Taivas jyskää Esku-kappelin päällä

Kun Võsuun tullaan Haljalan suunnasta jää oikealle kyltti: Esku kabel 3 km. Olemme ohittaneet sen kymmeniä kertoja, ja joka kerta olen todennut, että joku päivä pitäisi tuollakin käydä. Ja joka kerta on Kimmo nyökytellyt myöntymystään. Ja joka kerta se on jäänyt katsastamatta.

Tänään käänsin Punaisen Ranskattaren nokan kohti Eskua.

Tie kiemurteli Lahemaalle tyypillisissä taivaisiin asti yltävissä mäntymetsissä. Näkymät olivat hienot: aurinko siilautui suurten runkojen välistä tyylikkäinä viiruina, maata peitti kuiva kangasmetsä, paikoitellen oli maa jäkälän peitossa. Ja vaikka päivä oli kuumaakin kuumempi, oli suurten mäntyjen siimeksessä viileää.

Kolmen kilometrin päässä oli tien poskessa kyltti: Esku kabel 500m. Käännyin sinne. Ja saavuin mäntymetsän keskellä olevalle hautausmaalle ja kappelille, joka näkyi käytävän päässä.

Kiertelin hautausmaata ja nautin sen rauhallisesta tunnelmasta, lueskelin nimiä, jotka kertoivat menneistä ihmisistä: Aliida, Jaakop, Kätlin. Ja mietin virolaisia etunimiä, kuten esimerkiksi tuo Kätlin. Eskussa lepäävä Kätlin oli syntynyt viime vuosisadan alkupuolella. Muistelen Suomen Big Brotherissa olleen vuonna 2009 virolainen näpsäkkä nuori neito, hänkin etunimeltään Kätlin. Ja mietin, että en tiedä lainkaan mitkä nimet ovat ikäänkuin vanhoja, mitkä uusia ja moderneja Virossa. En edes tiedä, että onko Virossa samanlaisia ajoittain vaihtuvia trendinimiä kuin Suomessa - toisin sanoen tiettynä aikana annetaan hyvin samantapaisia nimiä lapsille. Nyt Suomessa näyttäisi olevan menossa minun isoäitini ja isoäitini äidin ikäpolven nimien kierrätys, on Josefiinaa ja Lyydiaa ja Aliinaa ja Aliisaa. Mutta onko näin myös Virossa, sitä mietin kun jatkan eteenpäin Kätlinin haudalta. Vai säilyvätkö perusvirolaiset nimet kuten vaikka Mati, Märt tai Triinu sukupolvelta toiselle, saamatta hassuja vanhahtavia lisävivahteita.

Pysähdyn mietteliäänä ilmeisesti metsäveljien haudalle, miesten, jotka ovat kokeneet loppunsa sen jälkeen kun heidän piilopaikkansa on paljastettu, kun heidät on petetty. Hautakivi on suuri, eleetön:

Teksti hautakivessä menee seuraavsti. Yllä: Ikuinen kunnioitus Teille. Ja alla teksti: He eivät alistuneet. Vapaana elivät. Petoksen vuoksi kuolivat. Ja alla aika ja kaksi paikkaa missä alle luetellut olivat kaatuneet. Jään miettimään mitä oli tapahtunut, kuka heidät oli pettänyt. Miksi? Ja mieleeni tulee väistämättä Sofi Oksasen Puhdistus. Historiaa et pääse pakoon Virossa, kun osaat vain katsoa oikeisiin paikkoihin.

Eskun hautausmaa on ihastuttavan rauhallinen, täällä on hyvä levätä, mietin. Onhan se ja kappeli kilometrien päässä mistään asutuksesta, suurten puiden suojaamana.

Kappeli on yksinkertainen ja melko pieni. Otan siitä kuvan ja olen jo kääntyä takaisin, mutta jatkan sittenkin sen juurelle.

Hyvä että jatkan, sillä yllätyksekseni ovat kappelin ovet auki. Virossahan, esimerkiksi Otepäällä, kirkon ovet ovat yleensä kiinni. Mutta tämän metsäkappelin ovet ovat auki, ja minä astun niistä sisään.

Mikä hiljaisuus, mikä vaatimaton hiljentynyt rauhallinen tunnelma! Etenen pientä kappelin käytävää pitkin, ja mietin suuria katedraaleja, joissa olen vieraillut ja ajattelen sitä miten pieni voi joskus olla niin kaunista:

Todellakin, olen vieraillut Kölnin ja Milanon tuomiokirkoissa, St. Paulin katedraalissa, Prahan St. Vitus -katedraalissa. Vaeltanut ihmisten keskellä ja katsonut taivaisiin asti kohoavia kattoholveja, koristeellisia alttareita ja kullattuja saarnastuoleja. Olen ihaillut. Mutta en ole hiljentynyt. En kokenut kirkon pyhyyttä, en sen rauhaa. Eskun kappelissa koen sen, keskellä suurta mäntymetsää olevassa pienessä vaatimattomassa kappelissa sydämeeni asettuu hetkeksi rauha.

Kappelin hiljaisuudesta ja hämäryydestä ulos tullessani silmäni häikäistyvät kesäpäivän kirkkaudesta. Lähden rauhallisesti kulkemaan autoa kohti. Kun äkkiä, täysin yllättäen, taivas jyrähtää hirmuisella voimalla. Se tekee sen vain kerran, mutta se on kovin jysäys, jota olen koskaan kuullut. Se on hurja, pelottava ja täyttää kehon sähköllä. Se saa korvani soimaan ja se saa sydämeni läpättämään kuin lampaan häntä. Hyvä että en heittäydy polvilleni peloissani.

Kipitän sydän pamppaillen autolle ja soitan Kimmolle. Rauhottaa kun kuulee tutun äänen:

"No moi, mitäs sinä?" aloittaa Kimmo keskustelun
"Mua pelottaa" saan tunnustettua pienellä äänellä. Tunnen itseni äkkiä niin suojattomaksi suurten puiden keskellä, "ukkonen on aivan päällä".

Kimmo saa kuitenkin rauhoitettua minua, mies muistuttaa että olen autossa hyvässä suojassa. Ja vaikka ympärilläni on taivaisiin asti yltäviä puita, niitä on kaikkialla Lahemaalla, ja on hyvin epätodennäköistä että salama iskisi juuri minun lähellä olevaan puuhun.

Rauhotun. Starttaan Punaisen Ranskattaren ja päätän jatkaa saapumaani tietä eteenpäin, minne tie ikinä viekään. Ja veihän se. Mutta siitä seuraavassa postauksessa enemmän.

Latte kertoo: Pikkasen pelotti

Minähän aivan kunnostaudun blogistina. Sillä tämä on jo toinen tänään kirjoittamani juttu. Mutta elämme ihmeellisiä aikoja, joten se sen selittäköön.

Piti kertoa eilisestä. Jolloin pikkasen pelotti.

Kaikki alkoi näin:

Johtokunta istui tietokoneillaan kun Äiskä havahtui kaukaiseen myrinään ja jylyyn ja kysyi Iskältä: "Kuulitko sinä tuon? Jossain jylisee."

Iskä ei ollut kuullut mitään ja puhahti vain jotain joka kuullosti lähinnä: "Hympph."

Ei olisi kummankaan tarvinnut ihmetellä tilannetta, jos olisivat vain vilkaisseet minua. Makasin Iskän jalkojen juuressa, pienessä sykkyrässä, keittiön seinänkulmaa vasten painautuneena. Sillä minä tiesin. Myrsky oli nousemassa.

Äiskä nousee kuitenkin ylös ja lähtee parvekkeelle, missä sillä on pyykit kuivumassa. Ja silloin Äiskäkin tietää. Taivas on oudon värinen, lehdet värisevät puissa hermostuneina. Ja Äiskä nopeasti keräämään pyykkejä sisätiloihin.

Muutamassa minuutissa tilanne muuttuu, taivas peittyy ensin syvän lilan sävyisiin pilviin ja tuuli alkaa tuivertaa:

Ja tästä sitten nousi myrsky

Vesi riepotteli puita ja jyly, joka oli hetki sitten ollut kaukana, olikin äkkiä päällä. Salamoi.

Äiskä ryntäsi parvekkeelle kameroiden kanssa, se halusi kuvata myrskyä, mutta taivas peittyi nopeasti pilkkopimeäksi, eikä Äiskä saanut kunnon kuvia. Tuuli riepotteli Äiskää ja rakeet hakkasivat Äiskän kameroita.

Tavaroita alkaa pihalla lennellä, tuoleja, kukkapurkkeja. Tuuli repii irti kasvihuoneen katon, sellaisen pelleistä rakennetun ja viskoo pellinpalasia pitkin maita ja mantuja. Pisimmilleen lentää yksi iso peltilevy neljänkymmenen metrin päähän, lähelle meidän postilaatikoitamme.

Äiskä yhä yrittää pysyä parvekkeella pystyssä, vaikka tuuli pöllyttää sen helmoja ylös alas, eikä saa otetuksi ainuttakaan kunnon kuvaa, huutaa vaan: "Eihän täällä ole valoa nimeksikään" ja "kameran säädöt ovat ihan poskellaan!" Iskä sitten komentaa Äiskää sisään, ääni aika vihaisena. "Nyt riitti valokuvaus", karjuu Iskä myrskyn yli ja kiskoo Äiskän sisään.

Jyrisee, jumisee, jylisee. Salamoi.

Sähköt menevät.

Minä olen nyt sängyn alla, sillä minulla ei ole intressejä kuvata salamia. Intressini on pysyä hengissä ja minusta se tapahtuu parhaiten sängyn alla.

Iskä seisoo terassilla ja seuraa myrskyä

Myrsky myllertää päällämme ja talo on pimennyt. Mutta myrskyn pahin ote on jo ohi. Minä olen yhä sängyn alla, mutta Johtokunta sytyttelee kynttilöitä. Ja keksii pelata uutta lautapeliä, Blokusta, jonka ovat ostaneet jo aika päivää sitten. Koskaan ei ole sille kuulemma ollut aikaa. Kun on tietokoneella aina ollut niin paljon töitä.

Iskä kuorii pelilaatikon muoveista ja alkaa tutkia pelin sääntöjä:

Iskä tutkii kynttilänvalossa Blokuksen sääntöjä

Ja näin se loppuilta menee. Johtokunta pelaa Blokusta, vaikka taivas on tulla niskaan. Ja minä olen sängyn alla.

Joskus en aina ymmärrä arvostaa Johtokuntaa, ja joskus heitä ihan vähän uhmaankin, mutta se minun täytyy sanoa, että ukkosten suhteen ovat kyllä aika cooleja.

Sillä, jos totta puhun, minua pelotti pikkasen. Ihan pikkasen vaan.

Ukkossinfonia kolmessa osassa

Päiväni auringon tainnuttamana Frieda Kahlona kuvitteellisen Meksikon taivaan alla ovat, ainakin hetkellisesti, ohitse.

Eilinen aamu koitti yhtä kuumana ja päätä sumentavana kuin viimeiset aamut ovat tavanneet. Aurinko porotti   pistävänä ja toi tullessaan pienen piinaavaan päänsäryn, jota lähdimme koko perheen voimin hävittämään Kaarnajärvelle.

Eräs nauttii. Kuten se vain osaa:

Minä liityn vesipedon ja kymmenien ärhäköiden paarmojen seuraan. Vesi on lämmintä, +28c  astetta, eihän se enää edes viilennä sanottavammin:

Uinnin päätteeksi vedän vain mekon märän uimapuvun peitoksi. Ennen kuin olemme edes päässeet kotiin ovat vaatteet jo kuivuneet.

Kimmo lähtee kauppaan, minä jään kotiin. Ja huomaan miten taivaalle alkaa kerääntyä pilviä. Ilma on kuumuudesta ja sähköstä tiheä, päänsärkyni yltyy, korvissa ja poskionteloissa tuntuu olevan painetta. Ei epäilystäkään: ukkonen on lähenemässä.

Ja sitten tulevat pisarat, ensimmäiset, odotetut. Isot ihanat pisarat, yksi, kaksi, kymmenen:

Luonto ikäänkuin kokeilee miltä sade tuntuukaan pitkän kuivan kauden jälkeen. Ensin varovasti. Ja asian hyväksi todettuaan se avaa pilvet ja räväyttää maahan raivoisan vesiryöpyn, joka tanssii puuskaisessa tuulessa milloin vaakasuorassa, milloin pystysuorassa:

Sateen myötä tulevat puuskaiset tuulet, jotka kaatavat puutarhakalusteet ja painavat kasvit lakoon:

Ensimmäinen näytös on ohitse. Ilma viilenee +34C asteesta +25C asteeseen. Mutta ilma ei raikastu. Päin vastoin, kuuma ilma pakkaantuu tiheäksi trooppiseksi höyryksi, joka on raskasta kuin puuro.

Kimmo palaa kaupasta. Asiakkaamme päiväretkeltään. Odotamme seuraava näytöstä.

Kaukaisuudesta alkaa kuulua jyrähtelyä, kuin sodan jylyä. Tasaisena rintamana, kuin kaukaiselta sotatantereelta. Jylyä seuraavat uudet pilvet, jotka ovat uhkaavat:

Jylyn myötä tulevat ensimmäiset salamat, taivasta halkovat elohopeiset ritisevät karvat, jotka valaisevat pimentyneen maiseman. Minuutti minuutilta jyly lisääntyy, samoin salamat. Ukkosrintama lähestyy, ja se on iso.

Tunnin alkusoiton jälkeen alkaa varsinainen ukkossinfonia joka jylisee, jyrisee ja räiskyy. Taivas leiskuu ja jokaisen leiskauksen jälkeen järähtää taivaankansi lähes samanaikaisesti. Iso kivitalo seisoo tukevana vaikka koko maailma tuntuu tärähtelevän. Me suljemme tietokoneet ja minä yritän valokuvata salamia, ilman suurempaa onnea. Vaikka väläyksiä on tiheään, olen minä kameroineni aina väärässä kohdassa.

Seuraamme ukkosen etenemistä parvekkeelta yhdessä yhden asiakkaamme kanssa, joka kertoo rakastavansa ukkosia. Latte makaa paperinohueksi naamioituneena pimeässä makuuhuoneessa, sängyn alla. Sille ei kannatta tässä vaiheessa puhua mitään, sen on kohdattava omat pelkonsa omalla tavallaan.

Ukkosen jätettyä Otepään iskee uusi rankkasade, joka kuohuu ja kohisee ja pulputtelee mäkeä alas tehden hiekkaan uomia.

Sateen jälkeen ilma on jälleen utua täynnä, mutta se on nyt viileä, paha kuumuus, uhka on poissa.

Metsästä nousee utua:

Illan taittuessa yöksi taivas muuttuu punaiseksi, pilvet ovat lähes surrealistiset kauneudessaan:

Olemme kokeneet upean ukkossinfonian kolmessa osassa. Lattekin ryömii sängyn alta esiin, tulee parvekkeelle haistelemaan raikasta ilmaa kirsu täristen.

Ja, vaikka ehkä vain hetkellisesti, hellepäivien unissakävely on ohitse, olen taas elossa, valmis tanssimaan, ajattelemaan ja nauramaan. Nappaan Lattea tassuista ja pyörähdän keittiössä sen kanssa ympyrää musiikin tahdissa.

Huomaan, että en olekaan Meksikon Frieda, vaan ihan vaan Otepään Tiina. Ja näin on hyvä olla.