Latte kertoo: Vitipalun koulutuspäivä

Hojo hojo kaverit,

se olen minä, teidän ja Mamman karvainen sivubloggaaja täältä Virosta. Minä! Latte!

No kyllä te sen varmaan jo otsikostakin arvasitte, tai viimeistään alkutervehdyksestä. Kunhan nyt yritin vähän tunnelmaa ja ennakko-odotuksia  lukijoissa nostattaa. Heh.

Innostuin tänään bloggaamaan kun yksi päivä yksi täti, joka ei ole koskaan mua nähnyt tai edes Äiskän kanssa koskaan keskustellut minusta, innostui analysoimaan mua (ja siinä samalla kai Äiskääkin). Sen mielestä mä olen neuroottinen, ja se on Äiskän vika. Ja ohjeeksi antoi lisää ulkoilua ja aivoille työskenneltävää.

Oikeesti uskon, että se täti tarkoitti varmaan kuiteskin ihan hyvää sillä kommentillaan. Se vaan ei tunne mua ja mun elämää tai mun henkistä rakennetta. Eikä se taida tuntea Äiskääkään sen paremmin. Mutta täytyy sanoa että vähän se loukkasi meitä molempia. Kun mä tiedän, että Johtokunta kovasti panostaa mun hyvinvointiin. Ja omasta mielestäni olen ihan jees-koira, vaikka olenkin... hmmm... persoonallinen. (Pöljä, sanoo Aare-setä, mutta ei se mua haittaa.)

Se neuroosi-juttu oli sellanen että kerran tais käydä niin että kun ylitin liukkaalla laminaatilla yhden lattialistan niin kynsi tarttui siihen ja sitten sattui. En oo ihan varma että oliko sen näin, eikä Johtokuntakaan tapahtumaa nähnyt. Mutta sen jälkeen olen alkanut pelätä sitä lattialistaa ihan isosti. Sen ylittämisestä on tullut sellainen kauhun paikka, että ensin hidastelen ja kerään voimia ja sitten rymistän sen yli, ja yleensä taas jalat sliiraa, ja tuntuu pahalta. Nyt sen päälle on hankittu matto, ja menen yli aika heittäen.

No joo, tää nyt oli tällaista alkuhöpinää. Mennään otsikkoon. Mulla oli tänään koulutuspäivä. Mulla aika usein on. Mutta se on oikeesti tosi jees. Mä tykkään! Kun koulutuspäivillä saa aina kehuja ja namejakin saa, ainakin aika usein. Ja itselle tulee tosi hyvä mieli siitä kun onnistuu. Kai tää on just sitä mitä se yks tuntematon täti sanoi aivojen työskentelystä.

No, tämänpäiväinen koulutuspäivä vietettiin lähellä Elvaa, Vitipalun metsässä. Siitä on tullut mun uus lemppari. Kiva metsätaival jota kuljetaan jotain 3-4 kilometriä (Johtokunta) eli sellaset 5-8 kilometriä (minä). Se Vitipalun tie kulkee osittain samoja reittejä kuin Tarton maratonirata. Siellä on tosi paljon metsää eikä yhtään autoja, ainoastaan hiihtäjiä saattaa tulla vastaan aika ajoin. (Niistä hetken kuluttua lisää).

Me käydään täällä Vitipalussa aika usein Iskän kanssa kaksistaan ja sitten Iskä kouluttaa täällä mua kaiken muun rymistelyn ja hyppelyn ohella. Mutta tänään tuli Äiskäkin mukaan, ja se tallensi meidän koulutuspäivää kameralla. Huomasin että Iskä oli aika silleen täpinöissä, vaikka se yritti esittää tosi coolia, ja hiljaa mielessään se kai toivoi, että mä en mokaa, kun tehdään Äiskälle näytös siitä mitä kaikkea mä olen oppinut.

En mokannut.

Tässä nyt kuvasarja siitä, mitä päivän eka oppitunti käsitteli. Se oli sellainen nami-temppu-juttu, jossa vaaditaan pitkää pinnaa ja hajuaistia. Ensin yhtä, sitten toista.

Ja näin se lähti. Iskä antoi mun ensin juosta sinne ja tänne ja sitten kutsui: vierelle. Ja mähän menin. En kyllä istunut ihan vimpan päälle oikeassa asennossa, mutta tää asento riitti Iskälle:

Sivulle. Paikka. Iskä rapistaa namia taskussa.

Paikka!

Ja paikka! Vaikka Iskä menee koko ajan kauemmaksi ja sillä on namit mukana.

Tää on paha. Paikka! Ja Iskä katoaa metsään. Minne se menee piilottamaan sen namin.

Paikka! Iskä palaa takaisin metsästä. Ja nami on piilotettu. Ja vähänkö se kiinnostaa. Mutta lähteä ei saa.

Lopulta Iskä antaa luvan lähteä etsimään namia. Etsi! Säntäys.

Nyt alan haistaa jo namia. Tänne jonnekin se on piilotettu.

Ja voi riemua, mä löysin sen, vaikka se oli lumen alla! Nams nams.

Tää oli meidän ykkösjuttu tänään. Me tehtiin tätä kolme kertaa ja kolme kertaa löysin namin metsästä. Mutta sitten oli vuorossa kakkosjuttu. Ja se oli sellanen, että mä en saa yhtään vilkaistakaan hiihtäjää, joka suihkii ohi, vaikka olen irti. Puhumattakaan että saisin lähteä sitä jahtaamaan. Eikä mulla olekaan mitään Elvan hiihtäviä tyyppejä vastaan, mutta kun joku nopsasti suhahtaa ohitse ihan kummallisilla laudoilla, sauvoilla viuhtoen, niin sitä saattaa koiralle tulla mieleen, että tuon perään pitää lähteä. Se kuulemma ei ole hyvä.

Niinpä sitäkin harjoiteltiin tänään. Ja mitäs sanotte? Hyvin meni!

Tässä kuvasarja lähestyvästä hiihtäjämammasta. Iskä komentaa viereen. Pyytää pitämään paikan. Ja valvoo että pidän sen. Yks- kaks-kolme ja kas, hiihtäjämamma katoaa horisonttiin.

Hiihtäjämamma suhahtaa korvan vierestä. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa takaviistoon. En reagoi.

Hiihtäjämamma katoaa yhä vaan kauemmas. En reagoi.

Niin, että kutsukaa minua neuroottiseksi tai pöljäksi, tai miksi itse tahdotte. Minä olen minä. Latte! Ja jos ketä huolestuttaa, että en saa päivittäin tarpeeksi puuhaa aivoilleni, niin nukkukaa rauhassa yönne. Kyllä minä saan. Minun suuri älynystyrällä varustettu pääni on varsinainen think-tank. Sellainen paikka, jossa kovasti tapahtuu kaikenlaista. Kyllä te tiedätte.

Ja lopuksi sitten vielä päivän kuva, kun koulutuspäivät ovat ohi. Saa vähän relatakin!

Ei mulla muuta kuin että ciao!

Terkuin

Latte

Elämä ON laiffii!

Rahankuljetus Elvaan - samalla pieni kaupunkiesittely

Elva on pieni kaupunki lähellä Otepäätä, tarkalleen sanottuna 28 kilometrin päässä. Jos elvalaiset kuulisivat minun kutsuvan kaupunkiaan pieneksi, saattaisivat he loukkaantua, onhan Elva koko Tartumaan toiseksi suurin kaupunki ja monta kertaa isompi kuin piskuinen Otepää. Asukkaita on Elvassa karvan verta alle 6.000. Elva kuitenkin vaikuttaa pikkukaupungilta, johtuen pitkälti sen matalasta arkkitehtuurista, joka koostuu pääosin puisista omakotitaloista.

Otepäällä suljettiin maaliskuun alussa Swedbankan konttori.  Asia jota, paitsi manaan, myös ihmettelen. Otepäällä kun raha tunnetusti liikkuu ja paikkakunnalla hyörii monenlaista yrittäjää, joiden pitäisi saada rahansa siirrettyä aika ajoin myös pankin holveihin. Kuten minä. Tätä tuskaa helpottamaan saapuu paikkakunnalle kerran pari viikossa pankkibussi, jonne voi sitten ahtautua muiden paikkakunnan mammojen kanssa pankkiasioitaan hoitamaan. Swebank ei ole ajatellut, että Otepäälläkin on suuri joukko vanhoja ihmisiä, joilla ei ole tietokonetta, jolta hoitaa jokapäiväistä maksuliikennettä. Vielä kun Konsum-ruokakauppa suljetaan ja tilalle tulee kauppa-auto, ollaankin sitten palattu vanhaan 1970-luvun agraari-Suomeen. Näin meillä hyvinvointi-Virossa.

Jos totta puhutaan, ei tämä pankin siirtyminen naapurikaupunkiin ole meille suurikaan hankaluus. Mielellään sitä tekee asiaa vaikka tikusta, että pääsee hetkeksi seikkailemaan Etelä-Viron kauniisiin maisemiin. Nyt kun Otepäälle on saapunut pullonpalautusautomaattikin, ei meidän enää tarvitse käydä syöttämässä tyhjiä puteleitamme Elvan automaattiin. Aiheesta, ketä kiinnostaa, lisää täällä: Pullonpyöritystä Otepäällä.

Koska eilen oli mitä ihanin ilma, pakkasin siis moninaiset rahasäkkini Punaiseen Ranskattareen, joka sai nyt toimia rahankuljetusautona, ja huristelin Elvaan. Etupenkillä, tietenkin, mukana myös kamerat. Siltä varalta, että tulisi jotain kuvattavaa...

Itse asiassa matkalla Elvaan mietin, että voisin ihan kuvallisestikin esitellä tätä hiljaista ja idyllistä joskin aavistuksen nuupahtanutta pikkukaupunkia blogini lukijoille. Sehän on Villa Ottilian asiakkaillekin oivallinen päiväkohde, vaikka pyörällä matkan taittaen. Reitille jää vielä Hellenurmi ja sen vanha kartano sekä 1800-luvulta peräisin oleva mylly, joten ei hullumpi matkareitti laisinkaan. Hellenurmesta lisää juttua puolestaan täällä: Käynti Hellenurmen vesimyllyssä.

Elvan lyhyt esittely ensin sanoin:

Elvaa kutsutaan mäntykaupungiksi johtuen sen komeista männiköistä, joihin voi tutustua useaa kävelyreittiä seuraten. Tunnettuja ovat Vapramäe-Vellavere-Vitipalun merkityt luontopolut.

Ja männyistä ja kuivasta kangasmetsästä on Elva saanut alkunsa. Jo 1800-luvun keskivaiheilla alkoivat tarttolaiset taiteilijat, liikemiehet ja yliopistoväki rakennuttaa Elvaan kesähuviloita, useimmat aluksi Nitiin, nyttemmin Peedun kaupunginosaan. Myös suomalais-virolainen kirjailija Aino Kallas lomaili ja työskenteli Elvassa. Kaupungista muodostui joksikin aikaa hyvinkin vireä kulttuurikeskus, jolla oli oma kesäteatteri ja omia taidetapahtumia.

Varsinaisen potkun Elvan kaupunki sai Tartto–Valga-rautatielinjan rakentamisesta (1886–1889). Rakennustyöt toivat kaupunkiin työtä ja työläisiä, jotka radan valmistuttua jäivät Elvaan. Kaupunkioikeudet Elva sai 1938.

Kaupungin syntyhistoria on nähtävissä tänäkin päivänä; komea, viime vuosina täysin entisöity rautatieasema hallitsee kaupungin keskustaa. Huvilamainen arkkitehtuuri on vallitseva – voitaisiin puhua jopa elvalaisesta rakennustyylistä, johon kuuluvat erkkerit, kauniit pieniruutuiset terassit ja suuret hoidetut pihapiirit.

Elva-joki ja kolme järveä, joista yksi, Arbi-järvi aivan kaupungin keskellä, antavat kaupungille kesällä raikasta ilmettä. Pisaranmuotoisella Verevi-järvellä on hyvin hoidettu hiekkaranta, jonka autuutta on myös karvapoikamme joka kesä testannut.

Elvalle on kuitenkin tänä päivänä ominaista jonkinlainen raukea väsymys. Vai johtuuko se vain siitä, että kaduilla kuljeskelee vain vanhuksia ja työttömiä, puuhakkaiden elvalaisten ollessa Tartossa töitä paiskomassa. Mene ja tiedä. Suuria ruokakauppoja on pari kolme, mutta mikä parasta, Elvan pääkadulta löytyy myös idyllisiä pikkupuoteja, jotka taistelevat ajan hammasta vastaan. On lankakauppa, rintaliivikauppa, taidetavarakauppa.

Elva on siis viehättävä päiväkohde lähellä Otepäätä. Ravintoloita ei kaupungissa ole montaa, pari pientä kohvikua hieman syrjemmällä keskustasta ja yksi varsinainen ravintola: Vapper Mäger (rohkea mäyrä) pääkadulla.

Kirpputoreista kiinnostuneille Elva tarjoaa myös tutkittavaa. Nopesti laskien pääkadun varrelle tai sen tuntumaan jää ainakin kuusi vanhan tavaran ja vanhojen vaatteiden myymälää. Itse suosin hyvälaatuisia vaatteita tarjoavaa Wesseli Äriä, josta eilen löysin mustan etceteran topatun hupullisen välikausitakin 50 sentillä ja farkut eurolla. Tämä siis sivulauseessa todeten.

Ja sitten sama vielä kuvin:

Se reissuni pääkohde, Swedbankan konttori sijaitsi yllättäen kaupungintalon alakerrassa. Kaupungintalon katolla taasen oli torni ja tornissa kello ja tuoli. Jäin miettimään: miksi?

Kaupungin keskustassa sijaitsevan pienen Arbi-järven rannalla seisoo valtava keskeneräiseksi jäänyt tiilirakennus muistona neuvostovuosilta. Järven reunalta lähtee ensimmäinen kävelypolku mäntymetsiin.

Elvan entisöity vanha rautatieasema

Kiskot vievät etelään...

Pieni mies on noussut puuhun tähystämään junia

Sama ukko hieman kauempaa nähtynä

Asema vielä toisesta suunnasta katsottuna

Vielä muutama vuosi sitten tässä rautatieasemaa vastapäätä olevassa talossa toimi museo. Nyt se on tyhjillään, sääli.

Kartta esittelee kävelyreitit ja tutustumisen arvoiset luontokohteet.

Elvalaiseen puutaloarkkitehtuuriin kuuluvat olennaisesti pieniruutuiset terassit ja erkkerit.

Peedun kaupunginosasta (n. 1 km Elvasta) löytyvät ne hienoimmat - ja osin myös huonokuntoisimmat - huvilat Elvan suuruuden ajalta.

Ja jutun lopuksi lisään Elvan kaupungin sivuilta löytämäni pari kuvaa ajasta, jota ei enää ole. Jään jälleen kuvia tuijottamaan ja miettimään tuota menneiden aikojen kadotettua lumoa.

Ravintola ja majoitusliike Elwa, jossa Aino Kallas asui ja työskenteli. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.

Verevi-järven rannalla sijainnut rantapaviljonki vuodelta 1929. Kuva kuuluu Tartumaa muuseumin kokoelmiin.

Blogiväsymistäkö?

Onpa tässä vierähtänytkin aikaa viime bloggauksesta. Yksityispuolelta on tullutkin jo kyselyitä, että onko kaikki hyvin kun mitään ei kuulu.

On, toki. On vain jonkinlainen blogiväsymys iskenyt – ajatukset ovat jotenkin puolinaisia, lieneekö kovat pakkaset ne kangistaneet.

Meillähän oli tässä useampi viikko melko kipakat pakkaset. Matalimmillaan lämpötila laski –32 asteeseen. Useimpina aamuina oli sellaista –25...–29°C. Aurinko paistoi kuin hullumielinen, mutta jotenkin nuo yli
–25°C lukemat ovat sellaiset, että ei ihan hirveästi ulos houkuta.

Presidentinvaalitkin tulivat ja menivät ja kieltämättä herättivät pitkästä aikaa innostusta myös tässä päässä. Kävimme Tartossa äänestämässä Suomen kunniakonsulaatissa ja väkeä oli paikalla runsaasti. Emme olleet siis ainoat, jotka halusivat jollain lailla vaikuttaa Suomen tulevaisuuteen ja julkisuuskuvaan.

Villa Ottiliassa on nyt pyörähtänyt käyntiin kaikkein kiirein sesonki, asiakkaita on seuraavat kolme viikkoa koko talo täynnä, muutamaa puolikasta vapaapäivää lukuunottamatta. Sekin on hyvä, sillä täytyy sanoa, että tammikuu oli luvattoman hiljainen. Kyllä tuo talouden epävakaisuus näyttää nyt puraisevan suomalaisten matkusteluhalukkuuteen.

Valokuvaillut olen aika laiskasti - kuten sanottua, sisätiloissa meni pari viikkoa lähes kokonaan. Mutta parina päivänä kuitenkin otin ihan asiakseni lähteä kuvaamaan ihastuttavaa Etelä-Viroa. Ajelin lähitienovilla ja etsin niitä kauneimpia näkymiä Otepään kumpumaisemasta.

Tervetuloa siihen ihan itse tutustumaan! Maaliskuun alusta on hyvin tilaa, ja maaliskuussa yleensä on ollut ne kaikkein upeimmat ilmat – aurinkoa ja vain hieman pakkasta!

Hellenurmen vesimyllyn vanhoja vimpaimia.

Kumpumaisemaa Vana-Otepäältä.

Villa Ottilia helmikuussa 2012

Huurrepuita metsän reunassa

Vanhaa pihapiiriä

Luminen kuusiaita Valgjärvellä

Otepään kumpumaisemaa

Huurteinen koivu

Muutama luontokuva tältä päivältä

Tänään on ollut kiire päivä, ja huomisesta tulee vielä kiireempi. Kerron tuonnempana miksi.

Kiireen vuoksi en tänään ehtinyt jatkaa Otepään Kymmenen Ihmettä -sarjaa, mutta ei huolta, sarja jatkuu parin päivän kuluttua.

Kävimme tänään Elvassa asioilla ja kotiin ajelimme hieman pidempää tietä, ja matkan varrelle jäi muutamainenkin viehättävä näkymä, joilla toivotan teille kaikille hyvää illanjatkoa.

Lisää muista aiheista tuonnempana.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi, nähdäksesi yksityiskohdat hieman tarkemmin.

Osasuurennos samasta maisemasta mitä yllä.

Yllä olevat kuvat ovat otettu Otepään ja Elvan väliseltä hiekkatieltä. Viimeiset kaksi kuvaa on otettu meidän parvekkeelta, eli näin lähelle villi luonto tulee kotioveamme:

Moottoritie on kuuma - ja pölyinen

Siinä mielessä meni otsikointi heti pieleen, ettei Virossa ole vieläkään sen ensimmäistäkään moottoritietä. Mutta on teitä, joilla moottorilla pääsee eteenpäin, joten sovitaan nyt tässä porukalla, että ne saavat esittää kuvaelman moottoritietä.

Minä huristin tänään sinne ja tänne, ja sitten uudelleen tänne ja sitten sinne. Ja eteenpäin.  Lämpötila oli auton ulkopuolella sellaista rapiaa +30c. Punaisen ranskattaren eli Peugeot 405:n sisällä hieman enemmän. Punainen ranskatar kun on kuuma nainen, se ei tiedä mitään ilmastoinnista.

Kiitää alla autostrada,

Aina kiire, kiire jonnekin on, on, on.

Daa daa daa-da daa-da,

Hiki pintaan täytyy saada

Pojat antaa mennä siitä vain näin!

---
Ja näin se lähti:

Heräsin aamulla taas aivan liian aikaisin. Lisääntynyt valo ja lämpö pitävät huolen, ettei tämä tyttö kelliskele lakanoissa pitkään, riippumatta siitä mihin aikaan on mennyt nukkumaan.

Vaan oli minulla syykin aikaiseen heräämiseen. Halusin lähteä Kanepin ihanaan pieneen ja perin eksoottiseen tavarataivaaseen, jolla ei ymmärtääkseni ole nimeä. Kyse on pikkuruisesta vinksallaan olevasta hirsimökistä, joka on muutamana päivänä viikossa auki aamun ensimmäisinä tunteina. Kirpputorista ja vanhojen vaatteiden kaupasta, jonka satumaiseen valikoimaan kuuluu vino pino, tarkemmin sanottuna monta vinoa pinoa sisustuskankaita, verhoja ja pöytäliinoja.

Ihan oikeasti, paikka on aivan surrealistinen. Auringonpolttama pikkuruinen vino hirsimökki, jota emännöi ehkä Viron palvelualttein ihminen. Jolle ei tarvitse montaa sanaa kertoa siitä mitä on etsimässä, kun nuori neito alkaa taitavin käsin poimia esiin juuri sitä mitä olet hakenut. Liikkumatilaa ei myymälässä ole paljon, ja mökki on  näinä aamun muutamina tunteina täynnä asiakkaita. Silti kukaan ei töni ketään ja kaikki tuntuvat saavan juuri sitä mitä etsivät, kiitos tämän tavarataivaan hyvän hengettären.

Minä olin etsimässä sisustuskankaita tai vahvoja verhoja, joita voin tuunata Võsulle patjojen verhoiluksi. Ja kyllähän minä niitä löysin. Kahden pahvilaatikollisen verran. Siistejä, kauniita, pestyjä ja silitettyjä verhoja. Kuin myös puhtaita kirkkaanvalkoisia pyyhkeitä ja keveitä kesäpeittoja. Olin onneni kukkuloilla.

Hirsimökin hengetär ehti vielä kaikilta muilta kiireiltään auttaa minua kantamaan isoja laatikoitani autoon. Ja koko lastin hinta? Se oli 30 euroa.

Kerroin jo muutama vuosi sitten minun ja kahden hyvän ystävättäreni huippuhienosta shoppailuretkestä Kanepissa. Sen jälkeen toinen kaupoista on mennyt kiinni, mutta toinen vielä toimii, eli tämä pieni hirsimökki.

Ken haluaa lukea aiemmasta, vuonna 2009 tehdystä hulvattomasta shoppailureissusta, löytää jutun: tästä

---

Kanepista suhasin sitten vielä Elvaan, kaupunkiin Otepäältä n. 18 km päässä. Ajatuksena etsiä vielä Võsulle mattoja, joita en sivumennen sanottuna löytänyt.

Aurinko paistoi ja porotti, ja hiki valui. Minulla oli etuikkunat lähes kokonaan auki ja tuuli löyhytti t-paidan hihoja kun tämä tyttö porhalsi eteenpäin. Enkä minä tietenkään valinnut suorinta tai parasta asfalttitietä, vaan kunnolla pöllyävän hiekkatien. Käytäntö kun on opettanut, että hiekkateiden varsilta saattaa löytää jotain ihan muuta kuin tiheämmin asuttujen asfalttiteiden varsilta. Idyllisiä taloja, karjaa, pieniä kilejä tai jotain muuta kivaa.

Ja niin minä poljin autoa eteenpäin, aurinko porotti ja autoradiosta löytyi hyvä kanava. Musiikki raikasi, ja oliko se kuumuus, oliko se musiikki vai mikä, mutta huomasin kääntäväni autoradion nupit kaakkoon ja nauttivani vauhdista, kuumuudesta, musiikista ja tiukoista kurveista. Minä joka olen niin ollakseni varovaista kuskia.

Niin siis ajaa huristelin mutkaisia teitä, autoradio pauhaten ja estottomasti laulun sanoja kovalla äänellä hoilottaen. Bingo oli kun radiosta raikasi Dingon Autiotalo viroksi. Silloin lähti tämänkin tytön kitarisat koetukselle!

Ja tiedättekö, se on omanlaisensa hieno hetki, kun moottoritie (eli tie, jolla moottoriajoneuvolla voi kulkea) on kuuma ja pölyinen, autoradio soi ja Tiina löytää itsestään uudelleen Michelle Moutonin, joksi LaPan Helena minua aikanaan kutsui.

Huomenna vie tie Võsuun, mutta se varmasti on sitten ihan oma tarinansa. Michelle alkaa nyt pakkaamaan.

Hyvää illanjatkoa kaikille!

Vielä jaksaa syksy hehkua

Tänään oli pullonpalautuspäivä - eli tiedossa oli retki Elvaan. Tarkkaan ottaen meidän piti vain koukata Elvan kautta Tarttoon, mutta kun saimme Elvasta kaiken hakemamme - ensi vuoden kalenterin ja minulle hautajaisvaatteet - päätimme jättää Tarton väliin ja lähdimme metsästämään syksyn viimeisiä värejä.

Mies ajoi, koira nautti ja minä kuvasin. Eli tuttu skenaario.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli jo ennen Elvaa, Sassin korkealta mäeltä, josta aukesivat mahtavat syysmaisemat, väreiltään vahvat ja dramaattiset:

Minä siis kuvasin ja miksi en olisi, olivathan värit ja maisemat jälleen huikaisevan hienot

Koira nautti - hiihaa, vuorossa peltohepuli!

Ja mies ajoi. Huomatkaa myös takapenkkiläinen: Ai että peltohepuli? Kellä? Ai mulla? Oli vai?

Kuten sanottua, saimme asiat hoidettua kerrankin suhteellisen nopeasti Elvassa ja äkkiä olikin meillä käsissä vielä useampi auringontäytteinen tunti ihan vapaata aikaa. Kävimme ostamassa kartan Elvan Konsumista ja sitten etsimme paikan kartalta, jossa emme ole enneen käyneet. Se oli Puhja.

Paitsi että kun saavuimme Puhjaan huomasin siellä aikanani käyneeni Tupalan perheen kanssa. (Tupalan isännälle tiedoksi, että Puhja on se paikka missä oli Roope-baari ja ne naakat puussa, muistatko?!)

Puhjaan saapuessamme aurinko innostui paistamaan täydeltä terältään ja värjäsi koivuja kultaisiksi

Koivukuja keskellä peltoa

Koivukuja edestä nähtynä

Puhjan kirkko

Puhjasta kurvasimme kohti Võrtsjärveä ja sieltä meille perin tuttuun Rõnguun.

Rõngun kirkon torni on vastikään uusittu ja se kiilteli komeasti laskevassa auringonpaisteessa

Tällainen oli siis pullonpalautusretki, joka kiersi Otepäätä noin 20 - 30 km säteellä. Elva sijaitsee Otepäältä n. 22 km päässä, Puhja ehkä 31 km päässä ja Rõngu 18 km päässä. Eli aika lailla kotikonnuilla kierrettiin. Mutta pienikin vaihtelu virkistää.

Ja jos ei muuten, niin ainakin nämä värit. Ihan jo hirvittää ajatella että pian tämä väriloisto on mennyttä.

Mutta ei auta itku markkinoilla, nautitaan niistä niin kauan kun voidaan.

(Taisi tulla aika hötönen eli heppoinen kirjoitus tältä päivältä, mutta paremman puutteessa menkööt. Kuvat kuitenkin - luulisin - korvaavat tekstin sisällön puutteen.)