Nepalin ihmemaa, osa 25: Haikeat hyvästit

Viimeinen aamu tutuksi käyneessä hotellihuoneessa. Katselemme parvekkeelta naapureita ja mietimme kuinka hyvin opimme heidän tapansa ja arkirutiininsa tuntemaan. Teemme vielä lyhyen kierroksen Thamelissa, noudamme teettämämme t-paidat alakerran räätäliltä. Käymme Bishnun hotellilla jättämässä hänellekin hyvästit.

Sunil tulee ojentamaan minulle lähtölahjan, messinkisen vajran, tuon salamaniskun kaltaisen symbolisen onnenkalun, jonka hän sanoo olevan hindulaisessa mytologiassa naisjumalan ase. Hän kertoo sen suojelevan  kotia. Olen liikuttunut niin etten tiedä mitä sanoisin.

Palaamme viimeistä kertaa huoneeseemme ja sanomme hyvästit sille. Hyvästi pieni parvekkeemme, mainio vuoteemme, surkea nettiyhteys.

Keräämme tavaramme ja raahustamme reppujen ja laukkujen kanssa alakertaan, missä hyvästelemme hotellin henkilökunnan. Sunilin, Sushilin ja Lokeshin. Amitin ja Sagarin ja Rameshin. Siivojarouvat, joiden kanssa meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta joiden sydämelliset hymyt tulivat meille tutuiksi kuukauden aikana.

Huone 303 - niin tutuksi käynyt

Sunil toimistossaan soittaa puolestamme Air Indiaan

Sagar ja Sushil respassa

Kimmo odottaa taksia, Sunilin toimisto selän takana

Matkapakaasit odottavat taksia

Tunnelma on haikea, ja kaikki muistuttavat siitä, että meidän täytyy tulla pian takaisin. Nauramme ja kerromme vitsejä, eron haikeutta helpottaaksemme. Minä ajattelen rationaalisesti että hyvästien jättö on hotellin henkilökunnalle jokapäiväistä rutiinia, mutta lähtijälle ainutkertainen kokemus. Silti, minusta tuntuu että ystäviksi käyneiden backyardilaisten haikeus oli sekin aitoa. "I will miss you" sanoo Sushil. Sunil ei sano mitään, mutta näen saman hänen katseessaan. Ja varmasti, saman lauseen saattoi lukea meidänkin kasvoiltamme.

Ensimmäinen ja samalla viimeinen kuva meistä kolmesta yhdessä.

Taksi tulee, Backyardin henkilökunta asettautuu ryhmäkuvaan. Kaikki jäävät portaille vilkuttamaan kun nousemme taksiin. "Byeeeee, byeeee, come back soon!" Minä heilutan taksin ikkunasta, ja viimeiseksi sanoikseni huudan taksin jo alkaessa lähteä liikkeelle: "Hei kundit, te olette mahtavia! Pyytäkää Sunililta lisää liksaa!" Valtava naurunremakka saattelee taksia liikkeelle. En näe nauraako Sunil, hotellin johtaja, kaikkien mukana, mutta jos tunnen Sunilia yhtään, niin nauraa.

Taksi vie meidät kentälle. Kuljemme turvatarkastusten läpi. Sitten odottelemme ja odottelemme kentän odotussalissa. Käytämme viimeiset rupiamme limsaan ja vesipulloon. Ja odottelemme. Lopulta lentokenttäbussi noukkii meidät ja vie Air Indian koneeseen. Suuntana Intia ja New Delhi.

Tiina lentokenttäbussissa. Paluu on alkanut.

Kone nousee, se kaartaa Himalajan vuorijonon yli ja minulla on mahdollisuus viimeisen kerran hyvästellä tuo suuri ja mahtava vuorijono. Ja se heiluttaa minulle takaisin: Namaste! Pyhin minussa tervehtii pyhintä sinussa.

Nepalin ihmemaa, osa 24: Viimeinen päivä suurella Bodnathilla

Ja niin koittaa viimeinen kokonainen päivä Nepalissa. Olemme palanneet edellisiltana Pokharasta, tavanneet ystävämme Sunil Manandharin ja vaihtaneet kuulumisia. Vielä on aikaa yksi päivä ja sitten lähtö. Jo kauan sitten olemme luvanneet viettää viimeisen päivän Sunilin kanssa. Olemme kaikki samaa mieltä siitä, että olemme ehtineet vietttää aivan liian vähän aikaa yhdessä.

Paikaksi valitsemme Kathmandun hienoimman nähtävyyden: suuren ja pyhän Bodnathin, buddhistisen maailman tärkeimmän pyhän paikan (usein myös Boudha,  Bouddhanath tai Bauddha). 

Bodnathin merkitys buddhalaisille ja varsinkin tiibettiläisille on valtava. Tiibetin ja Lhasan jäätyä Kiinan kansantasavallan kaikentuhoavan vasaran alle on Kathmandun Bodnathista tullut buddhalaisen maailman pyhin paikka. Nykyinen 14. Dalai Lama, kunnioitettu Tenzin Gyatso asuu itse Intiassa, Dharamshalassa, mistä hän on saanut poliittisen turvapaikan. Vaikka Dharamshalaa kutsutaankin pikku-Tiibetiksi, on Bodnath kuitenkin noussut tiibetin buddhalaisten keskukseksi.

Bodnathin keskellä on Bodnathin stupa, tuo valkea vaikuttava rakennus, jonka alla sanotaan olevan Kassapa Buddhan jäänteet. Pyöreän valkean stupan ympärille ovat kerääntyneet temppelit ja luostarit, tiibetiksi gompat, joita on yli viisikymmentä.

Bodnathin syntyajasta ei ole tarkkaa selvyyttä, se sijoittuu eri tarinoissa n. 400-600 jälkeen ajanlaskumme alun. Se on yksi suurimmista koko maailmassa, ja arvatenkin Swayambhunathin apinatemppelin ohella Kathmandun suosituin turistinähtävyys. Niinpä suuren stupan ympärille levittäytyy myös ravintoloita ja matkamuistopuoteja.

Bodnath siis koostuu turisteista ja pyhiinvaeltajista, niin tavallisista tiibettiläisistä kuin buddhistimunkeista, jotka kiertävät stupaa myötäpäivään. Kulkiessaan he pyörittävät rukouspyöriä, joihin kaikkiin on kaiverrettu om ma ni pad me hum -mantra. Kierrosten ja rukousten laskemisen apuvälineenä toimii rukousnauha, jota pyhiinvaeltajat käsissään pyörittävät. Ilman täyttää suitsukkeiden ja voilamppujen tuoksu sekä tiibettiläinen meditaatiomusiikki, jota tarjoilevat lähistön levykaupat.

Bodnath kaikessa komeudessaan

Buddhan kaikkialle näkevät silmät

Suuri Bodnath ja tuhannet rukousliput, joissa niissäkin om ma ni pad me hum -manta kirjoitettuna yhä uudelleen

Tiibettiläisnainen pyörittää rukousmyllyjä ja helminauhaa jossa on 108 helmeä

Tiibettiläistemppelien värikylläistä koristelua ja puuleikkauksia

Buddhalaistemppelin koristeltu ovi

Osa elämän syntyä ja kiertoa kuvaavasta maalauksesta temppelin seinässä

Osa seinämaalausta

Suuri rukouspyörä

Valtava metallikello

Munkit kiertävät Bodnathia auringolta suojautuen

Tiibettiläisnaisten perinnepukuun kuulu suorakaiteen muotoinen esiliina

Munkki ja nunna kiertämässä stupaa

Rukousliput liehuvat tuulessa

Temppeli ja sen parveke

Munkki tähyää kohti stupaa temppelin kattoterassilta

Koska stupaa pestiin ja kalkittiin, oli osa rukousliinoista laskettu hetkeksi maahan

Temppeli ja valtava metallikello hieman eri suunnasta nähtynä

Me kierrämme stupaa kuumassa päivässä. Ja juttelemme Sunilin kanssa mitä erilaisimmista aiheista, joita tämä pyhä paikka tuo mieleen. Tulee puhe kumartamisesta ja nöyrtymisestä; yksi buddhalaisten munkkien nöyrtymisrituaaleista edellyttää maahan heittäytymistä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja minulle tulee mieleen se, kuinka aikidoa harrastaessani alussa oli vaikea asettua polvilleen ja kumartua maahan asti uudelleen ja uudelleen. Dojolle saapuessa. Vastustajan kohdatessa. Ja kamppailun loputtua. Sunil ei tiedä mikä tai mitä aikido on. Yritän selittää.

Kauan käyttämättömät sanat: dojo, ukemi, tatami, hakama tuntuvat ensin suussa vierailta. Ja hapuilen yrittäessäni selittää aikidon perusfilosofiaa. Mutta mitä enemmän asiasta puhun, sitä paremmin sanat ja niiden takana oleva filosofia palaavat mieleeni. Ja äkkiä koen jonkinlaisen valaistumisen. Aikidossa ja buddhalaisuudessa on niin paljon samaa, vaikka niiden synnyinseudut ovat eri. Innostun yhä enemmän selittämään aikidon väkivallattomuuden prinsiippiä. Ei ole vihollista, on vain oikealta tieltä harhautunut lähimmäinen. Sitä miten aikido edellyttää kaikesta agressiosta luopumista; vihaisena et voi suorittaa liikettä, tekniikkaa keveästi, onnistuen. Vain tyhjentämällä mielen, vapautumalla kaikesta vihasta ja löytämällä oman sisäisen voiman, ki'n, syntyy hyvää aikidoa. Ai-ki-do on sananmukaisesti käännettynä harmonian (ai) ja voiman (ki) tie (do). Olen innoissani ja voisin jatkaa aiheesta vaikka kuinka pitkään, mutta Kimmon ja Sunilin ilmeet sanovat: "Kiitos, oli mielenkiintoista, mutta eiköhän jo vaihdettaisi aihetta."

Puhumme uskonnoista enemmänkin. Ihmettelen hinduismia ja toivon ettei Sunil loukkaannu vaikka kysyn hänen jumalistaan,  miksi ne ovat niin verenhimoisia ja edellyttävät yhä nykypäivinä viattomien eläinten uhrauksia jumalten lepyttämiseksi tai suotuisana pitämiseksi. Miksi uskontoon kuuluu pelottelu, veri ja peräsuolenpätkät - sananmukaisesti.

Puhumme nepalilaisesta suvaitsevaisuudesta ja uskontojen sekaantumisesta. Ja puhumme me paljon muustakin. Näin päivä kuluu kuin huomaamatta, jutellen ja stupaa kiertäen. Kokemuksia ja ajatuksia vertaillen, välillä ihan vain niitä näitäkin jutellen.

Sunil ja Kimmo

Tiina ja Kimmo Bodnathilla

Kultaiset ristikkäiset vajrat, samat jotka minulla on vuorilta tiibettiläismiehiltä ostamassani kaulakorussa

Kauriit ovat tiibettiläistemppelien symboleja

Lisää rukouspyöriä

Pyhiinvaeltajia, turisteja, puluja, temppeleitä, kauppoja ja ravintoloita - sitä kaikkea on Bodnath

Ulkoportin koristelua, sen takana on taas maallinen maailma

Palaamme Bodnathilta hotellille. Me alamme pakata. Ja Sunil alkaa valmistella henkilökuntansa kanssa meille lähtiäisillallista joka nautitaan hotellin kattoterassilla, meille niin tutulla. Aluksi olimme puhuneet siitä että minne lähdemme syömään, mikä olisi sopivan hieno paikka. Ja yhdessä totesimme, että hienompaa paikkaa kuin Backyardin oma terassi ei olekaan.

Ilta koittaa, kiipeämme rakkaalle terassillemme ja sinne on meille katettu pitkä pöytä. Kynttilät palavat, kokki Amit häärii keittiössä, Lokesh toimii tarjoilijana, innoissaan ja taas suloisen ujona. Ruoka on taivaallisen hyvää. Se on dal bhaatia, tuota Nepalin kansallisruokaa, josta olemassa yhtä monta versiota kuin on kokkia. Vaikka perusainesosat ovat aina samat.

Ilta on iloinen, mutta yhtä lailla haikea. Näin nopeasti kaikki päättyi. Juuri kun olemme oppineet toisemme tuntemaan, täytyy meidän taas erota.

Lähes täysi kuu valaisee illallistamme, ystävyys ja hyvä mieli valaisee kasvomme. Ilta on unohtumaton, vaikka niin kovin täynnä tietoa erosta. Välimatka on pitkä Nepalin ja Viron välillä vaikka apuna olisi tietokoneet ja skypet ja facebookit. Mikään ei korvaa aitoa todellista yhdessäoloa.

Illallinen on katettu, Kimmo tarkistaa kamerastaan onko kuva ateriasta onnistunut. Sunil odottaa.

Lokesh tarjoilee ja Kimmo kuvaa lisää herkkuateriaa

Sunil vakavana

Ilta kuluu nopeasti hyvässä seurassa. Juttua riittää, mutta lopulta aika loppuu.

Ja niin sanomme hyvät yöt ja palaamme huoneeseemme. On vielä paljon pakattavaa. Huominen lähtö nousee pakosta mieleen, ei ehdi miettiä mennyttä iltaa. On mietittävä paluuta - sillä se ei ole mikään pyrähdys takaisin kotipesään vaan vie lähes kaksi vuorokautta.

Nepalin ihmemaa, osa 9: Pashupatinath 2 ja erään elämän loppu

Pashupatinathinatin ristiriitaisuus syntyy siitä, että yhtäältä se on likainen turistirysä, ja toisaalta hinduille pyhä paikka, jossa saattaa vainajat seuraavalle matkalle. Minulla oli mahdollisuus seurata yhtä hautajaistoimitusta alusta lähes loppuun asti. Yritin tehdä sen niin hienotunteisesti kuin mahdollista, kaukaa ja teleobjektiivia käyttäen. Silti en voinut välttää tunnetta, että tirkistelin jotain hyvin yksityistä perhetapahtumaa. Mutta en tehnyt sitä vain uteliaisuudesta tai mielenkiinnosta, vaan yritin samalla ymmärtää mitä näin.

Polttohautaus kuulostaa länsimaisesta barbaariselta - sitä se ei kuitenkaan ole. Se on rationaalinen ja hygieeninen käytäntö maassa jossa maata on vähän ja väkeä paljon. Pashupatinathissa opin myös että se on yhtä arvokas ja vainajaa kunnioittava toimitus kuin hautaus missä tahansa ns. sivistyneessä maailmassa. (Mikä sinällään on sanana paradoksi - kun otetaan huomioon Aasian monituhatvuotinen kulttuuriperintö, mikä oikeuttaa meidät länsimaalaiset ylipäätänsä kutsumaan omaa maailmankolkkaamme "sivistyneeksi maailmaksi"!)

Hinduismin perusajatuksia on usko sielunvaellukseen. Niinpä kuolema ei ole loppu vaan uuden alku. Kun vainaja poltetaan on kyse vain sielun kuljetusastian hävittämisestä. Silti hautajaiset voivat olla hyvin tunteellinen tapahtuma - hyvästijättö rakkaalle on raskasta ja tunteellista vaikka uskoisi hänet tapaavansa myös seuraavassa elämässä. Kyyneleiltä ei näissäkään hautajaisissa vältytty.

Seitsemän vuotta sitten seurasimme pienen lapsen polttohautauksen loppua. Lapsen asettelua halkovuoteelleen, peittelyn märkiin kaisloihin ja polttamisen, joka kestää ruumiin koosta riippuen kolmesta neljään viiteen tuntiin. Kun vainajasta ei ole jäljellä kuin tuhkat, ne lakaistaan pyhään Bagmati-jokeen joka kuljettaa ne lopulta Gangesiin.

Tällä kertaa pääsimme katsomaan myös sitä miten vainaja valmistellaan tälle matkalle - olin jo kirjoittaa "viimeiselle matkalle", mutta siitähän ei hinduismissa ole kyse. Miten huolellisesti ja arvokkaasti pitkä seremonia suoritetaan. Ja mietimme hiljaa itseksemme että tämä konkreettinen vainajan kohtaaminen voi olla surun käsittelyn kannalta huomattavasti terapeuttisempaa kuin meidän tapamme piilottaa vainaja perheen katseilta puuarkkuun ja nopeasti kuopata se maan uumeniin.

Ainakin seuraamamme polttohautaus suoritettiin puhtaasti oman perheen ja suvun voimin. Emme nähneet ainuttakaan pappia paikalla. Sitähän emme voi tietää mitä ennen varsinaista polttohautausta oli jo tapahtunut. Ehkä vainaja oli siunattu ennen sitä, mahdollisesti juuri Pashupatinathin kultakattoisessa temppelissä.

Ehkä vainaja oli viettänyt viimeiset hetkensä polttolaiturien viereisessä Kuoleman talossa. Hindut uskovat, että mikäli sielu erkanee ruumiista mahdollisimman lähellä Shivalle omistettua temppeliä, se auttaa vainajaa sielunvaelluksessa ja takaa paremmat lähtökohdat seuraavaan elämään.

Huomasin eilen miettiväni, että miten polttohaudataan yksinäiset ihmiset, joilla ei ole perhettä tai sukua. Onko heitä varten olemassa hautaustoimistoja? Miten heidät poltetaan? Ja sitten huomasin miettiväni, että onko Nepalissa edes yksinäisiä ihmisiä, samalla tavalla kuin mitä meillä? Vanhuksia, jotka unohdetaan ja hylätään yksinäisyyteen neljän seinän sisälle. Onko sellainen Nepalissa edes mahdollista?

Nepalilaisuuteen liittyy hyvin vahva perhe-, suku- ja heimosidonnaisuus. Käsite "perhe" on hyvin laaja - veljiä ja sisaria eivät ole vain biologiset sisarukset, vaan veljeyskäsite saattaa käsittää koko suvun, kylän, joskus jopa laajemmankin maantieteellisen alueen. Ja perhe ja suku tukevat ja auttavat toisiaan, ne muodostavat sen sosiaalisen verkoston, jonka meillä korvaa sosiaalihuolto ja viranomaiset. Maassa jossa sosiaalihuoltoa ei ole nimeksikään, tämä onkin ainoa vaihtoehto pitää huolta heikoimmista, lapsista, vanhuksista tai sairaista.

Mutta tämä riittäköön alkupuheeksi. Alla kuvakooste näkemästämme polttohautauksesta. En osaa kertoa enempää näkemästäni, ja kaikki kommenttini perustuvat puhtaasti näköhavaintoihin, ei tietoon.

Bagmati-joki jakaa alueen niin että turistit ovat toisella rannalla, Pashupatinathin kultakattoinen temppeli, Kuoleman talo ja polttolaiturit toisella puolen. Kuvassa näkyvät pienet kivimajat ovat vaeltavien pyhiinvaeltajien majataloja.

Vainaja on nostettu laiturille lepäämään. Takana Pashupatinathin kultakattoinen temppeli. Oikealla oleva valkoinen talo (portaat, punaiset markiisit ja koira portaiden päässä) on Kuoleman talo.

Vainajan kasvot on peitetty ja niitä ja koko kehoa verhoavat onnea tuottavat kehäkukkaseppeleet

Sukulaismiehet alkavat valmistaa vainajaa viimeisille hyvästeille - naiset pysyvät hieman sivustalla katosten alla

Vainaja nostetaan erityiselle kiviluiskalle puhdistamista varten

Vainajan jalat lepäävät Bagmati-joessa. Kalju mies punaisessa Adidas-takissa on lähisukulainen, koska hän on ajanut päänsä kaljuksi surun merkiksi. Yleistä on myös se, että hiukset leikataan vasta varsinaisen polttohautauksen jälkeen.

Myös kasvot puhdistetaan pyhällä Bagmati-joen vedellä

Alkaa vainajan viimeiset valmistelut, sitä varten perheen miehet levittävät valkeat verhot vainajan suojaksi.

Tämän toimituksen aikana vainajan kasvot ja jalat värjätään oransseiksi

Vainajan jalat ovat saaneet oranssin värin

Vainaja on tähän asti maannut kasvot joen ylävirtaan. Nyt hänet käännetään toisin päin.

Vainaja on valmis kohtaamaan sukulaisensa viimeisen kerran. Miehet pesevät joessa käsistään oranssin värin.

Suku kiertää vainajan myötäpäivää hyvästellen hänet

Miehet auttavat leskeä jonka suru on suuri ja itku lohdutonta

Kun kaikki sukulaiset ovat hyvästelleet vainajan peitetään hänet valkoisiin käärinliinoihin ja kehäkukkaseppeleihin

Vainaja viedään kulkueessa pesupaikalta varsinaiselle polttolaiturille. Naiset heittävät riisiä ja Kuoleman talolla luuhailevat pienet pojat, häiriintyneet ja häiriköivät, yrittävät saada riisiä kiinni.

Kuoleman talon pojat eivät piittaa naisten itkusta tai ihmisten surusta vaan juoksentelevat ees taas kulkueen ympärillä

Vainajaa lasketaan polttopuiden päälle

Suuri apina hyppelee kattopelleillä ja rämisyttelee niitä agressiivisesti

Vainaja on laskettu polttopuiden päälle

Turistit vastarannalta seuraavat tapahtumaa

Vainajan oranssit liinat lasketaan jokeen, jotta ne kulkeutuisivat aina Gangesiin asti. Todellisuudessa ne kulkeutuvat noin viisi metriä ennen kuin Kuoleman talon pojat ne noukkivat ylös ja etsivät kankaiden poimuista rahaa tai muita vainajan matkaan laitettuja arvoesineitä, joiden pitäisi tuottaa onnea tuonpuoleisessa.

Ja nyt kun kuvaa katson tarkemmin huomaan, että kuvan vasempaanreunaan on ilmestynyt kuusi valkeanaamaista turistia. Turisteiksi heidät tunnistaa, paitsi kasvoista niin siitä, että tumma lyhyttukkainen nainen on saapunut  paikalle shortseissa. Nepalissa missä koskaan eivät naiset esiiny polvet tai olkapäät paljaina. Hän tulee kuokkimaan toisten hautajaisiin, vain hinduille tarkoitetulle alueelle ja hänen pukukoodinsa vastaa samaa kuin joku tulisi suomalaisiin hautajaisiin kuokkimaan bikinit päällä.

Koirat ja pyhät lehmät ja sonnit seikkailevat turistien keskellä vastarannalla

Tuli on sytytetty. Rovion ympärillä olevia Bagmatisssa kasteltuja kaisloja ja heiniä käytetään vainajan peittämiseen ja savun synnyttämiseen

Lieskat nuolevat kaisloja ja alkavat synnyttää savua, joka lopulta verhoaa palavan vainajan

Pyhä lehmä saapuu paikalle

Savupilari alkaa nousta ja hiljalleen hajoaa pitkin laitureita

Koko polton aikana lisätään vainajan päälle kaisloja, ilman täyttää savun tuoksu, muita tuoksuja ei synny

Turistien ohella myös paikalliset saapuvat paikalle miettimään elämää ja kuolemaa

Tässä vaiheessa me poistuimme. Kuten alussa kerroin, itse polttaminen kestää useamman tunnin ja sen päätöksenä melko vähäeleisesti tuhkat lakaistaan jokeen. Laituri siivotaan seuraavia varten.

Edelliskerralla oli polttohautauksia käynnissä useampia ja melkein kaikki laituripaikat olivat käytössä. Lienikö sää syynä siihen, että nyt vain yhdellä laiturilla oli toimintaa. Pieni poika, joka olisi halunnut olla oppaamme kertoi että polttohautauksia suoritetaan 24 tuntia vuorokaudessa - eli nämä laiturit toimivat kiireisimpinä päivinä varsinaisena jätehuoltolaitoksena - näin hindulaisittain ajateltuna. Keho on sittenkin vain jätettä, vain sielulla on merkitystä.

Miettiessäni loppulausetta tälle hieman tummasävyiselle tarinalle huomasin mielessäni alkavan hyräilevän erästä aiheeseen sopivaa laulunpätkää. Ja niinpä päätän tämän jutun tuolla laulunpätkällä - eikä tarkoitukseni todellakaan ole rienata, vaikka laulu onkin kansantaiteilija Irwin Goodmanin ralli:

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää...