Eilen aamulla herättyäni oli minulla kylläkin aivan toisenlaiset suunnitelmat tulevalle päivälle: istun koko päivän pihalla, sen enempiä puuhailematta, mahdollisesti hyvään dekkariin uppoutuen ja pioninnuppujen avautumista odotellen.
Mutta sitten puhelin soi. Vironruotsalainen ystävättäremme Mari-Ann Karupää soitti ja kutsui talkoisiin kotipihalleen. Luvassa oli talkootyön ohella soppaa ja hyvää seuraa.
Mari-Ann pitää Nüplissä kotimuseota isoisänsä Gustav Wulff-Õisin kotitalossa. Isoisä oli aikansa kulttuuri-ihmisiä ja runoilija, jonka tunnetuin runo lienee Õrn ööbik (Herkkä satakieli), josta on tullut kansallista kulttuuriperintöä. Mari-Ann pakeni lapsena Ruotsiin, ja on nyt palannut takaisin synnyinseuduilleen ja emännöi isoisänsä vanhaa kotitaloa. Lisää Mari-Annen erikoisesta elämästä voivat virontaitoiset lukea tästä.
Kutsu siis kuului talkoisiin museolle, ja sinnehän me.
Mukava puuhakas päivä. Kimmo maalaili ikkunoita, minä rapsuttelin ikkunankarmeja ja perkasin perennapenkkiä. Soppa, jota oli luvattu, oli hyvää, ja kaikilla oli todellakin hyvä mieli.
Se eilisestä.
Tänään lämpömittari ampaisi jo aamutuimaan huippulukemiin. Ja meidän talkootyömme jatkuivat.
Olimme lupautuneet siivoamaan Otepään varhaiskeskiaikaista Linnavuorta kera Lions Clubin aktiivisten jäsenten. Hyppäsimme polkupyörille ja huristelimme Linnavuorelle.
Linnavuori on yksi Otepään nähtävyyksistä, mutta siitä ei kukaan oikein riittävästi huolehdi. Niinpä Otepään Lions Club käy joka kevät keräämässä vuorelta roskat pois + silppuaa ja siistii ja trimmaa vesakoituvaa linnoitusta.
Lisää Linnavuoresta ja sen historiasta voi lukea puolestaan tästä.
Aurinko paistoi täydeltä terältä, hiki virtasi, ja kerrankin, kun tarvis olisi ollut, ei Otepäällä käynyt pienintäkään tuulenvirettä.
Mutta mikä oli puuhastaessa kun maisemat olivat tätä luokkaa:
Muutamaisen tunnin rehkimisen jälkeen huippuhelteissä tiesi jälleen tehneensä työtä.
Mietin tässä itsekseni, että on minun elämäni tosiaan muuttunut. Ruumiillisesta työstä on tullut lähes päivittäistä – voimat ovat kasvaneet, hauiskin saanut mukavan kiinteän pahkuran. Puhumattakaan Linkamasta, joka ensimmäisen puolikkaan elämästään on viettänyt kaupungissa, kirjojen ja tietokoneiden äärellä. Niin vaan se mieskin heittelee nykyisin paksuja puunrunkoja kaaressa kuin nuori Jorma Kinnunen aikanaan.
Ja ennenkuin yksikään vääräleuka ehtii nauraa kuvan ohutta puuta, totean, parhaseen journalistiseen perinteeseen: Kuvan puu ei kuulu tarinaan.
Mutta täytyy sanoa: minä tykkään tästä! Tykkään tehdä työtä, joka kuluttaa lihaksia, antaa haastetta, tuottaa selkeää tulosta. Ehkä minä kaikkien toimistossa istuttujen vuosien jälkeen kaipasin juuri tätä!
