Hellepommi

Tiedän, että osoittaa suoranaista hengen köyhyyttä puhua näinä aikoin säästä ja ihmetellä sitä miten tämä helle voi yhä vaan jatkua. Päivitellä sateettomia kausia, ihmetellä ukkosia, ja valitella sitä ettei järki kulje.

Mutta kun se ei kulje. Kun lämpö vie kaiken vähänkin järkevämmän ajattelun jonnekin hellerajan tuolle puolen, ja ainoa mistä jaksaa huolehtia on oma jonkinmoinen viileys.

Muistan aikaa, jolloin nuorena tyttönä olin töissä Lontoossa, jossa kaupunki koki vastaavan helleaallon, joka jatkui viikkoja ja viikkoja. Kadut alkoivat sananmukaisesti sulaa ja suurkaupunki, joka aiemmin oli ollut niin leppoisa, muuttui kuumaksi räjähdysherkäksi pätsiksi. Pelättiin rotumellakoita, sillä jokaisella oli hermot pinnassa, eikä vähiten kuumissa slummikortteleissa.

Otepäällä sentään meitä on hemmoteltu kymmenillä järvillä, joissa olen nyt käynyt pullikoimassa parhaina päivinä kaksikin kertaa. Pieni uintikeikka aina viilentää edes jonkinmoisesti. Ja uidessani mietin sitä, miten kamalaa nyt olisi olla suurkaupungissa, kuten vaikkapa Moskovassa, joka on peittynyt metsäpalojen ja helteen nostattamaan savusumuun..

Mutta vaanii hellepommi silti vehmasta Viroakin. Luin päivällä Postimees-lehdestä että metsäpalojen mahdollisuus on kasvanut erityisesti Koillis-Virossa hälyttävästi. Otepäälle ei vielä ole tullut kieltoja mennä metsään, kuten esimerkiksi Ida-Virumaalle. Mutta kuivaa on meidänkin metsiköissämme.

Ja kun säästä puhutaan, kerrotaan nyt vielä Viron virallinen lämpöennätys, jota ei tänä kesänä olla vielä rikottu. Se on niin alhainen kuin +35,6 C joka mitattiin Võrussa vuonna 1992. 

Lopetan tämän epämääräisesti vaeltelevan hellepostaukseni toteamalla, että toisaalta helle yhdistää. Ainakin meidän perheen miehiä, jotka päivä päivältä alkavat muistuttaa entistä enemmän toisiaan. Vai mitä sanotte?

Ukkossinfonia kolmessa osassa

Päiväni auringon tainnuttamana Frieda Kahlona kuvitteellisen Meksikon taivaan alla ovat, ainakin hetkellisesti, ohitse.

Eilinen aamu koitti yhtä kuumana ja päätä sumentavana kuin viimeiset aamut ovat tavanneet. Aurinko porotti   pistävänä ja toi tullessaan pienen piinaavaan päänsäryn, jota lähdimme koko perheen voimin hävittämään Kaarnajärvelle.

Eräs nauttii. Kuten se vain osaa:

Minä liityn vesipedon ja kymmenien ärhäköiden paarmojen seuraan. Vesi on lämmintä, +28c  astetta, eihän se enää edes viilennä sanottavammin:

Uinnin päätteeksi vedän vain mekon märän uimapuvun peitoksi. Ennen kuin olemme edes päässeet kotiin ovat vaatteet jo kuivuneet.

Kimmo lähtee kauppaan, minä jään kotiin. Ja huomaan miten taivaalle alkaa kerääntyä pilviä. Ilma on kuumuudesta ja sähköstä tiheä, päänsärkyni yltyy, korvissa ja poskionteloissa tuntuu olevan painetta. Ei epäilystäkään: ukkonen on lähenemässä.

Ja sitten tulevat pisarat, ensimmäiset, odotetut. Isot ihanat pisarat, yksi, kaksi, kymmenen:

Luonto ikäänkuin kokeilee miltä sade tuntuukaan pitkän kuivan kauden jälkeen. Ensin varovasti. Ja asian hyväksi todettuaan se avaa pilvet ja räväyttää maahan raivoisan vesiryöpyn, joka tanssii puuskaisessa tuulessa milloin vaakasuorassa, milloin pystysuorassa:

Sateen myötä tulevat puuskaiset tuulet, jotka kaatavat puutarhakalusteet ja painavat kasvit lakoon:

Ensimmäinen näytös on ohitse. Ilma viilenee +34C asteesta +25C asteeseen. Mutta ilma ei raikastu. Päin vastoin, kuuma ilma pakkaantuu tiheäksi trooppiseksi höyryksi, joka on raskasta kuin puuro.

Kimmo palaa kaupasta. Asiakkaamme päiväretkeltään. Odotamme seuraava näytöstä.

Kaukaisuudesta alkaa kuulua jyrähtelyä, kuin sodan jylyä. Tasaisena rintamana, kuin kaukaiselta sotatantereelta. Jylyä seuraavat uudet pilvet, jotka ovat uhkaavat:

Jylyn myötä tulevat ensimmäiset salamat, taivasta halkovat elohopeiset ritisevät karvat, jotka valaisevat pimentyneen maiseman. Minuutti minuutilta jyly lisääntyy, samoin salamat. Ukkosrintama lähestyy, ja se on iso.

Tunnin alkusoiton jälkeen alkaa varsinainen ukkossinfonia joka jylisee, jyrisee ja räiskyy. Taivas leiskuu ja jokaisen leiskauksen jälkeen järähtää taivaankansi lähes samanaikaisesti. Iso kivitalo seisoo tukevana vaikka koko maailma tuntuu tärähtelevän. Me suljemme tietokoneet ja minä yritän valokuvata salamia, ilman suurempaa onnea. Vaikka väläyksiä on tiheään, olen minä kameroineni aina väärässä kohdassa.

Seuraamme ukkosen etenemistä parvekkeelta yhdessä yhden asiakkaamme kanssa, joka kertoo rakastavansa ukkosia. Latte makaa paperinohueksi naamioituneena pimeässä makuuhuoneessa, sängyn alla. Sille ei kannatta tässä vaiheessa puhua mitään, sen on kohdattava omat pelkonsa omalla tavallaan.

Ukkosen jätettyä Otepään iskee uusi rankkasade, joka kuohuu ja kohisee ja pulputtelee mäkeä alas tehden hiekkaan uomia.

Sateen jälkeen ilma on jälleen utua täynnä, mutta se on nyt viileä, paha kuumuus, uhka on poissa.

Metsästä nousee utua:

Illan taittuessa yöksi taivas muuttuu punaiseksi, pilvet ovat lähes surrealistiset kauneudessaan:

Olemme kokeneet upean ukkossinfonian kolmessa osassa. Lattekin ryömii sängyn alta esiin, tulee parvekkeelle haistelemaan raikasta ilmaa kirsu täristen.

Ja, vaikka ehkä vain hetkellisesti, hellepäivien unissakävely on ohitse, olen taas elossa, valmis tanssimaan, ajattelemaan ja nauramaan. Nappaan Lattea tassuista ja pyörähdän keittiössä sen kanssa ympyrää musiikin tahdissa.

Huomaan, että en olekaan Meksikon Frieda, vaan ihan vaan Otepään Tiina. Ja näin on hyvä olla.

Eilen +34 astetta, eikä helpotusta tiedossa

Ei näillä ilmoilla osaa muuta ajatella kuin hellettä. Sitä miten siitä selvitään, miten saadaan asiakastilat viileiksi ja miten saadaan oma järki juoksemaan edes hetkittäin.

Yöt ovat raskaita kaikille, mutta raskaimpia Lattelle, joka ressukka läähättää yöt läpeensä. Nyt kun talossa on asiakkaita, se ei pääse kellariin yksikseen lepäilemään, mikä aiempina öinä on ollut sen helpotus.

Pulahdukset veteen sentään helpottavat oloa aina lyhyen aikaa päivisin. Niin koiran kuin ihmisten. Uimakeikkoja kertyy päivisin useampia.

Taidankin tässä taas kerätä hameenliepeeni, hypätä autoon ja lähteä hetkeksi pullikoimaan Pyhäjärveen.

Helteilemisiin!

Hellepäiviä ja iltoja Meksikon malliin

Lämmintä on, aamulla mittari näytti jo +28 astetta ja päivän mittaan nousi lämpö +33 asteeseen.

Iso kivitalo alkaa jo lämmetä seinistään ja pukkaa lämpöä sisäänkin, vaikka keskikerroksessa on jatkuva läpiveto. Enää vain kellarissa on todella viileää.

Lämpö saa ihmisen veteläksi. Ajatus ei oikein kulje, ja aika menee sopivan viileän kohdan löytämisessä talosta tai pihalta. Pienikin ponnistus nostaa hien pintaan. Teksisi mieli lukea kirjaa, vaan ei jaksa. Väsyttää, mutta päiväunista ei tule mitään kuumuuden vuoksi.

Terassilla on päivällä kivetykset niin kuumat, että paljaita jalkapohjia polttelee. Illalla on parvekkeen puiset lattialaudat nekin jo lähes polttavia. Nurmikko on muuttumassa oljeksi ja kasvit nuukahtelevat kuumuudessa.

Mietin että tällaistako elämä olisi aina vaikkapa Meksikossa. Ohuita kesämekkoja, kuumia patioita. Toisaikaista vaeltelua paikasta toiseen, varjoa etsien. Saamattomuutta, vetelyyttä, mutta jollain lailla samaan aikaan letkeää välinpitämättömyyttä tekemättömistä töistä. Mañana! Huomenna ehkä on viileämpää, kyllä kaiken ehtii huomennakin tehdä.

Illat ovat helpompia, vaikka ilma on parvekkeella yhä lämmin kuin lehmän henkäys. Iltaan liittyvät myös äänet. Heinäsirkat ja hepokatit, jotka sirittelevät läpi yön jakuvaa nousevaa laskevaa äänivallia, joka hetkittäin pysähtyy kuin käskystä, alkaen heti uudelleen. Haarapääskyset tulevat hulluiksi. Ne säntäilevät yhtenä pallona taivaankannella kirahdellen mennessään. Yön tultua kuuluu metsästä helmipöllöpoikien kiljuntaa. Aika ajoin rääkäisee kettu pimenevästä yöstä. Sammakko pyrkii sisään avoimista terassinovista.

---

Latte tietää, tämä on ainoa oikea tapa viettää hellepäivää

Helteet jatkuvat

Yhden hieman viileämmän päivän jälkeen olemme taas heränneet uuteen helteiseen päivään. Onneksi talo sisältä on mukavan viileä, pihalla joutuu jo vähentämään vaatetusta minimiin jos ei halua läkähtyä.

Mutta ei valiteta - onhan lämpö ihanaa. Ja lämmön myötä tuntuu kaikki elävän kiivaammin ja touhukkaammin:

Ja kuuman päivän päätteeksi voi aina pulahtaa veteen:

Siis nauttikaamme näistä ilmoista!

Talkoissa hellepäivinä

Tänä viikonloppuna on helle hellinyt Otepäätä. Ja mitä me silloin teemme – talkootöitä!

Eilen aamulla herättyäni oli minulla kylläkin aivan toisenlaiset suunnitelmat tulevalle päivälle: istun koko päivän pihalla, sen enempiä puuhailematta, mahdollisesti hyvään dekkariin uppoutuen ja pioninnuppujen avautumista odotellen.

Mutta sitten puhelin soi. Vironruotsalainen ystävättäremme Mari-Ann Karupää soitti ja kutsui talkoisiin kotipihalleen. Luvassa oli talkootyön ohella soppaa ja hyvää seuraa.

Mari-Ann pitää Nüplissä kotimuseota isoisänsä Gustav Wulff-Õisin kotitalossa. Isoisä oli aikansa kulttuuri-ihmisiä ja runoilija, jonka tunnetuin runo lienee Õrn ööbik (Herkkä satakieli), josta on tullut kansallista kulttuuriperintöä. Mari-Ann pakeni lapsena Ruotsiin, ja on nyt palannut takaisin synnyinseuduilleen ja emännöi isoisänsä vanhaa kotitaloa. Lisää Mari-Annen erikoisesta elämästä voivat virontaitoiset lukea tästä.

Kutsu siis kuului talkoisiin museolle, ja sinnehän me.



Mukava puuhakas päivä. Kimmo maalaili ikkunoita, minä rapsuttelin ikkunankarmeja ja perkasin perennapenkkiä. Soppa, jota oli luvattu, oli hyvää, ja kaikilla oli todellakin hyvä mieli.



Se eilisestä.

Tänään lämpömittari ampaisi jo aamutuimaan huippulukemiin. Ja meidän talkootyömme jatkuivat.

Olimme lupautuneet siivoamaan Otepään varhaiskeskiaikaista Linnavuorta kera Lions Clubin aktiivisten jäsenten. Hyppäsimme polkupyörille ja huristelimme Linnavuorelle.

Linnavuori on yksi Otepään nähtävyyksistä, mutta siitä ei kukaan oikein riittävästi huolehdi. Niinpä Otepään Lions Club käy joka kevät keräämässä vuorelta roskat pois + silppuaa ja siistii ja trimmaa vesakoituvaa linnoitusta.

Lisää Linnavuoresta ja sen historiasta voi lukea puolestaan tästä.






Aurinko paistoi täydeltä terältä, hiki virtasi, ja kerrankin, kun tarvis olisi ollut, ei Otepäällä käynyt pienintäkään tuulenvirettä.

Mutta mikä oli puuhastaessa kun maisemat olivat tätä luokkaa:






Muutamaisen tunnin rehkimisen jälkeen huippuhelteissä tiesi jälleen tehneensä työtä.



Mietin tässä itsekseni, että on minun elämäni tosiaan muuttunut. Ruumiillisesta työstä on tullut lähes päivittäistä – voimat ovat kasvaneet, hauiskin saanut mukavan kiinteän pahkuran. Puhumattakaan Linkamasta, joka ensimmäisen puolikkaan elämästään on viettänyt kaupungissa, kirjojen ja tietokoneiden äärellä. Niin vaan se mieskin heittelee nykyisin paksuja puunrunkoja kaaressa kuin nuori Jorma Kinnunen aikanaan.


Ja ennenkuin yksikään vääräleuka ehtii nauraa kuvan ohutta puuta, totean, parhaseen journalistiseen perinteeseen: Kuvan puu ei kuulu tarinaan.

Mutta täytyy sanoa: minä tykkään tästä! Tykkään tehdä työtä, joka kuluttaa lihaksia, antaa haastetta, tuottaa selkeää tulosta. Ehkä minä kaikkien toimistossa istuttujen vuosien jälkeen kaipasin juuri tätä!