Yksin Italiassa, osa 40: Riomaggiore ja turistin tuskat

Tapahtunut tähän asti: Tiina on matkustanut risteilyaluksella Cinque Terreen. Vieraillut Monterossossa ja Vernazzassa. Ihaillut kyliä mereltä mutta ahdistunut maissa. Turisteja on  ollut sietokyvylle liikaa ja kylissä on vallinnut  jollain lailla levoton tunnelma massojen siirtyillessä lautoilta kyliin ja takaisin lautoille.  Vielä on edessä yksi kylä, ja sitten paluu La Spezia Inn -majapaikkaan, viimeistä kertaa

Riomaggiore ja taas kiipeillään

Värikäs ja mereltä pittoreskin näköinen Riomaggioren kylä oli viimeinen Cinque Terren kylä jossa vierailin. Väkeä oli täälläkin paljon, mutta ilmeisesti illan jo lähestyessä hieman vähemmän kuin mitä päivällä. Aurinko oli alkanut paistaa jo kunnolla ja auringonottajia oli levittäytynyt kylän korkeille laavakivikallioille.

Päästäkseen Riomaggioren pääkadulle, Via Colombolle, joutuu nousemaan ja laskeutumaan portaita useampaan kertaan. Lautta jättää matkaajan alas meren rajaan. Siitä on kivuttava monen monta porrasta päästäkseen mereltä pois. Tämän jälkeen on laskeuduttava suunnilleen sama määrä portaita, minkä jälkeen huomaat olevasi jälleen meren rajassa ja Via Colombon alussa. Ja tästä on eteenpäin vain yksi suunta: ylös.

Riomaggiore mereltä nähntynä. Tarinan mukaan kalastajat maalasivat Cinque Terressä oman talonsa muista poikkeavalla värillä erottaakseen sen mahdollsimman kaukaa mereltä.

Riomaggioren aallonmurtaja

Isot kivet tarjoavat makuualustoja auringonottajille

Lautta rantautuu meren rajaan. Sieltä on noustava ensin yhdet portaat ylös ja sen jälkeen tultava toiset alas.

Aurinko on alkanut paistaa ja auringonottajat ovat levittäytyneet kalliolle

Komeat raidalliset laavakivikalliot tekevät vaikutuksen

Lähden kulkemaan Via Colomboa ylös ja askel askeleelta huomaan väsyväni yhä enemmän. Kaksi viikkoa jatkuvassa liikkeessä oleminen, vaeltelu eri kaupungeissa, on alkanut kantaa veronsa. Jalat ovat käyneet raskaiksi ja kaipaavat lepoa.

Puolessa välissä mäkeä annan periksi. Vetäydyn varjoon, pieneen baariin, tilaan oluen ja jään istumaan niille sijoilleni. Ei minun tarvitse kiivetä enempää, ellen tahdo, vakuutan itselleni. Katselen kuinka muu maailma vaeltaa Via Colomboa milloin ylös, milloin alas ja nautin siitä ettei minun tarvitse mennä minnekään.

Ihmisiä tulee baariin ja lähtee. Katselen ihmisten kasvoja, ilmeitä ja teen huomion, jonka olen tehnyt niin monta kertaa aiemmin turistikohteissa. Todella monet turisteista ovat kärttyisen ja pettyneen näköisiä. Huonotuulisia tai vihaisia. Mietin miten nurinkurista se on. Ensin säästetään rahaa, matkustetaan maailman toiselle puolelle,  ja sitten valitetaan kuumuutta, ihmetellään miten asiat ovat eri tavoin kuin mitä kotona, tai ollaan muuten vain ynseitä. Mietin että näytänkö minäkin samalta, jalkojani baarissa lepuuttaessani. Olen väsynyt, tai jalkani ovat väsyneet, mutta mieli on yhä virkeä.

Toinen huomio on älypuhelimet. Niitä on kaikilla, ja kaikki niitä näpelöivät. Kaikkialla.  Kun näin joskus turistin hymyilevän, hän useimmiten hymyili kännykälleen. Kännykän kautta jaetaan yhteisöllisesti kokemuksia, mutta mietin, että siinä kännykkää näpelöidessä menetetään väistämättä samalla iso osa kokemuksesta.

Kolmas yleinen huomio koskee valokuvausta. Kautta aikojen ovat turistit näpsytelleet kameroitaan matkoillaan. Mutta nykyisin yhä useammalla on kamera kääntynyt matkakohteen tai nähtävyyden sijasta kohti itseä. Selfiet! Jotain nekin kertovat nykyajasta ja sen hedonismista, jossa oma itse on kaiken keskus.

Selfietikkuja myytiin Roomassa liki jokaisessa kadunkulmassa, ja niitä myös paljon käytettiin. Palatessani rantaan silmäni osuivat nuoreen amerikkalaiseen neitoseen. Pelästyin kun näin hänen kasvonsa. Niillä oli outo hirveä krampinomainen irvistys. Hetken ajattelin tytön saaneen sairaskohtauksen. Ennen kuin ymmärsin että hänhän hymyili kännykälleen. Kun kuva oli otettu, tytön kasvoille valahti kivinen, tylsistynyt, tympeä ilme. Mietin miten mukavaa tytön kavereiden on katsella tytön matkakuvia: minä ja Riomaggiore. Minä ja Botticellin Venus. Minä ja Pisan kalteva torni. Ja joka kerta tuo pakotettu hurja irvistys. Hampaat toki olivat valkeat ja moitteettomat.

Olueni juotuani palaan rantaan ja suuntaan yhteysalukselle. Väkeä on jo paikalla paljon, kukaan ei halua myöhästyä viimeisestä lautasta. Meri on alkanut kuohua, aallot lyövät rantaan valkeina pärskeinä. Tietää hieman röykkyistä kotimatkaa, arvelen.

Päästääkseen lautalle on taas noustava ja sitten laskeuduttava lukematon määrä portaita

Pojat kiipeilevät liukkailla rantakallioilla

Riomaggioren korkeuseroja

Iltaa kohden meri on alkanut kuohua

Suuret pärskeet lyövät Riomaggioren kallioihin

Kuten olin arvellutkin, paluumatka mentiin keinuen ja sukeltaen välillä ylös ja alas aalloilla. Istuin kokassa ja nautin hurjasta kyydistä. Laivan sisällä näytti olevan useampikin huonovointinen matkustaja, mutta kokkaan oli valikoitunut meren ja vauhdin ystävät.

Kuvaaminen oli mahdotonta kaikessa keikunnassa. En halunnut kameraa pudottaa mereen, itsestä nyt ei olisi niin väliä ollut.  Pidin kiinni lujasti kaiteesta ja ratsastin aalloilla vauhdista nauttien ja seurasin samalla erästä italialaista miestä ja hänen nuorta hurjapäistä veljentyttöään. Mies oli selkeästi ollut laivoilla aiemminkin. Hän seisoi keskellä kokkaa, mistään kiinni pitämättä. Ja säilytti vaivattomasti tasapainonsa teki laiva millaisia syöksyjä hyvänsä. Teini-ikäinen veljentyttö, aikamoinen villikko, katsoi setäänsä ihailusta silmät säihkyen. Ja yritti nauraen samaa. Mutta laivan tehdessä syvän koukkauksen tai äkillisesti kallistuessa tyttö lennähti aina uudelleen päin penkkejä. Noustakseen setänsä rinnalle, aalloilla ratsastamaan. Mietin että huomenna oli villikkotytöllä mahtavat mustelmat käsissään ja reisissään. Mutta se ei tuntunut villiä pörröpäistä poikatyttöä vaivaavan.

Porto Veneren ilmaantuessa jälleen näköpiiriin merikin on rauhottunut. Ilta-aurinko maalasi Porto Veneren rantakivet ja Pietarin kirkon lämpimillä sävyillä. Totesin jälleen kerran että kyllä Runoilijoiden lahti, Golfo dei Poeti on kaunis!

Byronin grotto lähestyy

Laiva ohittaa Porto Veneren ja Pietarin kirkon

Tämän jälkeen ei olekaan paljoakaan kerrottavaa. Laiva rantautui ja minä lähdin La Spezia Inniin. Pakkasin laukkuni ja valmistauduin huomiseen. Sillä huomenna oli määrä jatkaa matkaa, nyt kohti Sienaa.

Illan viimeinen kuva on La Spezia Innin kävelysillalta kujalle.

Miten kävi? Kulkivatko junat? Pääsinkö perille? Vai jouduinko jonnekin aivan muualla? Siitä seuraavassa osassa lisää. Ciao!

Nepalin ihmemaa, osa 8: Pashupatinath 1 - Raadollista oheiselämää

Synkein kuvasarjani ja kertomukseni kahdessa erässä tulee Pashupatinathista, polttohautauksistaan kuuluisasta temppelialueesta, joka sijaitsee pyhän Bagmati-joen rannalla. Se on yhtäältä suuri ulkoilmakrematorio, mutta toisaalta myös hindujen tärkeimpiä pyhiä paikkoja.

Synkeys tarinaan tulee siitä valtavasta ristririitaisuudesta, mitä tämä polttohautausareena mielessäni herätti. Se oli outo, monin tavoin henkisesti sairas paikka - ja ennen kuin lukija hyppää ajatuksissaan kuvittelemaan, että polttohautaus itsessään olisi ollut mieltäni järkyttävä, voin kertoa, ei todellakaan, ennemminkin päin vastoin.

Mutta kaikki muu mikä paikkaan liittyi: lika, turistit, henkisesti sairaat lapset, lehmät ja härät, ns. pyhät miehet, liimanhaistelijat ja agressiiviset apinat, ne järkyttivät mieltä. Eritoten kun samaan aikaan itse seurasi harrasta ja ennen kaikkea arvokkuudella suoritettua polttohautaustoimitusta toiselta puolen jokea.

Myös sade, harmaa, jatkuva, veltto auttoi tunnelmaan pääsemisessä. Tämä reissu otti henkisesti voimille, mutta myös sekin oli tehtävä. Millään muotoa en olisi tätä jättänyt väliin.

Jaan tämän postauksen kahteen osaan: Pashupatinathin ristiriitaisuuden kuvaus yhtäältä ja toisaalta erään polttohautauksen kuvallinen kuvaus alusta lähes loppuun astu. Varoitus: tämä postaus ja varsinkin seuraava ja sen sisältö voivat järkyttää herkkää mieltä.

Aloitan kuitenkin tarinan kuvalla, joka ei ole minun ottamani. Vohkin sen Wikipediasta. Tältä tämä tärkeä temppelialue ja ulkoilmakrematorio näyttävät turistikuvissa. Omat kuvani tulevat sitten perässä:

Pashupatinath on laaja alue, johon kuuluu muutamainenkin tärkeä hindutemppeli, jonne ei-hinduilla ei ole asiaa. Näiden ohella alueella on Kuolevien talo, jonne kärrätään ihmisiä viimeisissä henkihievereissä. Kukaan sinne viety ei sieltä elävänä poistu. Ei, vaikka paranisi. (Ikinä ei silmieni verkkokalvolta häviä näkymä, jossa erään polttohautauksen aikana polttolaiturien poikki kulkee kolmen väsyneen ihmisen seurue, nuori äiti, pieni lapsi ja isoisä. Retuuttaen raskasta taakkaa, kangasnyyttiä, josta retkottaa yksi jalka ulos. He olivat matkalla Kuoleman talolle.)

Temppelien ja Kuoleman talon ohella alueen keskuksen muodostaa likaisen Bagmati-joen rannalla olevat polttolaitturit, joissa lopullinen polttohautaus tapahtuu.

Joen rannalla on myös kivisiä majoja, eräänlaisia minitemppeleitä ns. vaeltaville pyhille miehille. Ja joessa köyhät, henkisesti sairaat lapset siilaavat jokeen heitettyjä vainajien jätteitä, toivoen löytävänsä jostain vaatteisiin piiloitettuja rahoja tai muuta arvotavaraa.

Pashupatinath nähtynä takavasemmalta

Polttolaitturit, joissa polttohautuksen viimeinen vaihe suoritetaan. Sadepäivä ei ole hyvä päivä kremaatiolle.

Pienet kiviset majat toimivat ns. pyhien miesten majapaikkoina

Saastainen Bagmati, Nepalin häpeäpilkku ja samalla yhtä lailla pyhä joki, joka laskee Gangesiin

Pashupatinath on myös turistinähtävyys. Turisteilla on oikeus seistä joen toisella reunalla ja pällistellä joen yli hautajaisseremoniaa ja vainajan polttamista. Ja missä turistit, siellä myös helppoheikit, joka on ainoa termi jolla voin ns. pyhiä miehiä eli sadhuja kutsua.

Sadhu - tuo hieno pyhä mies?

Aloitetaan tämän visuaalisen spektaakkelin purku ns. pyhistä miehistä eli sadhuista, jotka ovat mieltäni arvelluttaneet aina siitä lähtien kun edellisellä kerralla olimme Nepalissa, ja joita hengailee Pashupatinathissa pilvin pimein. Keitä he ovat? Eksoottiset rajut äijät, jotka hengailevat temppeleillä, sivelevät kehonsa tuhkalla, pukeutuvat mitä oudoimpiin asusteisiin, kasvattavat partojaan ja rastalettejään ja päivä pitkät polttelevat pilveä ja vaativat rahaa turisteilta kuvaamisestaan.

Kysyin sadhuista useammaltakin nepalilaiselta. Miksi he ovat pyhiä? Miten heistä on valikoitunut pyhiä? Ovatko he pyhiä? Ja jos he ovat, miksi minusta tuntuu että he ovat vain typeriä huumeveikkoja ja pellejä, joiden ainut tarkoitus on vedättää turisteja. En pystynyt aistimaan mitään pyhää heidän lähellään. Vain suurta vastenmielisyyttä.

Rehellisimmän vastauksen antoi ystävämme Sunil. Pyhäksi mieheksi voi ryhtyä kuka tahansa. Joka päättää itse olevansa pyhä. Suurin osa Kathmandun temppelien pyhistä miehistä on intialaista roskasakkia, joka on keksinyt helpon tavan hankkia elanto. Ja mikäpä se on sadhun ollessa, turistien ilona, ja jokaisesta valokuvasta rahaa vaatien. (Ja sen voin kertoa, että tässä olivat muuten pilvellä päänsä pehmeiksi polttaneet pyhät miehet tarkkoja. Jos kamera räpsähtää niin että sadhu sen näkee, on seurauksena vaatimus palkkiosta. Ja mitä ikinä sadhulle rahaa annat, se ei ole koskaan riittävästi. Ja jos et anna, kuten minä en yhdelle pyhälle miehelle antanut, saa jopa raajarikkoinen kainalosauvojen varassa notkuva sadhu vauhtia kinttuihinsa. Oranssipukuinen pelle juoksi perässämme varmaan puoli kilometriä rahaa vaatien, kainalosauvat vaan ilmassa heiluen.)

Pyhät miehet parhaalla paraatipaikalla

Sadhu-koristelua hiuksissa

Ja eikun pössyttelemään!

Tämä on keksinyt vetää apinanaamarin nassuunsa - ja tälle me ihan maksettiinkin kuvasta

Turistit - nuo kaikkialle ehtivät antropologiset maailmanmatkaajat?

Pashupatinath on turistirysä. Kaikilta maailman kolkilta tänne saapuu väkeä ihmettelemään miten barbaarista on polttohautaus. He maksavat sisäänpääsylipun ja asettuvat joen toiselle puolelle päivittelemään hindulaista seremoniaa. Harva jaksaa sitä seurata pitkään - moni pitkästyy ja vielä harvempi jaksaa seurata toimitusta alusta loppuun.

Myönnän että olin siellä minäkin. Ja muiden turistien lailla maksoin pääsylipun ja seurasin seremoniaa - ja myös kuvasin sen, joskin mahdollisimman kaukaa hienotunteisesti kera teleobjektiivin. Sieluani rauhottaakseni jotenkin kuvittelen, että tarkoitusperäni olivat sittenkin hieman ylevämmät kuin vaikka sen erään japanilaisen wanna-be-geishan, joka oli saapunut paikkalle vain ja ainoastaan tullakseen kuvatuksi eksoottisessa ympäristössä. Joka nopeasti pitkästyi kun valokuvaava poikaystävä hetkeksikään suuntasi kameransa muualle kuin tähän Nousevan Auringon Maan prinsessaan. Kuka niistä kuolleista. Ota kuva. Nyt.

Minä olen tähti. Minä olen kaunis. Ota kuva.

Pashupatinath on siis turistinähtävyys. Mutta yhtä lailla se on pyhä paikka hinduille, jotka tulevat sinne saattamaan vainajan viimeiselle matkalle - ennen seuraavaa. Muistaa täytyy, että lähtö hindulaisessa ajattelussa on vasta alku uudelle matkalle.

Pashupatinath on likainen pyhättö, se on täynnä helppoheikkejä, sadhuja ja tökeröitä tirkistelijöitä. Matkamuistokauppiaita ja saanko-olla-oppaanne -yrittäjiä. Paikalliset työttämät tai ajankäytön vuoksi muuten vapautetut tulevat tänne myös aikaansa viettämään ja ehkä elämän kiertokulkua miettimään. Turistien seassa vaeltelevat itsetietoiset pyhät lehmät ja härät. Koirat jolkottavat molemmin puolin jokea etsien ruokaa itselleen. Sekavat, alueella asuvat ja liimaa imppaavat lapset vaeltavat jokirantaa etsien sieltä kuolleiden aarteita. Ja apinat, nuo pyhät karvanaamat, ovat täällä suuria ja vihaisia. Ne loikkivat katoilta toisille, paukuttavat kattopeltejä ja pelottelevat ihmisiä.

Sateenvarjon alta on somaa katsoa miten vainajaa käsitellään

Pian alkaa polttajaiset, mutta turistit ovat kärttyisiä huonosta ilmasta

Turisteja, lehmiä, koiria, härkiä -- ja kaiken keskellä mies joka kantaa selässään kaappia. Surrealismia parhaimmillaan.

Miten siis voin sanoa täysin sydämin, että tämä on matkakohde, jota ei pidä valveutuneen matkaajan sivuuttaa?

Koska yhtä lailla, kaiken karmean ja likaisen ja tuhnuisen ohella se antaa mahdollisuuden nähdä jotain arvokasta, hienoa ja ainutlaatuista. Joka laittaa ihmisen miettimään arkea suurempia asioita. Suorastaan iankaikkisuutta.

Siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää.

Kuten engelsmannit sanovat: stay tuned! - Pysykää kanavilla!