiä matkaajalle. Lähellä toki on monenlaistakin mielenkiintoista, kuten rakastamani Taevaskoda. Mutta totta puhuakseni, minun oli välistä hieman vaikea keksiä jutun juurta pienestä, hieman alle 7.000 asukkaan kaupungista itsestään.

Tietenkin Põlvassa on Maarjan kirkko, josta legendan mukaan Põlva on saanut nimensä. Kyse on siis polvistumisesta, ja kyseisen polvistumisen teki nuori Maarja-neitokainen, joka tarinan mukaan muurattiin sitten kirkon muureihin kädessään Põlvan kaupungin avaimet. Tällä tempauksella kuulemma saatiin piru karkoitettua bernhardilaisten munkkien rakennustöistä. Piru kun ennen Maarjan muurausta rikkoi öiseen aikaan sen mitä munkit päivällä saivat rakennettua. Ei kiva tarina. Ainakaan Maarjan kannalta.

Maarjan kirkko, josta kaupunki on legendan mukaan saanut nimensä

Pysäytin siis autoni Põlvaan ja lähdin etsimään Põlvan antia matkaajalle. Ja niinhän se tietenkin on, että kun katsoo kunnolla, myös näkee. Ja ymmärsin miksi Anna-Leena piti Põlvaa viehättävänä. Onhan se sitä!

Kaupunki sijaitsee osittain mäessä, jonka edessä on pieni padottu tekojärvi. Järvessä suihkulähde ja saari, joka iltaisin on tilataideteos, satojen pienten lamppujen syttyessä palamaan.

Pieni tekojärvi ja saari ja suihkulähde - Põlvan suurimmat nähtävyydet

Tekojärven rannalla on pieni uimaranta, ja olen tuolla uiskennellut kerran minäkin - eräänä kuumana kesäpäivänä pullikoimme ystäväni OnuKoon kanssa tässä tekojärvessä, ukkosen melskatessa ympärillä.

Näihin lamppuihin syttyy illalla valo - show, joka on jostain syystä jäänyt minulta aina näkemättä.

Põlvassa ei maanantai-iltapäivänä tuntunut kenelläkään olevan kiire. Torille oli vain muutama kauppias jaksanut raahautua paikalle. Jokunen hölkkääjä oli liikkkeellä. Ja muutamaisen kalastajan näin, keskittyneinä kaloja narraamaan.

Kalastaja tekojärven reunamalla.

Poika keskittyneenä kalastukseen torille vievällä sillalla.

Sillankaiteen kukka-asetelmat olivat itse asiassa tosi hienot!

Sillankaiteen kukkia edestä.

Tässä oli siis kuvakavalkadina pysähdykseni Põlvassa. Nätti pieni paikka - mutta jos totta puhutaan, luulen, että kaupunki ei jaksa modernia ja elämyksiä etsivää matkaajaa ihan hirveän pitkään kiinnostaa. Ruokapaikkoja on tuskin nimeksikään, enkä tiedä itse asiassa ainuttakaan majataloa Põlvasta, vaikka täytyyhän niitäkin olla.

Mutta pienenä idyllisenä tunnelmapalana Põlva kyllä toimii hyvin. Pysähdyskohteena matkalla Peipsille.

Enkä nyt halua tosiaankaan loukata yhdenkään põlvalaisen mieltä - nämä minun havaintoni ja elämykseni kun ovat aina, pakostakin, kovasti subjektiivisiä. Mielelläni kuulen lisää kaupungin tarjonnasta ja erikoislaaduista ihan alkuasukkailta! :)

Põlvasta jatkoin siis matkaa kohti Peipsiä, ensin Räpinan kaupunkiin ja sieltä sitten eteenpäin Peipsille ja Mehikoormaan. Myrskyä ja sadepilviä ja dramatiikkaa etsien.

Mitä löysin, siitä seuraavassa postauksessa.

Jatketaan tästä... sillä arvatenkin kuvia ja juttua vielä seuraa tästä päivästä

Latte kertoo: patti ottaa pattiin ja muita mietelmiä

Hojo hojo ja hohhoijaa

Minä, Latte tässä. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin, vähän niinko aikani kuluksi. Sataa. Eikä sitten hotsita yhtikäs mikään. En viitsisi edes oikein mennä pihallekaan jalkaa nostamaan, vaikka tarvis olisi. Minulla lienee motivaatiokonflikti. Nostaa vai ei nostaa jalkaa, siinäpä kysymys, jota ei edes Tanskan prinssi osannut nopeasti ratkaista.

Vesisade on tyyylsää. On tylsää kun tassut kastuvat. On harmaata. Kosteaa. Ja jos Johtokunnan naispuolinen vielä kerran hihkaisee ylipirteänä että luonto tykkää, puren sitä nilkkaan! Minä jos joku edustan luontoa ja voin kuulkaa kertoa, että tämä luonto ei tykkää sitten yhtään.

Tarkka lukija on varmastikin jo tässä vaiheessa huomannut, etten ole oikein oma pirteä  itseni. Se energinen Kultainen Leijona, jona olette oppineet minut tuntemaan. Avustava koira. En. Sillä minua ottaa pattiin. Ja minulla on patteja.

Noin, nyt se on sanottu. Minulla on patteja.

Antakaas kun kerron. Vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. Mutta rauhasista kuulemma on kyse. Tukkeutuneista sellaisista. Ja minulla niitä on. Hännäntyvessä ja kyljessä.

Minua käytettiin tässä viikko pari takaisin ihan eläinlääkärillä, jossa pattejani tutkittiin ja puristeltiin, ja ei kuulkaa ollut kivaa sekään. Jotenkin äärimmäisen nöyryyttävää. Mutta kai siinäkin joku juju oli, ei kai Johtokunta muuten minua olisi lääkärille vienyt.

Nyt ne vimmatun patit kutiavat ja mitä voi koira tehdä kuin jyrsiä kutiavaa pattia. Ja se ei ole hyvä homma. Sattuu lisää ja Johtokunta juoksee tukka harallaan ympärillä ja kiljuu että EI EI EI EI ja selittää, että ei saa purra pattia, koska silloin patti tulehtuu ja sitten sattuu. Haloooo!!? Knock-knock, onko siellä ketään kotona?! En minä ymmärrä pitkiä kausaalilauseita, en ole ennen ymmärtänyt enkä ymmärrä nytkään.

Eilen sitten haettiin apteekista tököttiä, jonka nimi on Briljant Roheline - se on vihreää ja kuulemma desinfioivaa - ja sitä sitten laitettiin tulehtuneisiin rauhasiin, järsimistä estämään. Iskän sormi tuli ihan vihreäksi ja vihreäksi kävivät patitkin. Ja arvatkaa mikä muu muuttui vihreäksi - kyllä, kieleni. Iskä ja Äiskä nauroivat ettei minun parane lähteä vähään aikaan Tiibetiin matkalle, siellä kun vihreä kieli kuulemma kielii (heh - sanaleikki) salaliitosta paholaisen kanssa. Ja siksi tiibetiläiset tervehtivät toisiaan anteliaasti kieltään esittämällä - ellei se sitten satu olemaan vihreä, kuten nyt minulla sattuneista syistä on.

Siinä se on, vihreä kieleni, jota ei parane Tiibetissä esitellä

Tiibetistä tuli mieleen mielenrauha ja mielenrauhasta taas täällä käyneet tuttavani, kuten OnuKoo ja Reima ja Anna-Leena ja Marita ja Juha. Jotka kaikki sanovat, että minä olen nyt ihan eri koira kuin ennen. Rauhallisempi ja kuuliaisempi. Ne sanovat että minä olen nyt aikuinen. Ehkä olen, ehkä en, kuten suuri ajattelija ja idolini M. Nykänen aikanaan lausui. Tai ainakin jotain sen suuntaista.

Mutta totta se on, että kuuntelen nykyisin hieman tarkemmin Johtokunnan puheita enkä aina ihan suin päin ryntää tilanteeseen mukaan, vaan harjoitan myös ns. harkintaa.

Ylhäältä puhutaan.

Joskus me äijät ollaan vaan ihan hiljaa ja katsotaan kaukaisuuteen ja pohditaan tykönämme syntyjä syviä.

Olen tässä aikani kuluksi yrittänyt myös hieman opiskella suuria ajattelijoita, niin kirjallisuuden kuin elokuvien kautta. M. Nykäsen jo maintsin ja sitten on myös toinen Matti, nimittäin Matti Näsä, josta pidän. Mutta on niitä muitakin, kuten Dalai Lama ja pari muutakin tärkeää tyyppiä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden, suuri pieni mies Yoda, johon tutustuin elokuvatrilogiassa Tähtien Sota. Siinä on pantu paljon harkintaa ja voimaa pieneen pakettiin, sano. Olen viime aikoina yrittänytkin pyrkiä Yodan kaltaiseen jediläisyyteen  - en tiedä olenko onnistunut, mutta melko hyvän ulkoisen imitaation olen kuitenkin saanut aikaiseksi:

Minun kaikkein paras Yoda-ilmeeni

Ja alla vielä se alkuperäinen Yoda, jed-master, yhdennäköisyys on ilmeinen, eikö vain:

Se aito ja alkuperäinen

 

Kuten ehkä huomaatte, ei sadepäivänä synny suurta kirjallisuutta, joten lopetan raporttini tähän. Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua. Ja jos teitäkin ottaa sade pattiin, niin onnitelkaa itseänne, että ettepä ainakaan ole Elvassa kolmipäiväisillä hip-hop-festivaaleilla. Siellä tuskin on tällä hetkellä olo kovinkaan hip, saati hop.

Ei sitten muuta kuin hännänheilutuksiin

Teidän Lattenne

Tiina hullaantuu pelloista - vaikka paketoituina

Eilen oli ilmojen puolesta jännä päivä. Päivällä oli aurinkoa ja outoja pilvimuodostelmia. Iltaa kohti mentäessä taivas alkoi antaa vinkkejä siitä, että kohta tulee sadetta ja lujaa. Ja saattaa tulla muutakin. Kuten tulikin.

Sadesäät ovat valokuvaajan kannalta itse asiassa mielenkiintoisia. Eilen illalla minulle tuli vahva kutka siitä, että nyt pitää hypätä autoon ja lähteä kuvaamaan maisemia. Kuka tietää mitä taivas meille niskaan antaa - ja miltä se näyttää.

Ja näyttihän se! Lähdin kuvaamaan kultaisia notkuvia viljapeltoja, ihanasti heilimöiviä niittyjä, heinäpeltoja, jotka tuulessa tanssivat tulevan myrskyn värittäminä. Vaan miten oli - pellot olivat jo pannut pakettiin. Oli Tiina myöhässä.

Mutta turha ei reissu ollut, ei todellakaan. Matkan aikana sää vaihteli vinhaan, välillä oli umpiharmaata vesisadetta ja sitten aurinkoa ja uhmakkaita myrskypilviä. Ja niiden alla ihanat heinäpaalipyörylät riveissä ja sekasorrossa - mitä enemmän niitä katsoi ja kuvasi, sitä inhimillisemmiltä ne näyttivät.

Kuvia tuli paljon, ja yritän olla teitä liikaa niillä piinaamatta. Mutta kun ne paalit vaan olivat niin ihania! Melkein voisin niille antaa nimiä, niin inhimillisiltä ne sateen alla vaikuttivat. Välillä harmaassa sateessa hytisten, sitten tulevan myrskyn alla panikoiden. Kimmokin totesi, että katso tuotakin paalia, kohta se loikkii karkuun!

Alla siis kuvasatoa peltoreissultani. Mutta aloitetaan ensin kolmella kuvalla Pyhäjärven rannasta, mistä kuvaukseni aloitin:

Minä olen hyyyvin terhakka ulpukka, oikea ulpukkojen primus.

Kaksi esteetikkoa keskustelee olevaisuuden olemuksesta.

Tämä voisi olla 70-luvun tapaan kuvamanipulaatio (duotone) vaan ei ole.

Tässä siis kuvia kuvauskeikan alkumetreiltä. Pyhäjärveltä pyyhälsin Harimäelle ja sieltä jatkoin seikkailua Otepään luonnonpuiston mutaisilla teillä kunnes kohtasin lammikon ja savimössöä, jota en uskaltanut ylittää. Harjoittelin peruutusta metsätiellä puolen kilometrin verran. Ja sitten jatkoin matkaani.

Olin jo melkein luopua toivosta dramaattisten kuvien ottamisesta kun taivas vaihtaa väriään merkittävästi. Ja edessäni oli jo aiemmin mainitsemiani heinäpaalikeriä. Onko niille muuten olemassa joku nimi? Lapset kutsuvat niitä dinosauruksen muniksi - ilmeisesti silloin tarkoittaen niitä muovilla peitettyjä munia. Nämä minun munani olivat pellolla muovittamatta. Ja miten kauniita ne olivatkaan!

Taivas alkaa lupailla sadetta, mäenharjan tiedustelijapaalit tarkkailevat tilannetta.

Sade putoaa niskaan ja peittää maiseman harmaalla kalvolla.

Paalit hytisevät vesisateessa

Kaksi kaveria hakee turvaa toisistaan.

Aurinko ilmestyy esiin, vaikka taivas on tummaakin tummempi.

Paalit vetävät hartiansa kyyryyn ja odottavat että taivas putoaa niskaan.

Nyt ovat suuret luonnonvoimat liikkeellä.

Ui-ui-ui-ui, voihkivat paalit, kuin Mikki Hiiri merihädässä, sillä pahalta näyttää.

Taivas levittäytyy molemmin puolin tien jakamaa paaliyhdyskuntaa.

Mitä tekee Tiina? Juoksee pelloilla ja pitkin tienpenkkaa tukka harallaan ja kuvaa, kuvaa, kuvaa. Ilmat muuttuvat nopeasti, sateen jälkeen tulee aurinko ja sitten taas uusi sade. 

Ja lopulta, Tiinan ja kameroiden ja paalien perusteellisesti kastuttua, sade lakkaa. Ja näyttämölle saapuu sateenkaari, joka ikään kuin pokkaa yleisölle kiittäen mielenkiinnosta:

Sateenkaari kiittää mielenkiinnosta.

Mutta älkääpä menkö halpaan, katsokaa hieman tarkemmin, hieman korkeammalle, ja huomaatte että sateenkaari vain huijaa, sillä dramatiikka päivästä ei ole sittenkään aivan ohi!

Synkeä musta pilvi vaanii sateenkaaren yläpuolella.

Minä jatkan matkaani. Kello käy jo yhdeksää illalla. Suuntaan auton kotia kohti, puuskittaisen sateen saattelemana.

Ja sen sanon, että ei ole huonoja ilmoja; on hyviä ilmoja ja sitten on aivan fantastisia valokuvausilmoja.

 M.O.T.

Sadesään tunnelmointia

Sadesäät ja usvainen ilma eivät välttämättä ole lainkaan harmillisia. Sen huomasin jälleen tänään. Jos ne eivät sovikaan auringonottoon tai muihin aurinkoa edellyttäviin lomaharrasteisiin, sopivat ne ideaalisti valokuvaukseen.

Kimmo lähti aamutuimaan Võsulle vastaanottamaan sänkykuormaa ja minä jäin pitämään taloa pystyssä. Kun asiakkaat lähtivät päiväretkelle huomasin minä, että kyllä se talo pysyy pitämättäkin pystyssä. Ja pakkasin kameran laukkuun ja lähdin etsimään sumuisia tai dramaattisia peltomaisemia. Välillä aurinko paistoi, välillä satoi, mutta maisemat olivat koko ajan salaperäisiä ja dramaattisia juuri tässä ukkosta ja sadetta enteilevässä valossa.

Olen pitkään epäonnistunut kuvissani, tai sanotaan paremminkin näin, en ole saanut aikaiseksi sitä mihin pyrin. Ikäänkuin kuin kamera ei tottelisi silmää. Jossain vaiheessa alkoi jo suorastaan kyrsiä. Kun sitä äheltää ja säätää ja yrittää ja tuloksena tulee vain suttua.

Tänään oli hyvä päivä valokuvauksen suhteen. Kuvista tuli juuri sitä mihin pyrin ja vaikka itse sanon, olen päivän saaliiseen enemmän kuin tyytyväinen.

Tässä näitä peltomaisemia, jotka kaupunkilaistyttöä jaksavat aina vaan kiehtoa, kaikkina vuodenaikoina:

Rypsipellot lainehtivat ja muodostavat raitoja kumpuilevassa ylänkömaisemassa.

Keltaisen vastapainoksi vihreitä peltoja.

Vuohenputket taustanaan vehreä usvainen maisema.

Taivas vaihtelee ja muuttaa maaston värejä epätodellisen kirkkaiksi ja vahvoiksi.

Välillä ukkosmyrksy uhkaa tulla päälle.

Otepään kirkko taustanaan sadepilvet.

Sarjan suosikkikuvani: näkymää Otepään kirkkomäeltä yli laakson lähikukkuloille.

Viimeisenä kuvana kaisloja Pyhäjärven rannalla.