Ihania asiakkaita Lappeenrannasta

On se vaan meidän elämämme (ja Villa Ottilia B&B:n elämä) aika jänskää. On aikoja jolloin ei tunnu tapahtuvan mitään, ja sitten perään on ihanaa haipakkaa.

Me matkailualan yrittäjinä tietenkin toivoisimme, että reipasta liikennettä olisi vuoden läpi, mutta olemme toki kiitollisisia kiiresesongeistakin. Helmikuu ja maaliskuu ovat sitä parasta hiihtoaikaa Otepäällä, ja helmikuulle asettuvat myös Suomen nuorison hiihtolomaviikot. Eli helmikuu on meillä ollut perinteisesti aika vipinää.

Kiiresesonki tietenkin tarkoittaa meille konkreettisesti työtä.  On paljon tehtävää, huolehdittavaa. Kahden hengen henkilökunnalla se tarkoittaa tinkimistä omista yöunista.

Mutta mikä on sen palkitsevampaa kuin saada vieraakseen ryhmä, joka on lähtökohdiltaan innostunut ja valmis kokemaan Otepään ja Etelä-Viron tarjonta avoimin mielin ja sydämin! Ryhmä, joka heti aamusta alkaen on hyväntuulinen, riippumatta ilmasta.  Jos on hyvät hiihtokelit, silloin hiihdetään! Ja jos ei, niin silloin tehdään jotain muuta mukavaa!

Tällainen super-ihana elämysryhmä saapui Villa Ottiliaan helmikuun loppupuolella Lappeenrannasta ja viihtyi luonamme neljä yötä. Tänä aamuna halattiin ja sanottiin lämpimät näkemiset ja toivoteltiin lämpimästi uudelleen takaisin.

Tällaiset ihanat, aktiiviset, huumorintajuiset, reippaat ja hauskat ryhmät ja niistä huolehtiminen ovat sitä ihan parasta tässä työssä!

Haluankin näin blogin kautta kiittää ensinnäin Kipaa, joka toi hulvattoman hauskan ja mukavan ryhmänsä tänne, ja toisena Veijo Ventoa, joka toi porukan perille. Kolmanneksi haluan kiittää teitä kaikkia ihania matkalaisia, jotka toitte iloa ja naurua kotiimme! Uskon, että samaa mieltä on myös paikallinen ravintolamme l.u.m.i,  jossa lauloitte ex-tempore kuorossa kiitoslaulun ravintolan kokille!

Tervetuloa uudelleen luoksemme!

Upea, hieno porukka Lappeenrannasta

Palvelu on heittäytymistä

Aika menee välillä käsittämättömän nopeasti. Tänä viikonloppuna ymmärsin korjata vastauksen kysymykseen: Kauanko olette olleet jo täällä Virossa? Aiemmin ole usein sanonut: viisi vuotta tai mutissut että jotain kuutisen vuotta. Oikea vastaus on: jo lähes seitsemän vuotta. Itsekin hämmästyin ajan kulumista.

Toinen kysymys jonka usein kuulemme: Viihdyttekö täällä? Ja sitten: Miltä tällainen työ tuntuu? Vastaan jälkimmäiseen. Työ tuntuu mukavalta, kun kaikki menee hyvin. Se tuntuu vielä paremmalta, kun kaikki menee huonosti ja saat asiat kääntymään parhain päin.

Palveluammatti on raskas ammatti, mutta yhtä lailla äärimmäisen palkitseva. Palvelu on kestävyyslaji, siinä ei riitä yksi huippusuoritus, vaan tarvitaan pitkää turnauskestävyyttä, jossa toisto on avainsana. Kerta kerran jälkeen pitää pystyä taikomaan asiakkaalle tunne, että hän on ainutkertainen. Että juuri hänen vuoksi olemme täällä ja hänen vuoksi teemme kaiken voitavamme.

Se ei ole vaikeaa, jos heittäytyy tilanteeseen mukaan. Antaa itsestään jotain todellista, ei tee asioita rutiinilla vaan eläytyy jokaiseen hetkeen kuin se olisi uusi ja ainutkertainen. Ei ole vakioratkaisuja tilanteisiin, ei vakiokäytäntöjä. Jokainen palvelutilanne on yksilöllinen, samalla tavalla kuin jokainen ihminen on yksilö. Pitää olla korva kuulla mitä asiakas haluaa, vaikka ei sitä aina ääneen sanoisikaan.

Meillä oli ennen eilen hiihdettyä Tarton maratonia täällä kaksi seuruetta melko pitkään. Kolmen hengen saksalaisseurue oli täällä yhdeksän päivää ja viiden hengen itävaltalaisporukka kuusi päivää. Molemmat seurueet halusivat treenata kunnolla Otepään maisemissa ennen varsinaista koitosta.

Tänään koitti eron hetki. Seurueet pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtivät kohti Tallinnan lentokenttää. Monta kokemusta rikkaampina, uskoisin. Sekä tyytyväisinä Villa Ottiliassa saamaansa palveluun, uskoisin myös.

Kysyin molemmilta porukoilta voisinko kuvata heidät ennen lähtöä ja molemmat seurueet innostuivat asiasta. Asettelin ensin itävaltalaisia portin eteen potrettiin, ja miehet yksissä äänin tuumasivat, että talon isäntä täytyy saada kuvaan myös! Kuva on minusta onnistunut - ja siinä ehkä parhaiten tulee ilmi tuo hetkeen heittäytymisen tärkeys.

Kimmo soittelee ilmakitaraa lumikolalla. Ja itävaltalaiset asiakkaamme komppaavat hyvillä mielin

Kimmo poseeraa saksalaisten asiakkaiden vieressä Talonmies Pikkaraisena. Lumenluonti on vakavaa puuhaa.

Olisi todella mielenkiintoista ja mukavaa kuulla myös lukijoiden ajatuksia hyvästä / huonosta palvelusta. Kokemuksia ja toiveita. Sillä kaikki se olisi meille taas lisää tietoa siitä, mitä ja miten ihmiset esimerkiksi palveluun suhtautuvat ja mitä siltä odottavat.

Sommaren Efter

Outo kevyt tunne!

Ihana, äänekäs, eloisa ja aivan supermukava suomalaisseurue poistui tänään aamutuimaan Villa Ottiliasta. Viimeiset halaukset, kädenpuristukset, ja taas halaukset. Hyvät kotimatkan toivotukset. Naurua. Ja haikeutta eron myötä. Kolmessa päivässä oppii tuntemaan ihmistä ja ihmisiä aika hyvin. Hyvää matkaa kotiin!

Kesän viimeinen iso seurue.

Tässä tämä kesä nyt oli, asiakkaiden puolesta. Muutama hajanainen varaus on vielä kuun lopulle, mutta tänään lähteneen suomalaisseurueen myötä päättyi meidän korkeasesonkimme.

Toukokuussa, kun ensimmäiset kesävieraat ilmestyivät nauroimme Kimmon kanssa, että olemme kuin Korkeassaaren karhut. Talviunilta heränneinä olemme yhtä kiinnostuneita turisteista kuin mitä he ovat meistä. Olemme aivan innoissamme. Valmiita Korkeasaaren karhujen tapaan ottamaan innokkaina kontaktia. Vaikka tekemään muutaman tempunkin.

Toukokuu tulee ja menee, käynnistellen. Kesäkuussa on jo aika lailla vipinää. Heinäkuu on todella tiukkaa, asiakkaita tulee, menee, nopeita vaihtoja, lakanoita pesulaan ja takaisin. Kasvot vaihtuvat, perheet, pariskunnat, porukat. Hellettä, hellettä. Koko ajan. Paljon ihmisiä. Nopeita kohtaamisia ja eroja. Myös tapaamisia, jotka jäävät mieliin loppuiäksi. Ystävystymisiäkin.

Elokuussa alkaa vauhti hidastua. Ja sitten tulee hiljaisuus. Ja nämä Korkeasaaren karhut - tai siis Villa Ottilian karhut - ovat väsyneitä, mutta onnellisia. Tämäkin elettiin ja kuinka me elettiinikin!

Ja uskon, taidan suorastaan tietää, että monille asiakkaillemmekin oli vierailu Villa Ottiliassa muistojen arvoinen. Niin paljon naurua. Niin paljon juttelua. Kokemusten vaihtamista. Tarinoita. Ymmärtämistäkin.

Tämän bisneksen paras - ja myös pahin - puoli on ehdottomasti ihmiset. Vaikka se on myös se vaativin puoli. Rahalla voit rakentaa, sisustaa, parantaa vaikka minkälaisen palatsin. Kristallikruunujen kirkastaman Hiltonin tai marmorilattioilla päällystetyn Waldorf Astorian. Mutta rahalla et siihen saa henkeä puhallettua. Siihen tarvitaan ihmistä.

Kuten sanoin, tänään lähti kesän viimeinen iso seurue Villa Ottiliasta. Edellisillan istuimme kaikki parvekkeella laulaen ja nauraen ja jutellen. Aamuun asti.

Nukuin muutaman tunnin ja myöhästyin aamiaiselta. Kimmo oli salaa herännyt ja hipihiljaa poistunut valmistamaan aamiaista asiakkaille. Kiltti ihana mies. Itse heräsin vasta aamiaisääniin, kun asiakkaat olivat jo lopettelemassa aamiaistaan.

Tulin paikalle, hiukset sekaisena ja unta vielä silmissä. Näin eilisillan tutut kasvot, kaikki nauravina ja hyväntuulisina.

Joku nauroi ja kysyi: "Onko sinulla Dagen Efter?"  Mietin hetken ja vastasin, onnellisena ja väsyneenä: "Ei. Minulla on Sommaren Efter."

---

PS. Pärrrrnuussa voi kaikki olla parempaa. Tai ei ehkä sittenkään. (Pärrrrnuu tarinan kerron joskus toiste, olkoon se nyt sisäpiirin vitsi)

PPS. Tarjalle erityisesti: ei riitä että ihminen on kaunis niin sisältä kuin ulkoa, hänellä on myös HYVÄ MAKU. (Tarja osti kaikki esillä olleet valokuvani, ne kuusi kehystettyä utukuvaa, jotka olivat aiemmin näyttelyssä Mari-Annen kesätapahtumassa.)

Isojen koneiden murinaa

Hei hulinaa!

Ensinnäkin ja päällimmäisenä: kesä on tullut Otepäälle! Aurinko paistelee, lämpötilat ovat parhaimmillaan kohonneet +28 C asteeseen, pääskyset vetelevät syöksykierteitä taivaalla ja kaikki vihertää hurjasti.

Kevään ja kesän taitteessa eli viime torstaina saimme Villa Ottiliaan odotetut vieraat: 44 motoristia eli Uudenmaan Autokouluyhdistyksen moottoripyöräaktiivit. Reissu oli ryhmälle jo toinen tähän osoitteeseen, ensimmäinen tehtiin kaksi vuotta sitten keväällä.

Kiva olikin jälleen tavata tuttuja kasvoja, vaikka toki mukaan mahtui monta uutta mukavaa tuttavuuttakin.

Juuri tätä kirjoittaessani uskoisin aamulla Otepäältä haaroittuneiden moottoripyöräkolonnien jälleen yhtyvän ja jyristelevän pitkänä letkana kohti Tallinnan satamaa. Ja samoin uskon, että kaikki ajelevat hyvillä mielin.

Sillä ainakin ilmojen puolesta reissu oli motoristeille monipuolinen, matkan aikana ehtivät prätkämiehet ja -naiset kokea niin hellettä, ukkosmyrskyä, kaatosadetta, rakeita kuin myös  pari päivää upeaa hellettä. (Joka paksuissa ajopuvuissa ei pysähtyessä tunnu aina niin ihanalta.)

Meidän, siis Villa Ottilian, asiana oli hoitaa majoituksien ohella myös sopiva ohjelma ryhmälle. Saapumispäiväksi olimme varanneet ryhmälle Tarton vanhan sotilaslentokentän pääkiitoradan, jossa saattoi päästellä isoilla moottoreilla lujaa, halutessa todella lujaa.

Koulutus sai lentokentällä vähintäänkin dramaattisia elementtejä taivaan tippuessa niskaan, pystysalamoiden räiskiessä ympärillä. Mutta ei se menoa haitannut. Motoristit eivät vähästä pelästy.

Tältä taivas näytti lähestyessämme Tarttoa. Ja välillä salamat silpoivat taivaankantta.

Lentokentällä meitä odotti jo motoristien etuporukka, ja koulutus pääsi alkuun:

Ensin testataan kentän kunto:

Ja sitten lähtee testiajot ja koulutus käyntiin. Isot moottorit murisevat ja vauhti on hurja:

Hetken taivas näyttää kirkastuvan, ennenkuin se pimenee uudelleen ja tipauttaa niskaan lastin vettä:

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa enemmän tai vähemmän vapaamuotoista ohjelmaa. Me  yritimme parhaan taitomme mukaan ohjeistaa väkeä oikeaan suuntaan, kuka halusi Latviaan, ketkä Peipsille, mikä porukka Viljandiin. Jokainen sai tarvitsemansa matkavinkit ja ennen kaikkea vinkit parhaisiin paikallisiin ravintoloihin.

Illalla porukat saapuivat takaisin, täynnä tarinoita ja juttuja näkemästään ja kokemastaan. Meille jäi sellainen tunne, että kaikki olivat perin tyytyväisiä päiväänsä.

Ja illalla oli Villa Ottiliassa sitten päätösbileet, jotka hieman ryöpsähtivät käsistä. Tahtoo sanoa, että naapurihotellin asiakkaat keksivät hekin tulla meille juhlimaan, ja mikäs siinä. Englanniksi sanotaan: The more, the merrier.

Ja niin koitti tämä aamu ja lähtöpäivä. Asiakkaiden kasvoista oli luettavissa ilo ja sellainen väsynyt hyväntuulisuus, joka tulee täyden, mutta antoisan viikonlopun jälkeen.

Me jäimme parvekkeelle katsomaan kun isot koneet murisivat jälleen pois Otepäältä. Tulkaa takaisin! toivottelimme moottorien murinan päälle: