Tänään käänsin Punaisen Ranskattaren nokan kohti Eskua.
Tie kiemurteli Lahemaalle tyypillisissä taivaisiin asti yltävissä mäntymetsissä. Näkymät olivat hienot: aurinko siilautui suurten runkojen välistä tyylikkäinä viiruina, maata peitti kuiva kangasmetsä, paikoitellen oli maa jäkälän peitossa. Ja vaikka päivä oli kuumaakin kuumempi, oli suurten mäntyjen siimeksessä viileää.
Kolmen kilometrin päässä oli tien poskessa kyltti: Esku kabel 500m. Käännyin sinne. Ja saavuin mäntymetsän keskellä olevalle hautausmaalle ja kappelille, joka näkyi käytävän päässä.
Kiertelin hautausmaata ja nautin sen rauhallisesta tunnelmasta, lueskelin nimiä, jotka kertoivat menneistä ihmisistä: Aliida, Jaakop, Kätlin. Ja mietin virolaisia etunimiä, kuten esimerkiksi tuo Kätlin. Eskussa lepäävä Kätlin oli syntynyt viime vuosisadan alkupuolella. Muistelen Suomen Big Brotherissa olleen vuonna 2009 virolainen näpsäkkä nuori neito, hänkin etunimeltään Kätlin. Ja mietin, että en tiedä lainkaan mitkä nimet ovat ikäänkuin vanhoja, mitkä uusia ja moderneja Virossa. En edes tiedä, että onko Virossa samanlaisia ajoittain vaihtuvia trendinimiä kuin Suomessa - toisin sanoen tiettynä aikana annetaan hyvin samantapaisia nimiä lapsille. Nyt Suomessa näyttäisi olevan menossa minun isoäitini ja isoäitini äidin ikäpolven nimien kierrätys, on Josefiinaa ja Lyydiaa ja Aliinaa ja Aliisaa. Mutta onko näin myös Virossa, sitä mietin kun jatkan eteenpäin Kätlinin haudalta. Vai säilyvätkö perusvirolaiset nimet kuten vaikka Mati, Märt tai Triinu sukupolvelta toiselle, saamatta hassuja vanhahtavia lisävivahteita.
Pysähdyn mietteliäänä ilmeisesti metsäveljien haudalle, miesten, jotka ovat kokeneet loppunsa sen jälkeen kun heidän piilopaikkansa on paljastettu, kun heidät on petetty. Hautakivi on suuri, eleetön:
Teksti hautakivessä menee seuraavsti. Yllä: Ikuinen kunnioitus Teille. Ja alla teksti: He eivät alistuneet. Vapaana elivät. Petoksen vuoksi kuolivat. Ja alla aika ja kaksi paikkaa missä alle luetellut olivat kaatuneet. Jään miettimään mitä oli tapahtunut, kuka heidät oli pettänyt. Miksi? Ja mieleeni tulee väistämättä Sofi Oksasen Puhdistus. Historiaa et pääse pakoon Virossa, kun osaat vain katsoa oikeisiin paikkoihin.
Eskun hautausmaa on ihastuttavan rauhallinen, täällä on hyvä levätä, mietin. Onhan se ja kappeli kilometrien päässä mistään asutuksesta, suurten puiden suojaamana.
Kappeli on yksinkertainen ja melko pieni. Otan siitä kuvan ja olen jo kääntyä takaisin, mutta jatkan sittenkin sen juurelle.
Hyvä että jatkan, sillä yllätyksekseni ovat kappelin ovet auki. Virossahan, esimerkiksi Otepäällä, kirkon ovet ovat yleensä kiinni. Mutta tämän metsäkappelin ovet ovat auki, ja minä astun niistä sisään.
Mikä hiljaisuus, mikä vaatimaton hiljentynyt rauhallinen tunnelma! Etenen pientä kappelin käytävää pitkin, ja mietin suuria katedraaleja, joissa olen vieraillut ja ajattelen sitä miten pieni voi joskus olla niin kaunista:
Todellakin, olen vieraillut Kölnin ja Milanon tuomiokirkoissa, St. Paulin katedraalissa, Prahan St. Vitus -katedraalissa. Vaeltanut ihmisten keskellä ja katsonut taivaisiin asti kohoavia kattoholveja, koristeellisia alttareita ja kullattuja saarnastuoleja. Olen ihaillut. Mutta en ole hiljentynyt. En kokenut kirkon pyhyyttä, en sen rauhaa. Eskun kappelissa koen sen, keskellä suurta mäntymetsää olevassa pienessä vaatimattomassa kappelissa sydämeeni asettuu hetkeksi rauha.
Kappelin hiljaisuudesta ja hämäryydestä ulos tullessani silmäni häikäistyvät kesäpäivän kirkkaudesta. Lähden rauhallisesti kulkemaan autoa kohti. Kun äkkiä, täysin yllättäen, taivas jyrähtää hirmuisella voimalla. Se tekee sen vain kerran, mutta se on kovin jysäys, jota olen koskaan kuullut. Se on hurja, pelottava ja täyttää kehon sähköllä. Se saa korvani soimaan ja se saa sydämeni läpättämään kuin lampaan häntä. Hyvä että en heittäydy polvilleni peloissani.
Kipitän sydän pamppaillen autolle ja soitan Kimmolle. Rauhottaa kun kuulee tutun äänen:
"No moi, mitäs sinä?" aloittaa Kimmo keskustelun
"Mua pelottaa" saan tunnustettua pienellä äänellä. Tunnen itseni äkkiä niin suojattomaksi suurten puiden keskellä, "ukkonen on aivan päällä".
Kimmo saa kuitenkin rauhoitettua minua, mies muistuttaa että olen autossa hyvässä suojassa. Ja vaikka ympärilläni on taivaisiin asti yltäviä puita, niitä on kaikkialla Lahemaalla, ja on hyvin epätodennäköistä että salama iskisi juuri minun lähellä olevaan puuhun.
Rauhotun. Starttaan Punaisen Ranskattaren ja päätän jatkaa saapumaani tietä eteenpäin, minne tie ikinä viekään. Ja veihän se. Mutta siitä seuraavassa postauksessa enemmän.
