Turistina Tartossa pohtimassa joutilaisuutta ja kesän loppua

Maanantaina kävin Tartossa ja eksyin yllättäen Kasvitieteellisen puutarhaan, siitä jo kerroinkin aiemmin. Olin tapaamassa muutaman tunnin verran ystävätärtäni Kersteniä, tuota puuhakasta monilahjakkuutta, joka joutui lähtemään aivan liian pian yliopistolle, väitöskirjansa väliaikaesittelyyn tai miksi sitä voisi kutsua.

Kersten muistaa, että tietokoneelta on nopeasti saatava materiaalia muistitikulle. Se käy mainiosti kahvilassakin.

Kun Kersten oli lennähtänyt akateemisiin sfääreihin, jäin minä maan päälle tallailemaan. Ei ollut kiire minnekään. Ja kamerakin oli mukana.

Yksin kaupungilla kävely on mukavaa. Saa määrätä aikataulunsa ja tahtinsa ja askeltensa suunnan. Yksin kaupungilla kameran kanssa kävely on vielä mukavampaa. Kamera kun antaa yksinäisyydelle ikäänkuin legitiimin syyn. Kukaan ei ajattele, että voi tyttörukkaa, tuossa se yksin päämäärättä vaeltelee. Kamera kertoo, että vaeltajalla on selkeästi tehtävä, eikä kukaan tohdi vaeltajaa häiritä.

Kesän loppu oli tuonut Tarton Raatihuoneentorille ja sen kahviloihin kesän viimeisistä päivistä nauttivien tarttolaisten ohella suuren määrän turisteja. Espanjalaisia ja italialaisia ryhmiä tuntui olevan runsaasti - lieneekö elokuu nykyisin Keski-Euroopan tärkein lomakuu heinäkuun sijasta? Joka tapauksessa, minä ja kamerani sulauduimme mainiosti ihmismassoihin - eivätkä tavalliset tarttolaisetkaan hermostuneet kun näkivät minun suuntivan kameraani heitä kohden. "Joku turisti varmaan" pohtivat luultavasti, "riittäähän noita." Kesän aikana turisteihin tottuu.

Raatihuone ja Raatihuoneentori ovat tietenkin Tarton ykkösnähtävyyksiä.

Kahviloihin riittää vielä asiakkaita, vaikka kesän kiireisin kausi on jo selvästi ohi ja ilmassa on haikeaa luopumisen tunnetta.

Suudlevad tudengid eli suutelevat ylioppilaat Raatihoneen edustalla lienee Tarton kuvatuin patsas.

Ihmisiä kiirehtää torin reunamaa pitkin, kuka työpaikalleen, kuka lounaskahvilaan. Turisteilla ei ole kiire mihinkään. Ilmassa on todellakin kesän viimeisten päivien maku. Osaltaan leppoisa, osaltaan kiireinen. Opiskelijat alkavat hiljalleen palata kaupunkiin ja tarttolaiset työmuurahaiset vaihtavat kesäiset hellemekkonsa ja polvihousunsa hieman virallisempiin työasuihin.

Miehet kiiruhtavat torin reunamaa pitkin kohti Kaarisiltaa.

Turistit törmäilevät toisiinsa Rüütli-kävelykadulla.

Sivukaduilla on hiljaisempaa.

Kahden hengen siivouspartio hiljaisella sivukadulla.

Minä jatkan torilta matkaa yli Kaarisillan. Katselen Emajokea ja sen verkkaista virtausta ohi Tarton kauppahallin ja yökerho Atlantiksen. Kesä, kesä, ajattelen, pian olet ohi. Kiitos kuitenkin siitä, että toit värit ja ilon elämään. Sellaisen kesäisen keveän. Kuin turistilla.

Kukka-asetelmat reunustavat Emajõen viertä kulkevaa promenadia.

Atlantis-yökerhon edessä kukkivat vielä suuret keltaiset päivänvarjot ja jokilaiva odottelee asiakkaita kierrokselle. Minä saan idean, tahdon olla todellinen turisti ja tehdä elämäni ensimmäisen jokiajelun Emajoella. Päätän kutsua matkaan Rummukaisen Äiskän, joka paitsi on tarttolainen, asuu myös lähellä. Otan siis puhelimen esiin ja pirautan Seijalle.

Seija vastaa kiireisen iloisena puhelimeen Varnjasta, Peipsiltä, missä hän on juuri selvittämässä vanhan Silvi-rouvan kanssa kotitaloudellista kysymystä, joka saattoi koskea lahnan halstarausta, perunamaan parantamista tai uutta mainiota hilloreseptiä. Seija on puuhakas ja työteliäs ihminen. "Moi", Seija nauraa iloisena, kun teen ehdotukseni päiväkahveista ja jokiajelusta turistien tapaan, "tosi mielelläni lähtisin, mutta olen tosiaan täällä Varnjassa." Ja jatkaa: "On kuule taas niin paljon tekemistä ennen syksyn tuloa! En kyllä tajua miten sinä pärjäät niin monen kiinteistön kanssa, ja pihojen! Ja sitten sulla on vielä majatalokin siinä ohella! Ja Võsu!"

Nolona myönnän, etten minä aina pärjääkään. Ja että piha voisi olla paljon paremman näköinen, jos minä Seijan tapaan olisin sitä nytkin perkaamassa ja saattamassa syksyä kohti, sen sijaan että haahoilen joutilaana Tartossa.

Lupaamme soitella ja juoda päiväkahvit toiste. Minä jatkan matkaa, mutta hylkään ajatuksen jokiajelusta liian vallattomana.

Hetken kuljeskelen vielä suuressa puistikossa joen toisella puolen ja sitten palailen kohti keskustaa.

Tunnelmallinen puistokäytävä Emajoen toisella reunamalla.

Palailen Kaarisiltaa pitkin keskustaan ja sieltä kohti linja-autoasemaa.

Ohitan suuren modernin Kaubamajan ja katselen aukion torimyyjiä, joilla on valikoimissaan kesän viimeisistä kukista tehtyjä sieviä kimppuja. Ja otan jälleen kameran esille - näkymä on niin kesäinen ja herttaisa:

Sieviä pieniä kimppuja kesän viimeisistä kukkijoista

Kaubamajan aukion kukkatädit, nuo keski-ikäiset Eliza Doolittlet, ovat tarkkoja äkkäämään joutilaan turistin. Iloiset rouvat heiluttelevat minulle kukkakimppujaan ja ystävällisesti kutsuvat minua ostamaan itselleni kimpun kesää. Enkä minä voi vastustaa kiusausta vaan ostan kolme kimppua kehäkukkia iloiselta rouvalta:

Tarton oma Eliza Doolittle.

Saavun linja-autoasemalle, missä ihmisillä on kiire jonnekin. Nousen pieneen bussiin joka vie minut Otepäälle.

Bussissa mietin tekemättömiä töitä, mietin kesän loppua, syksyn alkua. Teen päätöksen kitkeä parikin kukkapenkkiä turhista rikkaruohoista. Pestä ikkunat. Pyykin. Tiskit. Matot.

Kimmo tulee minua vastaan linja-autoasemalle ja ojennan tälle kukkakimpullisen kehäkukkia todeten: "Onneksi olkoon!" Kimmo hämmentyneenä: "Onneksi olkoon - mistä?" "Ei mistään" vastaan ja jatkan "lapsena vain opin, ett kukkia ojentaessa pitää aina onnitella." Kimmoa naurattaa.

Aurinko paistaa Otepäällä ja taivas on sininen, vaikka päivä Tartossa olikin hieman harmaa. "Kuule Kimmo. Koska me ollaan oltu oikeasti viimeksi syömässä ulkona, terassilla?" Kimmo pohtii: "On siitä aikaa aika lailla." "Mitäs jos mentäisiin nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus!"

Ja näin päätämme tehdä. Unohtaa vielä hetkeksi syksyn tulon ja nauttia hetki siitä mitä käsillä on.

Jälkikirjoitus: Seuraavana päivänä palasimme ruotuun ja siivosimme pihaa urakalla niin että nyt tuntuu luissa ja ytimisissä protestanttinen työmoraali ja sen seuraukset. Ettei koko elämä mene ihan vaan turistina löysäillen.

Nautintoja Võsun malliin

Tänään oli aika lököpäivä. Mietin hieman lähteä reissuun, kun vielä siihen on mahdollisuus, mutta päädyin sittenkin viettämään päivän Võsulla.

Ilma oli todella lämmin, mittaria en katsonut, mutta uskon lämpötilojen hiponeen +30c astetta. Kimmo soitteli Otepäältä ja kertoi että siellä oltiin päästy yli kolmenkympin rajan. Ukkonenkin oli Otepäätä kurittanut, täällä vaan aurinko paistelee siniseltä taivaalta, illan suussakin.

Lähdin rannalle kävelemään ja totesin, että merituuli mukavasti helpottaa kuumuutta. Toisaalta, merenranta on näin kovilla keleillä, kun UV:takin on ilmassa runsaasti, aika petollinen. Näkyi siellä rannalla köllöttelevän muutava melko punainen kansalainen.

Minä en rannalle jäänyt löhöilemään, kunhan otin vain muutamaisen kuvan suven letkeistä tunnelmista. Jotenkin herttaista, sellaista mitä talvella muistellaan taivaana.

Ja lapset, jotka rannalla leikkivät, heille jää Võsun rantalomat muistiin niinä ainoina oikeina lomina. Niinhän lapsuudenmuistoille tapaa käydä. Niissä ei ole pilviä, on vain kuumaa hiekkaa, meri, jäätelö, eikä huolen häivää elämässä. Ja näitä muistoja vasten peilaamme kaiken myöhemmin kokemamme. Eikä mikään vedä niille vertoja.

Rannalta kurvasin takaisin Võsun pääkadulle ja pistäydyin kaupassa. Ja huomasin, että paikalla oli myös puolalaisia off-road-miehiä kahdella maasturilla. Tämä kuva on otettu ja omistettu Otepään off-road-miehelle:

Kaupalta jatkoin matkaani kohti O-kõrtsia, Võsun parasta ruokapaikkaa, jossa minut jo tunnetaan. Tarjoilijat, jotka ovat tottuneet päivittäin vaihtuviin turisteihin, tervehtivät minua kuin vanhaa ystävää. Se tuntuu hyvältä.

Matkalla kaupalta O-kõrtsiin pysähdyn hetkeksi kukkakaupan edustalla:

Kyllä Võsu vaan on niiiiin idyllinen ja herttainen. Pieni mutta viehättävä.

Ravintolaan saavuttuani tilasin itselleni nautinnollisen päivän kunniaksi jotain spesiaalia, O-kõrtsin kesäerikoisuuden, pienen kannun sangriaa. Ja että se olikin raikasta!

Söin pitkän kaavan mukaan, alkuun tonnikalasalaatti, joka oli erinomaisen raikas ja maukas. Juuri oikeaa ruokaa tällaisena kuumana kesäpäivänä:

Pääruuaksi valitsin supersuosikkini, thaimaalaisen Tom kah -kanakeiton, jossa maistuu voimakkaasti kookosmaito, sitruuna ja itämaiset mausteet. Se on raikas ja vahva samaan aikaan, siis todella namia!

Melkomoista herkuttelua ja itsensä palkintaa - vaikken oikein tiedä mistä edes itseäni tässä nyt niin kovasti palkitsen. Kimmoa tässä pitäisi palkita - mies kun tekee Otepäällä hotellihommia, omien töidensä ohensa. Sangria-lasin yli lähetän miehelle kiitollisen ajatuksen ilmojen yli. Poden hienoista huonoa omaatuntoa, mutta vain hienoista ja vain hetken. Päivä on liian hieno pahoille fiiliksille.

Saapi näkee, tuleeko tännekin ukkonen, kuten on povattu. Kello lähenee nyt 22.00 ja taivas on yhä kirkas. Ainoastaan iltaa kohti nouseva hieman painostava kuuma seisova ilma vihjailee mahdollisesta ukkosmyrskystä.

Jään seurailemaan säätilannetta ja menen istumaan terassille ilta-auringosta nauttimaan. Näistä ihmeellisistä Võsu-päivistä, joiden tulevaisuudesta tai jatkosta en osaa vieläkään kertoa mitään varmaa, täytyy ottaa kaikki irti kun voi!

Mikä se kirsua kutkuttaa?

Mikä se on joka ihanasti kirsua kutkuttaa,

hulmuttaa turkkia kuin tuuli viljapeltoa?

Mikä se on, joka saa hymyn huulille,

silmiin säkenöintiä ja ajatukset vallattomiksi?

Se on ihan siinä, tässä, se on...

se on...

... se on tietenkin kesä.

Hyvää kesän ja kesäkuun alkua kaikille fanclubini jäsenille,

t. Latte, hymypoika

Luontosafarilla parvekkeella

Hiiohoi, tämä on tänne laitettava. Sillä päivä on merkityksellinen!

Kimmo tuli kotiin koiran ulkoilutukselta ja kertoi nähneensä kevään ensimmäisen perhosen! Minä kysyin kiihkeänä että kumpi, kumpi?!!! Ja Kimmo kertoi: "Sitruunaperhonen se oli!"

Täälläkin aika ajoin kommentoiva nimimerkki OnuKoo on opettanut minulle, että on hyvin merkityksellistä, että kumman näkee keväällä ensimmäiseksi: sitruunaperhosen vai nokkosperhosen. Sillä sitruunaperhonen povaa hyvää kesää, nokkosperhonen ei niin hyvää.

Minähän en ole taikauskoinen muuten kuin jos näemme sitruunaperhosen ensimmäisenä. Silloin olen varma että ennustus pitää paikkansa. Jos taas nokkosperhonen osuu ensimmäisenä silmiin, olen sitä mieltä, että onhan noita kaikkia taikauskoisia höpötyksiä riittämiin.

Ja Kimmo siis näki sitruunaperhosen, ja näin varhaisessa vaiheessa!

Ei mene puolta tuntiakaan tästä uutisesta, kun olen verannalla ja näen verannan ikkunasta sitruunaperhosen. JIIIHAAA! Hieno kesä tulossa!

Ryntään parvekkeelle, koska perhonen näytti lepattelevan siihen suuntaan, vaan parvekkeelle tultuani on perhonen jo lähtenyt omille teilleen.

Jään kytikselle.

Aikani kuluksi kuvaan parvekkeen ainoaa keltaista luontokappaletta. Luontokappale kieltäytyy katsomasta kameraan, ikäänkuin sanoen, antaisit joskus mun vaan olla.

Mustanaamion koira?

Siinä parvekkeella sitten auringosta nauttien ja koiraa kuvaten huomaan, että hei, onhan täällä muitakin luontokappaleita. Talven jälkeen äkkiä maailma on herännyt uuteen eloon.

Luontosafarin kohde kakkonen, kärpänen

Ja tässä kaksi, jotka suunnittelevat jo kolmatta

Niin, että juuri kun pääsin kirjoittamasta että nyt on maailma kurjin keli ja vuodenaika, hypinkin innoissani parvekkeella kuvaten pieniä pörisijöitä. Kevät, kevät, huudahtelen. Ja olen oikein oikein onnellinen.

Lal-lal-laa, lallattelen! Sitruunaperhonen! Hieno kesä tulossa!

Syksy saa - ja niin minäkin

Se on sitten syyskuu!

Aamut ovat jo vilpoisia, kylmä kaste täplittää terassinpöytää ja ilma, jos ei vielä huurua, niin ainakin on jäistä hengittää aamuvarhaisella. Tässäkö se oli - kesä!

Pari iltaa sitten vaeltelin Otepään uimarannalla ja hiljainen uimaranta, jos mikä, on kesän loppumisen symboli.

Vielä tovi sitten täällä kirmaili lapsia niin että tulikuuma hiekka pöllysi. Auringon tainnuttamat aikuiset lekottelivat rantapyyhkeillään, itseään aika ajoin käännellen puolelta toiselle. Pelattiin lentopalloa. Järvellä seilasi erivärisiä kirkkaita uimapatjoja. Ja aurinko paistoi siniseltä taivaalta niin että silmissä kirveli.

Haikeaa, haikeaa.

Mutta otsikkoon mennäkseni - syksyn ja syyskuun ensimmäisen päivän myötä saan minä tänään käteeni Huvikummun avaimet! Ja talon hallinta-, vaikkei vielä omistusoikeuden.

Arvaan, että tänä syksynä ei minulla ole aikaa haikailla mennyttä kesää ja kaiken lyhyyttä. Tänä syksynä on monenlaista puuhaa tiedossa. Joista suurin osa ihan mukavia!

Kuulen juuri herätyskellon soiton makuuhuoneesta - siippakin availee silmiään. Lähdenkin täyttämään kahvimukia ja toimittamaan sitä puolison unisten silmien eteen. Rakkaudesta, tietenkin. Mutta myös siksi, että olen jo malttamaton lähtemään liikkeelle. Hopi hopi, armaani, silmät auki ja rattiin. Huvikumpu ja syksyn ilot odottavat!

Sommaren Efter

Outo kevyt tunne!

Ihana, äänekäs, eloisa ja aivan supermukava suomalaisseurue poistui tänään aamutuimaan Villa Ottiliasta. Viimeiset halaukset, kädenpuristukset, ja taas halaukset. Hyvät kotimatkan toivotukset. Naurua. Ja haikeutta eron myötä. Kolmessa päivässä oppii tuntemaan ihmistä ja ihmisiä aika hyvin. Hyvää matkaa kotiin!

Kesän viimeinen iso seurue.

Tässä tämä kesä nyt oli, asiakkaiden puolesta. Muutama hajanainen varaus on vielä kuun lopulle, mutta tänään lähteneen suomalaisseurueen myötä päättyi meidän korkeasesonkimme.

Toukokuussa, kun ensimmäiset kesävieraat ilmestyivät nauroimme Kimmon kanssa, että olemme kuin Korkeassaaren karhut. Talviunilta heränneinä olemme yhtä kiinnostuneita turisteista kuin mitä he ovat meistä. Olemme aivan innoissamme. Valmiita Korkeasaaren karhujen tapaan ottamaan innokkaina kontaktia. Vaikka tekemään muutaman tempunkin.

Toukokuu tulee ja menee, käynnistellen. Kesäkuussa on jo aika lailla vipinää. Heinäkuu on todella tiukkaa, asiakkaita tulee, menee, nopeita vaihtoja, lakanoita pesulaan ja takaisin. Kasvot vaihtuvat, perheet, pariskunnat, porukat. Hellettä, hellettä. Koko ajan. Paljon ihmisiä. Nopeita kohtaamisia ja eroja. Myös tapaamisia, jotka jäävät mieliin loppuiäksi. Ystävystymisiäkin.

Elokuussa alkaa vauhti hidastua. Ja sitten tulee hiljaisuus. Ja nämä Korkeasaaren karhut - tai siis Villa Ottilian karhut - ovat väsyneitä, mutta onnellisia. Tämäkin elettiin ja kuinka me elettiinikin!

Ja uskon, taidan suorastaan tietää, että monille asiakkaillemmekin oli vierailu Villa Ottiliassa muistojen arvoinen. Niin paljon naurua. Niin paljon juttelua. Kokemusten vaihtamista. Tarinoita. Ymmärtämistäkin.

Tämän bisneksen paras - ja myös pahin - puoli on ehdottomasti ihmiset. Vaikka se on myös se vaativin puoli. Rahalla voit rakentaa, sisustaa, parantaa vaikka minkälaisen palatsin. Kristallikruunujen kirkastaman Hiltonin tai marmorilattioilla päällystetyn Waldorf Astorian. Mutta rahalla et siihen saa henkeä puhallettua. Siihen tarvitaan ihmistä.

Kuten sanoin, tänään lähti kesän viimeinen iso seurue Villa Ottiliasta. Edellisillan istuimme kaikki parvekkeella laulaen ja nauraen ja jutellen. Aamuun asti.

Nukuin muutaman tunnin ja myöhästyin aamiaiselta. Kimmo oli salaa herännyt ja hipihiljaa poistunut valmistamaan aamiaista asiakkaille. Kiltti ihana mies. Itse heräsin vasta aamiaisääniin, kun asiakkaat olivat jo lopettelemassa aamiaistaan.

Tulin paikalle, hiukset sekaisena ja unta vielä silmissä. Näin eilisillan tutut kasvot, kaikki nauravina ja hyväntuulisina.

Joku nauroi ja kysyi: "Onko sinulla Dagen Efter?"  Mietin hetken ja vastasin, onnellisena ja väsyneenä: "Ei. Minulla on Sommaren Efter."

---

PS. Pärrrrnuussa voi kaikki olla parempaa. Tai ei ehkä sittenkään. (Pärrrrnuu tarinan kerron joskus toiste, olkoon se nyt sisäpiirin vitsi)

PPS. Tarjalle erityisesti: ei riitä että ihminen on kaunis niin sisältä kuin ulkoa, hänellä on myös HYVÄ MAKU. (Tarja osti kaikki esillä olleet valokuvani, ne kuusi kehystettyä utukuvaa, jotka olivat aiemmin näyttelyssä Mari-Annen kesätapahtumassa.)

Hellepommi

Tiedän, että osoittaa suoranaista hengen köyhyyttä puhua näinä aikoin säästä ja ihmetellä sitä miten tämä helle voi yhä vaan jatkua. Päivitellä sateettomia kausia, ihmetellä ukkosia, ja valitella sitä ettei järki kulje.

Mutta kun se ei kulje. Kun lämpö vie kaiken vähänkin järkevämmän ajattelun jonnekin hellerajan tuolle puolen, ja ainoa mistä jaksaa huolehtia on oma jonkinmoinen viileys.

Muistan aikaa, jolloin nuorena tyttönä olin töissä Lontoossa, jossa kaupunki koki vastaavan helleaallon, joka jatkui viikkoja ja viikkoja. Kadut alkoivat sananmukaisesti sulaa ja suurkaupunki, joka aiemmin oli ollut niin leppoisa, muuttui kuumaksi räjähdysherkäksi pätsiksi. Pelättiin rotumellakoita, sillä jokaisella oli hermot pinnassa, eikä vähiten kuumissa slummikortteleissa.

Otepäällä sentään meitä on hemmoteltu kymmenillä järvillä, joissa olen nyt käynyt pullikoimassa parhaina päivinä kaksikin kertaa. Pieni uintikeikka aina viilentää edes jonkinmoisesti. Ja uidessani mietin sitä, miten kamalaa nyt olisi olla suurkaupungissa, kuten vaikkapa Moskovassa, joka on peittynyt metsäpalojen ja helteen nostattamaan savusumuun..

Mutta vaanii hellepommi silti vehmasta Viroakin. Luin päivällä Postimees-lehdestä että metsäpalojen mahdollisuus on kasvanut erityisesti Koillis-Virossa hälyttävästi. Otepäälle ei vielä ole tullut kieltoja mennä metsään, kuten esimerkiksi Ida-Virumaalle. Mutta kuivaa on meidänkin metsiköissämme.

Ja kun säästä puhutaan, kerrotaan nyt vielä Viron virallinen lämpöennätys, jota ei tänä kesänä olla vielä rikottu. Se on niin alhainen kuin +35,6 C joka mitattiin Võrussa vuonna 1992. 

Lopetan tämän epämääräisesti vaeltelevan hellepostaukseni toteamalla, että toisaalta helle yhdistää. Ainakin meidän perheen miehiä, jotka päivä päivältä alkavat muistuttaa entistä enemmän toisiaan. Vai mitä sanotte?

Keltaa ja kultaa talven varalle

Jos ei suorastaan ihan yleisön pyynnöstä, niin kuitenkin jossain määrin innostuneista kommenteista riemastuneena (lat.huom. nimim. Maris) lähdin uudelleen kuvaamaan Etelä-Viron viljapeltoja, jotka nyt ovat keltaisia ja kultaisia niin että melkein silmiin sattuu kun niitä katselee.

Jotkut pakastavat marjoja ja sieniä talven varalle. Minä kerään puolestani värejä pimeisiin talvi-iltoihin.

Tässä siis kuvia, joihin palata, kun pakkanen paukkuu nurkissa tai kun loska läimii silmille harmaalla rievulla:

Joko vesi valuu silmistä? Tarvittiinko aurinkolaseja? Viimeiseksi kuvaksi laitankin hieman silmiä rauhoittavaa mustavalkoista. Aiheena kuitenkin jotain perin oleellista Viron kesään kuuluvaa:

Näihin kuviin palataan talvella. Laittakaa osoite ylös! Kirjoittakaa vaikka pienelle paperilapulle ja laittakaa pakkaseen, mansikoiden ja kanttarellien viereen: "Kultaa ja keltaista. Avataan sateen tai pakkasten masentaessa."

Keskikesän värejä etsimässä

Asiakkaita on ollut heinäkuussa kiitettävästi, ja se on tarkoittanut, että olemme olleet aika lailla kiinni talossa.

Eilen kuitenkin aloin tuntea ahtaanpaikan kammoa ja halua lähteä suureen maailmaan kera kameran.

Hyppäsin Punaiseen ranskattareen eli vanhaan Pököttiini, jossa tietenkään ei ole ilmastointia, ja helteitä ja hiekka- ja sorateitä uhmaten lähdin etsimään kameralle kuvattavaa. Ajatuksena oli etsiä kesän värejä, ja erityisesti tämän huippulämpimän kesän värejä.

Ajelin lähes päämäärättömästi kuutisen tuntia ja usemmankin kerran pysähdyin kameralla tähtäilemään erilaisia ohra- ja vehnäpeltoja, jotka olivat ennätyshelteissä punertuneet kultaisiksi ja oransseiksi. Poikkesin sivupoluille ja jouduin outoihin paikkoihin, joilla oli vielä oudompia nimiä. Niistä ehkä kaikkein erikoisin: Soodoma.

Soodomassa oli ihan oikeasti jännä hylätty tunnelma. Lähes pahaenteinen. Ja äkkiä alkoi mielikuvitukseni laukata ja mieleen tuli Stephen Kingin romaanit ja paikka nimeltään Salem's Lot, johon useampikin Kingin romaani sijoittuu. Ja juonihan on usein Kingin romaaneissa alkuasetelmiltaan seuraava: ulkopuolinen henkilö  saapuu Salem's Lot'iin sattuman oikusta,  tietämättömänä paikan oudosta historiasta. Auto hajoaa tai jostain muusta yhtä vähäpätöisestä syystä matkaaja joutuu pysähtymään paikkakunnalle, ja äkkiä hän on joutunut tahtomattaan temmatuksi outojen tapahtumien pyörteeseen. Mikään ei ole sen jälkeen kuten ennen, sillä Salem's Lot on paikka jossa tapahtuu pelottavia asioita.

Näitä siis ajattelin kun katselin Soodoman vanhoja osittain romahtaneita taloja. Pysähdyin kuvaamaan kissaa bussipysäkillä ja äkkiä tyynessä helteisessä päivässä kävi läpi kylmä tuulenpuuska, joka kahisutti heiniä tien varrella. Kissa naukaisi ja loikkasi heinikkoon. Ja Tiina loikkasi autoonsa ja jätti Soodoman taakseen pikavauhtia. Niin sitä saattaa käydä kun lukee liikaa kauhukirjallisuutta ja omaa vähintäänkin vilkkaan mielikuvituksen!

Soodomasta jatkoin matkaa jonkinmoisena suuntana Räpinan kaupunki. Mutta pienillä viitoittamattomilla hiekkateillä eksyy helposti ja kun näin kyltin: Paidra järv käännyin sinne. Ja taas jouduin vallan outoon, mutta viehättävään paikkaan. Paidran suojärvelle.

Tämä on niin mukavaa Etelä-Virossa. Yhä uudelleen löytää uusia ihmeellisiä paikkoja, joista ei ole koskaan ennen edes kuullutkaan. Kuten tämä Paidra-järvi. Ihmeellinen kirkas suojärvi, jota reunustivat taivaisin kurottautuvat männyt. Rantakaislojen ja kortteiden ohella rannalla kasvoivat suopursut ja muut suokasvit. Metsässä jäkälä ja sammal. Sekä somasti punertuvat puolukat ja kyljet jo sinisinä kiiltelevät mustikat.

Muutama uimari oli löytänyt tiensä järvelle, samoin oli yhdelle rannan reunamalle pystytetty muutamainen teltta. Muuten alue oli tyystin luonnonvarainen, ilman ihmisiä tai heidän jälkiään.

Näkymää Paidra-järvelle

Kortteita ja suopursuja

Kelopuu Paidra-järvessä

Mäntymetsää Paidra-järven ympäristössä

Paidralta jatkoin matkaani vielä eteenpäin ja päädyin lopulta Lasvan taajamaan, joka oli niin ihmeellinen paikka, että jätän siitä kertomisen erilliseen kirjoitukseen.

Kerroin lähteneeni reissuun etsimään keskikesän värejä, ja löysinhän minä niitä!

Tässä muutamia:

Yksinäinen puu kulottuneella pellolla, ja ne pilvet, pilvet!

Kullankeltaista ohraa silmänkantamattomiin

Veden kimmellystä ja kaislojen viheriää

Oranssinpunaisia peltoja

Okranvärisiä ja kultaisia vehnäpeltoja

Horsmien räikeää lilaa

Pilvien valkeita kuvajaisia sinisellä joella

Tällaisia ovat minun keskikesän värini. Alkukesä on aivan eri värinen, tietenkin, raikkaampi, keveämpi. Tämä helteinen keskikesä tekee kaikesta vahvempaa, tuoksuista, tuulista ja väreistä.

Mitkä värit symboloivat sinulle kesää tai tuovat kesän mieleen? Mikä on kesän väri?