Barbara von Tisenhusenin maisemissa

Lähdin eilen reissuun. Suuntana epämääräisesti Viljandi. Ja kuten niin usein käy, en edennyt pisteestä A pisteeseen B sitä kaikkein suorinta kautta.  Ja juuri tämä on matkaamisessa - eritoten yksin matkaamisessa - sitä kaikkein hauskinta. Päättää aikataulunsa ja reittinsä itse, seurata mielijohteitaan tai vaikka hanhiparvea ja päätyä oudoille sivuteille. Istahtaa korkealle törmälle, katsoa järven kimmeltävää sineä ja todeta: "Minulla ei ole kiire mihinkään."

Mitä tulee outoihin sivuteihin, niin totuuden nimissä sanottakoon, että näin lähellä Otepäätä on enää vain vähän sivuteitä, joita pitkin en olisi huristanut. Viljandissa olen käynyt monia kymmeniä kertoja ja Võrtsjärvikin on kierretty edestä ja takaa vuoroin länsi- vuoroin itärantaa seuraillen monen monituista kertaa.

Mutta haitanneeko tuo? Jokainen reissu on uusi ja ainutkertainen eikä mikään ole koskaan ihan niin kuin ennen, ei luontokaan. Võrtsjärvi on täysin eri järvi huhtikuun auringossa kuin mitä se on vaikkapa tammikuun kipakoissa pakkasissa, jolloin tappava hyhmä hiipii sen jäistä pintaa pitkin. (Tämäkin on koettu, siis tuo liki tappava pakkanen. Ketä kiinnostaa tarina siitä kuinka Tiina ihan oikeasti kuvitteli noutajan tulleen, löytää sen: tästä) .

Ei vain luonto muutu. Myös minä muutun ja olen jokaisella reissulla hieman eri henkilö. Kuulostaako oudolta? Minäpä selitän esimerkillä:

Vielä kuukausi takaperin oli Otepäältä 18 kilometrin päässä sijaitseva Rõngun pieni kauppala (alevik) minulle vain pieni taajama, jonka läpi ajetaan, jos pyritään Tõrvaan tai Viljandiin. Rõngun suurin ja ainoa vetonaula oli Rõngu Pagar, paakaripuoti, josta saa syntisen hyviä ja rasvaisia piirakoita ja leivonnaisia. Kauppalan keskellä sijaitseva Pyhän Mikaelin kirkko antoi toki vihjeitä Rõngun suuruuden ajoista, kuten kauppalan laitamalla sijaitsevat Rõngun vasallilinnan rauniot. Mutta siinäpä se sitten olikin, Rõngu City. Hello and adieu.

Rõngun kirkko lokakuussa 2011

Näin siis kuukausi takaperin. Ja sitten luin Aino Kallaksen proosaballadin - kuten hän itse teostaan kutsui - Barbara von Tisenhusenin, ja äkkiä Rõngu herää henkiin. Sillä juuri täällä, Rõngussa, ja sen lähellä Rannussa ja Võrtsjärvellä elää korpinmustatukkainen puhdasotsainen neitsykäinen, ihanainen Barbara kera julmien veljiensä. Täällä Barbara kokee kielletyn rakkauden, kirkonmäellä poimii kevätkukkia rinta kuumana kiihkosta kohoillen. Linnassa asuu Barbaran sydämetön veli ja linnan pihalla Barabara todistaa raakaa karhujen taistelunäytöstä. Ja lopulta Võrtsjärven pohjaan painuu tämä keskiaikainen impye, rakkaudessaan vahvana mutta yhteiskunnan väärinymmärtämänä.

Kuka olisi uskonut tätä Rõngusta, mietin kun katselen sen aika ankeaa keskustaa ja sen hieman nukkavierua asujamistoa. Jatkan matkaani linnamäelle ja hetken vaellan Barbaran jalanjäljissä.

1300-luvulla rakennetusta ja Tõdwenien suvulle kuuluneesta linnoituksesta, joka alun perin rakennettiin Tarton piispanistuimen suojaksi ja jonka jesuiitat vuonna 1625 räjäyttivät ilmaan, ei ole paljoakaan jäljellä, vain pala sisäpihan muuria. Mutta paikka itsessään on upea, eikä vähiten valtavien kartanonpuiston puiden ansiosta. Voin vain arvailla niiden ikää, tammet voivat helposti olla kolme jopa neljä sataa vuotta vanhoja.

Ja siis täällä Barbara von Tisenhusen eli ja koki kohtalonsa tuon vanhan balladin mukaan.

Liivinmaan sodassa (1558-1583)  linnoitus torjui venäläisten hyökkäyksen. Vuodesta 1583 se oli jesuiittojen käytössä. Kun Ruotsin sotaväki oli vuonna 1625 saamassa linnoituksen haltuunsa, näkivät jesuiitat parhaaksi itse räjäyttää linnoitus taivaan tuuliin.

Sinivuokkojen muodostamaa väripintaa linnamäellä

Vanhan kartanonpuiston valtavat puut ovat monisatavuotisia

Aikani Rõngun linnoituksilla fiilisteltyäni jatkan matkaani kohti Viljandia. Seuraava poikkeama reitille tulee kun näen kyltin Tamme paljand. Sinne.

Paljand on törmä tai jyrkänne jossa paljastuu kerrostuneet kivilajit. Tunnetuimpia paljandeja ovat täälläkin monasti esittelemäni Suuri ja Pieni Taevaskoda. Tamme paljand sijaitsee Võrtsjärven itäreunalla ja sen juuressa kulkee kahden kilometrin pituinen viitoitettu kävelyreitti.

Olen käynyt Tamme paljandeilla aiemminkin, monta vuotta sitten. Silloin matkassa oli mies ja kaksi koiraa. Minä kuljin kapeaa polkua pitkin kameran kanssa ja Kimmo taiteili perässä kahden koiran ja kahden remmin kanssa. Ronja kulki sievästi kuten aina ja nuuskutteli kiinnostuneena nähtävyyksiä ja Latte heitteli ilmaveivejä niin että sen remmi kietoutui jokaisen puskan ja risun ympärille. Matka eteni huonosti ja paljandit jäivät sen tarkemmin tutkimatta.

Nyt laskeuduin törmän juurelle yksin ja kuljin hitaasti törmän reunamaa. Taevaskodan jälkeen Tamme paljand on ehkä hituinen pettymys - näinkö matala tämä jyrkänne olikin, pohdin itsekseni. Mielenkiinnolla kuitenkin luin opaskylttiä, jossa kerrotaan näiltä rannoilta löydetyistä harvinaisista kalojen fossileista, jotka ovat peräisin keskidevoniselta ajalta (n.398–385 miljoonaa vuotta sitten). Aina oppii jotain uutta. Vanhoja fissuja, sano.

Puita sinnittelemässä paljandin pinnassa

Vimmattu elämäntahto se tälläkin puulla

Aikani törmän juurella kuljettuani kapusin takaisin törmän päälle ja hetken ihastelin auringonkiloa Võrtsjärven pinnalla. Kaislat rakensivat järven pintaan kultaista ristikkoa ja tuuli kohisi korvissa. Ylhäällä lentelivät hanhiparvet kuka minnekin. Ikään kuin eivät itsekään olisi oikein tienneet minne mennä. Ja minä totesin, minulla ei ole kiire minnekään.

Näkymää Tamme paljandin päältä

Kaislat muodostavat järven pintaan ohutta kultaista ristikkoa

Võrtsjärveä paljandeilta toiseen suuntaan

Hanhet ihan kysymysmerkkinä - minne tästä pitäisi mennä?

Oli aika jatkaa matkaa. Hetken jo mietin, että jättäisinkö Viljandin suorastaan väliin ja menisin sinne joskus toiste. Oltiin jo pitkälti iltapäivässä, ja olin saanut jo kameraan vangittua muutamaisenkin hienon näkymän.  Sielukin tuntui olevan täytetty hyvistä ravitsevista näkymistä.

Hetken empimisen jälkeen jatkoin kuitenkin matkaa suuntana Viljandi. Hyvä niin, sillä päivän mielenkiintoisin anti tuli sittenkin Viljandista, tarkemmin sanottuna Paul Kondasen taidemuseosta. Mutta koska se on jo sitten jo ihan toinen tarina päätän tämän jutun kuviin Jõesuusta, Võrtsjärven pohjoiskärjen tuntumassa, jossa oli viimeinen pysähdykseni ennen Viljandia.

Saavumme siis Viljandiin seuraavassa kirjoituksessa. Siihen asti, hasta la vista - ja pysykää kanavilla!

Lintutorni Jõesuussa

Oudot ohuet puut, kuin hatarat runotytöt, esittämässä eteeristä ellei suorastaan haurasta tanssiaan: Oodi Keväälle

Reigin pappi ja muita arkaaisia tarinoita

Aino Kallaksen  (2. elokuuta 1878 Kiiskilä, Viipurin maalaiskunta – 9. marraskuuta 1956 Helsinki)kokoinen aukko yleissivistyksessä on nyt, jos ei täytetty niin alustavasti tilkitty. Luin kuvassa olevan kokoomateoksen, joka sisältää kirjailijan tuotannon kolme keskeiseksi sanottua teosta: Reigin papin (1926) , Barbara von Tisenhusenin (1923) ja Sudenmorsiamen (1928). Seuraavaksi on tarkoitus käydä Kai Laitisen teoksen Aino Kallaksen mestarivuodet kimppuun.

Niinpä puhalla nyt, Herra, sieraimiini totuuden henki ja johdata palvelijasi kynä, että totuus sitä taluttaisi, ja se tasan oikeutta jakaisi, niin paljon kuin se ihmisen synnilliselle luonnolle mahdollista on.
- Barbara von Tisenhusenin alkusanoista

Mielenkiintoinen lukukokemus, ei siinä mitään, vaikkei ehkä kuitenkaan järisyttävä. En tiedä olisiko pitänyt pitää väliä eri teosten välillä, jotta jokainen olisi muodostunut selkeäksi omaksi lukukokemuksekseen. Nyt saattaa kokonaisvaikutelma olla enemmän kaiken kolmen romaanin summa.

Tiesin Aino Kallaksen kielen arkaaiseksi, mikä on ollut selkeä tyylivalinta, ja aihepiirien perustuvan mystiikkaan, kansantarinoihin ja vanhoihin kertomuksiin. Romanttisiksi tiesin tarinat myös, intohimoa löytyykin kaikista kolmesta teoksesta riittämiin, vaikka se on, toisin kuin mitä nykypäivän kiss-and-tell-ajassa, viitteellistä ja symboleihin verhottua.

Reigin pappi ja Sudenmorsian ovat hiidenmaalaisia tarinoita, Barbara von Tisenhusen liivinmaalainen, näin kertoo kirjan esilehti. Kahdessa viimeisessä lienevät pohjana vanhat tarinat, Reigin papilla ei taida suoranaista historiallista vastinetta olla. Sekin varmasti selviää viimeistään Kai Laitisen teoksen luettuani.

Mitä osaan näistä äkkiseltään sanoa? Reigin pappi oli teoksista laajin ja samalla myös henkilökuviltaan syvin ja kieleltään kaunein. Sen tarina kertoo kolmoisdraamasta, joka syntyy kun Reigin pieneen pappilaan saapuu yksinäisen pariskunnan kolmanneksi pyöräksi apupappi Sveanmaalta. Tarinan kertoja on pappi itse ja näkökulma samoin hänen. Teos alkaa:

Tämä on tarina Reigin papista Hiidenmaalla, Paavali Lempeliuksesta, nimitetty myös Lempelensis, hänen itsensä kirjaan panema, jonka Jumala, niinkuin ennen muinoin Usin hurskaan miehen Jobin, riisui alastomaksi, riistäen häneltä hänen maallisen kunniansa, lapset, jotka hän siittänyt, ja vaimon, kuin hän valinnut oli, kuitenkin lopulta aukaisten hänen silmäinsä luomet näkemään Luojan armon ja viisauden. Muistakoot tämän kaikki, jotka menestyksessä ylpistyvät ja öykkäreiksi muuttuvat.

Näytteestä saa jo käsityksen kielen koukeroisuudesta ja polveilusta, joka aluksi tuntuu hankalalta, mutta joka pian alkaa soljua luontevana. Kieleen on sijoiteltu vanhahtavia sanoja, mutta myös viroa, joka on muokattu suomen kieleen sopiviksi. Niinpä kertoja esimerkiksi tähdelle panee asioita (vir. panna tähele ja tähelepanu, suom. huomata ja huomio). Pronomini missä kääntyy Kallaksella usein kussa-muotoon, joka ei täysin tuntematon suomen kielessäkään ole. Kielitieteeseen sen enempää menemättä kokonaisvaikutelma on toivotun vanhahtava.

Reigin papissa on muutamia huumaavan kauniita kielikuvia, jotka lähenevät runoutta. Erityisen lyyrisenä ja raivokkaana kieli kulkee huikeissa metsästyskohtauksissa, joissa valkoinen joutsen vertautuu herkkään nuoreen vaimoon. Viimeinen taistelu hylkeen kanssa nujertaa lopulta kertojan pyristelyn oman kohtalonsa suhteen.

Barbara von Tisenhusen on tarina epäsäätyisestä rakkaudesta, jonka yhteiskunta tuomitsee, mutta jonka vanha pappi kokee vertauksena Jumalan kaikkivoipaisesta rakkaudesta. Tarinan lopussa nuori neitsykäinen kohtaa romanttisten tarinoiden sankarittarien tapaan traagisen kohtalonsa ja hänet upotetaan Võrtsjärven jäihin.

Sudenmorsian on nimensä mukaisesti vanha kansantarina naisesta, joka öiseen aikaan muuttuu sudeksi ja karkaa metsään, missä hän yhtyy luonnon panteistisen hengen kanssa. Siinä on Reigin papin tapaan uljaita metaforia sekä aistillista kiihkeyttä, erityisesti kun Kallas kuvaa susinaisen animaalista luontoa.

Kaiken kaikkiaan siis mukava lukukokemus, kaikessa arkaaisuudessaan suorastaan raikas. Mielenkiinnolla siirryn nyt lukemaan Laitisen tutkielmaa näistä kolmesta teoksesta ja siitä miten ne nivoutuvat Kallaksen omaan historiaan ja elämään.

Jatkoa siis seuraa...