Yksin Italiassa, osa 40: Riomaggiore ja turistin tuskat

Tapahtunut tähän asti: Tiina on matkustanut risteilyaluksella Cinque Terreen. Vieraillut Monterossossa ja Vernazzassa. Ihaillut kyliä mereltä mutta ahdistunut maissa. Turisteja on  ollut sietokyvylle liikaa ja kylissä on vallinnut  jollain lailla levoton tunnelma massojen siirtyillessä lautoilta kyliin ja takaisin lautoille.  Vielä on edessä yksi kylä, ja sitten paluu La Spezia Inn -majapaikkaan, viimeistä kertaa

Riomaggiore ja taas kiipeillään

Värikäs ja mereltä pittoreskin näköinen Riomaggioren kylä oli viimeinen Cinque Terren kylä jossa vierailin. Väkeä oli täälläkin paljon, mutta ilmeisesti illan jo lähestyessä hieman vähemmän kuin mitä päivällä. Aurinko oli alkanut paistaa jo kunnolla ja auringonottajia oli levittäytynyt kylän korkeille laavakivikallioille.

Päästäkseen Riomaggioren pääkadulle, Via Colombolle, joutuu nousemaan ja laskeutumaan portaita useampaan kertaan. Lautta jättää matkaajan alas meren rajaan. Siitä on kivuttava monen monta porrasta päästäkseen mereltä pois. Tämän jälkeen on laskeuduttava suunnilleen sama määrä portaita, minkä jälkeen huomaat olevasi jälleen meren rajassa ja Via Colombon alussa. Ja tästä on eteenpäin vain yksi suunta: ylös.

Riomaggiore mereltä nähntynä. Tarinan mukaan kalastajat maalasivat Cinque Terressä oman talonsa muista poikkeavalla värillä erottaakseen sen mahdollsimman kaukaa mereltä.

Riomaggioren aallonmurtaja

Isot kivet tarjoavat makuualustoja auringonottajille

Lautta rantautuu meren rajaan. Sieltä on noustava ensin yhdet portaat ylös ja sen jälkeen tultava toiset alas.

Aurinko on alkanut paistaa ja auringonottajat ovat levittäytyneet kalliolle

Komeat raidalliset laavakivikalliot tekevät vaikutuksen

Lähden kulkemaan Via Colomboa ylös ja askel askeleelta huomaan väsyväni yhä enemmän. Kaksi viikkoa jatkuvassa liikkeessä oleminen, vaeltelu eri kaupungeissa, on alkanut kantaa veronsa. Jalat ovat käyneet raskaiksi ja kaipaavat lepoa.

Puolessa välissä mäkeä annan periksi. Vetäydyn varjoon, pieneen baariin, tilaan oluen ja jään istumaan niille sijoilleni. Ei minun tarvitse kiivetä enempää, ellen tahdo, vakuutan itselleni. Katselen kuinka muu maailma vaeltaa Via Colomboa milloin ylös, milloin alas ja nautin siitä ettei minun tarvitse mennä minnekään.

Ihmisiä tulee baariin ja lähtee. Katselen ihmisten kasvoja, ilmeitä ja teen huomion, jonka olen tehnyt niin monta kertaa aiemmin turistikohteissa. Todella monet turisteista ovat kärttyisen ja pettyneen näköisiä. Huonotuulisia tai vihaisia. Mietin miten nurinkurista se on. Ensin säästetään rahaa, matkustetaan maailman toiselle puolelle,  ja sitten valitetaan kuumuutta, ihmetellään miten asiat ovat eri tavoin kuin mitä kotona, tai ollaan muuten vain ynseitä. Mietin että näytänkö minäkin samalta, jalkojani baarissa lepuuttaessani. Olen väsynyt, tai jalkani ovat väsyneet, mutta mieli on yhä virkeä.

Toinen huomio on älypuhelimet. Niitä on kaikilla, ja kaikki niitä näpelöivät. Kaikkialla.  Kun näin joskus turistin hymyilevän, hän useimmiten hymyili kännykälleen. Kännykän kautta jaetaan yhteisöllisesti kokemuksia, mutta mietin, että siinä kännykkää näpelöidessä menetetään väistämättä samalla iso osa kokemuksesta.

Kolmas yleinen huomio koskee valokuvausta. Kautta aikojen ovat turistit näpsytelleet kameroitaan matkoillaan. Mutta nykyisin yhä useammalla on kamera kääntynyt matkakohteen tai nähtävyyden sijasta kohti itseä. Selfiet! Jotain nekin kertovat nykyajasta ja sen hedonismista, jossa oma itse on kaiken keskus.

Selfietikkuja myytiin Roomassa liki jokaisessa kadunkulmassa, ja niitä myös paljon käytettiin. Palatessani rantaan silmäni osuivat nuoreen amerikkalaiseen neitoseen. Pelästyin kun näin hänen kasvonsa. Niillä oli outo hirveä krampinomainen irvistys. Hetken ajattelin tytön saaneen sairaskohtauksen. Ennen kuin ymmärsin että hänhän hymyili kännykälleen. Kun kuva oli otettu, tytön kasvoille valahti kivinen, tylsistynyt, tympeä ilme. Mietin miten mukavaa tytön kavereiden on katsella tytön matkakuvia: minä ja Riomaggiore. Minä ja Botticellin Venus. Minä ja Pisan kalteva torni. Ja joka kerta tuo pakotettu hurja irvistys. Hampaat toki olivat valkeat ja moitteettomat.

Olueni juotuani palaan rantaan ja suuntaan yhteysalukselle. Väkeä on jo paikalla paljon, kukaan ei halua myöhästyä viimeisestä lautasta. Meri on alkanut kuohua, aallot lyövät rantaan valkeina pärskeinä. Tietää hieman röykkyistä kotimatkaa, arvelen.

Päästääkseen lautalle on taas noustava ja sitten laskeuduttava lukematon määrä portaita

Pojat kiipeilevät liukkailla rantakallioilla

Riomaggioren korkeuseroja

Iltaa kohden meri on alkanut kuohua

Suuret pärskeet lyövät Riomaggioren kallioihin

Kuten olin arvellutkin, paluumatka mentiin keinuen ja sukeltaen välillä ylös ja alas aalloilla. Istuin kokassa ja nautin hurjasta kyydistä. Laivan sisällä näytti olevan useampikin huonovointinen matkustaja, mutta kokkaan oli valikoitunut meren ja vauhdin ystävät.

Kuvaaminen oli mahdotonta kaikessa keikunnassa. En halunnut kameraa pudottaa mereen, itsestä nyt ei olisi niin väliä ollut.  Pidin kiinni lujasti kaiteesta ja ratsastin aalloilla vauhdista nauttien ja seurasin samalla erästä italialaista miestä ja hänen nuorta hurjapäistä veljentyttöään. Mies oli selkeästi ollut laivoilla aiemminkin. Hän seisoi keskellä kokkaa, mistään kiinni pitämättä. Ja säilytti vaivattomasti tasapainonsa teki laiva millaisia syöksyjä hyvänsä. Teini-ikäinen veljentyttö, aikamoinen villikko, katsoi setäänsä ihailusta silmät säihkyen. Ja yritti nauraen samaa. Mutta laivan tehdessä syvän koukkauksen tai äkillisesti kallistuessa tyttö lennähti aina uudelleen päin penkkejä. Noustakseen setänsä rinnalle, aalloilla ratsastamaan. Mietin että huomenna oli villikkotytöllä mahtavat mustelmat käsissään ja reisissään. Mutta se ei tuntunut villiä pörröpäistä poikatyttöä vaivaavan.

Porto Veneren ilmaantuessa jälleen näköpiiriin merikin on rauhottunut. Ilta-aurinko maalasi Porto Veneren rantakivet ja Pietarin kirkon lämpimillä sävyillä. Totesin jälleen kerran että kyllä Runoilijoiden lahti, Golfo dei Poeti on kaunis!

Byronin grotto lähestyy

Laiva ohittaa Porto Veneren ja Pietarin kirkon

Tämän jälkeen ei olekaan paljoakaan kerrottavaa. Laiva rantautui ja minä lähdin La Spezia Inniin. Pakkasin laukkuni ja valmistauduin huomiseen. Sillä huomenna oli määrä jatkaa matkaa, nyt kohti Sienaa.

Illan viimeinen kuva on La Spezia Innin kävelysillalta kujalle.

Miten kävi? Kulkivatko junat? Pääsinkö perille? Vai jouduinko jonnekin aivan muualla? Siitä seuraavassa osassa lisää. Ciao!

Yksin Italiassa, osa 39: Vernazza - mainos ja todellisuus

Vernazza ja feikit kuvat

Ennen reissuun lähtöä katsoin netistä kuvia Cinque Terrestä. Ja erityisesti Vernazzan kuvat saivat minut vakuuttumaan siitä että kannattaisi lähteä Ligurianmerelle. Netistä löytämissäni kuvissa talot hehkuivat huikeissa väreissä, meri oli turkoosi ja maailma oli kuin satukirjoista suoraan.

Olihan Vernazza kaunis, omalla tavallaan, mutta rehellisyyden nimissä, ei se nyt ihan vastaa kuvia joita siitä on nettiin laitettu. On hieman tullut kuvaajan käytettyä taiteellisia vapauksia.

Taiteilijan näkemys Vernazzasta. Kuva Riomaggioren taideliikkeessä näkemästäni taulusta.

Turismi-infon käsitys Vernazzasta. Kuva kadulla olleesta plakaatista.

Yksi tyypillinen netistä löytynyt kuva Vernazzasta, tämä taisi olla myös jonkun turismisivuston mainoskuva. Ja tätä värimaailmaa löytyi neitstä paljon, myös ihan yksityisiltä valokuvaajilta. On tullut näpyteltyä värikylläisyys-namiskaa oikein urakalla.

Yliväritetyt kuvat tekevät matkaajalle karhunpalveluksen. Kun tulet paikalle, ja toteat todellisuuden toisenlaiseksi, petyt. En sano etteikö Vernazza olisi ollut kaunis kylä, mutta ei se nyt ihan tuollainen ole kuin noissa kolmessa ylimmässä kuvassa.

Tiinan Vernazza

Minun Vernazzani näytti hieman erilaiselta kuin netistä löytämäni kuvat. Tietenkin ilmakin vaikutti, mutta epäilenpä että missään ilmanalassa kylä voisi olla noin värikylläinen kuin mitä yllä olevissa kuvissa.

Ensimmäinen näkymä satamasta

Satamaa ympäröivät talot ovat oikeasti aika kähjäisiä

Vernazzan satama-allasta. Ylhäällä korkeuksissa kulkee vaellusreitti seuraavaan kylään.

Vernazzan kirkko

Turisteja on paljon ja kaikki tuntuvat olevan liikkeessä. Tunnelma on jotenkin levoton.

Liikaa ihmisiä, liikaa hälinää

Kylistä toisiin siirtyessäni huomasin, että jokin tässä kaikessa vaivasi minua. En osannut oikein heittäytyä hetkeen ja tunnelmaan, minulla oli jatkuvasti levoton olo. Nyt jälkikäteen ajateltuna ymmärrän mistä se johtui. Ensinnäkin ihmisiä oli paljon, ahtautuneina kapeille kaduille. Ja kaikki olivat jollain lailla liikkeessä. Tulossa tai menossa lautoille tai juniin. Jonoja, tönimistä. Pelkoa siitä että ei lauttaan mahdu. Paikallisia ei ollut kuin tiskien takana. Kaikki muut olivat turisteja.

Vernazzassa ajattelin käydä jotain syömässä. Ravintoloita sieltä löytyy, useimmat  lauttasataman edessä olevalta aukiolta. Pöydissä kävi kuhina. Kun sivuutin terassipöydät, näin mahtavia hummereita joidenkin lautasilla. Muistin miten virtuaalioppaani Rick Steves oli monisanaisesti maalaillut merenelävien ihanuutta Cinque Terren ravintoloissa. Kurkkasin terassin ulkopuolella olevaa ruokalistaa, mistä selvisivät myös hinnat, ja vihelsin. Ja jatkoin matkaani. Hain, kuten moni muukin, paninin jostain take-away kahvilasta ja jollain muurinpätkällä istuen sen nautin. Hyvää oli tai ainakin vei nälän.

Saatuani nälän tyrehdytettyä vetäydyin sataman aallonmurtajalle. Hain varjopaikan ja istuin alas. Tein nopean skissin luonnoskirjaani ja sitten vain istuin. Olin päättänyt jättää Manarolan väliin. Jatkuva liikkeessä oleminen, laiva-aikataulujen kyttääminen ja lautalle tungoksessa jonottaminen ei tuntunut hyvältä. Annoin yhden lautan mennä ohi ja kun tiesin seuraavan tulevan, lähdin luovimaan laiturille. Seuraava pysähdys tulisi olemaan Riomaggiore.

Yksin Italiassa, osa 38: Paluu Monterossoon

Suurin ja modernein kylistä

Monterosso al Mare on järjestyksessä viimeinen viiden kylän helminauhasta jos katsotaan La Spezian suunnasta. Se eroaa muista kylistä  siinä että sinne on mahdollista tulla myös autolla. Monterossossa on myös Cinque Terren ainoa hiekkaranta, joka kesällä kuvista päätellen kuhisee auringonottajia. Nyt vain harva oli uskaltautunut rantaelämää viettämään.

Vietin Monterossossa tunnin verran. Liikuin nyt kaupungin vanhalla puolella, joka oli huomattavasti mielenkiintoisempi kuin mitä uusi. Näitä kahta kaupunginosaa erottaa toisistaan kallionkieleke ja kulku vanhalta puolelta uudelle käy jalankulkutunnelin kautta. Juna-asema sijaitsee Monterosson uudella puolella.

Aurinkokin alkoi pilkistellä taivaalla ja meri, joka oli aiemmin ollut tummanpuhuva, syttyi taas välimerelliseen turkoosiin hehkuunsa.

Meri kimmeltää. Takana yhteysalus jolla Monterossoon tulin.

Sää muuttuu koko ajan paremmaksi

Meri kuuluu oleellisena osana Monterosson elämään

Kahviloita löytyy joka makuun

Vierailin lyhykäisesti Monterosson kirkossa, jonka mustavalkoisuus niin sisältä kuin ulkoa hämmästytti.

Monterosson kapeita katuja

Kesäisin nämä rannat ovat täynnä auringonottajia. Syyskuussa harva enää rannalle uskaltautui

Tunnin verran Monterossossa vaelleltuani olin valmis nousemaan yhteysalukseen ja jatkamaan matkaani Vernazzaan. Veneitä tuli ja meni tiheästi, mutta suurin osa niistä kuuluivat yksityisille liikennöitsijöille joiden aluksia suuret, useimmiten amerikkalaiset turistiryhmät olivat varanneet omaan käyttöönsä.

Monterossassa mahtui aamutuimaan vielä  liikkumaan, olinhan matkannut sinne päivän ensimmäisellä julkisella yhteyslautalla, mutta päivän mittaan väkimäärä varmasti kasvoi sielläkin, kuten kaikissa Cinque Terren pienissä kylissä.

Aamun seuraava yhteysalus purkaa ensin lastinsa ja sitten lastaa rannalla odottavat turistit uumeniinsa.

Ja näin jää Monterosso al Mare taakse. Kokka kohti Vernazzaa.

Laivamatkailu on kaikin puolin miellyttävää. Näet paljon, haistat meren, aurinkoisenakaan päivänä sinulla ei ole liian kuuma tuulen pöyhiessä hiuksiasi. Olisi tehnyt melkein mieli laulaa: "Hihulihei, huolta nyt ei, merimies käy näin merta päin!"

Yksin Italiassa, osa 37: Merimatka Cinque Terreen

Tähän mennessä tapahtunutta: Tiina on saanut lisäpäivän La Speziaan, johtuen junalakosta. Ylimääräisen päivän hän on viettänyt Runoilijoiden lahdella ja Porto Veneressä. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän lähtee sitten meritse Cinque Terren pikkukyliin.

Merellistä tunnelmaa

Edellispäivän eksymisestä viisastuneena suuntaan sunnuntaiaamuna suoraan kohti La Spezian satamaa. Väkeä on laitureilla jo runsaasti odottamassa päivän ensimmäistä yhteysalusta. Syynä tähän lienee viikonloppu ja tietenkin junalakko, joskin Marian mukaan jotkut Cinque Terreen kulkevat paikallisjunat ovat jääneet lakon ulkopuolelle.

Keli ei aamusella lupaa hyvää. Harmaanvioletteja pilviä roikkuu taivaalla ja sateen uhka leijuu päällä. Asetun kuitenkin luottavaisesti avokannelle nähdäkseni merimatkan aikana mahdollisimman paljon maisemia. Alkumatkasta oli kannella suorastaan kylmä, mutta matkan aikana pilvipeite alkoi jo rakoilla. Päivän mittaan keli vain parani paranemistaan ja koko reissulta palasin jo kauniissa ilta-auringossa.

Naapurilautta Albatros La Spezian satamassa

Ilmat eivät lupaa alkumatkasta kovin hyvää

Laivahyppelyä koko rahalla

Kuten aiemmin olen kertonut, pääsee Cinque Terren viiteen kylään joko junalla tai laivalla. Jos ei ole mahdollisuutta kokeilla molempia, suosittelen ehdottomasti jälkimmäistä. Mereltä aukeaa aivan erilainen mahdollisuus nähdä nuo viisi kylää kauempaa, kokonaisuuksina.

Lippuja on usean hintaisia, riippuen siitä haluaako hypellä kylästä toiseen ja tehdä paluumatkankin veneellä vai ottaako vain yhdensuuntaisen lipun yhteen kylään. Samoin viikolla ja viikonloppuisin on lipuilla eri hinnat. Aamupäivän lähdöt ovat myös kalliimpia kuin iltapäivän liput. Minä valitsin päivän aikana rajattoman matkustamisen mahdollistavan lipun. Mennen tullen meritse ja mahdollisuus pysähtyä neljään eri kylään: Riomaggiore - Manarola - Vernazza - Monterosso. Yksi kylistä, Corniglia jää merimatkaillessa pois laskuista, koska sinne ei ole mahdollista yhteysaluksella rantautua. Sunnuntain kokopäivälippu kustansi 27 euroa. Ja oli joka sentin väärti.

Ligurianmeri ja sen rannat

Aamun lautta ajaa pysähtymättä suoraan kaukaisimpaan viidestä kylästä Monterosso al Mareen, joka oli minulle jo tuttu, sillä olin jo käynyt siellä kaksi päivää aikaisemmin junalla. Silloin oli satanut ja ilmapiiri kylässä oli jotenkin apea. Tänään Monterosso vaikutti aivan eri paikalta. Syynä siihen oli myös se, että kylä on jakautunut selkeästi kahteen osaan, vanhaan kaupunkiiin ja uuteen Monterossoon. Olin käynyt perjantaina vain jälkimmäisessä.

Mutta ennen Monterossoon saapumista ohitetaan ensin Porto Venere ja sen jälkeen neljä muuta kylää: Riomaggiore, Manarola, Corniglia ja Vernazza, jotka kaikki nousevat ylös korkeita vuoria. Maisemat ovat upeat - vaikka ilma ei olekaan paras mahdollinen.

Kartasta näkyy sekä laivan reitti että sisämaassa kulkevat vaellusreitit, joista osa tosin oli suljettu.

Porto Veneren Pietarin kirkko ja Dorian linnoitus jäävät taakse

Porto Veneren kallioita Byronin Grotton kohdalla

Turistit kuvaavat huikeita rantamaisemia

Ensimmäisenä näköpiiriin ilmaantuu Riomaggiore. Sieltä on aiemmin ollut mahdollisuus kulkea lyhyehkö ja helppokulkuinen reitti Manarolaan: kauneudestaan kuulu Rakkauden polku eli Via Dell'Amore. Valitettavasti se on ollut viime vuodet suljettu, kuten myös toinen helpohko reitti Manarolasta Cornigliaan. Syynä ovat olleet aikaisempien vuosien suuret sateet ja niiden tuomat maavyörymät, jotka ovat tehneet reiteistä vaarallisia. Nykyisin kylistä toiseen avoinna olevat reitit nousevat korkealle ja edellyttävät runsaasti kiipeämistä ja hyvää kuntoa. 

Riomaggiore ja Manarola mereltä nähtyinä

Riomaggioren satamaa

Riomaggiorea sivusuunnassa

Riomaggioren jälkeen sukeltaa esiin pieni Manarolan kylä ja heti sen perään Corniglia. 

Laiva lähestyy Manarolan satamaa

Korkeat kalliot ovat pitkälti laavaperäisiä. Takana näkyy porrastettuja viiniviljelyksiä

Manarolan satamaa

Corniglialla ei ole satamaa

Koko Cinque Terren alue, myös meri sen kohdalla, kuuluu nykyisin Unescon maailmanperintölistalle. Eikä ihme.

Corniglia vuorella

Corniglia toiseen suuntaan

Myös Vernazza ohitetaan menomatkalla pysähtymättä

Matkan pää lähestyy, viimeinen viidestä kylästä: Monterosso al Mare ja sen vanhaa osaa

Monterosson uutta kaupunkia

Kallionkieleke erottaa vanhan ja uuden Monterosson toisistaan

Laiva on tullut perille ja hyppään maihin. Aurinko on alkanut jo pilkistellä pilviverhon takaa ja lähden tutustumaan pikaisesti Monterosson vanhaan kaupunkiin. Pikaisesti siksi, että mikäli haluaa kaikissa mahdollisissa kylissä paluumatkalla pysähtyä, ei aikaa jää kuin reilu tunti per kylä. Koska en pidä hopusta, teen päätöksen ja viivyn Vernazzassa pidempään ja jätän vastavuoroisesti Manarolan pois. Mutta ensin kuitenkin siis Monterossoon!