Sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä

Jotain muuta, vaihteeksi, kuin remppa-asiaa, joskin sitäkin on tulossa.

Luin tässä taannoin, en muista mistä tai kenen tutkimuksiin pohjautuvan väitteen siitä, että sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä. Suurennuslasin alla oli Facebook, mutta yhtä lailla samaa 'sosiaalistumista' lietsovat Twitter ja koko Blogistania olivat keskustelussa mukana.

Uutisessa siteerattu sosiologi/psykologi/asiantuntija oli sitä mieltä, että sosiaalisen median mahdollisuus itseilmaisuun koukuttaa ja johtaa pikkuhiljaa egon ja sielun vaurioihin. Jokaisen pitää saada äänensä kuuluville, oli sitten todellista sanottavaa tahi ei.

Artikkelin mukaan ihminen alkaa hamuamaan 'ystävyyksiä', 'huomiota' ja 'reaktioita'. Saadakseen näitä peukutuksia tai vasta-twiittejä hän joutuu myös jakamaan huomiota ja kommentteja toisille. You scratch my back and I scratch yours -menetelmällä. Sillä eroituksella, että päivä päivältä, viikko viikolta omaa selkää kutiaa jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Luin uutisen ja kävin jopa linkin kautta lukemassa koko asiantuntija-artikkelin. Ja jäin sitä miettimään.

Olenko minä sosiaalisen median tuottama hirviö tai ehkä sellaiseksi tulemassa?

Totta on, että kirjoitan blogia, bloggaan paljon, ja nautin siitä että blogilla on lukijoita. Kommentit ovat aivan parasta, mutta kävijätilastotkin kelpaavat heikon paikan tullen. Kuvittelen, että minulla on viesti maailmalle, ja kuvittelen että minua kuunnellaan. Jalosti olen ajatellut, että lukijat ikäänkuin velvoittavat minua kirjoittamaan hieman harkitummin.

Blogia voi siis puolustella - kun sitä verrataan Facebookiin ja vielä enemmän Twitteriin - että siinä on kirjoittajalla mahdollisuus pidemmälti selvitellä syntyjä syvijään. Blogiin ei vain rääkäistä nopeita 140 kirjainpäästöjä, kuten esimerkiksi Twitterissä, vaan se vaatii hieman enemmän aikaa ja vaivaa kirjoittajalta. Ehkä matkan varrella, kirjaimia toistensa perään naputellessa ajatuskin ehtii kirjoittajan matkaan mukaan.

Varmaa on, oli niin tai näin, että sosiaalinen media vie ihmisiltä aikaa. Se on varsinainen aikasyöppö. Miten moni asia jää tekemättä, kun on tärkeämpää tuottaa  tekstiä ja seurata muita. Jos ei muuten niin ainakin siksi, että varmistaa jälleen oman kiinnostavuuden.

Miten meistä tuli tällaisia oman elämämme narsistisia sankareita? Joille ei riitä sankaruus sellaisenaan, vaan jotka odottavat saavansa muiden ihailua. Ja jos ei ihailua, niin anakin huomiota. Miten meistä tuli nettilehtien kommentoijia, mielipiteen ilmaisijoita ja  muodostajia, oli sitä mielipidettä sitten edes hölöpuheen tilkkeeksi?!

Hölöpuhe on minun sanani. Vihapuhe taas on tuttu termi. Ja jotenkin, näiden helppojen sosiaalisten väylien kautta on sitä kuuluisaa vihapuhetta helppo harjoittaa. Kun voi kerrankin pauhata omaa pahaa oloaan - siitä kai on kyse - ja siirtää se homojen tai islamistien tai ryssien tai ruåtsalaisten tai EU:n syyksi. Jokaiselle oma väylänsä.

Sosiaalinen media - kun tarkemmin ajattelee, on sanana jo täysin nurinkurinen. Kuinka sosiaaliseksi mahdollisuus jakaa netissä omia ajatuksiamme tekee meidät? Miettikää! Hölöpuhetta, vihapuhetta, paljastelua ja saarnausta?! Katsokaa minun kaalipiirakkaani! Eikö se ole herkullinen? Minun täytyy olla hyvä äiti tai vaimo kun tällaisen olen saanut aikaiseksi. Kommentoikaa! Kehukaa! Ja kersat kauemmaksi kun äiti kuvaa!

Olen läheltä päässyt seuraamaan useampaakin tapausta, jossa ihminen vaikuttaa netissä jatkuvasti yhä sosiaalisemalta ulospäin,vaikka todellisuudessa on kiertynyt yhä sulkeutuneemmaksi tosielämässä. Koti, perhe, reaalimaailma ikään kuin katoavat - tärkeämpää on esiintyä sosiaalisessa mediassa menestyvänä, naarmuttomana ja raikkaana. Voittajana. Kun koti, perhe, sukulaiset katoavat ympäriltä, vaihdetaan Facebookiin vain omaa statusta. Ja taas pelittää.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän alan ymmärtää lukemani artikkelin kirjoittajaa. Onko meistä tulossa itsekeskeisten hirviöiden nettiyhteisö? Ennen riitti postikortti kertomaan naapureille ja sukulaisille, että hyvin menee, reissussa ollaan. Nyt siihen tarvitaan twiittauksia, you tubea ja Facebookia kera kuvien.

Minä en halua olla hirviö, enkä halua sellaiseksi tulla. Pitäisikö minun lopettaa bloggaus?! Se ei tietenkään käy päinsä, sillä olen tähän hommaan  koukussa. Kuten olen koukussa tähänkin juttuun tuleviin kommentteihin. Kun olen tämän jutun lähettänyt bittiavaruuteen jään istumaan ruudun äärelle odottamaan, kuin kalastaja, kuka tähän täkyyn tarttuu.

Taidan laittaa siitä vielä linkin Facebookiin.

You're so vain - turhamaisesta yhteiskunnasta

Turhamaisuus ja itsetehostus ovat avainsanoja tämän ajan arvomaailmalle.

Yhä useamman nuoren, ja ei aina niin nuorenkaan, päämäärä elämässä on olla tunnettu. Sen sijaan, että päämääränä olisi tehdä jotain, jonka kautta henkilöstä tulee kuuluisa, on päämäärä itse kuuluisuus. Ja tilaisuuksia tähän tietenkin on tarjolla. Televisio tursuaa, niin Suomessa kuin Virossa, muista niin sanotuista läntisistä sivistysvaltioista puhumattakaan, erilaisia Big Brother -tyyppisiä ohjelmia, joissa tavalliset ihmiset, joilla ei ole sinänsä mitään näyttöä tai osaamista oikein millään elämän osa-alueella, pääsevät esille.

Mikä saa ihmiset janoamaan julkisuutta, tunnettuutta? Raha? Vai turhamaisuus ja itsetehostus?

Aloitin kirjoituksen toteamalla että julkisuushakuisuus on tyypillistä omalle ajallemme. Ja totean perään, ettei tuo turhamaisuus ole kuitenkaan vain tämän aikakauden tuote.

Mikä tuo tällaiset ajatukset mieleen? Kerron:

Carly Simon, amerikkalainen 60- ja 70-luvulla erityisesti vaikuttanut kirjoittaja-laulaja sävelsi ja sanoitti vuonna 1972 kappaleen: You're so vain (suom. Olet niin turhamainen). Joka oli mukava kappale, joka nousi nopeasti listoille ja pysyi siellä pitkään niin USA:ssa kuin Englannissakin.

Laulu kertoo miehestä, joka on rikkonut Carlyn sydämen. Ja sen tunnettu ja uteliaisuutta kutkuttava kertosäkeistö menee:

You're so vain

You probably think this song is about you

You're so vain

I'll bet you think this song is about you

Don't you? Don't you?

(suom. Olet niin turhamainen, että arvaan sinun kuvittelevan, että tämä laulu kertoo sinusta)

Sinänsä vallan nokkela sanoitus.

Carly Simon ei ole koskaan kertonut kenestä laulu kertoo. Ja tätä on arvuuteltu nyt jo 38 vuotta! Turhamaisista turhamaisimmat, kuten Warren Beatty, ovat julistaneet olevansa laulun kohde. Muita kandidaatteja ovat olleet Kris Kristoffersen ja Mick Jagger. Ja moni moni muukin on ollut vitivarma, että laulu kertoo juuri hänestä.

Voiko olla enää surkuhupaisampaa!!! Turhamaiset ihmiset kisaavat ja väittelevät siitä kuka heistä voisi olla tuo Turhamaisuuden Ikoni.

Miksi tämä juuri nyt tulee mieleeni? Kerron:

Viime viikolla Carly Simon paljasti että tulevalla albumillaan hän tulee kuiskaamaan henkilön nimen kappaleen instrumentaaliosuuden aikana. Ja tämä oli Uutispommi!!!

Kun avasin CNN-uutiskanavan nettisivut 28.2.2010 aamulla lukeakseni lisää Chileä ravistuttaneesta 8.8 asteen maanjäristyksestä, oli CNN:n  pääuutinen se, että Carly Simon (ehkä) paljastaa 38 vuoden jälkeen, ketä laulu koski. Vasta kakkosuutisena oli yksi maailmanhistorian voimakkaimmista maanjäristyksistä, joka vaikutti ja tulee vaikuttamaan miljoonien ihmisten elämään.

Puhuttaessa turhamaisesta yhteiskunnasta!