Yksin Italiassa, osa 40: Riomaggiore ja turistin tuskat

Tapahtunut tähän asti: Tiina on matkustanut risteilyaluksella Cinque Terreen. Vieraillut Monterossossa ja Vernazzassa. Ihaillut kyliä mereltä mutta ahdistunut maissa. Turisteja on  ollut sietokyvylle liikaa ja kylissä on vallinnut  jollain lailla levoton tunnelma massojen siirtyillessä lautoilta kyliin ja takaisin lautoille.  Vielä on edessä yksi kylä, ja sitten paluu La Spezia Inn -majapaikkaan, viimeistä kertaa

Riomaggiore ja taas kiipeillään

Värikäs ja mereltä pittoreskin näköinen Riomaggioren kylä oli viimeinen Cinque Terren kylä jossa vierailin. Väkeä oli täälläkin paljon, mutta ilmeisesti illan jo lähestyessä hieman vähemmän kuin mitä päivällä. Aurinko oli alkanut paistaa jo kunnolla ja auringonottajia oli levittäytynyt kylän korkeille laavakivikallioille.

Päästäkseen Riomaggioren pääkadulle, Via Colombolle, joutuu nousemaan ja laskeutumaan portaita useampaan kertaan. Lautta jättää matkaajan alas meren rajaan. Siitä on kivuttava monen monta porrasta päästäkseen mereltä pois. Tämän jälkeen on laskeuduttava suunnilleen sama määrä portaita, minkä jälkeen huomaat olevasi jälleen meren rajassa ja Via Colombon alussa. Ja tästä on eteenpäin vain yksi suunta: ylös.

Riomaggiore mereltä nähntynä. Tarinan mukaan kalastajat maalasivat Cinque Terressä oman talonsa muista poikkeavalla värillä erottaakseen sen mahdollsimman kaukaa mereltä.

Riomaggioren aallonmurtaja

Isot kivet tarjoavat makuualustoja auringonottajille

Lautta rantautuu meren rajaan. Sieltä on noustava ensin yhdet portaat ylös ja sen jälkeen tultava toiset alas.

Aurinko on alkanut paistaa ja auringonottajat ovat levittäytyneet kalliolle

Komeat raidalliset laavakivikalliot tekevät vaikutuksen

Lähden kulkemaan Via Colomboa ylös ja askel askeleelta huomaan väsyväni yhä enemmän. Kaksi viikkoa jatkuvassa liikkeessä oleminen, vaeltelu eri kaupungeissa, on alkanut kantaa veronsa. Jalat ovat käyneet raskaiksi ja kaipaavat lepoa.

Puolessa välissä mäkeä annan periksi. Vetäydyn varjoon, pieneen baariin, tilaan oluen ja jään istumaan niille sijoilleni. Ei minun tarvitse kiivetä enempää, ellen tahdo, vakuutan itselleni. Katselen kuinka muu maailma vaeltaa Via Colomboa milloin ylös, milloin alas ja nautin siitä ettei minun tarvitse mennä minnekään.

Ihmisiä tulee baariin ja lähtee. Katselen ihmisten kasvoja, ilmeitä ja teen huomion, jonka olen tehnyt niin monta kertaa aiemmin turistikohteissa. Todella monet turisteista ovat kärttyisen ja pettyneen näköisiä. Huonotuulisia tai vihaisia. Mietin miten nurinkurista se on. Ensin säästetään rahaa, matkustetaan maailman toiselle puolelle,  ja sitten valitetaan kuumuutta, ihmetellään miten asiat ovat eri tavoin kuin mitä kotona, tai ollaan muuten vain ynseitä. Mietin että näytänkö minäkin samalta, jalkojani baarissa lepuuttaessani. Olen väsynyt, tai jalkani ovat väsyneet, mutta mieli on yhä virkeä.

Toinen huomio on älypuhelimet. Niitä on kaikilla, ja kaikki niitä näpelöivät. Kaikkialla.  Kun näin joskus turistin hymyilevän, hän useimmiten hymyili kännykälleen. Kännykän kautta jaetaan yhteisöllisesti kokemuksia, mutta mietin, että siinä kännykkää näpelöidessä menetetään väistämättä samalla iso osa kokemuksesta.

Kolmas yleinen huomio koskee valokuvausta. Kautta aikojen ovat turistit näpsytelleet kameroitaan matkoillaan. Mutta nykyisin yhä useammalla on kamera kääntynyt matkakohteen tai nähtävyyden sijasta kohti itseä. Selfiet! Jotain nekin kertovat nykyajasta ja sen hedonismista, jossa oma itse on kaiken keskus.

Selfietikkuja myytiin Roomassa liki jokaisessa kadunkulmassa, ja niitä myös paljon käytettiin. Palatessani rantaan silmäni osuivat nuoreen amerikkalaiseen neitoseen. Pelästyin kun näin hänen kasvonsa. Niillä oli outo hirveä krampinomainen irvistys. Hetken ajattelin tytön saaneen sairaskohtauksen. Ennen kuin ymmärsin että hänhän hymyili kännykälleen. Kun kuva oli otettu, tytön kasvoille valahti kivinen, tylsistynyt, tympeä ilme. Mietin miten mukavaa tytön kavereiden on katsella tytön matkakuvia: minä ja Riomaggiore. Minä ja Botticellin Venus. Minä ja Pisan kalteva torni. Ja joka kerta tuo pakotettu hurja irvistys. Hampaat toki olivat valkeat ja moitteettomat.

Olueni juotuani palaan rantaan ja suuntaan yhteysalukselle. Väkeä on jo paikalla paljon, kukaan ei halua myöhästyä viimeisestä lautasta. Meri on alkanut kuohua, aallot lyövät rantaan valkeina pärskeinä. Tietää hieman röykkyistä kotimatkaa, arvelen.

Päästääkseen lautalle on taas noustava ja sitten laskeuduttava lukematon määrä portaita

Pojat kiipeilevät liukkailla rantakallioilla

Riomaggioren korkeuseroja

Iltaa kohden meri on alkanut kuohua

Suuret pärskeet lyövät Riomaggioren kallioihin

Kuten olin arvellutkin, paluumatka mentiin keinuen ja sukeltaen välillä ylös ja alas aalloilla. Istuin kokassa ja nautin hurjasta kyydistä. Laivan sisällä näytti olevan useampikin huonovointinen matkustaja, mutta kokkaan oli valikoitunut meren ja vauhdin ystävät.

Kuvaaminen oli mahdotonta kaikessa keikunnassa. En halunnut kameraa pudottaa mereen, itsestä nyt ei olisi niin väliä ollut.  Pidin kiinni lujasti kaiteesta ja ratsastin aalloilla vauhdista nauttien ja seurasin samalla erästä italialaista miestä ja hänen nuorta hurjapäistä veljentyttöään. Mies oli selkeästi ollut laivoilla aiemminkin. Hän seisoi keskellä kokkaa, mistään kiinni pitämättä. Ja säilytti vaivattomasti tasapainonsa teki laiva millaisia syöksyjä hyvänsä. Teini-ikäinen veljentyttö, aikamoinen villikko, katsoi setäänsä ihailusta silmät säihkyen. Ja yritti nauraen samaa. Mutta laivan tehdessä syvän koukkauksen tai äkillisesti kallistuessa tyttö lennähti aina uudelleen päin penkkejä. Noustakseen setänsä rinnalle, aalloilla ratsastamaan. Mietin että huomenna oli villikkotytöllä mahtavat mustelmat käsissään ja reisissään. Mutta se ei tuntunut villiä pörröpäistä poikatyttöä vaivaavan.

Porto Veneren ilmaantuessa jälleen näköpiiriin merikin on rauhottunut. Ilta-aurinko maalasi Porto Veneren rantakivet ja Pietarin kirkon lämpimillä sävyillä. Totesin jälleen kerran että kyllä Runoilijoiden lahti, Golfo dei Poeti on kaunis!

Byronin grotto lähestyy

Laiva ohittaa Porto Veneren ja Pietarin kirkon

Tämän jälkeen ei olekaan paljoakaan kerrottavaa. Laiva rantautui ja minä lähdin La Spezia Inniin. Pakkasin laukkuni ja valmistauduin huomiseen. Sillä huomenna oli määrä jatkaa matkaa, nyt kohti Sienaa.

Illan viimeinen kuva on La Spezia Innin kävelysillalta kujalle.

Miten kävi? Kulkivatko junat? Pääsinkö perille? Vai jouduinko jonnekin aivan muualla? Siitä seuraavassa osassa lisää. Ciao!

Yksin Italiassa, osa 37: Merimatka Cinque Terreen

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on saanut lisäpäivän La Speziaan, johtuen junalakosta. Ylimääräisen päivän hän on viettänyt Runoilijoiden lahdella ja Porto Veneressä. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän lähtee sitten meritse Cinque Terren pikkukyliin.

Merellistä tunnelmaa

Edellispäivän eksymisestä viisastuneena suuntaan sunnuntaiaamuna suoraan kohti La Spezian satamaa. Väkeä on laitureilla jo runsaasti odottamassa päivän ensimmäistä yhteysalusta. Syynä tähän lienee viikonloppu ja tietenkin junalakko, joskin Marian mukaan jotkut Cinque Terreen kulkevat paikallisjunat ovat jääneet lakon ulkopuolelle.

Keli ei aamusella lupaa hyvää. Harmaanvioletteja pilviä roikkuu taivaalla ja sateen uhka leijuu päällä. Asetun kuitenkin luottavaisesti avokannelle nähdäkseni merimatkan aikana mahdollisimman paljon maisemia. Alkumatkasta oli kannella suorastaan kylmä, mutta matkan aikana pilvipeite alkoi jo rakoilla. Päivän mittaan keli vain parani paranemistaan ja koko reissulta palasin jo kauniissa ilta-auringossa.

Naapurilautta Albatros La Spezian satamassa

Ilmat eivät lupaa alkumatkasta kovin hyvää

Laivahyppelyä koko rahalla

Kuten aiemmin olen kertonut, pääsee Cinque Terren viiteen kylään joko junalla tai laivalla. Jos ei ole mahdollisuutta kokeilla molempia, suosittelen ehdottomasti jälkimmäistä. Mereltä aukeaa aivan erilainen mahdollisuus nähdä nuo viisi kylää kauempaa, kokonaisuuksina.

Lippuja on usean hintaisia, riippuen siitä haluaako hypellä kylästä toiseen ja tehdä paluumatkankin veneellä vai ottaako vain yhdensuuntaisen lipun yhteen kylään. Samoin viikolla ja viikonloppuisin on lipuilla eri hinnat. Aamupäivän lähdöt ovat myös kalliimpia kuin iltapäivän liput. Minä valitsin päivän aikana rajattoman matkustamisen mahdollistavan lipun. Mennen tullen meritse ja mahdollisuus pysähtyä neljään eri kylään: Riomaggiore - Manarola - Vernazza - Monterosso. Yksi kylistä, Corniglia jää merimatkaillessa pois laskuista, koska sinne ei ole mahdollista yhteysaluksella rantautua. Sunnuntain kokopäivälippu kustansi 27 euroa. Ja oli joka sentin väärti.

Ligurianmeri ja sen rannat

Aamun lautta ajaa pysähtymättä suoraan kaukaisimpaan viidestä kylästä Monterosso al Mareen, joka oli minulle jo tuttu, sillä olin jo käynyt siellä kaksi päivää aikaisemmin junalla. Silloin oli satanut ja ilmapiiri kylässä oli jotenkin apea. Tänään Monterosso vaikutti aivan eri paikalta. Syynä siihen oli myös se, että kylä on jakautunut selkeästi kahteen osaan, vanhaan kaupunkiiin ja uuteen Monterossoon. Olin käynyt perjantaina vain jälkimmäisessä.

Mutta ennen Monterossoon saapumista ohitetaan ensin Porto Venere ja sen jälkeen neljä muuta kylää: Riomaggiore, Manarola, Corniglia ja Vernazza, jotka kaikki nousevat ylös korkeita vuoria. Maisemat ovat upeat - vaikka ilma ei olekaan paras mahdollinen.

Kartasta näkyy sekä laivan reitti että sisämaassa kulkevat vaellusreitit, joista osa tosin oli suljettu.

Porto Veneren Pietarin kirkko ja Dorian linnoitus jäävät taakse

Porto Veneren kallioita Byronin Grotton kohdalla

Turistit kuvaavat huikeita rantamaisemia

Ensimmäisenä näköpiiriin ilmaantuu Riomaggiore. Sieltä on aiemmin ollut mahdollisuus kulkea lyhyehkö ja helppokulkuinen reitti Manarolaan: kauneudestaan kuulu Rakkauden polku eli Via Dell'Amore. Valitettavasti se on ollut viime vuodet suljettu, kuten myös toinen helpohko reitti Manarolasta Cornigliaan. Syynä ovat olleet aikaisempien vuosien suuret sateet ja niiden tuomat maavyörymät, jotka ovat tehneet reiteistä vaarallisia. Nykyisin kylistä toiseen avoinna olevat reitit nousevat korkealle ja edellyttävät runsaasti kiipeämistä ja hyvää kuntoa. 

Riomaggiore ja Manarola mereltä nähtyinä

Riomaggioren satamaa

Riomaggiorea sivusuunnassa

Riomaggioren jälkeen sukeltaa esiin pieni Manarolan kylä ja heti sen perään Corniglia. 

Laiva lähestyy Manarolan satamaa

Korkeat kalliot ovat pitkälti laavaperäisiä. Takana näkyy porrastettuja viiniviljelyksiä

Manarolan satamaa

Corniglialla ei ole satamaa

Koko Cinque Terren alue, myös meri sen kohdalla, kuuluu nykyisin Unescon maailmanperintölistalle. Eikä ihme.

Corniglia vuorella

Corniglia toiseen suuntaan

Myös Vernazza ohitetaan menomatkalla pysähtymättä

Matkan pää lähestyy, viimeinen viidestä kylästä: Monterosso al Mare ja sen vanhaa osaa

Monterosson uutta kaupunkia

Kallionkieleke erottaa vanhan ja uuden Monterosson toisistaan

Laiva on tullut perille ja hyppään maihin. Aurinko on alkanut jo pilkistellä pilviverhon takaa ja lähden tutustumaan pikaisesti Monterosson vanhaan kaupunkiin. Pikaisesti siksi, että mikäli haluaa kaikissa mahdollisissa kylissä paluumatkalla pysähtyä, ei aikaa jää kuin reilu tunti per kylä. Koska en pidä hopusta, teen päätöksen ja viivyn Vernazzassa pidempään ja jätän vastavuoroisesti Manarolan pois. Mutta ensin kuitenkin siis Monterossoon!

Yksin Italiassa, osa 32: La Spezia ja Monterosso al Mare

Jo melko varhaisessa vaiheessa matkaa suunnitellessani oli selvää, että haluaisin käydä Cinque Terressä, Liguriassa. Viidessä kylässä joista virtuaalimatkaoppaani Rick Steves toteaa haltioituneesti: "Cinque Terre - the hidden gem of Italian Riviera".

A gem? Definitely. Hidden? No way José. Turistit ovat löytäneet Cinque Terren vallan hyvin ja vielä syyskuun lopussakin väkeä riitti jokaiseen viiteen kylään yllin kyllin ja hieman liikaakin.

Cinque Terre - Viisi maata

Cinque Terre (ital. viisi maata) siis koostuu viidestä pienestä eristyksissä olevasta pittoreskistä kylästä, jotka kohoavat jyrkiltä merenrantakallioilta ylös korkeille vuorille.  Kyliin ei ole autoilla päässyt enää viimeiseen kymmeneen vuoteen kyläkimaran viimeistä kylää, Monterosso al Marea, lukuun ottamatta. Jos haluaa kylissä käydä, on mahdollisuuksia kolme: matkustaa junalla, matkustaa laivalla tai kävellä. Cinque Terren kylistä toiseen kulkevat maksulliset vaelluspolut ovatkin suosittuja, mutta matkaajan kunnolle haastavia. Koko Cinque Terren alue on vuodesta 1997 alkaen kuulunut Unescon maailmanperintölistalle.

Näkymää mereltä kahteen Cinque Terren kylään: Riomaggioreen ja Manarolaan

Kartassa näkyvät kylien ohella myös suosituimmat vaellusreitit

Järjestyksessä kylät ovat etelä-pohjoinen -suunnassa: Riomaggiore, Manarola, Corniglia, Vernazza ja Monterosso al Mare. Viiden maan tai viiden kylän ryppääseen voitaisiin liittää mainiosti kuudeskin, lähimpänä La Speziaa oleva Portovenere, joka on sekä historialtaan että ulkoasultaan hyvin samankaltainen viiden kuuluisamman serkkunsa kanssa.

Kun aloin etsiä netistä sopivaa majoitusta jostain näistä viidestä kylästä selvisi, että majoitusta on tarjolla vähän ja se on kallista. TripAdvisorista kuitenkin sain vinkin La Speziasta, läheisestä isosta merenrantakaupungista, josta olisi helppo matkustaa Cinque Terreen päiväreissulle niin junalla kuin veneellä. Yksi parhaimmista vinkeistä mitä koko matkalle TripAdvisorista löysin.

La Spezia on aito italialainen kaupunki, kauniskin omalla tavallaan. Sen rautatieasemalta pääsee kätevästi Cinque Terren juniin, matka-aikaa ei ole nimeksikään. Sen satamasta lähtee yhteysaluksia niin Portovenereen kuin Cinque Terreen. Ja mikä parasta, siellä ei ole turisteja nimeksikään - jos ei venesatamaa ja rautatieasemaa lasketa. Kerrassaan mainio paikka.

Varasin sinne affittacamere-majoituksen kahdeksi yöksi. Mutta yövyin siellä lopulta kolme yötä. Matkakotinani toimi Affittacamere La Spezia Inn, jota en tule koskaan unohtamaan ja jota voin suositella lämpimästi kaikille jotka aikovat Cinque Terreen suunnata.

Saapuminen La Spezia Inniin

La Speziassakin oli päivällä satanut rankasti. Hetkeksi kadut olivat kuulemma lainehtineet vesimassoista, mutta kun astuin ulos asemalaiturilta aurinko kurkisteli jo pilviverhon takaa ja kadutkin olivat ehtineet kuivua.

La Spezia Inn sijaitsee lähellä rautatieasemaa ja olin saanut sähköpostitse majatalonpitäjältä hyvät ohjeet miten löytää perille. En eksynytkään pahasti. Oikea katu löytyi mutta kesti hieman ymmärtää että La Spezia Inn sijaitsi kadulta katsoen pienen kujantyngän päässä ja sinne kuljettiin pienen autokorjaamon hallin kautta.

Näkymää rautatieasemalta kaupunkiin

Soittettuani ovikelloa huutelee autokorjaamon katon yli kulkevalta pieneltä puiselta jalankulkusillalta iloinen miesääni: "Hello! Wait a minute, I'll come and open the door for you!" Hän on Carlo, toinen La Spezian Innin omistajista. Carlo tulee minua vastaa, nappaa Arttoo-Dettoon syliinsä ja hymyillen toivottaa minut tervetulleiksi. Nousemme portaat ylös, ylitämme pikku sillan ja majatalon ovella odottaa jo Maria, talon emäntä, lämmin hymy huulillaan. Tuntui kuin olisin tullut kotiin. Tervehdimme, naureskelemme sadetta. Maria näyttää minulle huoneeni. Kaikki ovat yhtä hymyä. Tiedän että tulen viihtymään.

Maria on asunut kahdeksan vuotta Lontoossa ja hänen englantinsa on täydellistä. Mariasta huokuu sydämellisyys ja huumorintajuisuus ja kujeileva älykkyys. Meillä synkkaa heti ensi minuuteilla.

Kaiken muun jutustelun ohella Maria neuvoo minulle parhaat tavat lähteä Cinque Terreen, vinkkaa parhaimmat ja edullisimmat lähikahvilat ja ristorantet, neuvoo tien lähimpään kauppaan ja muihin minua mahdollisesti kiinnostaviin paikkoihin ja antaa aikataulut Cinque Terreen vieville lautoille. Juttu polveilee ja äkkiä huomaan että on mennyt hyvät pari tuntia Marian ja Carlon kanssa jutellessa. Ja minun piti vielä samana päivänä lähteä junahyppelemään (train hopping) Cinque Terren eri kyliin. Lähden siis juna-asemalle. Marian ja Carlon kanssa sovimme tapaavamme seuraavana aamuna.

Monterosso al Mare

Lähden siis takaisin rautatieasemalle ja asetun lippuluukun jonoon. Joka on pitkä, eikä etene mihinkään. Jono kiemurtaa kuin jättiläiskäärme asemahallissa ja sen ovesta ulos. Arvaan menevän iäisyyden ennen kuin itse pääsen luukulle. Jokaisella asiakkaalla tuntuu olevan paljon asiaa lippuluukulla; tuskailen että miten tämä voi olla näin hidasta! Ja neljästä lippuluukusta vain kahdella palvellaan.

Katselen jonossa seisovia ja kukaan heistä ei näytä turistilta. Kaikki ovat italialaisia ja kaikki ovat ärtyneen tai huolestuneen näköisiä. Jotain kummaa tässä on, mietin itsekseni, kun nuori nainen tulee puhuttelemaan minua: "Oletko menossa Cinque Terreen?" hän kysyy. Vastaan myöntävästi ja nainen neuvoo minua: "Voit ostaa lipun myös tupakkakauppiaalta. Sinun ei tarvitse tässä turhaa jonotella." Kiitän naista lämpimästi ja teen kuten hän neuvoo. Hetken kuluttua olen jo junassa. Kello on jo sen verran paljon, että olen päättänyt tältä päivältä jättää neljä muuta kylää väliin, ja suuntaan vain ja ainoastaan Monterosso al Mareen.

Jonossa seisoessani on alkanut sataa ja kun saavun Monterosso al Mareen on sekin märkä vaikka sade on hetkellisesti loppunut. Olin odottanut valoisaa värikästä Välimeren riemuja tulvillaan olevaa lomakohdetta, ja saavuin melankoliavoittoiseen rantakohteeseen jossa muutama turisti rohkeasti suunnisti vettä kohden muiden värjötellessä terassikatosten alla. Aurinkovarjot olivat supistaneet siipensä suppuun ja aurinkotuolit oli pinottu kekoihin sadetta piiloon. Taivas oli harmaansininen ja meren välimerellinen turkoosinvihreä oli sekin vaihtunut harmaansiniseksi.

Taivas on violetinharmaa ja meri heijastelee sitä

Vain muutama rohkea uskaltautuu veteen

Päivänvarjot ovat supistaneet siipensä ja aurinkotuolit pinottu uutta parempaa päivää odottamaan

Märkää rantabulevardia Monterosso al Maressa

Ei ainuttakaan asiakasta

Vaikka sadesää on melankolinen, on siinä tiettyä jylhyyttä ja draamaa joka aurinkopäiviltä puuttuu

Moterosso al Mare on Cinque Terren viidestä kylästä ainoa jossa on uimaranta. Se on myös viidestä kylästä isoin ja kaupallisinkin. Siksipä tänne saapuneet ja majoittuneet turistit ovat kahta pettyneempiä sateen sattuessa juuri heidän rantalomansa aikana.



Tunnelman alakuloisuus on tarttua minuunkin. Toisaalta, ihailen meren väriä, taivaan huikeita violetinharmaita pilviä. Maisema on romanttinen, surumielisellä tavalla. Katson kuinka uskollinen ystävä, musta koira, istuu rannalla ja seuraa huolestuneena kun sen isäntäväki on lähtenyt iltauinnille. "Latte!" ajattelen ja sydämestä viiltää terävä ikävä.

Uskollinen ystävä

Aikani rannalla kuljettuani istahdan alas pienen viinibaarin edustalle ja tilaan lasillisen paikallista, erinomaista punaviiniä. Sitä juodessani minulla on aikaa seurata rantabulevardin elämää ja miettiä sitä mitä tällaisella lomakohteella olisi minulle tarjottavaa, tällaisena sateisena päivänä. Ja ajatukseni vaeltaa huomaamatta Kimmon luo.

Tällainen päivä olisi omiaan viettää Kimmon kanssa jossain korkealla olevassa Cinque Terren (überkalliissa) hotellissa ja sen terassilla mistä aukeaa näkymät merelle. Ilman kiirettä, ilman suunnitelmia. Filtteihin kääriytyneenä. Lukien jotain hyvää kirjaa, välillä katseensa kirjasta nostaen ja suunnaten sen harmaalle ulapalle. Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa olisi tähän juuri sopiva, mietin.

Mutta Kimmo ei ole täällä, emmekä me ole überkalliin hotellin terassilla. Aikaakaan ei ole rajattomasti. Kun sade alkaa uudelleen, lähden liikkeelle. Iltakin on hiljalleen jo laskeutumassa Monterosso al Mareen ja keltaiset katulyhdyt syttyvät yksi toisensa jälkeen.

Pienen viinibaarin ulkopöytiä

Hotel Il Gabbiano Monterosso al Maren rantabulevardilla

Bougainvillea kukkii vielä myöhään syyskuussa

Keltaisest katulamput syttyvät yksi toisensa jälkeen

Ja niin palaan Monterosson juna-asemalle. Aurinko menee mailleen ja on pimeää kun saavun La Speziaan. Olen päättänyt että seuraavana päivänä valloitan Cinque Terren kaikki viisi kylää mereltä käsin. Valloitinko? Se selviää seuraavassa postauksessa. Kuten syy pitkiin jonoihin rautatieasemalla.

Ilta on saapunut, vieraat lähteneet

Pysähtynyt tunnelma Monterosson asemalla