100 vakiolukijan raja menossa rikki!

Pienet asiat ilahduttavat ihmistä - tällaista bloginpitäjääkin. Kuten se, että nyt alkaa hiljaalleen ja varmasti napsahtaa 100 vakkarilukijan raja rikki. Juuri nyt luku on 97. Wau. Hienoa. Nastaa.

Ei sitten meikäkään ihan tyhjille seinille horise.

Kiitos kaikille kirjautuneille! Ja tosiaan, lisääkin tähän sakkiin mahtuu. Ja nyt tässä perässä on TOSI iso hymiö, joka nauraa ja vilkuttaa silmää ja on nöyrä ja samalla kuitenkin innostunut ja vähän mielisteleväkin.

Tässä iloinen blogisti sihtailee kameralla tulevaisuuteen tuodakseen iloa lukijoidensa elämään.

POKS ja 150.000 kävijää meni rikki

POKS sanoi Sitemeter-laskuri viime yönä kun 150.000 blogikävijän raja meni rikki. Tai ei kai se mitään sanonut, mutta minun puolestani olisi voinut pienen riemastuneen pamauksen päästää. Tai vaikka piristä.

Palataan vertailun vuoksi hieman ajassa taaksepäin. 100.000:n kävijän raja meni rikki 19.5.2011. Silloin tein pientä laskelmaa aiemmasta:

- blogin alusta eli 2.9.2008 - 5.12.2009 blogi keräsi 15 kuukaudessa 30.000 lukijaa.

- sen jälkeen ajalla 6.12.2009 - 19.5.2011 blogi keräsi runsaassa 17 kuukaudessa loput 70.000 lukijaa.

Nyt blogi keräsi seuraavat 50.000 kävijää 9 kuukaudessa. Eli kasvussa ovat kävijämäärät, vaikka eivät mitenkään raketinomaisesti.

Eihän luvut sinällään ole mikään syy  blogia pitää, eivätkä olekaan. Jo muutamainenkin innostunut lukija kannustaa jatkamaan. Mutta joskus tilastoja on mielenkiintoista tutkia. Ja silloin sitä blogisti muistaa, että pitääkseen lukijat tyytyväisinä, on annettava joka kerta parhaansa ja yritettävä löytää uusia näkökulmia ja aiheita jatkossakin. Siitä, miten aatelus velvoittaa, en tiedä mitään. Mutta nämä lukemat velvoittavat minua jatkossakin olemaan kiinnostava.

Vaan nyt on kiitosten paikka. Ja mikä parhainta - tänään on sopivasti ystävänpäivä, joten

SUURKIITOS

kaikille blogiystäville ja lukijoille.

Kiitos myös Kimmolle, Lattelle ja Rummukaiselle, jotka ovat tietämättään tai tietäen antaneet minulle runsaasti materiaalia, mistä kirjoittaa. Lattelle erityiskiitos myös apubloggaamisesta!

Näillä suklaasilmillä on häikäilemättä koukutettu lukijoita tähän blogiin. Lapsi- tai koiratyövoiman laitonta käyttöä?!

Jatketaan tästä molemmin puolin ruutuja! Sinä klikkaat, minä kirjoitan.

Sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä

Jotain muuta, vaihteeksi, kuin remppa-asiaa, joskin sitäkin on tulossa.

Luin tässä taannoin, en muista mistä tai kenen tutkimuksiin pohjautuvan väitteen siitä, että sosiaalinen media tekee ihmisistä hirviöitä. Suurennuslasin alla oli Facebook, mutta yhtä lailla samaa 'sosiaalistumista' lietsovat Twitter ja koko Blogistania olivat keskustelussa mukana.

Uutisessa siteerattu sosiologi/psykologi/asiantuntija oli sitä mieltä, että sosiaalisen median mahdollisuus itseilmaisuun koukuttaa ja johtaa pikkuhiljaa egon ja sielun vaurioihin. Jokaisen pitää saada äänensä kuuluville, oli sitten todellista sanottavaa tahi ei.

Artikkelin mukaan ihminen alkaa hamuamaan 'ystävyyksiä', 'huomiota' ja 'reaktioita'. Saadakseen näitä peukutuksia tai vasta-twiittejä hän joutuu myös jakamaan huomiota ja kommentteja toisille. You scratch my back and I scratch yours -menetelmällä. Sillä eroituksella, että päivä päivältä, viikko viikolta omaa selkää kutiaa jatkuvasti enemmän ja enemmän.

Luin uutisen ja kävin jopa linkin kautta lukemassa koko asiantuntija-artikkelin. Ja jäin sitä miettimään.

Olenko minä sosiaalisen median tuottama hirviö tai ehkä sellaiseksi tulemassa?

Totta on, että kirjoitan blogia, bloggaan paljon, ja nautin siitä että blogilla on lukijoita. Kommentit ovat aivan parasta, mutta kävijätilastotkin kelpaavat heikon paikan tullen. Kuvittelen, että minulla on viesti maailmalle, ja kuvittelen että minua kuunnellaan. Jalosti olen ajatellut, että lukijat ikäänkuin velvoittavat minua kirjoittamaan hieman harkitummin.

Blogia voi siis puolustella - kun sitä verrataan Facebookiin ja vielä enemmän Twitteriin - että siinä on kirjoittajalla mahdollisuus pidemmälti selvitellä syntyjä syvijään. Blogiin ei vain rääkäistä nopeita 140 kirjainpäästöjä, kuten esimerkiksi Twitterissä, vaan se vaatii hieman enemmän aikaa ja vaivaa kirjoittajalta. Ehkä matkan varrella, kirjaimia toistensa perään naputellessa ajatuskin ehtii kirjoittajan matkaan mukaan.

Varmaa on, oli niin tai näin, että sosiaalinen media vie ihmisiltä aikaa. Se on varsinainen aikasyöppö. Miten moni asia jää tekemättä, kun on tärkeämpää tuottaa  tekstiä ja seurata muita. Jos ei muuten niin ainakin siksi, että varmistaa jälleen oman kiinnostavuuden.

Miten meistä tuli tällaisia oman elämämme narsistisia sankareita? Joille ei riitä sankaruus sellaisenaan, vaan jotka odottavat saavansa muiden ihailua. Ja jos ei ihailua, niin anakin huomiota. Miten meistä tuli nettilehtien kommentoijia, mielipiteen ilmaisijoita ja  muodostajia, oli sitä mielipidettä sitten edes hölöpuheen tilkkeeksi?!

Hölöpuhe on minun sanani. Vihapuhe taas on tuttu termi. Ja jotenkin, näiden helppojen sosiaalisten väylien kautta on sitä kuuluisaa vihapuhetta helppo harjoittaa. Kun voi kerrankin pauhata omaa pahaa oloaan - siitä kai on kyse - ja siirtää se homojen tai islamistien tai ryssien tai ruåtsalaisten tai EU:n syyksi. Jokaiselle oma väylänsä.

Sosiaalinen media - kun tarkemmin ajattelee, on sanana jo täysin nurinkurinen. Kuinka sosiaaliseksi mahdollisuus jakaa netissä omia ajatuksiamme tekee meidät? Miettikää! Hölöpuhetta, vihapuhetta, paljastelua ja saarnausta?! Katsokaa minun kaalipiirakkaani! Eikö se ole herkullinen? Minun täytyy olla hyvä äiti tai vaimo kun tällaisen olen saanut aikaiseksi. Kommentoikaa! Kehukaa! Ja kersat kauemmaksi kun äiti kuvaa!

Olen läheltä päässyt seuraamaan useampaakin tapausta, jossa ihminen vaikuttaa netissä jatkuvasti yhä sosiaalisemalta ulospäin,vaikka todellisuudessa on kiertynyt yhä sulkeutuneemmaksi tosielämässä. Koti, perhe, reaalimaailma ikään kuin katoavat - tärkeämpää on esiintyä sosiaalisessa mediassa menestyvänä, naarmuttomana ja raikkaana. Voittajana. Kun koti, perhe, sukulaiset katoavat ympäriltä, vaihdetaan Facebookiin vain omaa statusta. Ja taas pelittää.

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän alan ymmärtää lukemani artikkelin kirjoittajaa. Onko meistä tulossa itsekeskeisten hirviöiden nettiyhteisö? Ennen riitti postikortti kertomaan naapureille ja sukulaisille, että hyvin menee, reissussa ollaan. Nyt siihen tarvitaan twiittauksia, you tubea ja Facebookia kera kuvien.

Minä en halua olla hirviö, enkä halua sellaiseksi tulla. Pitäisikö minun lopettaa bloggaus?! Se ei tietenkään käy päinsä, sillä olen tähän hommaan  koukussa. Kuten olen koukussa tähänkin juttuun tuleviin kommentteihin. Kun olen tämän jutun lähettänyt bittiavaruuteen jään istumaan ruudun äärelle odottamaan, kuin kalastaja, kuka tähän täkyyn tarttuu.

Taidan laittaa siitä vielä linkin Facebookiin.

Baltian (ja Fennoskandian) viisain mies

Äitini aikanaan ihmetteli - selkeä pilke silmäkulmassaan -  miten juuri hänelle sattuikin maailman kaksi kauneinta ja viisainta lasta. Varsinkin kun vertasi jälkikasvuaan naapurien karmeisiin kersoihin.

Minä taas jaksan ihmetellä, että miten osasinkin vannoa vihkivalan Baltian Viisaimman Miehen kanssa. Jonka viisaus valaisee niin arkeamme kuin juhlaamme.

Kyllähän minä jo avioliiton alkuvuosina sain vihjeitä siitä millaisen suuren ajattelijan kanssa olen avioitunut:

Ja sama trendi on jatkunut. Päivä päivältä, vuosi vuodelta olen saanut ihailla miehen leikkaavaa lanttua. En siis turhaan ole nimennyt häntä vuosien saatossa Baltian Viisaimmaksi Mieheksi, tuttavien kesken BVM vaan.

Turhaan olen yrittänyt aika ajoin kalisuttaa tylsää sapeliani miehen partaveitsen terävää samuraimiekkaa vasten.  Mutta täytyyhän se minullakin olla ajankuluni.

Tänään, istuessani tietokoneellani ja koneeni yli omalla koneellaan istuvaa Kimmoa vilkaistessani panin merkille, että miehen kasvoissa on jotain uutta. Epämääräisiä sinne tänne sojottavia karvoja ylähuulen päällä.

"Oletko alkanut kasvattaa viiksiä?" kysyin. Mies myönsi näin olevan. Tämä täytyy kuvata, minä riemastuin ja otin kameran esille kuvatakseni kasvuprosessin ensi hetkiä. Ja sain kuvan vain irvistävästä, kieltään näyttävästä miehestä.

Kuvaa myöhemmin katsottuani ymmärsin, että kuva muistuttaa erehdyttävästi yhtä valokuvahistorian tunnetuinta kuvaa eräästä toisesta suuresta ajattelijasta. Vai mitä sanotte?!!!

Kaksi suurta ajattelijaa - yhdennäköisyys on ilmeinen.

Nalja nalja, sanoisi virolainen. Eli vitsi vitsi.

Sillä juuri kun olin päässyt hieman vinoilemasta miehen nerokkaalle idealle, yhdestä monista, sain ihan oikean aidon todistuksen siitä, että en minä sittenkään ole penaalin tylsimmän kynän kanssa naimisissa. Vaikkei tuo viiksien kasvatus ehkä olekaan niitä kaikkein kirkkaimpia ideoita, mitä mies on viime aikoina saanut.

Tänään julkaisi amerikkalainen sosiaalisen median guru, Mark Schaefer netissä haastattelun, joka tehtiin viikko sitten Tallinnassa, kun Mark tapasi Kimmon lyhykäisesti lomamatkallaan. Miehet ovat olleet ystäviä Twitterissä ja tehneet joitain yhteisiä työjuttujakin. Ja tavanneet siis blogien ja Twitterin kautta. Ja pari viikkoa sitten ihan in real life.

Tämä Mark Schaefer ei ole ihan mitätön tekijä näissä kuvioissa. Schafer on USA:n sosiaalisen median pioneereja ja julkaissut kirjan Twitterin soveltamisesta markkinointiin. Hänellä on Twitterissä lähes 25 000 seuraajaa ja hänen bloginsa {grow} on amerikkalaisen markkinointiaikakauslehden Advertising Agen listalla 48:nneksi suosituin.

Haastattelussa Kimmo kertoo omia ajatuksiaan sosiaalisesta mediasta, facebookista, Twitteristä ja blogistaniasta. Ja ja niiden erikoispiirteistä kaupallisissa sovellutuksissa niin Suomessa kuin Virossa.

Ken haluaa katsoa Baltian - ja näköjään Fennoskandian - viisainta miestä 12 minuutin ajan, pääsee tähän haastatteluun klikkaamalla: Mark Schaefer haastattelee Kimmoa.

Ja jos tämän bloggauksen alku oli kirjoitettu kieli poskessa, niin loppu ei ollut. Kimmo puhuu mielestäni ihan asiaa, mitä siitä ymmärrän. Minähän en bloggaa samalla kaupallisella intensiteetillä kuin Mark tai Kimmo tekevät, puhtaasti jo oman ammatinsa puolesta. Tässä videossa keskustelee kaksi markkinointimiestä sosiaalisesta mediasta kaupallisuuden näkövinkkelistä.

---

Jälkikirjoitus: Mark Schaefer kutsuu artikkelinsa otsikossa Viroa "developing country'ksi" eli kehitysmaaksi. Termi on Schaeferin, ei Kimmon. Tämä vain tiedoksi, ennenkuin virolaiset blogin lukijat alkavat kerätä kiviä, joilla Kimmoa kivittää.

100.000 kävijän raja lähestyy - kiitos lukijoille!

Tänä iltana tai viimeistään huomenna taitaa tulla minulle pienimuotoinen blogijuhlapäivä, sillä näyttää siltä että pian napsahtaa rikki kävijämittarin maaginen lukema 100.000. Tätä kirjoittaessani luku on 99.880, joten tarvitaan vielä 120 vierasta ja ollaan pyöreässä luvussa.

Kiitos kaikille, jotka olette blogissa pistäytyneet tai ottaneet sen omaksenne. Kiitos erityisesti kaikille kommentoijille, sillä kommentit kertovat ihmisen äänellä että blogi on herättänyt ajatuksia. Toki kävijämittarin nakutuskin kertoo paljon, mutta silti kommentit ovat blogin sokuria.

Yritin katsoa vanhoista kirjoituksista, että olenko mitenkään noteeranut 50.000 kävijäpyykkiä. En löytänyt sellaista kirjoitusta. Sen sijaan 30.000 kävijää meni rikki joulukuun alussa 2009.

Eli nopeaa päässälaskua:

- blogin alusta eli  2.9.2008 - 5.12.2009 blogi keräsi 15 kuukaudessa 30.000 lukijaa.
- sen jälkeen ajalla 6.12.2009 - 19.5.2011 blogi keräsi runsaassa 17 kuukaudessa loput 70.000 lukijaa.

Näyttäisi siltä että lukijamäärä kasvaa ripeästi sitä mukaa kun aikaa kuluu. Ihan tarkka tämä laskelma ei ole, sillä kävijämittarin laitoin blogiin vasta hieman aloitusta myöhemmin.

Tilastoa minulla on vain viimeisen kuluneen kahdentoista kuukauden ajalta, mutta sekin pylväistö näyttää samanmoista kehitystä, keltaiset palkit kertovat kävijät/kuukausi ja punaiset palkit sivujen keskimääräisen katselun/kuukausi:

Kun 30.000 kävijää tuli täyteen kysyin lukijoiltani, mitä he pitävät blogista, mitä he toivovat siltä lisää. Onko asiapitoisia juttuja liian vähän tai liian paljon? Pitäisikö kuvia olla enemmän / vähemmän suhteessa tekstiin? Pitäisikö kertoa enemmän/vähemmän kotijuttuja tai pihajuttuja tai yleisiä aiheita, jotka eivät niin kiinteästi liity Viroon ja blogin otsikkoon.  Ja sain vastauksina, että jatka samaa rataa, kaikkea suloisesti sekaisin, ja näin olen tehnyt.

100.000 kävijää on paljon, ja olen luvusta nöyrästi kiitollinen. Se saa minut jatkamaan tätä harrastusta, josta on tullut kiinteä osa elämääni. Toivon vain etteivät tarinani ala maistua lukijoille puulta. Ja että minulle itselle ei tule tunnelmaa, että kaikki on jo sanottu.

Viro on ollut hieno idealähde, sillä tätä uutta kotimaatamme voi tarkastella niin monelta kannalta. Milloin omien elämysten pohjalta, milloin omien reissujen kautta ja milloin vain yleisiä tapahtumia kommentoiden. Yhtä lailla on ollut antoisaa pohtia välillä Suomen ja Viron välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä. Tai kahden maan tapaa reagoida samaan asiaan.

Välillä on jutut menneet ihan kotiasioista jutteluksi, ja välillä on puikkoihin päästetty Latte, joka tuntuu saamiensa kommenttien määrästä olevan parempi ja kiinnostavampi kirjoittaja kuin minä. Latte kiittää ja viuhtoo häntäänsä.

Olen tätä blogia käyttänyt myös sivustona, jonka kautta olen osallistunut pariin viikottaiseen valokuvahaasteeseen: mustavalkomaanantai ja valokuvatorstai. Joskus kuvat ovat liittyneet Viroon eli blogin otsikkoon, useimmiten ehkä kuitenkaan eivät.

Palataan vielä ihan pikkuisen tilastoihin: 100.000 lukijan keräämiseksi on tarvittu 697 kirjoitusta, tämä on 698. järjestyksessään.

Hiljalleen on tarinoiden määräkin kasvanut vuositasolla. Ensimmäinen vuosi oli lyhyt, blogi syntyi syyskuussa. Eli  vuonna 2008 oli kirjoituksia 60. Seuraavana vuonna eli 2009 kirjoituksia oli 233. Seuraavana vuonna 2010 hienoista kasvua, kokonaismäärä: 258. Ja nyt kuluneena vuonna 2011 on kirjoituksia syntynyt neljän ja puolen kuukauden aikana 146.  Epäilys on että ellei jotain dramaattista tapahdu, viime vuoden ennätys rikotaan tänä vuonna.

Mitäpähän tähän osaan muuta enää sanoa, tylsien lukujen ohella, kuin että hurjan kivaa on näitä tarinoita ollut kirjoittaa, ja hyvin ja kauniisti olette minut vastaanottaneet. Olen hyväksynyt 99,9% kaikista saapuneista kommenteista. Muistaakseni olen kaksi kertaa jättänyt kommentin julkaisematta, ja syynä on ollut se, ettei kommentti liittynyt mitenkään blogiini vaan oli jonkun tapa yrittää tuoda esille jotain omaa poliittista yhden asian liikettään. Ilmeisesti tällaisia tyyppejä eksyy muidenkin blogien kommenttilootiin.

Siis vielä kerran:

Suurkiitos teille kaikille, jotka blogissani olette viihtyneet.

Lupaan tehdä parhaani että tämä tuttavuus jatkuisi pitkään ja pysyisi kiinnostavana.

Kirjoittamisiin ja kommentoimisiin!

Tiina ja apublogisti Latte

Blogitunnustus lahden takaa

Sain jo kotvan aikaa sitten blogitunnustuksen eli Gorgeous Blogger-palkinnon, joka minua suuresti ilahdutti. Tunnustus tuli minulle tutusta ja minua kovasti aina innostaneesta blogista: Lahden takana. Suosittelen blogia! Lahti on viime aikoina muuttunut hieman isommaksi, mutta tarinat ovat yhtä raikkaita ja mielenkiintoisia kuin aiemminkin. Tahtoo sanoa selkokielellä: ennen blogissa kerrottiin pienen perheen elämästä Tallinnassa, nyt Amerikassa.

Nyt oli jaossa Pokaali samasta blogista. En oikein päässyt selville olinko nyt saanut Pokaalin vai Gorgeous Bloggerin.

Gorgeous Bloggerin lunastamiseksi kuului myös tehtävä: kerro 5 asiaa itsestäsi. Pokaalin lunastamiseksi piti kertoa 8 asiaa.

Varmuuden vuoksi kerron siis kahdeksan asiaa, viiden sijasta.

1. Olen horoskooppimerkiltäni kaksonen. Ja annan piutpaut horoskoopeille. Silti:
2. Erittäin erittäin hyvä ystävättäreni on syntynyt samana päivänä kuin minä. Joku juttu tässä on.
3. Olen taipuvainen nostalgiaan ja herkistyn helposti. Vaikka Pieni talo Preerialla -sarjaa katsoessani.
4. Tunnen henkilön, joka on nähnyt Arttu Suuntalan liikennevaloissa. (Vaikka en edes tiedä miltä Arttu Suuntala näyttää tai mistä hänet pitäisi tuntea.)
5. Frederik on puolestaan vinkannut minulle silmää liikennevaloissa. Olin tuolloin 15-vuotias ja tulossa hammaslääkäriltä. En vinkannut takaisin.
6. Pelkäsin kerran hämähäkkejä.
7. En koskaan kerro kaikkea. Olen hyvä vaikenemaan puhumalla.
8. Ei kannata uskoa kaikkea mitä kerron, ei yllä olevaakaan. Ehkä.


Tosiaan, olen vieläkin hieman sekaisin että olenko Gorgeous vai Pokaalinomistaja. Mutta onko silläkään niin suuresti väliä. Tärkeintä että tulee aika ajoin tällaisia tunnustuksia. Ne tekevät Eetvartia.

Laskuri tikittää kohti 50.000 lukijaa

Olen seuraillut tämän blogin kävijämääriä laskurin avulla, se löytyy blogin vasemmasta alanurkasta.

Tätä kirjoittaessani se näyttää 49.936 ja koska kävijöitä sivulla on päivittäin sadan molemmin puolin, on hyvinkin mahdollista, että tänään menee rikki käsittämätön pyöreä luku: 50.000.

Se on valtava määrä ihmisiä. Ja se saa minut hämmentymään ja nöyräksi ja tietenkin valtavan iloiseksi.

En itsekään tiennyt mitä aion kirjoittaa kun aloitin blogin pitämisen 2.9.2008. Ensimmäisen kirjoituksen nimi oli: Öljymiestä odottaessani aloitan blogin, mitä Kimmo jaksoi nauraa pitkään. Kaikkea sitä voi öljymiestä odotellessa tehdä.

Taisi kuitenkin olla hyvä että näin tein -- kahdessa vuodessa lukijoiden määrä on kasvanut kuukausi kuukaudelta (itse asiassa laskuri tuli peliin vasta myöhemmin, mutta se nyt on sivuseikka).

Laskurini, tuo Sitemeter laskeskelee myös hieman tilastoja ja kertoo mistä ihmiset sivuilleni tulevat. Sitäkin on mielenkiintoista aika ajoin katsoa. Ehkä puolet kävijöistä on vakilukijoita, ihmisiä, jotka tulevat tieten tahtoen tälle sivustolle. Toinen puoli tulee hakusanojen perusteella. Yleensä ihmiset, jotka hakevat tietoa Virosta ja saavat googlailulle vinkin tästä sivusta.

Vilpittömän nöyränä toivon että molemmat lukijakunnat saavat vastinetta odotuksilleen. Sillä juttuni, sen huomaan kun itse hieman selailen omia tekstejäni takaisinpäin, vaihtelevat hyvinkin perhekeskeisestä tai koirakeskeisestä tai pihakeskeisestä tarinoinnista laajempiin Viro-aiheisiin juttuihin. Yhtenä päivän yhtä, ja toisena toista.

50.000 lukijaa on mielestäni PALJON. Monikymmenkertainen kuin yhden tuntemattoman runokokoelman painos. Luku velvoittaa. Velvoittaa kirjoittamaan lisää, velvoittaa kirjoittamaan paremmin, velvoittaa kirjoittamaan mielenkiintoisesti.

Alussa, kun blogin aloitin, ja ennen kuin minulla oli tuo Sitemeter-laskuri ihmettelin hiljaa itsekseni, lukeeko näitä sivuja kukaan. Sitten alkoi varovainen kommentointi -- ja kuinka mukavaa niitä kommentteja on ollutkin lukea! Kiitos, kiitos, suuri lämmin kiitos kaikille, jotka ovat tekstejä jaksaneet kommentoida!

Jossain vaiheessa liitin blogin yhteyteen lukijapalikan, tai mikä sen nimi virallisesti onkaan. Eli mahdollisuuden omalla nimellä, nimimerkillä ja / tai pienellä thumbnail-kuvalla ilmoittautua julkisesti blogin lukijaksi. Ajattelin, että tuleekohan ketään, vaan tuli ja tulee!

Että minä rakastan jokaista pientä neliötä blogin vasemmassa yläreunassa! Minun kaverini! ajattelen kun avaan blogin ja aloitan kirjoittamaan. Neliöidenkin määrä on viime vuoden ja viime kuukausien aikana kasvanut. En ole osannut, muistanut kaikkia uusia lukijoita edes kiittää, teen sen nyt! (Ainoa heikkous että yksi blogini vanhimmista lukijoista, Maris, on thumbnailillaan siirtynyt seuraavalle sivulle, kun ei enää mahdu tähän 4 x 4 -kuvasarjaan. En osaa laajentaa sitä niin että kaikki 17 lukijaa, Maris mukaanluettuna mahtuisivat etusiville - osaako joku neuvoa?!)

Yksi vakiolukijoistani ja kommentoijistani, Marjattah, armoitettu taiteilija ja pitkän uran taiteen opettajana tehnyt, muistuttaa minua aika ajoin, lähinnä taiteen tekemisestä puhuttaessa, että lopulta vain oma ajatus, oma maku, oma valinta kantaa taiteilijaa eteenpäin. Hyvä taideteos syntyy omassa päässä, omien valintojen pohjalta, ei toisia mielistelemällä.

Ja samoin ymmärtäisin hyvän blogikirjoituksen myös syntyvän: ei vastauksena sille, mitä muut odottavat, vaan omana itsenäisenä tuotoksena.

Olen toisaalta myös sitä mieltä, että otsikko velvoittaa. Jos blogini nimi on: Suomalaisena Virossa, tulee tarinoiden jollain lailla istua tämän otsikon alle. Siksi en ole tänne - muutamia horjahduksia lukuunottamatta - kertonut omista ajatuksistani vaikkapa Matti Vanhasen lautakuormasta tai muista aiheeseen liittymättömistä ajatuksistani.

Eli näillä eväillä aion jatkaa eteenpäin. Kirjoitan ja kuvaan ja yritän olla jollain lailla mielenkiintoinen ja koherentti. Kertoa miltä tuntuu olla suomalainen - minä - Virossa.

Ja  - last but not least - eli lopuksi tärkein:

KIITOS KAIKILLE LUKIJOILLENI!!! Kiitos niille, jotka jaksavat kommentoida, mutta yhtä lailla kiitos niille hiljaisille lukijoilleni, jotka jaksavat sivuja selata ja tarinoita lukea, kommentoimatta.

Paljon rakkaita terveisiä kaikille

teidän Tiinanne


PS: Ja loppukirjoituksessahan tulee aina se painavin asia -- jos kaikki menee nappiinsa ja jos Luoja suo, voin luvata, että pian tähän blogiin tulee aivan uutta potkua, uusien kuvioiden myötä....  Suuria asioita on tapahtumassa....  Pysykää kanavilla!