Häät, joista kerroin ja joissa minulla on ilo ja kunnia valokuvata hääpari ja koko häätouhu alkuvarusteluista loppumetreille, lähenevät. Ja jännitys nostaa päätään.
Valokuvauksen puolesta olen nyt tehnyt tarvittavat hankinnat ja esivalmistelut. Tahtoo sanoa, hankkinut uuden tripodin, ja siihen laukun, sekä pari neljägigaista muistikorttia kaksigigaisten ohelle. Lähden liikkeelle siis kolmen kameran voimin – varma on aina varmaa. Kameroiden akut ja patterit ovat nyt ladatut ja laturit pakattu laukkuun. Joten ei muuta kuin kuvaamaan.
Kun varsinainen työvarustus oli saatu kuntoon, alkoi sitten tärkeämpien asioiden pohdinta, ja esiin nousi tuo iankaikkinen kysymys: mitä itselle päälle. Miten virolaisiin häihin pukeudutaan? Nämähän ovat ensimmäiset virolaiset hääni. Juhlavaa pitäisi olla, mutta ei liian juhlavaa – olenhan siellä töissä, en niinkään juhlimassa.
Päätin kutoa häihin kauniista hopea-kulta-harmaasta langasta sievän mekon. Ja näin tein. Kudoin, kudoin, kudoin. Istuin telkkarin ääressä ja kudoin hieman lisää. Aamulla silmät sikkarassa herättyäni ensimmäisenä tartuin jälleen kutimeen ja jatkoin kutomista. Niskaa pakotti, selkää särki, mutta sormet vilistivät puikoilla.
Toissa päivänä tekele oli sitä paljon valmis että sitä saattoi sovittaa. Puikoilla mekko oli kaunis, keveä, ja juhlava. Mutta minä ja mekko emme olleet yhtensopivat.
Alaston totuus, tai tässä tapauksessa puettu totuus oli, että näytin paksulta siinä. Pullukalta. Vatsa pömpötti ja takamuskin muistutti olemassaolostaan.
Pyörin peilin edessä ja vaikka miten vedin vatsaani sisään, ei asu ollut, kuten äitini tapaa sanoa ’pukeva’.
Seurasi paniikki! Mitä nyt päälle!!!! Ei siis auttanut kun lähteä kauppoihin, ja löysinkin paikallisesta second hand -pikkupuodista mielestäni siistin pitkän vaalean puuvillaisen puolihameen, joka on riittävän pitkä ollakseen juhlava, ja riittävän eleetön ollakseen huomaamaton. Puuuh. Saatoin jälleen hengittää.
Seuraavaksi alkoi pähkäily hiuksista – nekin ovat kesän jälkeen tuulen tuivertamat ja kaikkea muuta kuin ’pukevat’. Onneksi apuun tuli luottokampaajani Astrid Otepään Perejuuksuurista, ja Astrid sai mahdutettua minut eilen tiukkaan aikatauluunsa. Ja nyt on hiukset leikatut ja värjätyt ja olen niihin tyytyväinen.
Astrid osallistuu myös häihin, on luvannut tehdä aamulla morsiamen kampauksen ja hoitaa suvun muutkin naiset siinä sivussa. Ja Astrid lupasi sipaista hiukseni keveälle nutturalle, joten asia kunnossa.
Tässä Rouva Valokuvaajan uusi frisyyri monesta kulmasta kuvattuna.
Huomenna sitten starttaan liikkeelle, mukanani kamerat ja tripodi ja uusi pää.
Ensin bussilla Tallinnaan, jonne minua tullaan vastaan ja sieltä sitten Sauen kartanolle. Olen katsonut kuvia netistä, ja paikka vaikuttaa fantastisen romanttiselta. Luulisi olevan helppo löytää hyviä kuvakulmia, romanttisia näkymiä ja kauniita taustoja.
Sään pitäisi myös suosia, ainakin toistaiseksi on luvattu pelkkää auringonpaistetta , mikä onkin tärkeää ulkokuvaukselle. Tätäkin olen jännittänyt . Viime päivinä on satanut aika lailla, mutta tänään jo paistaa. Ja samaa luvataan huomiselle.
Olen aivan innoissani! Kivaa! Jännää! Vaihtelua!
Kerron sitten miten meni. Pitäkää peukkuja.
