Viro: myös linnoja, kartanoita ja kartanonpuistoja

Ihanat aurinkoiset päivät jatkuvat, yksi toisensa perään. Maailma on valkea ja kimalteleva aamusta alkaen. Ja päivät pitenevät - kohti kevättä kuljetaan. Mutta nautitaan vielä talvesta, kun siihen mahdollisuus on.

Toissapäivänä lähdimme jälleen ajelulle lähiseuduille. Halusin käydä Rõngun linnakkeen raunioilla, paikalla josta Aino Kallas kirjoitti ja jonne sijoitti balladinsa Barbara von Tisenhusen. Siitäkin olen täällä kirjoittanut, joten en sukella tällä erää tarinaan tämän syvempään. Ketä kiinnostaa, voi lukea siitä täältä: Barbara von Tisenhusenin maisemissa.

Rõngun linnakkeen rauniot sijaitsevat korkealla mäellä. Vanhojen muurien ohella on paikka viehättävä ikiaikaisen puustonsa ansiosta. Mäen päällä kasvaa taivaisiin ylettyviä lehtikuusia ja jykeviä tammia, joiden ikää voimme vain arvuutella. Jotenkin kohtalonomaista ja symbolistakin: ihminen rakentaa suojakseen linnoituksia tai kunniakseen palatseja, jotka usein kestävät huonosti ajan hammasta. Komeimmatkin linnoitukset sortuvat vuosisatojen kuluessa ja kartanot ja palatsit lahoavat ja hitaasti katoavat. Mutta puut, jotka on istutettu samoihin aikoihin, jatkavat elämäänsä. Seisovat vahvoilla juurillaan ja kohoavat lopuksi ainoaksi muistomerkiksi koko paikasta.

Latte ja Kimmo hiljentyvät Rõngun vanhan linnakkeen raunioilla

Kun maisemaan lisätään ihminen (ja tässä tapauksessa myös koira) mittatikuksi, selviää puiden huikea korkeus

Tällaisia ajatuksia me pohdimme Rõngun ikiaikaisten puiden siimeksessä vaellellessamme. Ja päätimme lähteä etsimään muutamia lähiseudun kartanoita ja kartanonpuistoja. Sillä kartanoidenkin kohdalla on usein sama ilmiö: komeiden puiden reunustama puistotie johdattaa kulkijan vanhojen kartanoiden maille, josta talot tai ainakin päärakennus ovat hävinneet. Jokunen sivurakennus tai luonnonkivistä rakennettu talli saattaa seistä vielä pystyssä, mutta tärkein elävä muistomerkki paikasta on kartanonpuisto ja sen vanhat puut.

Toki Virossa on myös hyvin säilyneitä ja kunnostettujakin kartanoita riittämiin, mutta pääosa vanhasta balttilaisesta kartanokulttuurista on kuitenkin kadonnut. Vain suuret, joskus aika rehevöityneet puistot ovat jääneet muistoksi menneistä suuruuden ajoista.

Katsoimme kartasta kolme kartanoa, joista emme tienneet mitään ja joita emme olleet aiemmin nähneet: Vana-Kirepi, Teedla ja Suure-Konguta. Sinne siis.

Ensimmäinen kohteemme on Vana-Kirepin kartano (saksaksi Alt Kirrumpäh), joka on peräisin1600-luvulta ja joka kuului ennen vuoden 1919 kartanoiden kansallistamista Bruno von Samson-Himmelstjernalle. Puista päärakennusta alettiin rakentaa luultavimmin 1700-luvun lopussa ja sitä muutettiin ja pidennettiin 1800-luvulla. Vanha päärakennus on jäljellä ja on nykyisin yksityisomistuksessa, kertoo Viron kartanoportaali.

Vana-Kirepin kartanon päärakennus

Sivurakennuksia ja haikaranpesä Vana-Kirepissä

Osittain luonnonkivistä rakennettu vanha sivurakennus Vana-Kirepissä

Hiljaista ja asumatonta täälläkin. Mutta puisto, jota tulimme katsomaan, hehkuu ihmeellisen kauniina. Huurre on kuorruttanut sen puut, jotka iltapäivän auringossa ovat häkellyttävän hienoja.

Vana-Kirepistä matkamme jatkuu kohti Teedlaa. Kartta kertoo sielläkin olevan kartanon. Ensimmäisen kerran pysähdymme maatilalla, jossa rakennetaan suurta varastohallia tai jotain vastaavanlaista. Sen vieressä on kuitenkin vanha rakennus, jonka epäilemme kuuluvan vanhan Teedlan kartanon maihin.

Vanha osittain luonnonkivistä rakennettu varastorakennus matkalla Teedlan kartanolle

Nuoret puut reunustavat tietä Teedlasta Suure-Kongutaan

Myös Teedlan (saksaksi Thetlia) kartanolle johtaa kaksi puistokäytävää. Kartano sijaitsee yhden puistokäytävän reunalla ja näyttäisi olevan yhä käytössä. Ovi on ainakin sinne auki ja oven pielessä on ilmoitustaulu, jossa pari kirkasväristä lappusta.

Emme jää Teedlaan sen pidemmäksi aikaa. Kartanoportaalista opin myöhemmin että kartano on mainittu ensimmäisen kerran jo vuonna 1582. Ja poistettu ritaristolle kuuluvien kartanoiden listasta 1800-luvulla. Päärakennus on rakennettu oletettavasti 1800-luvun puolivälissä.

Täältä jatkamme matkaa kolmannelle kartanolle: Suure-Kongutaan. Ja jälleen meidät ohjaa paikalle komea puukäytävä ja muutamainen osittain raunioitunut sivurakennus.

Suure-Kongutan kartanon päärakennukset, joita näyttäisi olevan kaksi, ovat puiden suojaamia, emmekä rohkene ajaa aivan pihaan asti. Mutta jälleen kartanonpuiston vanhat puut tekevät meihin suuren vaikutuksen. Aurinko on jo menossa mailleen ja sen viimeiset säteet värjäävät kartanonpuiston roosan herkillä sävyillä. Kuu kumottaa taivaalta, ja tunnelma vanhan kartanon mailla on suorastaan juhlallisen harras.

Viron kartanoportaali kertoo meille Suure-Kongutan (saksaksi  Schloß Kongota, myös Groß-Kongota) kartanosta seuraavaa:

Kartano mainitaan ensimmäisen kerran niinkin varhain kuin vuonna 1417, ja se kuului tuolloin - haa, vanhalle tuttavallemme - von Tisenhausenien suvulle, jolloin se oli vasallilinnoituksen suojaama ja ympäröimä. Linnoitus tuhoutui täydellisesti Liivinmaan ja Puola-Ruotsin sodissa eikä siitä ole mitään merkittävää säilynyt nykyaikaan.

Ruotsin ajalla kartano kuului Sparreille ja Flemmingeille. 1600-luvun lopussa kartano kansallistettiin ja jäi valtion omistukseen seuraavaksi sadaksi vuodeksi. Vuonna 1791 keisarinna Katariina II lahjoitti kartanon kenraali Samuel von Greighille. Tämän jälkeen kartano vaihtoi tiheästi omistajia ja lopuksi siirtyi vuonna 1908 Otto von Ungern-Sternbergin omistukseen. Nykyisen muotonsa päärakennus sai n.1910-luvulla. Vuoden 1921 jälkeen, kartanon siirryttyä takaisin valtiolle, siellä toimi koulu aina vuoteen 1965 asti. Kartano toimi tämän jälkeen hetken myös lastenkotina. Nykyisin se on yksityisomistuksessa.

Suure-Kongutan kartanonpuistoa - uutta ja vanhaa puustoa

Päärakennus on suurten puiden suojassa

Loppusanat: matkailu avartaa ja jopa lähiseutumatkailu avartaa kun lähtee liikkeelle avoimin mielin. Viro on siitäkin syystä niin uskomattoman hieno matkailukohde, että jo pienellä säteellä voi matkaohjelmaansa sisällyttää mielikuvitusta inspiroivia historiallisia kohteita - kuten nyt vaikka yllä esittelemäni linnoitus ja kolme kartanoa. Suosittelen!

Joulukalenteri: 02.12.2012 - ensimmäinen adventti

Ülikooli kohvik, Tartto

Pieni adventtiruno

Eino Leino tapaa Pentti Saarikosken (Tarton) yliopiston kuppilassa

Eino: "Oletko sinä se Suomen Pentti,

se villistä tyylistään kuulu skribentti?"

Pentti: "Minähän se, mutta nyt ihan ventti,

takana on yksi vaativa tentti."

Eino: "Jos taskuss' ois ees muutama sentti,

niin vietättäis kerrankin kunnon adventti."

 Aino ja Oskar Kallas ohittavat poikien pöydän

Eino: "Hei, armas Aino, avustus anna!

Ja jo lähtee pojilta raikuen: hoosianna!"

Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle

Reigin pappi ja muita arkaaisia tarinoita

Aino Kallaksen  (2. elokuuta 1878 Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta – 9. marraskuuta 1956 Helsinki)kokoinen aukko yleissivistyksessä on nyt, jos ei täytetty niin alustavasti tilkitty. Luin kuvassa olevan kokoomateoksen, joka sisältää kirjailijan tuotannon kolme keskeiseksi sanottua teosta: Reigin papin (1926) , Barbara von Tisenhusenin (1923) ja Sudenmorsiamen (1928). Seuraavaksi on tarkoitus käydä Kai Laitisen teoksen Aino Kallaksen mestarivuodet kimppuun.

Niinpä puhalla nyt, Herra, sieraimiini totuuden henki ja johdata palvelijasi kynä, että totuus sitä taluttaisi, ja se tasan oikeutta jakaisi, niin paljon kuin se ihmisen synnilliselle luonnolle mahdollista on.
- Barbara von Tisenhusenin alkusanoista

Mielenkiintoinen lukukokemus, ei siinä mitään, vaikkei ehkä kuitenkaan järisyttävä. En tiedä olisiko pitänyt pitää väliä eri teosten välillä, jotta jokainen olisi muodostunut selkeäksi omaksi lukukokemuksekseen. Nyt saattaa kokonaisvaikutelma olla enemmän kaiken kolmen romaanin summa.

Tiesin Aino Kallaksen kielen arkaaiseksi, mikä on ollut selkeä tyylivalinta, ja aihepiirien perustuvan mystiikkaan, kansantarinoihin ja vanhoihin kertomuksiin. Romanttisiksi tiesin tarinat myös, intohimoa löytyykin kaikista kolmesta teoksesta riittämiin, vaikka se on, toisin kuin mitä nykypäivän kiss-and-tell-ajassa, viitteellistä ja symboleihin verhottua.

Reigin pappi ja Sudenmorsian ovat hiidenmaalaisia tarinoita, Barbara von Tisenhusen liivinmaalainen, näin kertoo kirjan esilehti. Kahdessa viimeisessä lienevät pohjana vanhat tarinat, Reigin papilla ei taida suoranaista historiallista vastinetta olla. Sekin varmasti selviää viimeistään Kai Laitisen teoksen luettuani.

Mitä osaan näistä äkkiseltään sanoa? Reigin pappi oli teoksista laajin ja samalla myös henkilökuviltaan syvin ja kieleltään kaunein. Sen tarina kertoo kolmoisdraamasta, joka syntyy kun Reigin pieneen pappilaan saapuu yksinäisen pariskunnan kolmanneksi pyöräksi apupappi Sveanmaalta. Tarinan kertoja on pappi itse ja näkökulma samoin hänen. Teos alkaa:

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Näytteestä saa jo käsityksen kielen koukeroisuudesta ja polveilusta, joka aluksi tuntuu hankalalta, mutta joka pian alkaa soljua luontevana. Kieleen on sijoiteltu vanhahtavia sanoja, mutta myös viroa, joka on muokattu suomen kieleen sopiviksi. Niinpä kertoja esimerkiksi tähdelle panee asioita (vir. panna tähele ja tähelepanu, suom. huomata ja huomio). Pronomini missä kääntyy Kallaksella usein kussa-muotoon, joka ei täysin tuntematon suomen kielessäkään ole. Kielitieteeseen sen enempää menemättä kokonaisvaikutelma on toivotun vanhahtava.

Reigin papissa on muutamia huumaavan kauniita kielikuvia, jotka lähenevät runoutta. Erityisen lyyrisenä ja raivokkaana kieli kulkee huikeissa metsästyskohtauksissa, joissa valkoinen joutsen vertautuu herkkään nuoreen vaimoon. Viimeinen taistelu hylkeen kanssa nujertaa lopulta kertojan pyristelyn oman kohtalonsa suhteen.

Barbara von Tisenhusen on tarina epäsäätyisestä rakkaudesta, jonka yhteiskunta tuomitsee, mutta jonka vanha pappi kokee vertauksena Jumalan kaikkivoipaisesta rakkaudesta. Tarinan lopussa nuori neitsykäinen kohtaa romanttisten tarinoiden sankarittarien tapaan traagisen kohtalonsa ja hänet upotetaan Võrtsjärven jäihin.

Sudenmorsian on nimensä mukaisesti vanha kansantarina naisesta, joka öiseen aikaan muuttuu sudeksi ja karkaa metsään, missä hän yhtyy luonnon panteistisen hengen kanssa. Siinä on Reigin papin tapaan uljaita metaforia sekä aistillista kiihkeyttä, erityisesti kun Kallas kuvaa susinaisen animaalista luontoa.

Kaiken kaikkiaan siis mukava lukukokemus, kaikessa arkaaisuudessaan suorastaan raikas. Mielenkiinnolla siirryn nyt lukemaan Laitisen tutkielmaa näistä kolmesta teoksesta ja siitä miten ne nivoutuvat Kallaksen omaan historiaan ja elämään.

Jatkoa siis seuraa...

Suomen Viron-instituutti Tartossa

Ken on blogiani viime päivinä seurannut, on ehkä huomannut että minulla on ollut jonkinmoinen Aino Kallas -kutina menoillaan. Se alkoi – tai sanotaan paremminkin yltyi uudelleen – kun kirjoitin Elvan pikkukaupungin historiasta, johon Aino Kallas myös liittyi. Olen törmäillyt Ainoon näinä Viron vuosinani monissa yhteyksissä ja aina tuntenut hivenen huonoa omatuntoa siitä, että en ole totta puhuakseni lukenut ensimmäistäkään hänen teostaan.

Kyselin sitten tutuilta ja kylänmiehiltä niin yksityisesti kuin täällä blogissa josko keltään löytyisi ylimääräistä Sudenmorsianta tai Reigin pappia alkuperäiskielellä (joka on siis suomi). Kunnes nettiystävämme Paldiskin Larko mainitsi sellaisen taikasanan kuin kirjasto. – Joskus sitä huomaa suuntivansa merta edemmäs kalaan, kuten nyt Kallasta jahdatessa.

Pienen googlailun jälkeen selvisi, että Tartossa sijaitsevan Suomen Viron-instituutin kirjastosta löytyvät molemmat teokset – ja paljon muuta. Ja sinne siis tänään lähdimme tohkeina. Ensimmäistä kertaa.

Mikä positiivinen yllätys! Kyse on siis toisesta Virossa sijaitsevasta suomalaisesta kulttuuri-instituutista. Arvatenkin se toinen, suurempi, sijaitsee Tallinnassa. Tämä Tarton filiaali sijaitsee ns. kirjailijoiden talossa,  osoitteessa Vanemuise 19.

Suomen Viron-insitituutin sijainti on koko lailla keskeinen, se on lähellä Vanemuise-teatteria ja Tarton yliopiston kirjastoa

Kirjallisuuteen viittaavat graffitit johdattavat tiedonnälkäistä kirjailijatalolle. Tämä on tuttu hahmo.

Mutta mihin kirjalliseen teokseen liittyvät nämä kolme salkku- ja silinterimiestä?

Itse instituutti vaikutti näin ensikäynnillä pieneltä ja herttaiselta, mutta tehokkaan kompaktilta. Kirjoja ei ollut pilvin pimein, mutta toisaalta kun silmä nopeasti hyllyjä vaelsi, sieltä tuntui löytyvän todella runsaasti juuri niitä teoksia, jotka ovat Suomen ja Viron välisen kulttuuriyhteistyön ja ymmärryksen kannalta tärkeitä. (Tarton instituutti ja sen kirjasto ei muuten ole tiedekirjasto, vaan sen anti keskittyy humanistiseen puoleen, vanhaan suomalaiseen ns. klassiseen kirjallisuuteen ja kymmenen viime vuoden nykykirjallisuuteen. Toki myös Suomen ja Viron historiaa käsitteleviä teoksia löytyy myös kokoelmista.) Yleensä laina-aika on 30 päivää, harvinaisemmissa teoksissa ja oppikirjoissa sekä aikakauslehdissä se on viikko.

Sisään astuessamme tuli meitä käytävällä vastaan pirteä ja ystävällinen toimistosihteeri Anna Kalpio, joka nopeasti johdatti minut kaipaamani Kallaksen äärelle. Siinä samassa sitten juteltiin monenlaista, minä kyselin insitituutin toiminnasta ja tehtävistä ja asiakkaista, ja Anna asiantuntevasti vastaili. Instituutin pääasiallinen tehtävä on jakaa tietoa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita Suomen historiasta ja kulttuurista. Lisäksi agendaan kuuluu pyrkimys edistää kulttuuri- ja koulutusyhteistyötä, tiedottaa Suomesta sekä edistää Suomen ja Viron välisiä yhteyksiä yhteiskunta- ja elinkeinoelämän eri aloilla.

Tästä linkistä löydät tarkemmin tietoa instituutista: Suomen Viron-instituutti.
Omalta kannaltani instituutti täyttää monta tarvettani. Kirjojen ohella tarjoaa instituutti mahdollisuuden  tutustua suomalaiseen aikakauslehtiin joko kirjaston lukusalissa tai sitten kotona. Uusinta lehden numeroa voi lukea vain lukusalissa, mutta vanhempia saa viikkolainaksi kotiinkin.

 Anna Kalpio lopettaa tehtävänsä Tarton byroossa tämän kuun lopussa, mikä tietenkin on omalta kannaltani sääli, sillä jo näin ensitapaamisella löytyi meillä kiva keskusteluyhteys.

Lukusali on pieni, mutta siellä on ihan riittävä otanta mm. suomalaisista aikakauslehdistä.

Pikkuruisen instituutin käytävillä on esittely suomalaisesta nykykirjallisuudesta

Ensikäyntimme Suomen Viron-instituutissa ei siis taatusti jäänyt viimeiseksi. Emme voi kuin toivoa, että  Suomen valtion rahoittamat instituutin kaltaiset yleishyvät yksiköt saisivat jatkaa toimintaansa ja sitä jopa laajentaa, vaikka arvatenkin kaikkialla pyyhkivä leikkauksien iso viikate aiheuttaa jokapäiväistä huolta.

Lainaamistani kirjoista ja Aino Kallaksesta tulee sitten juttua myöhemmin. Jatketaan siis kirjallisuusteemoilla!

Aino Kallasta hakusessa

Kun kirjoittelin toissapäivänä Elvasta kerroin että myös Aino Kallas on siellä kesiään viettänyt ja siellä työskennellyt. Ja mieleeni palasi keskustelut Kallaksen tuotannosta Hiiunmaan reissumme yhteydessä. Kävimme tuolloin Reigi nimisessä paikassa, mistä Kallas on kirjoittanut romaaninsa: Reigin pappi.

Reigin kirkko Hiiunmaalla

Minä en muista lukeneeni sen ensimmäistäkään Kallaksen kirjaa, mikä on selkeästi aukko yleissivistyksessä. Eritoten nyt kun itse olemme tällaisia puolivirolaisia ja kaikki Viroon liittyvä kiinnostaa.

Nyt olisi juuri sopiva mielentila ja hyvin aikaa lukea Kallaksen proosaa (runoudesta en osaa sanoa mitään, menee ehkä turhan korkealentoiseksi). Vaan mistäpä tähän hätään hankin Kallasta, varsinkaan suomen kielellä! Niinpä kysyn, että ei blogin lukijoiden nurkissa pyörisi Kallaksen tuotantoa, josta haluatte päästä eroon? Tai jos eksytte kirppareille ja satutte näkemään vaikka Sudenmorsiamen tai Reigin papin muutamalla eurolla, voisitteko napata sen minulle? Myös päiväkirjat voisivat olla kiinnostavia. Maksan tietenkin kirjan ja postituskulut.

Antikoiden vintage-lisällä kuorrutettuja kirjoja tai kirjakauppojen upouusia en havittele. Ihan siistä syystä että menee muuten turhan kalliiksi tämä äkkiä herännyt Kallas-innostukseni. Mutta jos kirja ja postitus pysyy siinä kymmenen euron pinnassa, niin mielelläni sellaisen hinnan pulitan.

Asian tiimoilta voi laittaa minulle vaikka postia! Tiina piste Linkama ät villaottilia piste ee

Rahankuljetus Elvaan - samalla pieni kaupunkiesittely

Elva on pieni kaupunki lähellä Otepäätä, tarkalleen sanottuna 28 kilometrin päässä. Jos elvalaiset kuulisivat minun kutsuvan kaupunkiaan pieneksi, saattaisivat he loukkaantua, onhan Elva koko Tartumaan toiseksi suurin kaupunki ja monta kertaa isompi kuin piskuinen Otepää. Asukkaita on Elvassa karvan verta alle 6.000. Elva kuitenkin vaikuttaa pikkukaupungilta, johtuen pitkälti sen matalasta arkkitehtuurista, joka koostuu pääosin puisista omakotitaloista.

Otepäällä suljettiin maaliskuun alussa Swedbankan konttori.  Asia jota, paitsi manaan, myös ihmettelen. Otepäällä kun raha tunnetusti liikkuu ja paikkakunnalla hyörii monenlaista yrittäjää, joiden pitäisi saada rahansa siirrettyä aika ajoin myös pankin holveihin. Kuten minä. Tätä tuskaa helpottamaan saapuu paikkakunnalle kerran pari viikossa pankkibussi, jonne voi sitten ahtautua muiden paikkakunnan mammojen kanssa pankkiasioitaan hoitamaan. Swebank ei ole ajatellut, että Otepäälläkin on suuri joukko vanhoja ihmisiä, joilla ei ole tietokonetta, jolta hoitaa jokapäiväistä maksuliikennettä. Vielä kun Konsum-ruokakauppa suljetaan ja tilalle tulee kauppa-auto, ollaankin sitten palattu vanhaan 1970-luvun agraari-Suomeen. Näin meillä hyvinvointi-Virossa.

Jos totta puhutaan, ei tämä pankin siirtyminen naapurikaupunkiin ole meille suurikaan hankaluus. Mielellään sitä tekee asiaa vaikka tikusta, että pääsee hetkeksi seikkailemaan Etelä-Viron kauniisiin maisemiin. Nyt kun Otepäälle on saapunut pullonpalautusautomaattikin, ei meidän enää tarvitse käydä syöttämässä tyhjiä puteleitamme Elvan automaattiin. Aiheesta, ketä kiinnostaa, lisää täällä: Pullonpyöritystä Otepäällä.

Koska eilen oli mitä ihanin ilma, pakkasin siis moninaiset rahasäkkini Punaiseen Ranskattareen, joka sai nyt toimia rahankuljetusautona, ja huristelin Elvaan. Etupenkillä, tietenkin, mukana myös kamerat. Siltä varalta, että tulisi jotain kuvattavaa...

Itse asiassa matkalla Elvaan mietin, että voisin ihan kuvallisestikin esitellä tätä hiljaista ja idyllistä joskin aavistuksen nuupahtanutta pikkukaupunkia blogini lukijoille. Sehän on Villa Ottilian asiakkaillekin oivallinen päiväkohde, vaikka pyörällä matkan taittaen. Reitille jää vielä Hellenurmi ja sen vanha kartano sekä 1800-luvulta peräisin oleva mylly, joten ei hullumpi matkareitti laisinkaan. Hellenurmesta lisää juttua puolestaan täällä: Käynti Hellenurmen vesimyllyssä.

Elvan lyhyt esittely ensin sanoin:

Elvaa kutsutaan mäntykaupungiksi johtuen sen komeista männiköistä, joihin voi tutustua useaa kävelyreittiä seuraten. Tunnettuja ovat Vapramäe-Vellavere-Vitipalun merkityt luontopolut.

Ja männyistä ja kuivasta kangasmetsästä on Elva saanut alkunsa. Jo 1800-luvun keskivaiheilla alkoivat tarttolaiset taiteilijat, liikemiehet ja yliopistoväki rakennuttaa Elvaan kesähuviloita, useimmat aluksi Nitiin, nyttemmin Peedun kaupunginosaan. Myös suomalais-virolainen kirjailija Aino Kallas lomaili ja työskenteli Elvassa. Kaupungista muodostui joksikin aikaa hyvinkin vireä kulttuurikeskus, jolla oli oma kesäteatteri ja omia taidetapahtumia.

Varsinaisen potkun Elvan kaupunki sai Tartto–Valga-rautatielinjan rakentamisesta (1886–1889). Rakennustyöt toivat kaupunkiin työtä ja työläisiä, jotka radan valmistuttua jäivät Elvaan. Kaupunkioikeudet Elva sai 1938.

Kaupungin syntyhistoria on nähtävissä tänäkin päivänä; komea, viime vuosina täysin entisöity rautatieasema hallitsee kaupungin keskustaa. Huvilamainen arkkitehtuuri on vallitseva – voitaisiin puhua jopa elvalaisesta rakennustyylistä, johon kuuluvat erkkerit, kauniit pieniruutuiset terassit ja suuret hoidetut pihapiirit.

Elva-joki ja kolme järveä, joista yksi, Arbi-järvi aivan kaupungin keskellä, antavat kaupungille kesällä raikasta ilmettä. Pisaranmuotoisella Verevi-järvellä on hyvin hoidettu hiekkaranta, jonka autuutta on myös karvapoikamme joka kesä testannut.

Elvalle on kuitenkin tänä päivänä ominaista jonkinlainen raukea väsymys. Vai johtuuko se vain siitä, että kaduilla kuljeskelee vain vanhuksia ja työttömiä, puuhakkaiden elvalaisten ollessa Tartossa töitä paiskomassa. Mene ja tiedä. Suuria ruokakauppoja on pari kolme, mutta mikä parasta, Elvan pääkadulta löytyy myös idyllisiä pikkupuoteja, jotka taistelevat ajan hammasta vastaan. On lankakauppa, rintaliivikauppa, taidetavarakauppa.

Elva on siis viehättävä päiväkohde lähellä Otepäätä. Ravintoloita ei kaupungissa ole montaa, pari pientä kohvikua hieman syrjemmällä keskustasta ja yksi varsinainen ravintola: Vapper Mäger (rohkea mäyrä) pääkadulla.

Kirpputoreista kiinnostuneille Elva tarjoaa myös tutkittavaa. Nopesti laskien pääkadun varrelle tai sen tuntumaan jää ainakin kuusi vanhan tavaran ja vanhojen vaatteiden myymälää. Itse suosin hyvälaatuisia vaatteita tarjoavaa Wesseli Äriä, josta eilen löysin mustan etceteran topatun hupullisen välikausitakin 50 sentillä ja farkut eurolla. Tämä siis sivulauseessa todeten.

Ja sitten sama vielä kuvin:

Se reissuni pääkohde, Swedbankan konttori sijaitsi yllättäen kaupungintalon alakerrassa. Kaupungintalon katolla taasen oli torni ja tornissa kello ja tuoli. Jäin miettimään: miksi?

Kaupungin keskustassa sijaitsevan pienen Arbi-järven rannalla seisoo valtava keskeneräiseksi jäänyt tiilirakennus muistona neuvostovuosilta. Järven reunalta lähtee ensimmäinen kävelypolku mäntymetsiin.

Elvan entisöity vanha rautatieasema

Kiskot vievät etelään...

Pieni mies on noussut puuhun tähystämään junia

Sama ukko hieman kauempaa nähtynä

Asema vielä toisesta suunnasta katsottuna

Vielä muutama vuosi sitten tässä rautatieasemaa vastapäätä olevassa talossa toimi museo. Nyt se on tyhjillään, sääli.

Kartta esittelee kävelyreitit ja tutustumisen arvoiset luontokohteet.

Elvalaiseen puutaloarkkitehtuuriin kuuluvat olennaisesti pieniruutuiset terassit ja erkkerit.

Peedun kaupunginosasta (n. 1 km Elvasta) löytyvät ne hienoimmat - ja osin myös huonokuntoisimmat - huvilat Elvan suuruuden ajalta.

Ja jutun lopuksi lisään Elvan kaupungin sivuilta löytämäni pari kuvaa ajasta, jota ei enää ole. Jään jälleen kuvia tuijottamaan ja miettimään tuota menneiden aikojen kadotettua lumoa.

Ravintola ja majoitusliike Elwa, jossa Aino Kallas asui ja työskenteli. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.

Verevi-järven rannalla sijainnut rantapaviljonki vuodelta 1929. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.