Erään matkan anatomia, osa 38: El Mercadillo - kaupunkilaisten Ronda

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on lähtenyt 8.3. aamuvarhain Fuengirolasta bussikyydillä Rondan kukkulakaupunkiin. Hän on ihaillut maisemia bussista ja kokenut huikaistumista kaupunkiin saavuttuaan. Mutta yhtä lailla hän on kokenut outoa melankoliaa, yksinäisyyttä ja väsymystä. On matkan 18. päivä ja ehkä kaikki reissaaminen alkaa kantaa nyt veroaan niin henkisesti kuin fyysisesti. Ehkä mielentilaan vaikuttaa väsymyksen ohella Granadassa hankittu flunssa. Tai ehkä yksinäisyydentunnetta korostaa se pakahduttava fakta, että Ronda on kuin luotu romanttisille hetkille. Yksin on aika hankalaa olla romanttinen. Aiemmin ei yksinäisyys ole haitannut, nyt se tuntuu... yksinäiseltä.

----

Aamupäivän kanjonilla ja sitä reunustavalla paseolla eli kävelykadulla kuljeskeltuani palaan kämpilleni. Olen vuokrannut seuraavaksi yöksi yhden huoneen Air BnB -palvelun kautta. Kämpän sijainti on ihanteellinen, se on lähellä El Tajoa ja Puente Nuevo -siltaa.  Asunto sijaitsee kauniin villan sivurakennuksessa ja sinne on yksityinen sisäänkäynti. Ja mikä parasta, se on edullinen.

Isäntäväen oma villa ja sen sivurakennus sijaitsevat muurien ympäröimällä kauniilla kulmatontilla

Minun asunnolle mennään tuosta nurkan takaa, koirankopin ja päätalon välistä. Oma sisäänkäynti.

Huone on pieni mutta täyttää tarkoituksensa

Pieni kirjoituspöytä ja keittiönurkkaus joita en tarvinnut. Eniten arvostin omaa sisäänkäyntiä.

Levättyäni pienen tovin lähden uudelleen ulos. Suuntaan vielä kerran El Tajo -kanjonin reunamille ja istuskelen hetken  penkeillä ja imen itseeni näitä huikeita maisemia. Sen jälkeen jatkan matkaa Puente Nuevon sillalle ja sen edessä olevalle keskusaukiolle.

Saavuin Rondaan aamuvarhaisella. Muutamassa tunnissa oli turistien määrä lisääntynyt merkittävästi. Busseja tulee ja menee ja ihmisiä hoopoilee siltaa eestaas. Minäkin käyn ottamassa vielä muutaman kuvan sillalta ja lähden sitten uuteen kaupunkiin eli sinne, missä varsinainen rondalainen kaupunkielämä tapahtuu. Olen päättänyt varmistua siitä että minulla on huomiseksi olemassa bussilippu paluuseen. Jostain olin lukenut että viimeiset Rondasta lähtevät bussit saattavat helposti olla loppuunmyytyjä.

Näihin näkymiin ei silmä väsy.

Puente Nuevolta näkyy myös Puente Viejo eli vanha silta. Se kuvassa lähellä oikeaa reunaa.

Päivän mittaan turistien määrä vain kasvaa. Voin vain kuvitella sitä kuhinaa kun sesonki on kunnolla päässyt käyntiin.

Lähden siis taivaltamaan ns. uuteen kaupunkiin eli El Tajon jakamaan uudempaan Rondaan jota myös El Mercadilloksi kutsutaan ja siellä linja-autoasemalle. Ilokseni huomaan että turistit jäävät nopeasti taakse. Puente Nuevo ja Rondan härkataisteluareena lienevät ne hunaja-ansat jotka houkuttelevat pöriseviä turisteja luokseen. Vain aniharva jaksaa kiinnostua uudesta kaupungista, joka puolestaan kuhisee ihan normaalia arkielämää. On katukahviloita, tapas-baareja, kauppoja arkeen ja juhlaan.

Uutta kaupunkia jossa tavalliset rondalaiset elävät ja toimittavat asioitaan.

Kahviloita ja asiakkaita

Kurkin eksoottisten kauppojen sisätiloihin. Täällä myynnissä ilmakuivattua kinkkua ja viinejä.

Monta possua

Ja lopputuote possusta

Tomaatit eivät ole elintarvikekaupan vaan ravintolan sisäänvetoartikkeleita

Punahilkka ja susi. Olisin mielelläni nähnyt mitä tapahtuu kun kammesta vääntää.

Ihmistyyppejä - näinkö espanjalaiset näkevät itsensä?

8.3. on Kansainvälinen naistenpäivä. Ja matkallani kohtaan naisten kulkueen, iloisen, tanssivan ja äänekkään. Eturivin nuoret naiset kantavat isoa banderollia ja rytmikkäästi huutelevat megafoneihin. Loppukulkue - monilla hassut peruukit tai pellenvaatteet - tanssii perässä. Hyvän aatteen vuoksi asetun kadun reunamalle ja kun kulkue ohittaa minut nostan käteni nyrkkiin kansainväliseen siskojen tervehdykseen. Ryhmä riehaantuu ja tervehtää minua tanssien ja hyppien. Minulle tulee hetkeksi lämmin olo.

Kun tulen linja-autoasemalle huomaan, että lippukassa onkin kiinni. Ja nyt seuraakin Rondan matkailuvinkkini: jos tulet bussilla Rondaan, osta heti saapuessasi paluulippu. Sillä lippukassa suljetaan sen jälkeen ja se avautuu seuraavan kerran vasta kun seuraava bussi on kaupungista lähdössä.

Menen kuluttamaan aikaa linja-autoaseman kahvilaan. Se on hyvin simppeli ja riisuttu kahvila jossa ei ole ainuttakaan asiakasta. Tilaan kahvin ja asetun nurkkapöytään. Sieltä on hyvä tarkkailla kuinka  tauolla oleva bussikuski yrittää liehitellä kahvilanpitäjää. Ikiaikaista kissa-ja-hiiri -leikkiä, jonka säännöt molemmat tuntevat hyvin. Kahvilanpitäjän paksu, käheä ja kiusoitteleva nauru täyttää pienen kuppilan ja linja-autokuski jatkaa pörhistelyään ja keekoiluaan miten parhaiten taitaa.

Tunnin kuluttua lippuluukku aukeaa. Odotusaula on siinä vaiheessa jo täynnä asiakkaita, jotka ovat huolissaan siitä mahtuvatko bussiin. Odotan vuoroani rauhassa ja kiittelen itseäni, että näin olen välttänyt tämän huolen ja vaivan huomiselta.

Lipun saatuani palaan takaisin alas kanjonille. Vietän aikaa pääkadun viereisessä puistikoissa kulkien ja ihaillen kukkivia magnolioita. Helmikuu on kuulemma Rondassa mantelipuiden kukinta-aika. Maaliskuussa ovat vuorossa iki-ihanat magnoliat.

Andalusia viettää helmikuun puolivälistä maaliskuun puoliväliin karnevaaliaikaa, eikä Ronda tee tästä poikkeusta. Yhteen osaan isoa puistikkoa viritellään tivolia. Päivällä siellä on vielä hiljaista mutta illan tullen alkavat lapsiasiakkaat ja heidän vanhempansa täyttää karusellit ja törmäysautoradat ja muodostavat jonoja vohvelikioskeille.

Magnoliat kukkivat

Tivoli on juuri saapunut kaupunkiin - vielä asiakkaista uupuu

Päivän mittaan pienet asiakkaat löytävät tivolin - nuorilla pojilla synkronoitu tanssiesitys menoillaan

Ja sitten laskeutuu ilta. Pääkadun yläpuolelle syttyvät karnevaalista kertovat valot. Toisessa puistossa on jokin tapahtuma, jonka luonteesta en tunnu saavan selvää. Onko kyse naistenpäivän illanvietosta vai jostain muusta? Jälleen alan tuntea itseni auttamattoman ulkopuoliseksi. Ja poistun paikalta.

Valot kertovat karnevaaliajasta

Karnevaaliteltta

Poistun huvilateltasta ja suuntaan askeleeni Puente Nuevolle ajatuksenani tutustua vanhaan kaupunkiin näin illan tullen.  Silta on valaistu hienosti ja turistit ovat sieltä jo kadonneet, kuka minnekin.

Kuljen jonkin matkaa vanhan kaupungin mukulakivikatuja ja mitä pidemmälle kuljen, sitä hiljaisempi kaupunki on. Olen täällä aivan yksin.  Päätän palata takaisin ja siirtää perehtymisen La Ciudadiin huomiseen. Huomaan olevani myös nälkäinen. En ole koko päivänä syönyt mitään. Lähden etsimään ruokapaikkaa.

Puente Nuevo on komea iltavalaistuksessa

Lähden vanhaan kaupunkiin mutta totean sen typötyhjäksi

Ei ketään missään. Päätän palata takaisin.

Löydän sillankupeesta, vanhan kaupungin puolelta, ravintolan jonka ulkoterassilla istuu kolme miestä. Ja heidän houkuttamina suuntaan ravintolaan sisälle - se on ainakin auki. Kaikki muu vanhassa kaupungissa näyttää olevan suljettua.

Ja saavun äänien täyttämään herttaiseen ja tupaten täyteen pakattuun tapas-viiniravintolaan. Paljon ihmisiä, paikallisia, ja iloinen puheensorina ja hyvä tunnelma. Löydän itselleni oman pienen pöydän ja tilaan muutaman tapaksen sekä lasin viiniä.

Pienestä pöydästäni sitten seurailen elämää ravintolassa, hyväntuulisten tarjoilijoiden puikkelehdintaa ahtaissa tiloissa isojen tarjottimien kanssa. Tapakset ovat hyviä ja viini erinomaista. Ronda onkin kuulu viiniperinteestään, jolla on juurensa aina Rooman aikoihin asti.

Vaikka tarjoilijat ovat ystävällisiä minulle ja ruoka hyvää, ulkopuolisuuden tunne minussa vain kasvaa. Kaikki muut ovat osa isompaa seuruetta, vain minä yksin.

Siksi onkin sitä suuremmalla syyllä sydäntä lämmittävää kun poistuessani pääviinuri huhuilee minulle tiskin takaa ja heiluttaa iloisesti hyvästeiksi. Minäkin hymyilen hänelle.

Yksi ravintola on vanhalla puolen auki ja kolme miestä istuvat ravintolan terassilla

Ravintola täynnä illastajia

Tilaan muutaman tapaksen - tässä anjovista ja juustoa sekä camembert'ia ja hilloa

Lähtiessäni pääviinuri huhuilee minulle ja kun katson häntä, hän heiluttaa. Se lämmittää mieltä. En sentään ole aivan läpinäkymätön tai olematon.

Enää ei illasta ole jäljellä kuin kävely kämpille ja petiin kupsahtaminen. Olen kävellyt paljon, mutta en tunne itseäni fyysisesti väsyneeksi. Hieman vain melankoliseksi.

Ehkä huomenna on parempi päivä?

Yksin Italiassa, osa 32: La Spezia ja Monterosso al Mare

Jo melko varhaisessa vaiheessa matkaa suunnitellessani oli selvää, että haluaisin käydä Cinque Terressä, Liguriassa. Viidessä kylässä joista virtuaalimatkaoppaani Rick Steves toteaa haltioituneesti: "Cinque Terre - the hidden gem of Italian Riviera".

A gem? Definitely. Hidden? No way José. Turistit ovat löytäneet Cinque Terren vallan hyvin ja vielä syyskuun lopussakin väkeä riitti jokaiseen viiteen kylään yllin kyllin ja hieman liikaakin.

Cinque Terre - Viisi maata

Cinque Terre (ital. viisi maata) siis koostuu viidestä pienestä eristyksissä olevasta pittoreskistä kylästä, jotka kohoavat jyrkiltä merenrantakallioilta ylös korkeille vuorille.  Kyliin ei ole autoilla päässyt enää viimeiseen kymmeneen vuoteen kyläkimaran viimeistä kylää, Monterosso al Marea, lukuun ottamatta. Jos haluaa kylissä käydä, on mahdollisuuksia kolme: matkustaa junalla, matkustaa laivalla tai kävellä. Cinque Terren kylistä toiseen kulkevat maksulliset vaelluspolut ovatkin suosittuja, mutta matkaajan kunnolle haastavia. Koko Cinque Terren alue on vuodesta 1997 alkaen kuulunut Unescon maailmanperintölistalle.

Näkymää mereltä kahteen Cinque Terren kylään: Riomaggioreen ja Manarolaan

Kartassa näkyvät kylien ohella myös suosituimmat vaellusreitit

Järjestyksessä kylät ovat etelä-pohjoinen -suunnassa: Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Viiden maan tai viiden kylän ryppääseen voitaisiin liittää mainiosti kuudeskin, lähimpänä La Speziaa oleva Portovenere, joka on sekä historialtaan että ulkoasultaan hyvin samankaltainen viiden kuuluisamman serkkunsa kanssa.

Kun aloin etsiä netistä sopivaa majoitusta jostain näistä viidestä kylästä selvisi, että majoitusta on tarjolla vähän ja se on kallista. TripAdvisorista kuitenkin sain vinkin La Speziasta, läheisestä isosta merenrantakaupungista, josta olisi helppo matkustaa Cinque Terreen päiväreissulle niin junalla kuin veneellä. Yksi parhaimmista vinkeistä mitä koko matkalle TripAdvisorista löysin.

La Spezia on aito italialainen kaupunki, kauniskin omalla tavallaan. Sen rautatieasemalta pääsee kätevästi Cinque Terren juniin, matka-aikaa ei ole nimeksikään. Sen satamasta lähtee yhteysaluksia niin Portovenereen kuin Cinque Terreen. Ja mikä parasta, siellä ei ole turisteja nimeksikään - jos ei venesatamaa ja rautatieasemaa lasketa. Kerrassaan mainio paikka.

Varasin sinne affittacamere-majoituksen kahdeksi yöksi. Mutta yövyin siellä lopulta kolme yötä. Matkakotinani toimi Affittacamere La Spezia Inn, jota en tule koskaan unohtamaan ja jota voin suositella lämpimästi kaikille jotka aikovat Cinque Terreen suunnata.

Saapuminen La Spezia Inniin

La Speziassakin oli päivällä satanut rankasti. Hetkeksi kadut olivat kuulemma lainehtineet vesimassoista, mutta kun astuin ulos asemalaiturilta aurinko kurkisteli jo pilviverhon takaa ja kadutkin olivat ehtineet kuivua.

La Spezia Inn sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja olin saanut sähköpostitse majatalonpitäjältä hyvät ohjeet miten löytää perille. En eksynytkään pahasti. Oikea katu löytyi mutta kesti hieman ymmärtää että La Spezia Inn sijaitsi kadulta katsoen pienen kujantyngän päässä ja sinne kuljettiin pienen autokorjaamon hallin kautta.

Näkymää rautatieasemalta kaupunkiin

Soittettuani ovikelloa huutelee autokorjaamon katon yli kulkevalta pieneltä puiselta jalankulkusillalta iloinen miesääni: "Hello! Wait a minute, I'll come and open the door for you!" Hän on Carlo, toinen La Spezian Innin omistajista. Carlo tulee minua vastaa, nappaa Arttoo-Dettoon syliinsä ja hymyillen toivottaa minut tervetulleiksi. Nousemme portaat ylös, ylitämme pikku sillan ja majatalon ovella odottaa jo Maria, talon emäntä, lämmin hymy huulillaan. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Tervehdimme, naureskelemme sadetta. Maria näyttää minulle huoneeni. Kaikki ovat yhtä hymyä. Tiedän että tulen viihtymään.

Maria on asunut kahdeksan vuotta Lontoossa ja hänen englantinsa on täydellistä. Mariasta huokuu sydämellisyys ja huumorintajuisuus ja kujeileva älykkyys. Meillä synkkaa heti ensi minuuteilla.

Kaiken muun jutustelun ohella Maria neuvoo minulle parhaat tavat lähteä Cinque Terreen, vinkkaa parhaimmat ja edullisimmat lähikahvilat ja ristorantet, neuvoo tien lähimpään kauppaan ja muihin minua mahdollisesti kiinnostaviin paikkoihin ja antaa aikataulut Cinque Terreen vieville lautoille. Juttu polveilee ja äkkiä huomaan että on mennyt hyvät pari tuntia Marian ja Carlon kanssa jutellessa. Ja minun piti vielä samana päivänä lähteä junahyppelemään (train hopping) Cinque Terren eri kyliin. Lähden siis juna-asemalle. Marian ja Carlon kanssa sovimme tapaavamme seuraavana aamuna.

Monterosso al Mare

Lähden siis takaisin rautatieasemalle ja asetun lippuluukun jonoon. Joka on pitkä, eikä etene mihinkään. Jono kiemurtaa kuin jättiläiskäärme asemahallissa ja sen ovesta ulos. Arvaan menevän iäisyyden ennen kuin itse pääsen luukulle. Jokaisella asiakkaalla tuntuu olevan paljon asiaa lippuluukulla; tuskailen että miten tämä voi olla näin hidasta! Ja neljästä lippuluukusta vain kahdella palvellaan.

Katselen jonossa seisovia ja kukaan heistä ei näytä turistilta. Kaikki ovat italialaisia ja kaikki ovat ärtyneen tai huolestuneen näköisiä. Jotain kummaa tässä on, mietin itsekseni, kun nuori nainen tulee puhuttelemaan minua: "Oletko menossa Cinque Terreen?" hän kysyy. Vastaan myöntävästi ja nainen neuvoo minua: "Voit ostaa lipun myös tupakkakauppiaalta. Sinun ei tarvitse tässä turhaa jonotella." Kiitän naista lämpimästi ja teen kuten hän neuvoo. Hetken kuluttua olen jo junassa. Kello on jo sen verran paljon, että olen päättänyt tältä päivältä jättää neljä muuta kylää väliin, ja suuntaan vain ja ainoastaan Monterosso al Mareen.

Jonossa seisoessani on alkanut sataa ja kun saavun Monterosso al Mareen on sekin märkä vaikka sade on hetkellisesti loppunut. Olin odottanut valoisaa värikästä Välimeren riemuja tulvillaan olevaa lomakohdetta, ja saavuin melankoliavoittoiseen rantakohteeseen jossa muutama turisti rohkeasti suunnisti vettä kohden muiden värjötellessä terassikatosten alla. Aurinkovarjot olivat supistaneet siipensä suppuun ja aurinkotuolit oli pinottu kekoihin sadetta piiloon. Taivas oli harmaansininen ja meren välimerellinen turkoosinvihreä oli sekin vaihtunut harmaansiniseksi.

Taivas on violetinharmaa ja meri heijastelee sitä

Vain muutama rohkea uskaltautuu veteen

Päivänvarjot ovat supistaneet siipensä ja aurinkotuolit pinottu uutta parempaa päivää odottamaan

Märkää rantabulevardia Monterosso al Maressa

Ei ainuttakaan asiakasta

Vaikka sadesää on melankolinen, on siinä tiettyä jylhyyttä ja draamaa joka aurinkopäiviltä puuttuu

Moterosso al Mare on Cinque Terren viidestä kylästä ainoa jossa on uimaranta. Se on myös viidestä kylästä isoin ja kaupallisinkin. Siksipä tänne saapuneet ja majoittuneet turistit ovat kahta pettyneempiä sateen sattuessa juuri heidän rantalomansa aikana.



Tunnelman alakuloisuus on tarttua minuunkin. Toisaalta, ihailen meren väriä, taivaan huikeita violetinharmaita pilviä. Maisema on romanttinen, surumielisellä tavalla. Katson kuinka uskollinen ystävä, musta koira, istuu rannalla ja seuraa huolestuneena kun sen isäntäväki on lähtenyt iltauinnille. "Latte!" ajattelen ja sydämestä viiltää terävä ikävä.

Uskollinen ystävä

Aikani rannalla kuljettuani istahdan alas pienen viinibaarin edustalle ja tilaan lasillisen paikallista, erinomaista punaviiniä. Sitä juodessani minulla on aikaa seurata rantabulevardin elämää ja miettiä sitä mitä tällaisella lomakohteella olisi minulle tarjottavaa, tällaisena sateisena päivänä. Ja ajatukseni vaeltaa huomaamatta Kimmon luo.

Tällainen päivä olisi omiaan viettää Kimmon kanssa jossain korkealla olevassa Cinque Terren (überkalliissa) hotellissa ja sen terassilla mistä aukeaa näkymät merelle. Ilman kiirettä, ilman suunnitelmia. Filtteihin kääriytyneenä. Lukien jotain hyvää kirjaa, välillä katseensa kirjasta nostaen ja suunnaten sen harmaalle ulapalle. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa olisi tähän juuri sopiva, mietin.

Mutta Kimmo ei ole täällä, emmekä me ole überkalliin hotellin terassilla. Aikaakaan ei ole rajattomasti. Kun sade alkaa uudelleen, lähden liikkeelle. Iltakin on hiljalleen jo laskeutumassa Monterosso al Mareen ja keltaiset katulyhdyt syttyvät yksi toisensa jälkeen.

Pienen viinibaarin ulkopöytiä

Hotel Il Gabbiano Monterosso al Maren rantabulevardilla

Bougainvillea kukkii vielä myöhään syyskuussa

Keltaisest katulamput syttyvät yksi toisensa jälkeen

Ja niin palaan Monterosson juna-asemalle. Aurinko menee mailleen ja on pimeää kun saavun La Speziaan. Olen päättänyt että seuraavana päivänä valloitan Cinque Terren kaikki viisi kylää mereltä käsin. Valloitinko? Se selviää seuraavassa postauksessa. Kuten syy pitkiin jonoihin rautatieasemalla.

Ilta on saapunut, vieraat lähteneet

Pysähtynyt tunnelma Monterosson asemalla

Latte kertoo: patti ottaa pattiin ja muita mietelmiä

Hojo hojo ja hohhoijaa

Minä, Latte tässä. Ajattelin kirjoittaa muutaman rivin, vähän niinko aikani kuluksi. Sataa. Eikä sitten hotsita yhtikäs mikään. En viitsisi edes oikein mennä pihallekaan jalkaa nostamaan, vaikka tarvis olisi. Minulla lienee motivaatiokonflikti. Nostaa vai ei nostaa jalkaa, siinäpä kysymys, jota ei edes Tanskan prinssi osannut nopeasti ratkaista.

Vesisade on tyyylsää. On tylsää kun tassut kastuvat. On harmaata. Kosteaa. Ja jos Johtokunnan naispuolinen vielä kerran hihkaisee ylipirteänä että luonto tykkää, puren sitä nilkkaan! Minä jos joku edustan luontoa ja voin kuulkaa kertoa, että tämä luonto ei tykkää sitten yhtään.

Tarkka lukija on varmastikin jo tässä vaiheessa huomannut, etten ole oikein oma pirteä  itseni. Se energinen Kultainen Leijona, jona olette oppineet minut tuntemaan. Avustava koira. En. Sillä minua ottaa pattiin. Ja minulla on patteja.

Noin, nyt se on sanottu. Minulla on patteja.

Antakaas kun kerron. Vaikken ihan kaikkea ymmärräkään. Mutta rauhasista kuulemma on kyse. Tukkeutuneista sellaisista. Ja minulla niitä on. Hännäntyvessä ja kyljessä.

Minua käytettiin tässä viikko pari takaisin ihan eläinlääkärillä, jossa pattejani tutkittiin ja puristeltiin, ja ei kuulkaa ollut kivaa sekään. Jotenkin äärimmäisen nöyryyttävää. Mutta kai siinäkin joku juju oli, ei kai Johtokunta muuten minua olisi lääkärille vienyt.

Nyt ne vimmatun patit kutiavat ja mitä voi koira tehdä kuin jyrsiä kutiavaa pattia. Ja se ei ole hyvä homma. Sattuu lisää ja Johtokunta juoksee tukka harallaan ympärillä ja kiljuu että EI EI EI EI ja selittää, että ei saa purra pattia, koska silloin patti tulehtuu ja sitten sattuu. Haloooo!!? Knock-knock, onko siellä ketään kotona?! En minä ymmärrä pitkiä kausaalilauseita, en ole ennen ymmärtänyt enkä ymmärrä nytkään.

Eilen sitten haettiin apteekista tököttiä, jonka nimi on Briljant Roheline - se on vihreää ja kuulemma desinfioivaa - ja sitä sitten laitettiin tulehtuneisiin rauhasiin, järsimistä estämään. Iskän sormi tuli ihan vihreäksi ja vihreäksi kävivät patitkin. Ja arvatkaa mikä muu muuttui vihreäksi - kyllä, kieleni. Iskä ja Äiskä nauroivat ettei minun parane lähteä vähään aikaan Tiibetiin matkalle, siellä kun vihreä kieli kuulemma kielii (heh - sanaleikki) salaliitosta paholaisen kanssa. Ja siksi tiibetiläiset tervehtivät toisiaan anteliaasti kieltään esittämällä - ellei se sitten satu olemaan vihreä, kuten nyt minulla sattuneista syistä on.

Siinä se on, vihreä kieleni, jota ei parane Tiibetissä esitellä

Tiibetistä tuli mieleen mielenrauha ja mielenrauhasta taas täällä käyneet tuttavani, kuten OnuKoo ja Reima ja Anna-Leena ja Marita ja Juha. Jotka kaikki sanovat, että minä olen nyt ihan eri koira kuin ennen. Rauhallisempi ja kuuliaisempi. Ne sanovat että minä olen nyt aikuinen. Ehkä olen, ehkä en, kuten suuri ajattelija ja idolini M. Nykänen aikanaan lausui. Tai ainakin jotain sen suuntaista.

Mutta totta se on, että kuuntelen nykyisin hieman tarkemmin Johtokunnan puheita enkä aina ihan suin päin ryntää tilanteeseen mukaan, vaan harjoitan myös ns. harkintaa.

Ylhäältä puhutaan.

Joskus me äijät ollaan vaan ihan hiljaa ja katsotaan kaukaisuuteen ja pohditaan tykönämme syntyjä syviä.

Olen tässä aikani kuluksi yrittänyt myös hieman opiskella suuria ajattelijoita, niin kirjallisuuden kuin elokuvien kautta. M. Nykäsen jo maintsin ja sitten on myös toinen Matti, nimittäin Matti Näsä, josta pidän. Mutta on niitä muitakin, kuten Dalai Lama ja pari muutakin tärkeää tyyppiä.

Yksi on kuitenkin ylitse muiden, suuri pieni mies Yoda, johon tutustuin elokuvatrilogiassa Tähtien Sota. Siinä on pantu paljon harkintaa ja voimaa pieneen pakettiin, sano. Olen viime aikoina yrittänytkin pyrkiä Yodan kaltaiseen jediläisyyteen  - en tiedä olenko onnistunut, mutta melko hyvän ulkoisen imitaation olen kuitenkin saanut aikaiseksi:

Minun kaikkein paras Yoda-ilmeeni

Ja alla vielä se alkuperäinen Yoda, jed-master, yhdennäköisyys on ilmeinen, eikö vain:

Se aito ja alkuperäinen

 

Kuten ehkä huomaatte, ei sadepäivänä synny suurta kirjallisuutta, joten lopetan raporttini tähän. Toivotan teille kaikille hyvää viikonloppua. Ja jos teitäkin ottaa sade pattiin, niin onnitelkaa itseänne, että ettepä ainakaan ole Elvassa kolmipäiväisillä hip-hop-festivaaleilla. Siellä tuskin on tällä hetkellä olo kovinkaan hip, saati hop.

Ei sitten muuta kuin hännänheilutuksiin

Teidän Lattenne

Aurinko risukasaan ja joka pilvelle kultareunus

Harmaat ovat ilmat, taivas, maa. Lunta on satanut, ja pian se on muuttunut loskaksi. Öisin loska jäätyy, aamulla liukastellaan jäätyneellä pinnalla. Ja taivaan peittää harmaus, jolle voisi antaa vain yhden nimen: melankolia.

Olen lentäjän tytär ja laulussahan lauletaan: kai hieman lentäjä itsekin.  Isäni ei ehtinyt montaa viisautta minulle lahjoittaa lyhyen yhteiselomme aikana, mutta sentään yhden: "Ei ole huonoja päiviä. Pilvet ovat vain osa taivaankaikkeutta.  On noustava pilvien yläpuolelle, ja kas, siellä paistaa aina aurinko. On turha masentua huonosta ilmasta, huonon sään voi aina voittaa, sen yläpuolelle voi nousta."

Minulla ei ole omaa pienoislentokonetta, eikä lentolupaa, jolla nousta harmaiden pilvien yläpuolelle, ja siksi olen oppinut soveltamaan isäni lausumaa omalla tavallani.

Kuten näin:

Tänään heräsin harmauteen, tihkusateeseen, mustiin roikkuviin pilviin ja kaiken peittävään kosteaan usvaan. Ajatuksiin, jotka olivat harmaita ja surullisia, kuin maisema. Ronjan lähdöstä on niin vähän aikaa.

Kävin pihamaalla aamutupakalla ja päätin, että en laita tänään varvastakaan ovesta ulos, jos pakko ei ole.

Join kupin kahvia ja mietin isäni lausetta, huonoja päiviä ei olekaan. Se vain riippuu, mistä suunnasta niitä katsotaan.

Ja koska minulla ei tosiaakaan ole omaa pienoislentokonetta käytettävissäni, päätin nousta masentavan sään yläpuolelle hieman eri tavoin.

Maailma on harmaa ja synkeä. Mutta valokuvaajalle se on samalla salaperäinen ja vaikuttava. Lähden siis maailmaa katsomaan kameran kautta. Ehkä usva ja sumu ja vesi ovatkin ystäviäni. Ehkä saan otettua hienoja sumuisia, usvaisia valokuvia.

Ehkä kuvien kautta lennän pilven -- masennuksen pilven -- tuolle puolelle. Isäni ohjeiden mukaan.

Ja näin siis teinkin. Lähdin kuvausreissulle ja etsin kohtia, joissa punaiset pensaat, viimeiset keltaiset peilautuvat harmautta vasten, uhmaavat sitä! Sukelsin harmaaseen ja yritin etsiä sen sisältä sävyjä.

Miten onnistui kuvauskeikka? Ei niin hyvin kuin olisin toivonut, mutta oppia ikä kaikki.

Kiipesin korkeaan torniin todetakseni, ettei sieltä näy yhtään mitään. Mutta sitkeästi kiertelin ja kuvasin. Asettelin kolmijalkaa ja säätelin kameran aukkoja. Naureskelin hassuille linnuille, jotka pääni päällä pitivät outoa vuoropuhelua.

Kuviakin sain otettua, jokusen, mutta tärkeintä kuvauskeikan jälkeen oli se, että juuri se, mistä isäni oli puhunut, oli tapahtunut:  Ei ole huonoa ilmaa. Sen voi aina voittaa, ylittää. Sillä valokuvaukseen syventyessäni olin samalla innostunut, ravistanut masentavan harmaan päivän paksun maton niskoiltani. Olin mennyt ulos, ja alkanut keskustella harmaan eri sävyjen kanssa.

Alla kuvasaalista tältä päivältä. Ei ehkä maailman parhaita kuvia, mutta hyviä kuitenkin, tai siis minun mielestäni.

Mietin vielä, olisiko kuvista joku Ottilia Visions -kansion arvoinen. Ei taida olla. En ole varma. Sillä koko ajan kunnianhimo kasvaa.

Mitä mieltä te olette?

Harmaita ovat kuvat, toki. Mutta niin oli päiväkin. Joissain kuvissa sentään pilkahtaa valoa, tai niin olen yrittänyt.