Yksin Italiassa, osa 43: Jatkosuunnitelmat menevät uusiksi

Tähän asti tapahtunuttta: Tiina on saapunut Sienaan illansuussa ja nauttinut elämästään ja Sienan kaupungin kauneudesta. Mutta iltamyöhään hän saa sähköpostissa viestin jossa kerrotaan Rooman B&B-majoittajan Elisan peruneen koko majoituksen.

Aamupäivä tietokoneella

Elisan peruutus sotkee kaiken. Käyn koko aamun sähköpostikeskusteluja AirBnB:n kanssa. Täytyy sanoa, että he yrittivät tehdä kaikkensa auttaakseen minua, sähköposteihini vastattiin nopeasti. Yhteyshenkilöni yritti etsiä minulle korvaavaa vastaavaa majoitusta Roomasta, mutta kaikki mitä he tarjosivat olivat kalliimpia kuin mitä Elisan majoituksesta olin maksanut. AirBnB lupasi myös 20% alennusta jatkomajoituksista, mikä olisi hieman jo auttanutkin taloudellista tilannettani.

Mutta minä olin yön aikana päätökseni tehnyt. Pitäkää tunkkinne, ja pitäkää Roomanne. Hyvin tuohtuneena kirjoitin: "Varasin majoitukseni kuukausia etukäteen välttääkseni juuri tämän tilanteen. Nyt olen Sienan hurmaavan kauniissa kaupungissa ja sen ajan mitä voisin käyttää siihen tutustumiseen joudun nyt viettämään tietokoneella käyden teidän kanssa keskusteluja ja etsien uutta majoitusta."

Vaadin maksamani vuokran palautusta ja AirBnB lupasikin näin tehdä. Lisäksi he lupasivat minulle kaikesta kokemastani pahasta ja vääryydestä hyvitykseksi 400 dollaria käytettäväksi jatkossa missä tahansa AirBnB:n kohteessa. Lahjakortti tulisi olemaan voimassa vuoden.

Uudet suunnitelmat

Olin yön aikana ehtinyt jo miettiä matkasuunnitelmani uusiksi. En palaisikaan Roomaan! Olin alunperin suunnitellut viettäväni Sienan jälkeen vielä yhden yön Orvietossa. Junalakon vuoksi oli Orvieto hetkeksi pudonnut jatkosta pois. Nyt se palasi sinne; päätin viettää siellä yhden yön sijasta kaksi! Ja sieltä jatkaisinkin eteenpäin syvälle Umbriaan, ja viettäisin toiset kaksi päivää Perugiassa. Roomaan jätin vain kolme päivää, joista viimeinen olisi lähtöpäivä.

Lisää sähköpostikirjeenvaihtoa Orvieton hotellin kanssa ja hotellin etsintää Perugiasta. Kun kaikki oli lopulta selvää, jatkohotellit varattu, huokaisin syvään. Olin itse asiassa tyytyväinen asioiden saamaan käänteeseen. Mitä pidempään olin ollut poissa Roomasta, sitä vähemmän sinne kaipasin. Ensimmäisen Rooman-viikkoni aikana olin ehtinyt nähdä riittävästi, vain Vatikaani ja sen taideaarteet olivat jääneet väliin. Ne ehtisin katsoa paluussa. Muusta ei ollutkaan niin väliä.

Näkymää Alma Domuksen parvekkeelta

Kun kaikki on selvää, on päivä jo pitkällä. Lähden liikkeelle ja suuntaan kohti Sienan ykkösnähtävyyttä, sitä, joka näkyy jo hotellihuoneestani eli Sienan satumaisen hienoa Duomoa. Mutta sitä ennen on kuljettava monta katua ylös ja alas.

Päivä on mitä ihanin, ja Siena kaunis. Korkealta mäeltä katson alas laaksoon ja sen yli. Tuolla toisella puolella on hotellini, Alma Domus. Se on tuo matala punatiilinen rakennus, missä on kaarimaiset parvekkeet. Minun parvekkeeni on keskimmäisessä kerroksessa ja se on kuvassa toiseksi viimeinen oikealla.

Laakson toisella puolella San Domenicon basilika ja hotellini Alma Domus

Matka jatkuu kohti yhtä ehkä maailman hienointa katedraalia, Sienan Duomoa. Mutta siitä oma postauksensa, sillä kirkko on todellakin sen arvoinen.

Yksin Italiassa, osa 42: Sienassa suuria yllätyksiä

Tähän mennessä tapahtunut: Tiina on jättänyt La Spezian taakse, myöhästynyt jatkojunasta ja tehnyt lyhyen mutta intensiivisen tutustumisreissun Pisaan. Illalla kuuden jälkeen hän saapuu vihdoinkin Sienaan

Siena, yhden taivas, toisen helvetti

Olen saapunut vihdoinkin Sienaan. On jo ilta, aurinko sentään vielä hetken ylhäällä. Lähden etsimään tietä hotellilleni, Alma Domukseen. Bussi tuo minut rautatieasemalta joillekin Sienan keskiaikaisen kaupungin porteille. Siitä eteenpäin on kuljettava jalan. Kadut ovat kivettyjä vanhoilla laatoilla ja matkatoverini Arttoo-Dettoo tekee kaikkensa hankaloittaakseni etenemistäni. Se kellistyy ja kaatuilee ja minä nostan sitä ylös ja yritän saada kulkemaan edes kymmenen metriä ilman kaatuilemista.

Siena on rakennettu kolmelle kukkulalle ja nousut ja laskut ovat jyrkkiä. Löydän itseni lopulta läheltä hotelliani, mutta kukaan ei tunnu tietävän ihan tarkalleen missä Alma Domus sijaitsee. Käyn kysymässä neuvoa läheisestä naisten alusvaatekaupasta jossa tuiman näköinen rouva rypistää kulmiaan, en tiedä, en ole koskaan edes kuullut, miksi minun se pitäisi tietää.

Törmään hotellia etsiessäni kolmeen amerikkalaiseen keski-ikäiseen turistiin. He puuskuttavat ja istahtavat hengästyneinä matalalle kiviaidalle ja valittavat minulle: "Tämä on Siena on aivan hirveä paikka. Emme ole koskaan kiipeilleet näin! Ei täällä voi ihminen kulkea." Seurueen pyylevin, keski-ikäinen afroamerikkalainen nainen tuijottaa lasittunein silmin eteenpäin, luulen että hän näkee vain sumua silmissään. Hänen ilmeensä näyttää siltä että hän on tajunnut juuri tulleensa helvettiin.

Minä sen sijaan olen täysin vastakkaista mieltä. Ilta on laskeutumassa, on alkamassa sininen hetki. Ja eteeni aukeaa Sienan tuomiokirkko ja kaupungintalo ja sen torni. Mikä maisema! Miten upeaa! Siena on paratiisi!

Huomaan läheisessä seinässä pienen kyltin - suoraan alusvaateliitettä vastapäätä: Alma Domus. Nuoli käskee kulkea kapeaa keskiaikaista tietä hieman alaspäin. Näin teen ja olen saapunut perille.

Olin joutunut siirtämään saapumistani Sienaan päivällä. Kimmo oli kotoa ottanut hotelliin yhteyttä ja tehnyt tarvittavat siirrot. Hotellista oltiin pahoiteltu sitä että he eivät voineet järjestää minulle samaa huonetta jonka olin varannut. Sain pienemmän huoneen,  mutta hotelli lupasi hyvittää minulle huoneiden hinnan erotuksen.

Odotin siis jotain pientä kopperoa. Sitä suurempi oli yllätykseni kun näin huoneen. Se ei ollut suuri, mutta siinä oli parveke, ja näköala jollaisesta en ollut osannut uneksiakaan! Sienan Duomo oli edessäni, kuin tarjottimella. Miten upeaa! Miten huikeaa!

Pieni huoneeni Hotelli Alma Domuksessa

Näköala huoneestani illalla

Olen niin tyytyväinen elämääni. Minulla on huone, jonka parvekkeella voisin viettää päiviä. Mitkä maisemat! Miten ruhtinaallista.

Jätän kuitenkin huoneen hetkeksi ja lähden hortoilemaan Sienan kapeille kujille. Kyselen tietä Duomolle ja tarjoilija nauraa: "Ensin menet tuosta portista läpi ja sitten menet vaan down down down. Ja sitten up, up, up!" Tarjoilija ei liiottele. Käännyn pian takaisin ymmärtäen että en jaksa näin illan lopuksi alkaa vuorikiipeilemään.

Vetäydyn Alma Domuksen lähellä olevaan viehättävään ravintolaan. Tilaan pizzan ja päivän kunniaksi kokonaisen pullon rosé-viiniä. Istun alas ja nautin elämästäni. Katselen Sienan yötä, kirjoittelen päiväkirjaani. Illan viiletessä tarjoilija, äärettömän huomaavainen japanilainen nuori mies, tuo minulle filtin johon kiitollisena kääriydyn. Lämpö ja raukeus täyttävät mieleni. Viini kohoaa päähäni ja tekee siitä keveän. Lohduttaudun sillä, että Alma Domus on lähellä ja koko matka on alas päin.

Lähiravintola ja Alma Domus takana

Sienan yö on salaperäinen

Kun taivas on lähes musta, lähden takaisin hotellille. Istun hetken parvekkeella ja katselen vielä kerran majesteetillista Duomoa yössä. Olen jo valmis menemään nukkumaan, pitkä päivä on takana. Mutta avaan kuitenkin hetkeksi tietokoneen ja tarkistan sähköpostit. Ja saan shokkiherätyksen.

AirBnb:ltä, jonka kautta olin varannut 7 seuraavaa yötä Roomassa Elisa-nimisen naisen luona, oli tullut minulle sähkpostia. Elisa oli peruuttanut majoitukseni Roomassa, sitä sen enempää AirBnB:lle selittelemättä! AirBnB pahoitteli asiaa, tämä on erittäin kiusallista  heillekin. Ja hyvin harvinaista. He lupasivat auttaa minua löytämään toisen vastaavan majoituksen, mutta valitettavasti heillä ei ollut tarjota mitään yhtä edullista kuin mitä Elisan majoitus olisi ollut.

Luen sähköpostin hiukset pystyssä. Mitä mitä!!! Ei voi olla totta! On liian myöhäistä enää ottaa yhteyttä Kimmoon. Päätän tehdä sen seuraavana aamuna. Päässäni risteilee satoja ajatuksia yht'aikaisesti. Miksi Elisa näin teki? Mitä tapahtuu matkalaukulleni, sille isolle, jonka olin Roomasta lähtiessä hänen luokseen vienyt? Palaanko ylipäätänsä Roomaan? Miten rahat riittävät jos joudun ottamaan kalliimman majoituksen? Paljon kysymyksiä mutta vähän vastauksia.

Kapuan sänkyyn ja mietin Scarlett O'Haran tavoin: "I'll think about it tomorrow."

Yksin Italiassa, osa 33: Itkupotkuraivarit

Tähän asti tapahtunutta: Tiina on saapunut La Speziaan, asettunut aloilleen La Spezia Inniin ja käynyt illalla junalla tutustumassa sateiseen Monterosso al Mareen, Cinque Terren suurimpaan kylään.

Se on sitten sciopero

Edellisen päivänä olin seissyt pitkään La Spezian rautatieasemalla lippujonossa, turhaan, kuten minulle kerrottiin. Lipun Cinque Terreen kun voi ostaa myös tobacconistasta. Sen sijaan pitkän matkan liput, kuten lippu Sienaan, minne olin lähdössä seuraavan päivänä, pitää hankkia lippuluukulta. Koska en halunnut seuraavana päivänä jonottaa enkä myöhästyä jonojen vuoksi junasta, päätin ostaa lipun jo tänään, varoiksi. Siis suunta jälleen rautatieasemalle.

Asemalla vallitsi kaaos. Hätääntyneitä ihmisiä, lähinnä turisteja, palloili eksyneen näköisinä sinne tänne, ja syykin siihen selvisi. Syy oli sama, joka oli eilen saanut paikalliset liikkeelle ja jonottamaan lippujaan tuntikausia: rautateillä alkoi tänään il sciopero eli lakko. Siitä ilmeisesti oli Viareggion asemallakin eilen varoiteltu niin kuulutuksin kuin valotauluin - minä vaan en tuota myöhemmin varsin tutuksi tullutta sanaa ollut siihen mennessä oppinut. No nyt opin. Italiassa il sciopero on arkipäivää.

Lakon kerrottiin kestävän ainakin kaksi päivää, joten suunnitelmani Sienaan lähdöstä olivat peruuntuneet tai ainakin lykkäntyneet päivällä. Aikataulut menivät uusiksi. Palasin takaisin La Spezia Inniin, ja kerroin Marialle tilanteeni.

Maria tarkisti oman varaustilanteensa ja pienten manööverien jälkeen hän totesi minun voivan pitää huoneeni yhden ylimääräisen päivän. Helpotus. Otin sähköpostilla Kimmoon yhteyttä ja hän lupasi selvitellä Sienan hotellin kanssa jatkoa. Eli voiko varaustani siirtää siellä päässä päivällä eteenpäin. Orvieto, jonne olin aikonut lähteä vielä Sienasta, piti tiputtaa ohjelmasta pois. Jos halusin olla Roomassa seuraavan majoittajani eli AirBnb:n Elisan kanssa sopimanani päivänä.

Asiat siis näyttivät luistavan hyvin. Olin oikeastaan iloinen saadessani yhden ekstrapäivän tähän kohtaan reissua. La Spezia vaikutti mielenkiintoiselta. Maria oli kehunut myös Porto Venereä minulle, tuota lähimpänä olevaa keskiaikaista kylää, jota ei lasketa Cinque Terren viiteen kylään, mutta joka historialtaan ja maisemiltaan on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen.

Päätin muuttaa päivän ohjelmaa: menisin tänään lautalla vain Porto Venereen, ja huomenna lähtisin sitten aamuvarhaisella varsinaiselle Cinque Terre -kierrokselle, senkin laivoilla kylästä toiseen tehden.  Ei hullumpaa, totesin. Joustavuus ja kyky sopeutua muutoksiin on hyvän matkaajan perusominaisuuksia, onnittelin itseäni.

Kamelin selkä katkeaa

Porto Venereen lähtee lauttoja La Speziasta viisi kertaa päivässä, viikonloppuisin on vielä keskipäivällä yksi ylimääräinen lähtö. Olin suunnitellut ottavani aamun toisen lautan, kello kymmeneltä, mutta lakon tuomien ylimääräisten järjestelyjen vuoksi en siihen mitenkään  ehtinyt. Suosiolla lähdin siis satamaan pyrkimyksenäni nousta kello 11.15 lähtevään lauttaan. Marialta sain ohjeet miten satamaan päästä.

Lähdin siis rivakasti askeltamaan kohti satamaa. Aikaa ei ollut liiemmälti, mutta Maria sanoi aikaa menevän maksimissaan kaksikymmentä minuuttia. Siis töppöstä toisen eteen. Aurinko paistaa ja mieli on hyvä!

Kävelen pitkää merelle vievää puistokäytävää pitkin ja ihmettelen Marian antamaa aika-arviota. Reilut puoli tuntia on mennyt kun tulen meren rantaan, enkä näe mitään laituria, vielä vähemmän lippuluukkua missään. En ainuttakaan turistia. En itse asiassa ainuttakaan ihmistä. Meri on edessäni mutta välillämme on korkea muuri, joka kiertää satama-allasta molempiin suuntiin. Minne tästä? Äkkään kyltin, joka neuvoo minne mennä:

Alan kiertää muurin sivustaa kyltin neuvomaan suuntaan. Matkaa on pitkälti ja kello käy; Mao-rannekelloni heiluttelee minulle rannettaan kannustavasti tai ehkä moittivasti. Jatkan matkaa, eteenpäin ja eteenpäin. Maisemat ovat surkeat, on kuuma eikä varjoa missään, ja aikaa kuluu. Matkan varrelle jää suuri stadion tien oikealle puolelle ja La Spezian laivastotukikohta vasemmalle puolelle, muurien taakse. Mutta missä ihmeessä on se Cinque Terren ja Porto Veneren yhteysalusten kaija?

Olen taivaltanut varmasti reilut kaksi, ehkä kolme kilometriä suurten muurien suuntaisesti ja tullut satama-altaan toisen päähän. Tien tekemän laajan kurvin jälkeen eivät maisemat näytä sen lupaavimmilta. Kaukana näkyy telakoita ja lehtikioski jonka vieressä on joitain kylttejä. Pyyhin hikeä otsaltani, kerään voimani rippeet ja lähden kohti lehtikioskia. Kyltti sen vieressä on samanlainen ruskea kyltti, jonka olin nähnyt aiemmin: aaltoja ja teksti Cinque Terre. Outoa on se, että se osoittaa sisämaahan.

Menen kysymään lehtikioskin myyjältä, mistä saan ostaa liput Cinque Terren ja Porto Veneren lautoille. Hän ei puhu englantia, muutaman sanan saksaa. Ei täältä. Ja hän tekee kädellään epämääräisen kaaren kohti merta ja muureja. Tuonne. En ymmärrä mitä hän selittää, yritän kysyä miksi viitta Cinque Terreen osoittaa sisämaahan. Lehtikauppias nostelee välinpitämättömänä olkapäitään.

Paikalle tulee englannintaitoinen asiakas joka alkaa puolestani asiaa selvittää. Ja selviää, että olen tyystin väärässä paikassa. Lautat Cinque Terreen lähtevät toiselta puolen satama-allasta. Minun pitää palata koko matka takaisin ja sitten lähteä sieltä etsimään laivalaituria.

En voi uskoa korviani. En suostu uskomaan. Osoittelen kiihtyneenä ruskeaa Cinque Terre -kylttiä ja tivaan: Mikä tuo on? Miksi siinä on laineita? Eikö se tarkoita että tuolta pääsee merelle ja sieltä Cinque Terreen?!!! Mitä, mitä, mitä?!!

Lehtikioskin pitäjä näyttää siltä että hän on alkanut epäillä mielenterveyttäni. Hän ilmoittaa vielä kerran että ainut tapa päästä lauttalaiturille on kulkea takaisin muurin reunamaa, ohittaa stadion ja laivaston tukikohta ja... "Si, si, si!" totean kiukkuisena. Tiedän. Sieltähän minä juuri tulin!

Asetun syrjään, kioskin tuomaan pieneen varjoon ja epätoivo ja raivo täyttävät minut. Olen kuumissani, olen väsynyt, olen janoinen, olen pettynyt, olen niin vihainen etten tiedä miten päin olisin. Minut täyttää halu huutaa, polkea jalkaa, heittäytyä maahan ja potkia. Heittää sarjakuvasankareiden tapaan lakkini maahan ja hyppiä tasajalkaa sen päällä.




Lähden kulkemaan takaisin samaa typerää tylsää ja tuskastuttavan kuumaa tietä. Jupisen vihaisena itsekseni ja kaipaan seuraa! Kun olin lähtenyt yksin matkalle olin pohtinut, miten pärjään kun vierelläni ei ole ketään jonka kanssa jakaa upeat tunnelmat. Hyvin olin upeat tunnelmat käynyt läpi yksin. Mutta nyt, kiukun ja raivon ja epätoivon hetkellä haluaisin vierelleni jonkun jolle purkaa sappeani. Jota haukkua! Jota syyllistää: "Sinun vika!" Tai ainakin, jolle marmattaa pahaa oloani, jolle kiroilla ja sadatella. Jos yksin alan meuhkaamaan La Spezian kuumassa keskipäivässä on todennäköistä että piipaa-auto on pian paikalla. Nieleskellen hiljaa kiukkuani marssin itsekseni mutisten ja jupisten: tana, tana, tana.

On selvää, että olen menettänyt jo kahdentoista lautankin. Sitäkin olennaisempaa on, että olen menettänyt kaikki voimani. Jalkani ovat askel askeleelta raskaammat. Reppu painaa selässäni. Kun pääsen alkupisteeseen, tuon ensimmäisen ruskean Cinque Terre -viitan luokse, olen läpimärkä hiestä. Väsynyt, janoinen, turhautunut.

Jatkan matkaani muuria toiseen suuntaan kun huomaan kyltin: Pappalpomodoro. Ravintola. Ja missä ravintola, siellä juomaa ja penkki mihin istahtaa. Astun pieneen paikalliseen ravintolaan sisään. Naamani on punainen, ja ehkä korvistani vielä pihisee höyryä, ainakin tarjoilijatäti katsoo minua lähes kauhistunut ilme kasvoillaan. "Una birra, per favore" on ainoa mitä jaksan sanoa ennen kuin lyhistyn pöytään istumaan. Saan olueni, ja janoisena ja kiitollisena otan siitä isoja kulauksia. Hengitys alkaa tasaantua, samoin sydämenlyönnit.

Kaivan laukustani päiväkirjan ja alan siihen raapustella tuntemuksiani. Minulla ei ole enää kiire minnekään. Olen päättänyt että jääköön pahuksen Porto Venere! Vietän sitten loppupäivän La Speziassa.

Viereiseen pöytään tulee pömppömahainen vanhempi herrasmies. Hän nyökkää minulle tervehdyksen, istuu alas ja tilaa pizzan. Hetken kuluttua pizza saapuu pöytään. Se on suuri kuin suomalainen perhepizza ja tuoksuu jumalaisen hyvältä. Viereisestä pöydästä nenääni tulvivat tuoksut herättävät minussakin sudennälän.

Olen huomannut ulkona liitutaulun johon on kirjoitettu päivän spesiaali. Tarjous sisältää kolme ruokalajia, kahvin ja juoman. Yhteishintaan 11 euroa. "What the hell!" ajattelen. Kun kerran olen täällä, voin yhtä hyvin syödäkin. Ja niin teen tilauksen. Kokki tulee minulle neuvomaan mitä mikäkin ruokalaji sisältää. Englantia hän ei erityisemmin osaa, mutta perussanasto on hallussa: "Pasta prosciutto, you know, ham!" ja "Pesce, fish". Asiaa selventääkseen hän näyttää kädellä miten kala uiskentelee eteenpäin. Teen tilauksen.

Päivän erikoinen

.

Alkuruokana kinkkupastaa. Ruokajuomana, joka hintaan kuului pieni karahvi punaviiniä.

Ruoka on yksinkertaista. Ja hyvää. Syön antaumuksella ja mielialani nousee kohisten. Nyt jo hieman naurattaa oma turhautumiseni ja kiukkuni. Ja niin kuin minä aamulla olin pohtinut hurskaan hyveellisesti että kyky sopeutua muutoksiin ja vastoinkäymiseen on hyvän matkailijan perusominaisuus.

Hyvä ruoka, parempi mieli, niinhän sitä sanotaan. Katson kelloa ja huomaan että ehtisin vielä Porto Veneren 14.15 lautalle. Kysyn kokilta onko satama kaukana ja hän vakuuttaa ettei ole. Vain viisitoista minuuttia. Ensimmäisestä sivukadusta vasempaan, sitten oikeaan, puiston poikki ja satama on siinä.

Maksan laskun, kerään kimpsuni ja kampsuni ja lähden kohti satamaa. Elämä voittaa! Ja uudet seikkailut odottavat!

Yksin Italiassa, osa 16: "Antakaa mun nukkua!"

Maanantai 15.9.2014, viimeinen kokonainen Rooma-päivä ennen lähtöä Firenzeen ja maakuntakierrokselle.

Edellisillan kävimme Kimmon kanssa keskusteluja Skypessä ja yritimme saada sumplittua tapaamista Elisan kanssa, jälkimmäisen Rooma-viikkoni kämpän haltijan kanssa. Jotta voisin viedä ylimääräisen matkalaukun Elisalle viikoksi säilöön. Elisa oli periaatteessa siihen suostuvainen mutta hänelle oli tärkeää koska tulisin. Hän muistutti jokaisessa sähköpostissaan että on hyvin kiireinen. Ja tekee öisin töitä. Ja että heidän kotonaan on hyvin rento meininki. "We are very laid back" oli termi, jota hän usein käytti.

Olin tehnyt jälkimmäisen Rooma-viikon majoituksen AirBnB-järjestelmän kautta, joka välittää yksityismajoituksia kaikkialla maailmassa.  Kaikki sähköpostikirjeenvaihto minun ja majoittajan välillä käytiin näin ollen myös samaisen varausjärjestelmän kautta. Elisa ei tuntunut kovin usein vastaavan sähköposteihin ja kun hän vastasi olivat vastaukset jotenkin epätarkkoja. Useaan otteeseen hän ehdotti että soittaisin, jotta voisimme puhelimitse sopia tapaamisajasta ja muista yksityiskohdista. Minä vastasin yhtä monta kertaa, että minulla ei ole puhelinta, enkä siksi voi soitaa.  Elisa ratkaisu ongelmaan oli: "Laita sitten  tekstari."

Kun tuntui niin kovin vaikealta saada Elisa ymmärtämään että minulla ei tosiaan ollut puhelinta, jolla voisin edes tekstaria laittaa, sovittiin sitten niin että Kimmo lähetti Virosta Elisalle tekstareita joissa yritti saada järjestettyä tapaamista. Päivä oli selvä, maanantai, ja kellonaikakin summittaisesti selvä,  puoliltapäivin ja siitä pari tuntia eteenpäin olisi kuulemma hyvä aika tulla. Viimeiseen tekstariin, missä Kimmo ehdotti että tapaamme Elisan asunnolla maanantaina tasan kello 12.00, emme saaneet vastausta. Lähdin kuitenkin matkalaukkuni kanssa aamulla liikkeelle.

Olin katsonut bussireitit ja vaihdot etukäteen netistä. Silti onnistuin ajamaan tärkeän pysäkin ohitse. Minkä jälkeen bussi jatkoi matkaansa pysähtymättä lujaa ja pitkään. Kun jäin ensimmäisellä mahdollisella pysäkillä bussista pois olin jo kaukana Elisan majapaikasta. Ei auttanut kun kävellä koko matka takaisin. Toiseen suuntaan kun bussi ei ajanut - kyse oli rengaslinjasta joka kulki vain yhteen suuntaan.

Ja niin lähdin tarpomaan iso matkalaukku matkassani takaisin päin. Kävelytietä ei ollut. Erittäin liikennöity kapea tieosuus kulki Pamphili-puiston muurin ja akveduktin välissä. Autoja pyyhälsi ohitseni lujaa ja läheltä. Kuljin nyt kuumuudessa henkeni kaupalla. Ihan oikeasti pelotti - muurin mutkan takaa esiin pyyhältävät autot tulivat todella lujaa ja näkivät minut siinä tienreunalla aivan viime tingassa. Kiskoin laukkuani ja puhisin. Puolen tunnin kuluttua olin vihdoin Elisan talon edessä. Kello oli juuri tasan 12.00.

Olin valinnut Elisan kämpän useastakin syystä. Ensinnäkin, se oli hyvin edullinen. Kolmekymmentä euroa yö. Toiseksi, alue vaikutti hyvältä. Se oli Rooman hyvin toimeentulevien ihmisten asuma-aluetta, kuitenkin suhteellisen lähellä keskustaa. Elisan kotikadun päästä näkyi Pietarinkirkko, ei hullumpaa. Kolmanneksi, pohjakerroksessa olevaan asuntoon kuului suuri puutarha ja vuokraamastani huoneesta oli käynti suoraan puutarhaan.

Näkymää Elisan kotikadun päästä, lähimmältä bussipysäkiltä

Nyt seisoin modernin kerrostalokompleksin porttien takana ja pimputtelin ovipuhelinta. Lopulta siihen vastattiin ja luvattiin tulla portti avaamaan. Aikani odotettuani ilmestyy lähitalosta nuori nainen joka päästää minut sisälle. Kysyn: "Elisa?" johon nainen vastaa: "No, Rita."  "Well, hello Rita. I am Tiina."

Pääsen kämpille ja hieman säikyn oloinen Rita ilmoittaa että minun pitäisi hetki odottaa. Rita ei puhu viittä sanaa enempää englantia mutta saa sen verran kerrottua että Elisa tulee hetken kuluttua. Minä puhisen kuumuutta. Naamani on punainen kuin ravulla ja otsa pukkaa hikeä suihkulähteen tavoin. Olen vieläkin hieman järkyttynyt viimeisestä puolituntisesta autojen seassa ja kysyn josko saisin vettä. "Si, si!" sanoo Rita ja hakee minulle vesilasin.

Ja sitten saapuu majatalon emäntä, nuori ehkä 25-vuotias nainen. Hän on juuri herännyt ja hiukset ovat pörhöllään ja hän on hyvin hyvin vihainen. "Miksi minun ei anneta nukkua?!!" hän manaa ja nostelee teatraalisesti käsiään ilmaan. Minä en oikein tiedä mitä sanoa. "Anteeksi, mutta kyllä minä ilmoitin tulevani tänne kello 12.00." Elisa katoaa takaisin omiin tiloihinsa vihaisesti tuhahdellen.

Hetken kuluttua hän palaa takaisin, hiukset kammattuna, ja alkaa tiskata mielenosoituksellisesti. Hänen kiukkunsa on kuitenkin laantunut ja hieman sovittelevasti hän selittää, että tekee öisin töitä. Laukun voin jättää olohuoneeseen. "Ilmoita sitten koska tulet takaisin" hän muistuttaa kun poistun koko lailla hämmentyneenä kämpiltä.

Olen nyt tavannut tulevani vuokraemäntäni. "Mitähän tästä tulee", mietin, kun lähden takaisin kaupunkiin. Ensitapaaminen ei ainakaan mennyt kaikkein parhaimmissa merkeissä.

Mitä siitä tuli, se selviää myöhemmin. Mutta nyt lähden viimeiseksi päiväksi vielä sightseeing-kierrokselle Roomaan.