sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä

Jotain muuta, vaihteeksi, kuin remppa-asiaa, joskin sitäkin on tulossa.

Luin tässä taannoin, en muista mistä tai kenen tutkimuksiin pohjautuvan väitteen siitä, että sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä. Suurennuslasin alla oli Facebook, mutta yhtä lailla samaa 'sosiaalistumista' lietsovat Twitter ja koko Blogistania olivat keskustelussa mukana.

Uutisessa siteerattu sosiologi/psykologi/asiantuntija oli sitä mieltä, että sosiaalisen median mahdollisuus itseilmaisuun koukuttaa ja johtaa pikkuhiljaa egon ja sielun vaurioihin. Jokaisen pitää saada äänensä kuuluville, oli sitten todellista sanottavaa tahi ei.

Artikkelin mukaan ihminen alkaa hamuamaan 'ystävyyksiä', 'huomiota' ja 'reaktioita'. Saadakseen näitä peukutuksia tai vasta-twiittejä hän joutuu myös jakamaan huomiota ja kommentteja toisille. You scratch my back and I scratch yours -menetelmällä. Sillä eroituksella, että päivä päivältä, viikko viikolta omaa selkää kutiaa jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Luin uutisen ja kävin jopa linkin kautta lukemassa koko asiantuntija-artikkelin. Ja jäin sitä miettimään.

Olenko minä sosiaalisen median tuottama hirviö tai ehkä sellaiseksi tulemassa?

Totta on, että kirjoitan blogia, bloggaan paljon, ja nautin siitä että blogilla on lukijoita. Kommentit ovat aivan parasta, mutta kävijätilastotkin kelpaavat heikon paikan tullen. Kuvittelen, että minulla on viesti maailmalle, ja kuvittelen että minua kuunnellaan. Jalosti olen ajatellut, että lukijat ikäänkuin velvoittavat minua kirjoittamaan hieman harkitummin.

Blogia voi siis puolustella - kun sitä verrataan Facebookiin ja vielä enemmän Twitteriin - että siinä on kirjoittajalla mahdollisuus pidemmälti selvitellä syntyjä syvijään. Blogiin ei vain rääkäistä nopeita 140 kirjainpäästöjä, kuten esimerkiksi Twitterissä, vaan se vaatii hieman enemmän aikaa ja vaivaa kirjoittajalta. Ehkä matkan varrella, kirjaimia toistensa perään naputellessa ajatuskin ehtii kirjoittajan matkaan mukaan.

Varmaa on, oli niin tai näin, että sosiaalinen media vie ihmisiltä aikaa. Se on varsinainen aikasyöppö. Miten moni asia jää tekemättä, kun on tärkeämpää tuottaa  tekstiä ja seurata muita. Jos ei muuten niin ainakin siksi, että varmistaa jälleen oman kiinnostavuuden.

Miten meistä tuli tällaisia oman elämämme narsistisia sankareita? Joille ei riitä sankaruus sellaisenaan, vaan jotka odottavat saavansa muiden ihailua. Ja jos ei ihailua, niin anakin huomiota. Miten meistä tuli nettilehtien kommentoijia, mielipiteen ilmaisijoita ja  muodostajia, oli sitä mielipidettä sitten edes hölöpuheen tilkkeeksi?!

Hölöpuhe on minun sanani. Vihapuhe taas on tuttu termi. Ja jotenkin, näiden helppojen sosiaalisten väylien kautta on sitä kuuluisaa vihapuhetta helppo harjoittaa. Kun voi kerrankin pauhata omaa pahaa oloaan - siitä kai on kyse - ja siirtää se homojen tai islamistien tai ryssien tai ruåtsalaisten tai EU:n syyksi. Jokaiselle oma väylänsä.

Sosiaalinen media - kun tarkemmin ajattelee, on sanana jo täysin nurinkurinen. Kuinka sosiaaliseksi mahdollisuus jakaa netissä omia ajatuksiamme tekee meidät? Miettikää! Hölöpuhetta, vihapuhetta, paljastelua ja saarnausta?! Katsokaa minun kaalipiirakkaani! Eikö se ole herkullinen? Minun täytyy olla hyvä äiti tai vaimo kun tällaisen olen saanut aikaiseksi. Kommentoikaa! Kehukaa! Ja kersat kauemmaksi kun äiti kuvaa!

Olen läheltä päässyt seuraamaan useampaakin tapausta, jossa ihminen vaikuttaa netissä jatkuvasti yhä sosiaalisemalta ulospäin,vaikka todellisuudessa on kiertynyt yhä sulkeutuneemmaksi tosielämässä. Koti, perhe, reaalimaailma ikään kuin katoavat - tärkeämpää on esiintyä sosiaalisessa mediassa menestyvänä, naarmuttomana ja raikkaana. Voittajana. Kun koti, perhe, sukulaiset katoavat ympäriltä, vaihdetaan Facebookiin vain omaa statusta. Ja taas pelittää.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän alan ymmärtää lukemani artikkelin kirjoittajaa. Onko meistä tulossa itsekeskeisten hirviöiden nettiyhteisö? Ennen riitti postikortti kertomaan naapureille ja sukulaisille, että hyvin menee, reissussa ollaan. Nyt siihen tarvitaan twiittauksia, you tubea ja Facebookia kera kuvien.

Minä en halua olla hirviö, enkä halua sellaiseksi tulla. Pitäisikö minun lopettaa bloggaus?! Se ei tietenkään käy päinsä, sillä olen tähän hommaan  koukussa. Kuten olen koukussa tähänkin juttuun tuleviin kommentteihin. Kun olen tämän jutun lähettänyt bittiavaruuteen jään istumaan ruudun äärelle odottamaan, kuin kalastaja, kuka tähän täkyyn tarttuu.

Taidan laittaa siitä vielä linkin Facebookiin.

14 kommenttia:

Inkivääri kirjoitti...

Bööö!:D

Koukussa ollaan, mutta perhe on onneksi vielä kasassa. Hyviä ja huonoja puolia on kaikessa, toivottavasti tästäkin seuloutuu valtaosalle ne hyvät puolet niin kuin elämästä onneksi useimmiten:) Monta assiaa voipi nyt hoidella helposti kotoa ja jää aikaa olla ainakin perheen kanssa.

Tiina Linkama kirjoitti...

Böö sinnekin! :)

Ymmärrän vallan hyvin sen, että netti helpottaa elämää ja tuo lisää aikaa perheelle. Mutta väitän yhä että sosiaalinen media (siis facebook, twitter, linked-in, blogistania etc.) eivät lisää aikaa jonka voisi viettää perheen kesken.

Mutta tämä on tietenkin vain minun käsitykseni.

Ifa kirjoitti...

On tuossa totuuden siemen. Tultiin yhdeksänsvuotiaan tytön kanssa koiranäyttelystä kotiin. Olin ihan poikki, halusin vaan käydä suihkussa ja saada eteeni kahvikupin, voileivän - ja Facebookin. Kaikki muu oli tytölleni OK, mutta netistä tuli tiukkaa noottia: "Hei äiti, sä olit eilen koko päivän netissä ja nyt on kyllä mun vuoro. Sitäpaitsi sä vaan haluut syödä herkkuja netin ääressä... ja mä kun ajattelin et oltais pelattu jotain korttipeliä yhdessä... mut sä oot ihan koukussa siihen peiliin Facebookissa." Sain sitten kuitenkin luvan olla netissä tasan puoli tuntia. Sen jälkeen pelattiin sikaa ja juotiin iltateetä, syötiin voileipäkeksejä ja rypäleitä. Meillä oli pitkästä aikaa oikein mukavaa.

Tiina Linkama kirjoitti...

Lasten ja imeväisten suusta...

paitsi että keitä ne imeväiset on jos eivät ole lapsia...

pohtii Tiina iltamyöhään

Crane kirjoitti...

Totta toinen puoli. Tunnistan itsessäni osan tuosta, mutta itselle on käynyt aina niin, ettei blogiin synny tekstiä, kun omat ympyrät kutistuvat...kun ei ole kerrottavaa. Toisaalta, kyllä minäkin iloitsen kommenteista ja ennenkaikkea runojen ja pakinoiden arvioinneista....Jos tulee huonoa palautetta, se kasvattaa ja egon on se kestettävä...Parhaat blogit ovat informatiivisia, ajatuksia herättäviä, iloa tuottavia, viihdyttäviä. Kirjoja luetaan samasta syystä!
FB:ssä on mukava piipahtaa heittämässä kommentteja vaikka ulkomailla asuvalle lapsuuden ajan ystävälle... yhteys on löytynyt monen johonkin elämän kurviin kadotetun ystävän kanssa.
Jos tämä tekee hirviöksi, niin so what!:))))

OnuKoo kirjoitti...

FB, twitter ja muut samantapaiset selvästikin muodostuvat joillekuille elämää suuremmiksi asioiksi - kaikki omaan, lasten, aviopuolison, kavereidenja sukulaisten elämään, päivänpoliitiikkaan, sanomalehtiin, nettilehtiin jne. jne. liittyvä jaetaan näillä foorumeilla omalle kaveripiirille. Siinä pakostakin herää kysymys, että jääkö tuosta enää aikaa mihinkään muuhun...

Nimetön kirjoitti...

Hyvä, kiinnostava postaus aiheesta, jota itsekin tulee pähkäiltyä paljon.

Monsteriksi en haluaisi tulla, mutta hyvin paljon minäkin nettiä käytän, bloggaa, fesetän ja twiittaan.

Minulla tietokone on korvannut täysin television. Täällä USA:ssa meillä ei edes ole telkkaria ja Virossa asussa katsoin töllöä ehkä kerran kuussa. Voisin puolustella netin käyttöä (jos omaa käyttäytymistään tarvitsee puolustella) sillä, että se aika, minkä joku käyttää istuen aivottomasti telkkarin edessä, minä käytän netissä etsien juuri sellaista tietoa ja sellaista luettavaa, mikä itseäni kiinnostaa. Ja kyllä kyllä - netistä haen myös puhdasta viihdettä.

Minulle ulkomailla asuvana blogit, FB ja Twitter ovat aivan korvaamattomia välineitä pysyä helposti yhteyksissä tärkeisiin ihmisiin Suomessa ja Virossa. Sukua ja kavereita tavatessa on mukava jatkaa juttua, kun tietää, että heillä on blogini ja FB:n ansiosta edes joku haju siitä, mitä elämässäni on tapahtunut.

Mitä tulee tekstien pituuden vertailuun, niin haluaisin siteerata erästä saarnamiestä (muistaakseni joku piispa joskus näin sanoi): "Jos haluatte minulta tunnin saarnan, voin aloittaa heti. Jos haluatte 10 minuutin puheen, tarvitsen viikon". Olen osittain sitä mieltä, että monet latteat blogosfäärin postaukset olisi voinut korvata nasevalla, mietityllä twiittauksella. Blogiin voi helposti jäädä jorisemaan, mistä olen kipeän tietoinen itse.

Toisaalta: sillä ei ole mitään väliä. Omassa blogissaan jokainen saa jorista juuri niin pitkään kuin haluaa.

Mutta kaikkein eniten minua mietityttää se, mikä oikein on netinkäytön lumo. Miksi juuri tämä taikalaatikko verkostoineen on maailman kaikista keksinnöistä se, joka on koukuttanut ihmiset näin? Koukutuksen kanssa minä taistelen joka ilta, kun komennan itseäni netin äärestä nukkumaan.

Näitä tuumailee Lahden takana -blogin S, joka aikoo lähiaikoina lisätä blogiriippuvuuttaan avaamalla omalla nimellään kirjoittamansa blogin

Marjattah kirjoitti...

Postauksesi nostaa niin runsaasti ajatuksia pintaan, että kommenttiloota ei riitä.Luultavasti kirjoitan aiheesta blogiin ennen pitkää. Mutta juuri nyt olen koukussa muihin harrastuksiin, jotka viettelevät pois näytön ääreltä ;)

Mutta tämän verran sanon: paluuta entiseen ei ole. Enää ei minulle riittäisi joulukorttiyhteys ystäviin ja rakkaisiin, jotka ovat hajallaan maailmalla. Facebookin lapselliset 'tykkäämiset' ovat kuin iloisia kädenheilautuksia hymyn kera ihmisvilinässä. Koukussa? Tietokoneen sulkeminen tunneiksi tai päiviksi vapauttaa kummasti.

Ilman verkkoa en sinuakaan olisi kohdannut… Seuraan valtavan kiinnostuneena kiivaasti muuttuvaa mediamaailmaa, niin innoissani että unohdan vanhentua. Facebook on kohta historiaa, -mielikuvituksemme ei riitä aavistamaan mitä seuraavaksi.

Mutta mitä tulee hirviöihin: Valitettavasti sosiaalinen media webbikameroineen on mainio tanner hirviöiden saalistaa. Kunpa löytyisi pätevät keinot varjella lapset kaikelta pahalta, mikä siellä vaanii. Siihen on puututtava kaikin keinoin.

marja p kirjoitti...

sanonpa minäkin sanasen, vaikka en tiedä facebookista mitään (en ole suostunut sinne menemään). Netti helpottaa monta asiaa ja on hyvä olemassa, viihdyttääkin tällaista eläkeläistä. Mutta jos facebookissa kirjoittelu rajoittuu esim. kertomiseen siitä, ettei ole nyt muuta tekemistä kuin kärpästen tappamista tms. jonnin joutavaa, niin ihmettelen ketä kiinnostaa! Jotkut taas tuntevat tarvetta nostaa egoaan kehumalla omaa erinomaisuuttaan ja unohtamalla että voisi antaa laatuaikaa perheelleen esim. rauhoittumalla päivittäiseen yhteiseen ruokapöytään pohtimaan perheensä kuulumisia. Olisipa kiva tietää mitä pienten lasten ajatuksissa liikkuu, kun katsovat, että äiti tai isi antavat enemmän aikaa tietokoneelle kuin heille!

Tiina Linkama kirjoitti...

Mielenkiinnolla olen lukenut kommentteja, ja hetimmiten kiitän niistä.

Otsa on kuitenkin mietintärypyissä: tuntuu kuin moni olisi ottanut kirjoitukseni henkilökohtaisena syytöksenä omasta netin käytöstään. Tästä suinkaan ei ollut kyse.

Enemmänkin oli kiroitukseni henkilökohtaista pohdintaa niin omasta kuin myös Kimmon netin käytöstä - mehän olemme minun ainoa todellinen vertailuryhmä. Olemme molemmat aktiivisia sosiaalisen median käyttäjiä, ja mietin sitä, muuttaako se meitä / meidän elämäämme paremmaksi vai pahemmaksi.

Aihe kuitenkin on mielenkiintoinen. Ja monet kommentit valoittivat sitä mitä erilaisimmilta kanteilta.

Jään odottamaan Lahden takana -kirjoittajan uutta blogia, koukussa kun olen tähän mediaan, mikä ei liene yllätys kellekään.

Elegia kirjoitti...

Mielenkiintoinen postaus ja keskustelua siitä täällä kommenteissa.

Aina kun tulee jotain uutta, syntyy myös kirjoituksia siitä, mikä on hyväksi ja mikä ei. En näe näissä nettitouhuissa (inhoan sanaa sosiaalinen media, joten en käytä sitä) mitään massahysterian aihetta. Aina on ja tulee olemaan ihmisiä, jotka koukuttuvat eri asioihin. Pitäisi kuitenkin tässäkin muistaa, että todennäköisesti kyseessä on pieni vähemmistö, jolta lähtee mopo ns. handusta ;)

Inkivääri kirjoitti mielestäni hienosti:"Hyviä ja huonoja puolia on kaikessa, toivottavasti tästäkin seuloutuu valtaosalle ne hyvät puolet niin kuin elämästä onneksi useimmiten."

Voisi ajatella, että netti on kuin suklaata. Kumpaakaan ei pitäisi vetää liikaa. Kukin sitten itse voi rehellisesti pohtia ja päättää onko itseltä unohtunut kohtuus.

Jockey kirjoitti...

Hei!

Itse olen miettinyt tuota sosiaalisen median suhdetta perhe-elämään. Tämä oli ainoa sivu Googlen etusivulla joka käsittelee asiaa tältä kannalta.

Facebook on varmaan sinkun, 30-vuotiaan sosionomin mielestä maailman paras keksintö, mutta mites perheellisen mielestä?

Kerronpa hieman omista kokemuksistani...

Aikanaan meille tuli netti. Hieno juttu, yhteys ulkomaailmaan. Pankkiasiat ja 'kaikki' pystyi näppärästi hoitamaan kotoa. Tietenkin vaimokin alkoi viettämään netissä aikaa erilaisilla keskustelupalstoilla, olihan se ymmärrettävää kun hän oli monta vuotta hoitanut kahta lastamme kotona. Aikaa alkoi kuitenkin kulumaan yhä enemmän netissä ja koko homma oikeastaan huipentui siihen, että kun hän oli keskittynyt chattailemaan netissä, ajoin töihin ja menin chattiin, että pystyin keskustelemaan hänen kanssaan.

Noihin aikoihin myös äitini kuoli ja tajusin läheisten ihmisten tärkeyden. Halusin viettää aikaa enemmän heidän kanssaan.

Tuolloin jo yritin esittää asiaa hänelle siten, että jos sulla on yksi piirakka (vuorokaudessa käytettävä aika) ja siitä yksi iso siivu on se kun nukutaan, toinen iso siivu on se kun käyn töissä (ja maksan koko perheen toimeentulon) niin jäljelle jää vain melko pieni siivu piirakasta. Jos hän käyttää sen siivun chattailyyn niin mulle jää piru vie aika vähän aikaa olla hänen kanssaan.

Kuulostaako mustasukkaiselta? Pitäisi kuulostaa, nimittäin sen jälkeen kun netti (ja sosiaalinen media) tuli kotiimme, sairastuin melkoisen vakavaan mustasukkaisuuteen jonka vuoksi kävin kaksi vuotta terapiassa että meillä olisi edes jonkin laiset mahdollisuudet selvitä.

No, nyt vuosia myöhemmin... Facebookista ei luovuta, kaikki mitä sanon, sanon sairaalloisen mustasukkaisuuteni tuottamana. Pakko olla kaikkien kaveri, myös sellaisten, jotka ovat puukottaneet minua selkään vaikeina aikoinani. 'Sosiaalisuus' tunkee aamukahvipöytään (ei perheen jäsenten välillä mitään kohtaamista), töiden jälkeen (jälleen ei yhteistä aikaa) aina ennen nukkumaan menoakin pitää käydä katsomassa mitä kavereille kuuluu ja keksisikö jonkun nokkelan kommentin.

Tilanne tänään. Eropaperit vetämässä, 20 vuoden avioliitto hajoamassa. Rakastamme yhä toisiamme jollakin tasolla, olemme toisiimme vielä kiintyneitä. Onko se ihme kun olemme olleet toistemme elämässä yli puolet elämämme ajasta.

Tulevaisuus. Todennäköisesti vaimo haluaa takaisin. Ehtoni sille on että sosiaalinen media ei enää koskaan palaa tähän taloon. Haluan viettää oikeasti aikaa enemmän perheeni kanssa. Loppujen lopuksi en tiedä haluanko vaimoani enää takaisin vaikka se tuleekin maksamaan 80000 euroa. Se on sosiaalisen median hinta.

Ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia. Ymmärrän myös sen, että olen ehkä hieman herkempi tämmöisille asioille kuin moni muu. Mutta enää en ole yhtään varma, että kuka tässä huushollissa sairas olikaan. En aio kuolla katuen sitä, että en antanut perheelleni aikaa kun 'kaverit' facebookissa oli kaikkea muuta tärkeämmät.

Tiina Linkama kirjoitti...

Suurkiitos Jockey henkilökohtaisesta ja avoimesta kirjoituksesta tärkeästä aiheesta.

Olen koko lailla varma, että et ole yksin tässä tilanteessa. Luulen, että monessa kodissa on koettu samankaltaista. Sosiaalinen lume-elämä menee todellisen elämän ohitse. Elämän mittasuhteet menevät täysin nurinkurisiksi, ja jotkut virtuaali-ihmiset käyvät tärkeämmiksi kuin todelliset läheiset.


Toivotan sinulle voimia jatkaa elämääsi ja toivon, että ajan myötä myös tilanne perheessänne eheytyy.

Kiitos vielä kerran avoimesta ja rellisestä kirjoituksestasi.

Tiina Linkama kirjoitti...

Tuli pieni kirjoitusvirhe. Piti kiittämää rehellisestä kirjoituksesta.