Yksin Italiassa, osa 40: Riomaggiore ja turistin tuskat

Tapahtunut tähän asti: Tiina on matkustanut risteilyaluksella Cinque Terreen. Vieraillut Monterossossa ja Vernazzassa. Ihaillut kyliä mereltä mutta ahdistunut maissa. Turisteja on  ollut sietokyvylle liikaa ja kylissä on vallinnut  jollain lailla levoton tunnelma massojen siirtyillessä lautoilta kyliin ja takaisin lautoille.  Vielä on edessä yksi kylä, ja sitten paluu La Spezia Inn -majapaikkaan, viimeistä kertaa

Riomaggiore ja taas kiipeillään

Värikäs ja mereltä pittoreskin näköinen Riomaggioren kylä oli viimeinen Cinque Terren kylä jossa vierailin. Väkeä oli täälläkin paljon, mutta ilmeisesti illan jo lähestyessä hieman vähemmän kuin mitä päivällä. Aurinko oli alkanut paistaa jo kunnolla ja auringonottajia oli levittäytynyt kylän korkeille laavakivikallioille.

Päästäkseen Riomaggioren pääkadulle, Via Colombolle, joutuu nousemaan ja laskeutumaan portaita useampaan kertaan. Lautta jättää matkaajan alas meren rajaan. Siitä on kivuttava monen monta porrasta päästäkseen mereltä pois. Tämän jälkeen on laskeuduttava suunnilleen sama määrä portaita, minkä jälkeen huomaat olevasi jälleen meren rajassa ja Via Colombon alussa. Ja tästä on eteenpäin vain yksi suunta: ylös.

Riomaggiore mereltä nähntynä. Tarinan mukaan kalastajat maalasivat Cinque Terressä oman talonsa muista poikkeavalla värillä erottaakseen sen mahdollsimman kaukaa mereltä.

Riomaggioren aallonmurtaja

Isot kivet tarjoavat makuualustoja auringonottajille

Lautta rantautuu meren rajaan. Sieltä on noustava ensin yhdet portaat ylös ja sen jälkeen tultava toiset alas.

Aurinko on alkanut paistaa ja auringonottajat ovat levittäytyneet kalliolle

Komeat raidalliset laavakivikalliot tekevät vaikutuksen

Lähden kulkemaan Via Colomboa ylös ja askel askeleelta huomaan väsyväni yhä enemmän. Kaksi viikkoa jatkuvassa liikkeessä oleminen, vaeltelu eri kaupungeissa, on alkanut kantaa veronsa. Jalat ovat käyneet raskaiksi ja kaipaavat lepoa.

Puolessa välissä mäkeä annan periksi. Vetäydyn varjoon, pieneen baariin, tilaan oluen ja jään istumaan niille sijoilleni. Ei minun tarvitse kiivetä enempää, ellen tahdo, vakuutan itselleni. Katselen kuinka muu maailma vaeltaa Via Colomboa milloin ylös, milloin alas ja nautin siitä ettei minun tarvitse mennä minnekään.

Ihmisiä tulee baariin ja lähtee. Katselen ihmisten kasvoja, ilmeitä ja teen huomion, jonka olen tehnyt niin monta kertaa aiemmin turistikohteissa. Todella monet turisteista ovat kärttyisen ja pettyneen näköisiä. Huonotuulisia tai vihaisia. Mietin miten nurinkurista se on. Ensin säästetään rahaa, matkustetaan maailman toiselle puolelle,  ja sitten valitetaan kuumuutta, ihmetellään miten asiat ovat eri tavoin kuin mitä kotona, tai ollaan muuten vain ynseitä. Mietin että näytänkö minäkin samalta, jalkojani baarissa lepuuttaessani. Olen väsynyt, tai jalkani ovat väsyneet, mutta mieli on yhä virkeä.

Toinen huomio on älypuhelimet. Niitä on kaikilla, ja kaikki niitä näpelöivät. Kaikkialla.  Kun näin joskus turistin hymyilevän, hän useimmiten hymyili kännykälleen. Kännykän kautta jaetaan yhteisöllisesti kokemuksia, mutta mietin, että siinä kännykkää näpelöidessä menetetään väistämättä samalla iso osa kokemuksesta.

Kolmas yleinen huomio koskee valokuvausta. Kautta aikojen ovat turistit näpsytelleet kameroitaan matkoillaan. Mutta nykyisin yhä useammalla on kamera kääntynyt matkakohteen tai nähtävyyden sijasta kohti itseä. Selfiet! Jotain nekin kertovat nykyajasta ja sen hedonismista, jossa oma itse on kaiken keskus.

Selfietikkuja myytiin Roomassa liki jokaisessa kadunkulmassa, ja niitä myös paljon käytettiin. Palatessani rantaan silmäni osuivat nuoreen amerikkalaiseen neitoseen. Pelästyin kun näin hänen kasvonsa. Niillä oli outo hirveä krampinomainen irvistys. Hetken ajattelin tytön saaneen sairaskohtauksen. Ennen kuin ymmärsin että hänhän hymyili kännykälleen. Kun kuva oli otettu, tytön kasvoille valahti kivinen, tylsistynyt, tympeä ilme. Mietin miten mukavaa tytön kavereiden on katsella tytön matkakuvia: minä ja Riomaggiore. Minä ja Botticellin Venus. Minä ja Pisan kalteva torni. Ja joka kerta tuo pakotettu hurja irvistys. Hampaat toki olivat valkeat ja moitteettomat.

Olueni juotuani palaan rantaan ja suuntaan yhteysalukselle. Väkeä on jo paikalla paljon, kukaan ei halua myöhästyä viimeisestä lautasta. Meri on alkanut kuohua, aallot lyövät rantaan valkeina pärskeinä. Tietää hieman röykkyistä kotimatkaa, arvelen.

Päästääkseen lautalle on taas noustava ja sitten laskeuduttava lukematon määrä portaita

Pojat kiipeilevät liukkailla rantakallioilla

Riomaggioren korkeuseroja

Iltaa kohden meri on alkanut kuohua

Suuret pärskeet lyövät Riomaggioren kallioihin

Kuten olin arvellutkin, paluumatka mentiin keinuen ja sukeltaen välillä ylös ja alas aalloilla. Istuin kokassa ja nautin hurjasta kyydistä. Laivan sisällä näytti olevan useampikin huonovointinen matkustaja, mutta kokkaan oli valikoitunut meren ja vauhdin ystävät.

Kuvaaminen oli mahdotonta kaikessa keikunnassa. En halunnut kameraa pudottaa mereen, itsestä nyt ei olisi niin väliä ollut.  Pidin kiinni lujasti kaiteesta ja ratsastin aalloilla vauhdista nauttien ja seurasin samalla erästä italialaista miestä ja hänen nuorta hurjapäistä veljentyttöään. Mies oli selkeästi ollut laivoilla aiemminkin. Hän seisoi keskellä kokkaa, mistään kiinni pitämättä. Ja säilytti vaivattomasti tasapainonsa teki laiva millaisia syöksyjä hyvänsä. Teini-ikäinen veljentyttö, aikamoinen villikko, katsoi setäänsä ihailusta silmät säihkyen. Ja yritti nauraen samaa. Mutta laivan tehdessä syvän koukkauksen tai äkillisesti kallistuessa tyttö lennähti aina uudelleen päin penkkejä. Noustakseen setänsä rinnalle, aalloilla ratsastamaan. Mietin että huomenna oli villikkotytöllä mahtavat mustelmat käsissään ja reisissään. Mutta se ei tuntunut villiä pörröpäistä poikatyttöä vaivaavan.

Porto Veneren ilmaantuessa jälleen näköpiiriin merikin on rauhottunut. Ilta-aurinko maalasi Porto Veneren rantakivet ja Pietarin kirkon lämpimillä sävyillä. Totesin jälleen kerran että kyllä Runoilijoiden lahti, Golfo dei Poeti on kaunis!

Byronin grotto lähestyy

Laiva ohittaa Porto Veneren ja Pietarin kirkon

Tämän jälkeen ei olekaan paljoakaan kerrottavaa. Laiva rantautui ja minä lähdin La Spezia Inniin. Pakkasin laukkuni ja valmistauduin huomiseen. Sillä huomenna oli määrä jatkaa matkaa, nyt kohti Sienaa.

Illan viimeinen kuva on La Spezia Innin kävelysillalta kujalle.

Miten kävi? Kulkivatko junat? Pääsinkö perille? Vai jouduinko jonnekin aivan muualla? Siitä seuraavassa osassa lisää. Ciao!

You're so vain - turhamaisesta yhteiskunnasta

Turhamaisuus ja itsetehostus ovat avainsanoja tämän ajan arvomaailmalle.

Yhä useamman nuoren, ja ei aina niin nuorenkaan, päämäärä elämässä on olla tunnettu. Sen sijaan, että päämääränä olisi tehdä jotain, jonka kautta henkilöstä tulee kuuluisa, on päämäärä itse kuuluisuus. Ja tilaisuuksia tähän tietenkin on tarjolla. Televisio tursuaa, niin Suomessa kuin Virossa, muista niin sanotuista läntisistä sivistysvaltioista puhumattakaan, erilaisia Big Brother -tyyppisiä ohjelmia, joissa tavalliset ihmiset, joilla ei ole sinänsä mitään näyttöä tai osaamista oikein millään elämän osa-alueella, pääsevät esille.

Mikä saa ihmiset janoamaan julkisuutta, tunnettuutta? Raha? Vai turhamaisuus ja itsetehostus?

Aloitin kirjoituksen toteamalla että julkisuushakuisuus on tyypillistä omalle ajallemme. Ja totean perään, ettei tuo turhamaisuus ole kuitenkaan vain tämän aikakauden tuote.

Mikä tuo tällaiset ajatukset mieleen? Kerron:

Carly Simon, amerikkalainen 60- ja 70-luvulla erityisesti vaikuttanut kirjoittaja-laulaja sävelsi ja sanoitti vuonna 1972 kappaleen: You're so vain (suom. Olet niin turhamainen). Joka oli mukava kappale, joka nousi nopeasti listoille ja pysyi siellä pitkään niin USA:ssa kuin Englannissakin.

Laulu kertoo miehestä, joka on rikkonut Carlyn sydämen. Ja sen tunnettu ja uteliaisuutta kutkuttava kertosäkeistö menee:

You're so vain

You probably think this song is about you

You're so vain

I'll bet you think this song is about you

Don't you? Don't you?

(suom. Olet niin turhamainen, että arvaan sinun kuvittelevan, että tämä laulu kertoo sinusta)

Sinänsä vallan nokkela sanoitus.

Carly Simon ei ole koskaan kertonut kenestä laulu kertoo. Ja tätä on arvuuteltu nyt jo 38 vuotta! Turhamaisista turhamaisimmat, kuten Warren Beatty, ovat julistaneet olevansa laulun kohde. Muita kandidaatteja ovat olleet Kris Kristoffersen ja Mick Jagger. Ja moni moni muukin on ollut vitivarma, että laulu kertoo juuri hänestä.

Voiko olla enää surkuhupaisampaa!!! Turhamaiset ihmiset kisaavat ja väittelevät siitä kuka heistä voisi olla tuo Turhamaisuuden Ikoni.

Miksi tämä juuri nyt tulee mieleeni? Kerron:

Viime viikolla Carly Simon paljasti että tulevalla albumillaan hän tulee kuiskaamaan henkilön nimen kappaleen instrumentaaliosuuden aikana. Ja tämä oli Uutispommi!!!

Kun avasin CNN-uutiskanavan nettisivut 28.2.2010 aamulla lukeakseni lisää Chileä ravistuttaneesta 8.8 asteen maanjäristyksestä, oli CNN:n  pääuutinen se, että Carly Simon (ehkä) paljastaa 38 vuoden jälkeen, ketä laulu koski. Vasta kakkosuutisena oli yksi maailmanhistorian voimakkaimmista maanjäristyksistä, joka vaikutti ja tulee vaikuttamaan miljoonien ihmisten elämään.

Puhuttaessa turhamaisesta yhteiskunnasta!

Rouva Valokuvaaja häätäpinöissä

Häät, joista kerroin ja joissa minulla on ilo ja kunnia valokuvata hääpari ja koko häätouhu alkuvarusteluista loppumetreille, lähenevät. Ja jännitys nostaa päätään.

Valokuvauksen puolesta olen nyt tehnyt tarvittavat hankinnat ja esivalmistelut. Tahtoo sanoa, hankkinut uuden tripodin, ja siihen laukun, sekä pari neljägigaista muistikorttia kaksigigaisten ohelle. Lähden liikkeelle siis kolmen kameran voimin – varma on aina varmaa. Kameroiden akut ja patterit ovat nyt ladatut ja laturit pakattu laukkuun. Joten ei muuta kuin kuvaamaan.

Kun varsinainen työvarustus oli saatu kuntoon, alkoi sitten tärkeämpien asioiden pohdinta, ja esiin nousi tuo iankaikkinen kysymys: mitä itselle päälle. Miten virolaisiin häihin pukeudutaan? Nämähän ovat ensimmäiset virolaiset hääni. Juhlavaa pitäisi olla, mutta ei liian juhlavaa – olenhan siellä töissä, en niinkään juhlimassa.

Päätin kutoa häihin kauniista hopea-kulta-harmaasta langasta sievän mekon. Ja näin tein. Kudoin, kudoin, kudoin. Istuin telkkarin ääressä ja kudoin hieman lisää. Aamulla silmät sikkarassa herättyäni ensimmäisenä tartuin jälleen kutimeen ja jatkoin kutomista. Niskaa pakotti, selkää särki, mutta sormet vilistivät puikoilla.

Toissa päivänä tekele oli sitä paljon valmis että sitä saattoi sovittaa. Puikoilla mekko oli kaunis, keveä, ja juhlava. Mutta minä ja mekko emme olleet yhtensopivat.

Alaston totuus, tai tässä tapauksessa puettu totuus oli, että näytin paksulta siinä. Pullukalta. Vatsa pömpötti ja takamuskin muistutti olemassaolostaan.

Pyörin peilin edessä ja vaikka miten vedin vatsaani sisään, ei asu ollut, kuten äitini tapaa sanoa ’pukeva’.

Seurasi paniikki! Mitä nyt päälle!!!! Ei siis auttanut kun lähteä kauppoihin, ja löysinkin paikallisesta second hand -pikkupuodista mielestäni siistin pitkän vaalean puuvillaisen puolihameen, joka on riittävän pitkä ollakseen juhlava, ja riittävän eleetön ollakseen huomaamaton. Puuuh. Saatoin jälleen hengittää.

Seuraavaksi alkoi pähkäily hiuksista – nekin ovat kesän jälkeen tuulen tuivertamat ja kaikkea muuta kuin ’pukevat’. Onneksi apuun tuli luottokampaajani Astrid Otepään Perejuuksuurista, ja Astrid sai mahdutettua minut eilen tiukkaan aikatauluunsa. Ja nyt on hiukset leikatut ja värjätyt ja olen niihin tyytyväinen.

Astrid osallistuu myös häihin, on luvannut tehdä aamulla morsiamen kampauksen ja hoitaa suvun muutkin naiset siinä sivussa. Ja Astrid lupasi sipaista hiukseni keveälle nutturalle, joten asia kunnossa.

Tässä Rouva Valokuvaajan uusi frisyyri monesta kulmasta kuvattuna.







Huomenna sitten starttaan liikkeelle, mukanani kamerat ja tripodi ja uusi pää.

Ensin bussilla Tallinnaan, jonne minua tullaan vastaan ja sieltä sitten Sauen kartanolle. Olen katsonut kuvia netistä, ja paikka vaikuttaa fantastisen romanttiselta. Luulisi olevan helppo löytää hyviä kuvakulmia, romanttisia näkymiä ja kauniita taustoja.

Sään pitäisi myös suosia, ainakin toistaiseksi on luvattu pelkkää auringonpaistetta , mikä onkin tärkeää ulkokuvaukselle. Tätäkin olen jännittänyt . Viime päivinä on satanut aika lailla, mutta tänään jo paistaa. Ja samaa luvataan huomiselle.

Olen aivan innoissani! Kivaa! Jännää! Vaihtelua!

Kerron sitten miten meni. Pitäkää peukkuja.

Ei parta pahoille kasva

Ei parta pahoille kasva, eikä turpajouhet joutaville

Perheeseemme on ilmestynyt Ronjan ja Latten rinnalle nyt kolmas karvanaama.

Ei, emme ole äkkiseltään lisännyt talouttamme uudella nelijalkaisella, näissä kahdessa riittää yllin kyllin tekemistä.

Johtokunnan miespuolinen jäsen, tuo alfa-susi nimeltään Kimmo on kasvattanut itselleen parran. Minä olen projektia katsellut sivusta, hiljaa itsekseni hymyillen.

Mistä moinen asia tuli Kimmolle mieleen, on minulle yhä arvoitus. Kimmo ei sanottavammin trendien perässä hyppele, ei tutki Beckhamin hiustyylejä tai vaatekaappia. Ja paljasleukaisena on koko ikänsä esiintynyt.

Tässä Kimmo vielä siloposkisena

Ennen joulua aloin kuitenkin huomata, että Kimmon suun liepeille oli levittäytynyt epämääräistä karvoitusta, ja asiaa kysyessäni Kimmo hieman kiusaantuneena naurahti, että ajattelinpa tässä kasvattaa itselleni parran. Sopiiko se sinulle?

Miksi ei sopisi, värjäänhän minäkin surutta hiuksiani, kaikista muista naisellisista hullutuksista puhumattakaan. Minua vain hiljaa itsekseni nauratti tämä uusi piirre Kimmossa, jonkinlainen vaivihkainen miehinen turhamaisuus, halu parantaa tai muuttaa omaa ulkonäköään.

Ensimmäiset viikot suu oli ruokottoman näköinen, sanalla sanoen. Erinäisiä epämääräisiä karvoja pukkasi esiin sieltä täältä, osa harmaita, osa mustia. Aloin miettiä, lieneekö tämä karvankasvatusprojekti sittenkään niin viisas. Mieleeni nousi mielikuvia metsien miehistä, ruokkoamattomista hanttapuleista sateisina päivinä torin reunamilla. Pidin mielikuvat ominani ja sivusta katselin miten Kimmo kävi puolihuolimattomasti kurkkimassa kasvojaan peilistä, mietteliäänä siveli sekalaisia karvojaan, rapsutteli ja silitteli.

Ilmeisesti pokerinaamani ei kuitenkaan pitänyt täysin, sillä toisella partaviikolla Kimmo kiirehti lohduttamaan minua. Oli lukenut netistä ohjeita; ensimmäiset kolme viikkoa karvavärkin pitää saada kasvaa kunnolla, ennen kuin sitä voi alkaa siistiä ja rajata. Olin iloinen, ettei meillä ollut mitään merkittävää menemistä, kutsuja tai tapaamisia tiedossa.

Toisella partaviikolla huomasin myös, että suukottelu kävi hankalaksi. Parta ja eritoten huulen yläpuolinen viiksikasvu oli kuin teräsharjasta. Kaivatessani aviomiehen tuttua tulisuudelmaa törmäsinkin teräsharjaan, joka raapi minua. Autsch!

Alkoi parta- ja viiksikarvojen pehmennysoperaatio. Netistä oli jälleen löytynyt ohje: jokaisen pesun jälkeen tulee viikset ja parta käsitellä hiusbalsamilla. Ja näin tapahtui. Mietin itsekseni miltä mahtaa näyttää Linkama suihkussa, kasvot hiusbalsamilla peitettynä. Nauratti, mutta pidin huvittuneisuuteni omana tietonani.

Joulun alusviikolla piipahti luoksemme Kadri, joka Kimmon nähdessään purskahti nauruun. ”Kas teile on tulnudki Jouluvana!” tämä ilakoi. (Eli: Onko joulupukki tullutkin teille?) Kimmo hämillisenä nuorta partaansa sukimaan: ”Hmph, niin, ajattelin tässä vähän kokeilla josko saisin kasvatettua itselleni parran."

Kolmannella viikolla alkoi Kimmo muistuttaa Ago Kiveä, meidän otepääläistä tuttavaamme, 75-vuotiasta boheemia taiteilijaa, jonka tuotemerkkinä on upea pitkä harmaa parta. Ago on ihana ihminen, mutta ei ehkä kuitenkaan se, jonka haluan aamulla vierestäni löytää.

Passitin Kimmon parturiin, partaa leikkauttamaan ja siistimään. Pelkäsin, että muutoin alan pahimmassa tapauksessa nähdä unia ZZ Top-miehistä.

Kuva Wikipedian public domain galleriasta

Mutta kuka osaa leikata partaa? Leikkaavatko parturit edes partoja nykyisin? Onko koko parturi-nimi aikansa elänyt. Pitäisikö partureiden vaihtaa nimensä hiuksureiksi? Kampaaja kampaa, hiuksuri leikkaa hiuksia.

Pienellä soittokierroksella selvisi, että kyllä partoja vieläkin täällä leikataan, mutta se ei ole partureiden jokapäivästä työtä. Tilasimme ajan Tarton parhaimpiin lukeutuvasta kampaamo-parturiliikkeestä.

Nyt Kimmon parta on siis siistitty, ja ilmeisesti mies siistii sitä päivittäin, suihkun yhteydessä. Asiaa tiedusteltuani kuulin, että myös päivittäinen parran balsamihoito kuuluu aamutoimiin.

Ja tältä mies näyttää nykyisin:

Kaksi karvanaamaa ihmettelevät toisiaan

Veljekset kun ilvekset

Olen tätä parrankasvatusoperaatiota seuratessani alkanut miettiä parran olemusta yleisemminkin. Mistä se kertoo, onko se viehättävä vai ei? Tunnen useita parrakkaita miehiä, enkä ole aiemmin asiaa ajatellut sen enempää. En sitä, että parta on valinta, sitä hoidetaan ja vaalitaan ja leikataan ja muotoillaan samalla tavalla kuin me naiset hoidamme, vaalimme ja leikkaamme hiuksiamme.

Parralla siis täytyy olla tarkoitus. Miksi muuten ryhdyttäisiin näin hankalaan projektiin. Mikä tuo tarkoitus on, sitä en ole itselleni selvittänyt. Peittää itsensä? Tuoda itseään esiin?

Siis, parrakkaat blogini lukijat, kertokaa miksi teillä on parta! Ja naiset, kertokaa te puolestanne mitä te ajattelette parroista, ovatko ne viehättäviä, lisäävätkö vai vähentävätkö ne mielestänne miehen vetovoimaa. Sana on vapaa!