... ja hiiaa hiiaa hoo!
Vaikka jo kuusi vuotta olemme asuneet jotakuinkin luonnon keskellä, Otepään luonnonsuojelualueella, missä peurat kurkistelevat porttien takaa ja ketut jahtaavat myyriä heinikossa, olen yhä kaupunkilaistyttö, jolle kaikenlaiset yllättäen kohdatut kotieläimet aiheuttavat ihastuksen huokauksia. Näin eritoten jos kyseisillä luontokappaleilla sattuu olemaan myös jälkikasvua. Kilit ja karitsat, porsaat ja vasikat. "Oih! Ja aih!" huokailen. Ja kaivan kameran repusta.
Toissa päivänä lähdimme taas ajelulle Kimmon ja Latten kanssa. Asiakkaamme Aare ja Seija seikkailivat Setomaalla koko pitkän päivän ja talon tyhjennyttyä me suuntasimme puolestaan Jeepin kohti Latviaa, tarkemmin sanottuna Mazsalacan kaupunkia.
Kohteen valitsimme, koska kartalla oli kaupungin kohdalla muutamainenkin historiallista nähtävyyttä osoittava symboli. Olemme siellä kerran käyneet, tai näin muistelimme. Kimmo matkan varrella loihe lausumaan: "Joo, kyllä minusta me ollaan siellä käyty. Ja muistaaksemme pidimme paikasta."
Mazsalaca olikin söpö pieni kaupunki, jossa oli muutamainen vanha kiinnostava rakennus. Mutta ei se nyt aivan Rooma tai Pariisi ole. Joten ei tällä kertaa Mazsalacasta tämän enempää.
Kuten tunnettua, matkan teko on usein yhtä mielenkiintoista, joskus jopa kiintoisampaa kuin perille pääsy, ja näin oli nytkin. Päivä oli mitä ihanin ja tienposkeen jäi suloisia peltomaisemia, idyllisiä joenpoukamia, kullankirkkaita rypsipeltoja. Ja eläimiä.
Ensimmäinen luontopysähdys oli Viron puolella, matkalla rajalle. Vanhan tuulimyllyn varjoisassa katveessa asusteli vuohi poikineen, sananmukaisesti. "Oih! Ja voih!" huokaisin samalla kun hyppäsin autosta ulos idylliä kuvaamaan:
Piippolan vaarilla oli tuulimylly, hiiaa hiiaa hoo.
Ja myllyn juurella vuohi ja kilejä.
"Aih ja oih" huokaa Tiina. Voiko olla sympaattisempia otuksia!
Samalla kun minä kuvaan Viron Piippolan vaarin tuulimyllyn pihapiiriä, tien toisella puolella haukkuu vanha uskollinen pihavahti. Koira on selvästi jo iäkäs ja sen äänikin on käheä. Eikä taida näkökään oikein pelata. Mutta uskollisesti se hoitaa tehtäväänsä. "Aih ja voih! Ja niisk!" huokaan kun samalla muistan Ronjan ja sen viimeiset elinvuodet.
Vanha pihavahti hoitaa virkaansa vaikka silmät pettävät ja jalat ovat jäykät.
Matka jatkuu, ja tien varrelle jää lisää kauniita peltomaisemia. Ja tietenkin kattohaikaroita isoissa risupesissään, joskin, kuten Kimmo sanoo, näitä voisi kutsua myös savupiippu- ja sähkötolppahaikaroiksi:
Haikararouvalla on munat pesässä, ja se ei liikahdakaan, vaikka Suomi-tyttö sihtailee sitä kohti teleobjektiiviaan.
Monenlaista perhettä ja pesuetta jää matkan varrelle, niin Viron kuin Latvian puolella. Lehmät nauttivat keskipäivän eineestä lähellä Latvian rajaa:
Lehmät eivät paljoakaan jaksa kiinnostua Tiinasta ja Tiinan kamerasta. On lounastauon aika.
Lounasta alamme mekin miettiä muutaman tunnin ajon jälkeen. Karksi-Nuiassa pysähdymme paikallisessa Konsum-marketissa, mistä ostan pari lämmintä grillattua kanakintsua eli kanankoipea. Ne nautitaan pienen kaupungin puiston penkillä. Kelpo matkalounas, ei siinä mitään.
Kimmo puistolounaalla.
Naapuripenkin ukot.
Lounaan jälkeen jatkamme matkaa. Latvian puolella jatkuvat yhtä lailla hienot peltomaisemat kuin mitä Virossa.
Keltaista ja vihreää suurina pintoina.
Vihreän eri sävyjä.
Leinikkipelto.
Rajan ylitämme Penuja-kylän kohdalta. Ja Kimmo nauraa, että täällä niitä pen(t)uja on varmaan ennemmänkin kuvattavaksi. Ja löytyyhän niitä, jos jonkinlaisia. Ja taas kuuluu ihastunutta voihkintaa meikäläisen suunnalta.
Lampaat on keritty ja niistä tulevat mieleen pienet koulupojat, jotka kesän alussa shinglattiin lähes kaljuiksi.
Mustapäälampaalla on jano.
Kyllä kesä on todella hienoa aikaa, niin luonnon kuin eläimien puolesta. Ja kuten alussa sanoin, nämä herttaiset kotieläimet ovat löytäneet paikkansa sydämessäni. Usein tuntuu kuin elämämme Virossa olisi suuressa kotieläinpuistossa asumista. Kaupunkilaistyttö ihastelee potseja ja pässejä. Ja juttelee raukeasilmäisille lehmille lempeällä äänellä. Ja pitää luontoa yhä näin monen vuoden jälkeen ihanana ja ihmeellisenä kokemuksena.
Latvian lehmät ovat ruokalevolla.
Näin siis sujui päivämme luontoihmeiden ääressä. Ehkei Mazsalaca ollut Pariisi ja ehkä näkymät eivät olleet Nepalin vertaisia, mutta kyllä minä nautin koko päivästä täysin rinnoin.
Mutta entäpä perheemme kolmas jäsen, takapenkin taapero, matkakoira Latte? Latte ei päässyt tekemään tuttavuutta kotieläimien kanssa, mutta kyllä pojallekin järjestettiin oma luontokohde: lähellä Tõrvaa oleva Tiksten kanjoni, jonka pohjalla on järvi.
Jos minä olin laulanut matkan aikana Piippolan vaaria ja hiia-hiiaa-hoota, niin Latte vetäisi sitten Tiksten kanjonissa aarian oopperasta Mikki-Hiiri merihädässä, ja kiljahti: "Hiiulihei-huolta-nyt-ei!" samalla kun se hypätä läjähti Tiksten kanjonin järveen niin että vesi vain pärskähti.
Latte bongaa kanjonijärven.
Tällainen luontoretki siis kaupunkilaisilla. Hauskaa jos jaksoitte seurata sen alusta loppuun!
