Otepään 10 ihmettä: vuorossa 4. ihme - Salaiset järvet

Jatkan eilen aloittamaani sarjaa Otepään Kymmenestä Ihmeestä. Ja ennen kuin asennan sulkakynääni roottorin, tai päästän sormet tanssimaan näppäimillä, teen muutaman tarkennuksen.

Tarkennus 1: Nämä kymmenen ihmettä ovat kesän, tai tarkemmin heinäkuun ihmeitä. Syksyllä on meillä aivan uudet ihmeet, kuten talvella tai keväälläkin.

Tarkennus 2: Kun puhun Otepäästä, en puhu Otepään kaupungista tai kunnasta. En edes Valgamaasta, eli maakunnasta, johon Otepää kuuluu, vaan puhun paikoista, jotka ovat helposti Villa Ottiliasta tavoitettavia. Jotkut ovat kävelymatkan päässä, jotkut n. 5 - 30 minuutin ajomatkan päässä kotoamme.

Tarkennus 3: Nämä listaamani ihmeet ovat minun omia löytöjäni, eivät matkailuvaltteja, joista matkailuesitteet kertovat. Mielelläni ne teidän kanssanne jaan.

Ja nyt vihdoinkin asiaan.

Hyvät ystävät, vuorossa on Otepään 4. ihme: Salaiset järvet.

Suomi on tuhansien järvien maa. Virossa järviä on vähemmän. Kartasta katsottaessa ei Virosta löydy esimerkiksi Saimaan kaltaista valtavaa vesialuetta - ellei Peipsiä lasketa, mutta Peipsi onkin sitten Peipsi, kuin meri. Tämä ei silti tarkoita sitä, etteikö meillä täällä Etelä-Virossa olisi järviä. Toki on! Ja millaisia!

Suurimpana ja kauneimpana, tai ainakin kuuluisimpana, nousee yksi ylitse muiden: Pyhäjärvi, viroksi Pühajärv. Joka sijaitsee Villa Ottiliasta n. 2,5 km päässä.

Pyhäjärven rannat eivät kuitenkaan kuulu otsikon Salaiset järvet alle. Sillä Pyhäjärvi on kuulu upeasta hiekastaan, hyvistä palveluistaan, puhtaasta vedestään. Kesäpäivisin sen rannat täyttyvät kesälomalaisista, jotka sulassa sovussa lepäilevät ritirinnan omilla pyyhekaistaleillaan. Matkaradiot tai iPodit soivat. Lapset kirmaavat vesirajaa pitkin tai pulikoivat kirkkaiden uimarenkaiden kannattamina rantavedessä. Herttaisaa. Mutta ei sangen salaista.

En minä kuitenkaan Pyhäjärveä millään muotoa väheksy. Ensimmäisinä kesinä vietin itsekin pitkiä aikoja rannalla, lippalakki silmille vedettynä. Kuuntelin järven liplatusta ja ihmisten jutusteluja. Nautin keveästä kesätuulesta ja kaukaa kuuluvasta musiikista. Ja välillä pulahdin Pyhäjärven pehmeään puhtaaseen veteen.

Käyn minä vieläkin Pyhäjärvellä useasti, mutta eri aikaan kuin muut. Kuljen siellä sadepäivinä, myrskypäivinä tai aamuyön tunteina. Jolloin järven ihmeellinen lumo paljastuu. En oikeastaan tiedä montaa kauniimpaa paikkaa koko maailmassa kuin Pyhäjärvi heinäkuisessa aamuyössä tai aamussa.

Heinäkuun aamun ensi tunteina on rannalla vain muutama kalastaja.

Pyhäjärven pieni risteilyalus Helena on sekin nukahtanut kesäiseen yöhön, vetäen pressunsa silmilleen.

Minä en siis vieraile Pyhäjärven rannoilla helteisinä kesäpäivinä, vaikka haluaisin veteen pulahtaa. Sillä minä tiedän missä saan olla rauhassa, ylhäisessä yksinäisyydessäni niin halutessani. Minä tiedän tiet Otepään salaisille järville.

Ensimmäinen ja lähin on Pilkuse järv, joka on toki tuttu otepääläisille, vaan ei turisteille. Se on suopohjainen järvi, jonka väri on hieman rusehtava. Vesi tuoksuu kuitenkin raikkaalta eikä jätä jälkiä pyyhkeisiin.

Miten monen monta nautinnollista iltauintia olen Pilkusella tehnytkään!

Tiina pullikoi Pilkuse-järvessä.

Hyvä ystävämme Aatos äityy riehakkaaksi Pilkusella.

Pilkuse on ensimmäinen ja lähin salainen järvi Villa Ottiliasta katsottuna. Sen vieressä on Kaarnajärv, suurempi upea järvi, jonka rantamat ovat nekin lähes täysin rakentamatta. Kaarna-järvellä olemme vierailleet usein, eikä vähiten siksi, että perheessämme on Vesipeto, joka rakastaa uimista. Enkä nyt puhu itsestäni, vaan jopa minuakin intohimoisemmasta uimarista, Lattesta, jolta on pääsy kielletty esimerkiksi Pyhäjärven rannalle.

Latte syöksyy Kaarna-järveen.

Viime kesänä aloitti Latte oman projektinsa: 100 järveä, jolle antoi alkusysäyksen tuolloin Ilta-Sanomissa ollut Merja Mähkän matkablogi: 100 maata. Ja Latte kirjoitti omasta vinkkelistään lähistömme järvistä, juuri niistä salaisista. Niistä, joissa koira saa temmeltää riemurinnoin, ilman pelkoa ulkopuolisista. Suosittelen, että luet ainakin Latten ensimmäisen bloggauksen: Sata järveä tähtäimessä. 

Tuossa yllä olevassa linkissä on lueteltu monia meidän salaisia järviämme. Joiden rannoilla voi viettää vaikka koko päivän yksin. En siis lähde niitä enää tänne uudelleen luettelemaan. Sanonpa vain, että listaa voi jatkaa vielä pitkään, ja jatkammekin. Täytyyhän Latten saada kiintiönsä täyteen!

Tänään emme lähteneet etsimään Lattelle uutta järveä, vaan valitsimme suosikeistamme ihastuttavan Kooraste-järven. Latte sai toimia mannekiinina todistaakseen miten huisan hienoa voi olla omalla rauhallisella järvellä ilman ainuttakaan ulkopuolista.

Tässä hieman kuvasatoa tältä päivältä:

Hiihaa, täältä tullaan Kooraste-järv!

Ja taas!

Salaiset järvet ovat siis minun listani neljäs ihme. Ne saattavat kasvaa lumpeita tai ulpukoita, ne voivat sijaita keskellä suota tai metsää. Ne ovat kirkasvetisiä ja kauniita, ja niiden suurin ihme on niiden koskemattomuus. Eritoten ihmisille, jotka ovat tottuneet viettämään kesäpäiviään satojen tai tuhansien muiden rantalomalaisten kanssa.

Sanoisin: ei huono ihme lainkaan!  Vai mitä te sanotte?!!

Jälkikirjoitus: Eivät nämä minun salaiset järveni niin salaisia ole, ettenkö niistä asiakkaillemme kertoisi. Salaiset järvet ovat samalla yksi minun oma matkailuvalttini omille asiakkaillemme.

Muu muu siellä ja bää bää täällä...

... ja hiiaa hiiaa hoo!

Vaikka jo kuusi vuotta olemme asuneet jotakuinkin luonnon keskellä, Otepään luonnonsuojelualueella, missä peurat kurkistelevat porttien takaa ja ketut jahtaavat myyriä heinikossa, olen yhä kaupunkilaistyttö, jolle kaikenlaiset yllättäen kohdatut kotieläimet aiheuttavat ihastuksen huokauksia. Näin eritoten jos kyseisillä luontokappaleilla sattuu olemaan myös jälkikasvua. Kilit ja karitsat, porsaat ja vasikat. "Oih! Ja aih!" huokailen. Ja kaivan kameran repusta.

Toissa päivänä lähdimme taas ajelulle Kimmon ja Latten kanssa. Asiakkaamme Aare ja Seija seikkailivat Setomaalla koko pitkän päivän ja talon tyhjennyttyä me suuntasimme puolestaan Jeepin kohti Latviaa, tarkemmin sanottuna Mazsalacan kaupunkia.

Kohteen valitsimme, koska kartalla oli kaupungin kohdalla muutamainenkin historiallista nähtävyyttä osoittava symboli. Olemme siellä kerran käyneet, tai näin muistelimme. Kimmo matkan varrella loihe lausumaan: "Joo, kyllä minusta me ollaan siellä käyty. Ja muistaaksemme pidimme paikasta."

Mazsalaca olikin söpö pieni kaupunki, jossa oli muutamainen vanha kiinnostava rakennus. Mutta ei se nyt aivan Rooma tai Pariisi ole. Joten ei tällä kertaa Mazsalacasta tämän enempää.

Kuten tunnettua, matkan teko on usein yhtä mielenkiintoista, joskus jopa kiintoisampaa kuin perille pääsy, ja näin oli nytkin. Päivä oli mitä ihanin ja tienposkeen jäi suloisia peltomaisemia, idyllisiä joenpoukamia, kullankirkkaita rypsipeltoja. Ja eläimiä.

Ensimmäinen luontopysähdys oli Viron puolella, matkalla rajalle. Vanhan tuulimyllyn varjoisassa katveessa asusteli vuohi poikineen, sananmukaisesti. "Oih! Ja voih!" huokaisin samalla kun hyppäsin autosta ulos idylliä kuvaamaan:

Piippolan vaarilla oli tuulimylly, hiiaa hiiaa hoo.

Ja myllyn juurella vuohi ja kilejä.

"Aih ja oih" huokaa Tiina. Voiko olla sympaattisempia otuksia!

Samalla kun minä kuvaan Viron Piippolan vaarin tuulimyllyn pihapiiriä, tien toisella puolella haukkuu vanha uskollinen pihavahti. Koira on selvästi jo iäkäs ja sen äänikin on käheä. Eikä taida näkökään oikein pelata. Mutta uskollisesti se hoitaa tehtäväänsä. "Aih ja voih! Ja niisk!" huokaan kun samalla muistan Ronjan ja sen viimeiset elinvuodet.

Vanha pihavahti hoitaa virkaansa vaikka silmät pettävät ja jalat ovat jäykät.

Matka jatkuu, ja tien varrelle jää lisää kauniita peltomaisemia. Ja tietenkin kattohaikaroita isoissa risupesissään, joskin, kuten Kimmo sanoo, näitä voisi kutsua myös savupiippu- ja sähkötolppahaikaroiksi:

Haikararouvalla on munat pesässä, ja se ei liikahdakaan, vaikka Suomi-tyttö sihtailee sitä kohti teleobjektiiviaan.

Monenlaista perhettä ja pesuetta jää matkan varrelle, niin Viron kuin Latvian puolella. Lehmät nauttivat keskipäivän eineestä lähellä Latvian rajaa:

Lehmät eivät paljoakaan jaksa kiinnostua Tiinasta ja Tiinan kamerasta. On lounastauon aika.

Lounasta alamme mekin miettiä muutaman tunnin ajon jälkeen. Karksi-Nuiassa pysähdymme paikallisessa Konsum-marketissa, mistä ostan pari lämmintä grillattua kanakintsua eli kanankoipea. Ne nautitaan pienen kaupungin puiston penkillä. Kelpo matkalounas, ei siinä mitään.

Kimmo puistolounaalla.

Naapuripenkin ukot.

Lounaan jälkeen jatkamme matkaa. Latvian puolella jatkuvat yhtä lailla hienot peltomaisemat kuin mitä Virossa.

Keltaista ja vihreää suurina pintoina.

Vihreän eri sävyjä.

Leinikkipelto.

Rajan ylitämme Penuja-kylän kohdalta. Ja Kimmo nauraa, että täällä niitä pen(t)uja on varmaan ennemmänkin kuvattavaksi. Ja löytyyhän niitä, jos jonkinlaisia. Ja taas kuuluu ihastunutta voihkintaa meikäläisen suunnalta.

Lampaat on keritty ja niistä tulevat mieleen pienet koulupojat, jotka kesän alussa shinglattiin lähes kaljuiksi.

Mustapäälampaalla on jano.

Kyllä kesä on todella hienoa aikaa, niin luonnon kuin eläimien puolesta. Ja kuten alussa sanoin, nämä herttaiset kotieläimet ovat löytäneet paikkansa sydämessäni. Usein tuntuu kuin elämämme Virossa olisi suuressa kotieläinpuistossa asumista. Kaupunkilaistyttö ihastelee potseja ja pässejä. Ja juttelee raukeasilmäisille lehmille lempeällä äänellä. Ja pitää luontoa yhä näin monen vuoden jälkeen ihanana ja ihmeellisenä kokemuksena.

Latvian lehmät ovat ruokalevolla.

Näin siis sujui päivämme luontoihmeiden ääressä. Ehkei Mazsalaca ollut Pariisi ja ehkä näkymät eivät olleet Nepalin vertaisia, mutta kyllä minä nautin koko päivästä täysin rinnoin.

Mutta entäpä perheemme kolmas jäsen, takapenkin taapero, matkakoira Latte? Latte ei päässyt tekemään tuttavuutta kotieläimien kanssa, mutta kyllä pojallekin järjestettiin oma luontokohde: lähellä Tõrvaa oleva Tiksten kanjoni, jonka pohjalla on järvi.

Jos minä olin laulanut matkan aikana Piippolan vaaria ja hiia-hiiaa-hoota, niin Latte vetäisi sitten Tiksten kanjonissa aarian oopperasta Mikki-Hiiri merihädässä, ja kiljahti: "Hiiulihei-huolta-nyt-ei!" samalla kun se hypätä läjähti Tiksten kanjonin järveen niin että vesi vain pärskähti.

Latte bongaa kanjonijärven.

Tällainen luontoretki siis kaupunkilaisilla. Hauskaa jos jaksoitte seurata sen alusta loppuun!

Ja tervetuloa itse nauttimaan Etelä-Viron ja Pohjois-Latvian ihanista luonnonkauniista näkymistä!

Latte kertoo: Uusi järvi bongattu

Moikkis

Minä! Latte.

Eilen sain bongattua vihdoinkin uuden järven - muistatehan että minulla on suunnitelmissa käydä 100 järveä läpi! Kerroin siitä aiemmin ja jutun voi lukea vaikka klikkaamalla: tästä.

Kerronpa siis eilisestä.

Eilinen oli aika lailla pitkäveteinen päivä kannaltani, jos lopun uimakeikkaa ei lasketa. Johtokunta pakkasi minut aamutuimaan autoon ja lähti ajelemaan Peipsille, kohti Rajaa, niiden pientä taloa, joka on nyt myynnissä. Iskä halusi leikata Rajasta ruohot pois.

Tässä tuo talo ulkoapäin - ennen ruohon leikkuuta

Ja tässä vähän sisäkuvaa

Ei minua sisään edes päästetty. Mutta koska autossakin oli kuuma istua paikoillaan niin Äiskä sitten lähti ajeluttamaan ja uittamaan minua Peipsille, Mustveen hiekkarannalle samaan aikaan kun Iskä trimmaili ruohikkoa.

Mustveen hiekkarantaa

Minähän olen jo uinut aiemminkin Peipsissä, joten tästä en saanut bongausmerkintää. Mutta kyllä se silti viilensi.

Vesirajassa lillui muutama kuollut kala - niitä kuulemma on nyt paljon Peipsin rannoilla, ilmeisesti poikkeuksellinen kuumuus on siihen syynä, ja yritin yhtä kalaa haukata, mutta huudothan siitä tuli. En siis päässyt maistamaan sushia suoraan järvestä. Siitä sitten hieman kyrsiintyneenä kiskaisin Äiskänkin veteen kanssani, kengät ja housut jalassa. Arvatkaa tuliko siitäkin huutoa? Tuli.

Sitten palattiin takaisin Rajalle ja Iskä oli saanut siihen mennessä pihankin leikattua. Se oli ihan vihreä ja kamalan hikinen, ja meni sitten Iskäkin Peipsiin kastautumaan, Rajan omalle rannalle:

Rajan rantaa

Sitten lähdettiin lopulta kotia kohti. Kierrettiin lyhykäisesti Varnjassa katsomassa kaveriani Rummukaista. Vietiin samalla Rummun äiskälle Rajan avaimet. Ja sitten kotiin

Minulla alkoi olla todella kuuma, eikä yhtään kivaa enää. Ja silloin Äiskä keksi Pangodin kohdalla, että viedään Latte uimaan Pangodin järveen. "Jee! Mun yhdestoista järveni!" huusin minä takapenkiltä, ja niin tapahtui, pääsin Pangodin järveen.

Ja vitsit, oli kyllä TOOOOOSI kivaa!!!

Ja loput kuvani ovatkin tästä päivän parhaasta hetkestä. Oi jatkuisipa kesää vielä pitkään!!!!

Kyllä uinti on mun lempparijuttu! Siinä on niin monta puolta, joista yksi hauskimmista on Iskän kastelu!

Latte kertoo: Sata järveä tähtäimessä

Moikkis!

Ilta-Sanomissa on kuulemma blogi, Sata maata, jota pitää  toimittaja nimeltä Merja Mähkä. Hänen tavoitteensa on kiertää ja bongata sata eri maata reppureissuillaan. Äiskä kuulemma lukee sitä blogia aika ajoin ja haikailee sitten matkustelusta eksoottisissa paikoissa.

Minä en lehteä lue, en lue lehtiä ylipäätänsäkään, enkä myöskään haihattele moisista reissuista. Mutta toki ymmärrän Merjaa ja Äiskääkin; ihmisellä, kuten koiralla, tulee olla elämässään unelmia ja tavoitteita.

Ja minulla on omani! Minun unelmani on kiertää - ei sata maata, vaan - sata järveä! Sillä järvet ovat nastoja. Uskokaa huviksenne!

Ja näinä helteisinä aikoina uinti friskaa mukavasti, ja se on liikuntaa parhaimmillaan! Joten Johtokunta kiikuttaakin minua nyt tiuhaan vesien äärelle ja auttaa minua näin saavuttamaan tavoitteeni.

Pieni historiakatsaus uimarin uraani

Uintiurani ei lähtenyt heti ensi metreillä mitenkään säihkyvästi käyntiin. Meidän perheessämme oli jo yksi himouimari, Vanha Rouva Ronja eli karvainen ottosiskoni, rauha hänen sielulleen. Joskin Ronjalla alkoi uintikeikat jossain vaiheessa elämäänsä mennä överiksi, kertoo Äiskä, ja sitä oli viime vuosina vaikea saada vedestä pois. Muutenhan se oli ollakseen niin palvelukoiraa ja tottelevaista toveria, mutta vedessä se sanalla sanoen sekosi. Olen alkanut vasta aivan viime aikoina ymmärtää miksi. Överiksi meneminen kun ei ole täysin tuntematonta minunkaan kohdallani.

Mutta palataan lapsuuteeni, joista ensimmäiset kuukaudet menivät talvea vietellen. Silloin ei uida. Ellei ole kausikorttia Otepään uimahalliin. Minulla ei sattuneista syistä ole.

Ensimmäisen kontaktin veteen sain Peipsi-järven rannalla, Ninassa. Olin tuolloin 7 kuukautta vanha ja Peipsi oli iso ja suuri ja aallot olivat korkeita, ja suoraan sanoen minua pelotti. Vanha Rouva kyllä olisi kirmannut veteen, vaikka se oli niin kylmää että tassuissa karvat jäykistyivät.

Kastoin minäkin kuitenkin tassujani ja näin aloitin Sadan järven bongaukseni - vaikken sitä silloin ajatellutkaan:

Järvi nro: 1 : Peipsi

Peipsijärvi (viroksi Peipsi-Pihkva järv; ven. Чудско-Псковское озеро, Tšudsko-Pskovskoje ozero; saks. Peipussee) on Viron ja Venäjän rajalla sijaitseva suuri järvi. Järven kokonaispinta-ala on 3 555 km². Se on Viron suurin järvi sekä koko Euroopan viidenneksi suurin luonnonjärvi Laatokan, Äänisen, Vänernin ja Saimaan jälkeen. Peipsijärvi laskee Narvajoen kautta Suomenlahteen.

Minun ensimmäinen uintikeikkani Peipsillä, Ninan kylässä oli kyllä hieman nolo tapaus. Mutta harva se on seppä syntyessään. Vesi oli minulle vieras elementti ja siksi pelottava. Vanha Rouva olisi lähtenyt vaikka kuinka syvälle, mutta sitä pidettiin narun päässä (kts. viittaus yllä ns. överiyteen).

Mutta tästä se lähti, tassut oli kasteltu järvessä.

Järvi numero 2: Järvi Mikkelin lähellä Suomessa

Seuraava järvi, jossa tassujani kastelin, on mielestäni Suomessa, ja sen nimeä en tiedä. Mutta se sijaitsee jossain Mikkelin lähellä ja sen rannalla on kavereillani Anna-Leenalla ja Reimalla kesämökki.

Tämäkin uintikeikka oli hieman vahinkoluonteinen, putosin laiturilta veteen ja luulin hukkuvani. Enkä osannut uida rantaa kohti vaan yritin epätoivoisesti kivuta takaisin laiturille, minne Iskä minut loppujen lopuksi vipusikin. Ajattelin että uiminen on syvältä ja kaikki mitä Vanha Rouva on uimisen iloista puhunut on suuresti liioiteltua.

Uintikuvaa minulla ei ole ko. järvestä, mutta onpa kuva Vanhasta Rouvasta joka päivysti iltaa myöten laituria ja järveä. Se tosiaan tykkäsi uimisesta:

Järvi nro 3: Meenikunnon Suojärvi

Meenikunno on iso suoalue (1448 ha) Etelä-Virossa, Põlvan maakunnassa ja siellä on useampiakin suojärviä.

Maisemat ovat Meenikunnossa hienoja, sitä ei voi kieltää.

Ja sieltä löytyi myös Suur Soojärv, jonne, kuinka ollakaan, taas vahingossa putosin. Noloa. Jälleen. Toistan uudelleen vanhan kansanviisauden sepistä ja niiden syntymälahjoista.
 
 

Kuvassa ihailen kaunista suomaisemaa, luontainen esteetikko kun olen. Mutta  huomatkaa häntäni asento. En tunne itseäni ihan turvalliseksi veden äärellä, sattuneista syistä.

Hieman vesi kuitenkin kiinnostaa, sitä voisi vaikka yrittää hörpätä. Kurottaudun hieman pidempään, ja sitten se tapahtuu taas, vahinko, ja molskahdan järveen.

Ikävintä tässä kaikessa on se, että minulle häpeämättömästi nauretaan. Se ei ole mielestäni poliittisesti korrektia käytöstä.

Moni olisi tähän lopettanut uimariuransa, mutta minä en olisi minä, ellen olisi luonnoltani kuitenkin ennakkoluuloton. Jatkoin harjoituksia, kuten sanotaan.

Järvi nr. 4: Pyhäjärvi

Otepään Pühajärv (286 ha) sijaitsee Otepään ylängön halkaisevassa notkelmassa, vedenjakajalla, josta saa alkunsa Väike-Emajoki. Pühajärven rantaviivaa jäsentävät useat niemet ja lahdet. Järvessä on viisi metsäistä pikkusaarta.  Lukuisat pohja- ja rantalähteet ja vaihteleva pohjanmuoto ovat edistäneet monipuolisen eliöstön syntymistä.  Pühajärv on ollut monien runojen ja maalausten aihe. Erityisesti edellisen vuosisadan alkupuolella alue oli taitelijoiden ja kirjailijoiden suosima lomapaikka.

Viime vuonna alkoi Vanha Rouva menettää parasta ulkoiluteräänsä ja aloimme tehdä Iskän kanssa kahdestaan omia ulkoilulenkkejä. Vaikka minusta tietenkin oli kurjaakin, ettei kasvatussiskoni päässyt enää metsään mukanamme, tarjosivat kahdenkeskiset ulkoilut Iskän kanssa minulle aivan uutta vapautta. Sain kulkea vapaana ja kiertelimme pitkiä lenkkejä Pyhäjärvellä. Eritoten Murrumetsän lenkistä tuli suosikkini.

Ja siellä, Pyhäjärvellä, opin olemaan pelkäämättä vettä. Ja opin uimaan. Minusta sukeutui suoranainen Batdog, joka hyppäsi veteen missä ja koska vaan!

Ja niin tulemme tähän kesään, jolloin aloitin virallisen järvien bongauksen. Ja nythän niitä tulee ihan liukuhihnalta. Nimittäin, niin lähellä ja niin kiva kuin tuo Pyhäjärvi onkin, siellä on varsinaisilla uimarannoilla ikävä uimakielto koirille.

Lähimmät järvet Otepäätä, Pyhäjärven ohella, ovat Pilkuse- ja Kaarnajärvet. Ja Nüpli. Joista viimeinen on minulta vielä bongaamatta.

Järvi nro 5: Pilkuse

Järvi sijaitsee n. 2 km Otepään keskustasta ja se pitää tietää, että sinne löytää. Järvi on väriltään hieman tumma, mutta puhtaudeltaan erinomainen. Myös Äiskä ja Äiskän kaverit tykkäävät uiskennella siellä.

Kuvassa etualalla ovat kaverini Aatos ja Marja. Minä olen siellä hieman kauempana, pärskeiden keskellä. Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja ehkä löydät minut kuvasta paremmin.

Järvi nro 6: Kaarnajärvi

Tämä on myös järvi hyvin lähellä Otepäätä, ajettaessa Vana-Otepään suuntaan. Järvi on rannoiltaan lähes asuttamaton. Johtokunta käy uittamassa minua vanhan ja hylätyn neuvostoaikaisen lomakeskuksen rannalla, missä on hutera laituri, jonne en suosittele kiipeämistä.

Kuvassa vasemmalla Iskä ja edessä oikealla mukava Jouko-setä, Villa Ottilian asiakkaita, joka halusi nähdä miten minä uin. Ja kyllä Jouko-setä ihailikin pitkiä kaaria, joita vetelin pitkin Kaarnajärveä. Minä olen se kuhmu vedessä kuvan keskialueella. Se pienempi kuhmu on minun palloni.

Järvi nro 7: Kõverjärv

Äiskä löysi tämän ihmeellisen ja hiljaisen ja puhtaan järven omilla valokuvareissuillaan. Järvi sijaitsee metsän keskellä ja sinne vie autolla ajettava hiekkatie, joka mutkittelee melko tovin keskellä metsää päätyen lopulta järven pohjukkaan, jossa on mukava pieni ranta, josta on helppo veteen pulahtaa. Edes kaikki paikkakuntalaiset eivät tiedä järven olemassaolosta. Se on meidän, minun ja Johtokunnan salainen järvi.

Lähin paikkakunta on Kooraste, joka sijaitsee n. 15 km Otepäältä.

Hiiohoi, minä poika lähden nyt Kõverjärveen uimaan

Järvi nr. 8: Kooraste Suurjärv

Tämä järvi sijaitsee melko lähellä Kõverjärveä, Koorastessa. Nasta järvi, ei minulla siitä oikeastaan ole muuta kerrottavaa. Kastelee kivasti helteessä:

Joku venonen Suurjärvellä souteli seuranani, mutta en antanut sen itseäni häiritä.

Järvi nro 9: Verevi järv Elvassa

Verevi sijaitsee Elvan kaupungissa ja sen pinta-ala on 12,6 ha. Suuren suuri se ei ole, pisimmiltään 650 m ja leveimmiltään 320 metriä. Syvyys 11 metriä. Järvi on yksi Elvan kolmesta järvestä ja erittäin suosittu uimapaikka kaupunkilaisille.

Viime viikolla Johtokunta lähti viemään tyhjiä pulloja naapurikaupunkiin. Älkää kysykö minulta miksi. Kuulemma syynä on joku skisma otepääläisen pullonpalautuspisteen kanssa, josta on Äiskän mukaan kirjoitettu tännekin. Sen stoorin voi lukea tästä.

No, minä mukaan ja koska päivä oli kuuma ja koska minulla oli vielä 93 järveä bongaamatta, lähdettiin sitten Verevijärvelle. Joka on osa Elvan kaupunkia.

Iskä oli hieman huolissaan, miten suhtaudun lähellä olevaan uimarantaan ja sen elämään, mutta Äiskä totesi, että niin kauan kun minulla on vettä edessäni, voi viereeni materialisoitua Mooseksen toinen tuleminen, ilman että minä siitä kiinnostun. Äiskä oli tässä oikeassa.

Kysyn vaan, näytänkö kuvassa siltä, että minua voisi vähempää kiinnostaa mitä takana olevalla uimarannalla tapahtuu?

Ja jos oli kerran aika jolloin pelkäsin vettä, voin kertoa, että se aika on ohitse. Tehkää perässä!!!

Näin olemme pääsemässä listani loppupuolelle, eli eiliseen, jolloin bongasin yhdeksännen järveni, joka saattaa ikävä kyllä jäädä viimeiseksi, jos Johtokuntaan on uskomista.

Järvi nro 10: Erastvere järv

Olemme siis saapuneet aikajärjestyksessä nyt eiliseen, jolloin lähdimme taas Johtokunnan kanssa ajelulle ja minua vietiin Erastveren järveen. Se sijaitsee Kanepista hieman eteenpäin, kohti Põlvan kaupunkia. Rauhallinen mukava järvi, ei siinä mitään.

Saapuessamme uimapaikalle, joka on taas näitä Äiskän löytöjä, oli siellä perhekunta lapsineen. Iskä miettimään, että voiko minua veteen päästää, jos vaikka syön lapset suihini, mutta Äiskä totesi, että ei pelkoa. Koira menee veteen, se on varmaa, ja siinä ei pari lapsukaista merkitse mitään. Äiskä oli tässä(kin) oikeassa.

Molsk! lensivät minun uimapalloni veteen, vuoroin keltainen ja vuoroin punainen ja minä niitä hakemaan. Jees! Nastaa! Mun lempparia!

So far so good, kuten engelsmannit sanovat. Minä hain palloa ja toin sitä Johtokunnan miespuoliselle.Ja naispuolinen kuvasi. Virolainen perhe, joka oli viettämässä kesäpäivää rannalla, ihasteli minua ja aurinko paistoi ja elämä maittoi.

Kunnes...

... kunnes Johtokunta otti flexini ja ilmoitti, että se oli siinä ja nyt lähdetään kotiin.

Mikä mahalasku hyvälle päivälle! Takaisin autoon ja kotiin.

Ja silloin sain loistavan idean. En mene. En tule. En tottele.

Juoksentelin pitkin kaislikoita ja heittäydyin veteen ja juoksin vähän lisää. Ja Johtokunta päästelee rannalta tiukkoja komentosarjoja, kuin konekivääristä ikään. Siellähän rannalla ruikutatte, mietin, ja roiskutin vettä hieman lisää.

Tunnelma kuitenkin meni jollain lailla pilalle. Iskän ääni kohosi ja muuttui ikäväksi. Äiskä ehdotti, että hypätään autoon ja jätetään koira tänne. Johan saa kertaheitolla opetuksen eroahdistuksesta.

Ja virolainen perhe seurasi tätä show'ta mielenkiinnolla ja naureskellen.

Tätä sitten jatkui tovin. Johtokunnalla alkoi kasvot punottaa kiukusta, ja minullakin alkoi olla hieman tukala olo, vaikka en silti halunnut että minua pannaan remmin päähän. Loikin siis metikössä yhden pallon kanssa.

Lopulta minua höynäytettiin, en osannut arvata johtokuntaa näin ovelaksi. Alkoivat keskenään heitellä punaista palloa (minulla oli keltainen omana sotasaaliina) ja kuinka ollakaan keltainen pallo ei tuntunut enää miltään ja vain punainen pallo alkoi kiinnostaa. Ja niin minä sitten hölmö menin halpaan ja suostuin istumaan saadakseni punaisen pallon. Ja silloin fleksi napsahti kaulapantaan kiinni. Sain sentään punaisen pallon pitää tykönäni koko matkan autoon asti.

Että tällainen tarina eiliseltä.

Kotimatkalla kuuntelin takapenkiltä Johtokunnan upinaa, joka ei kuulostanut hyvältä. Siinä mainittiin että tähän loppuivat uintikeikat ja Saharakin mainittiin. Että hyvää matkaa autiomaahan, sillä vettä et tule näkemään enää koskaan.

Jään nyt hieman epävarmana seurailemaan tilannetta. Tähänkö loppui sadan järven bongaukseni?

Raportoin kun tiedän miten tilanne tästä kehittyy.

Siihen asti, teitä kaikkia lukijoitani tervehtäen

teidän Lattenne, the One and Only