Yksin Italiassa, osa 11: Villa Borghesen Galleria ja Bernini

Edellinen tarinani jätti minut Villa Borghesen gallerian ulko-ovelle. On aika siirtyä sisälle. Kello on 14.00 ja se tarkoittaa että minut ja 799 muuta päästetään galleriaan sisälle kahdeksi tunniksi. (Edellisessä osassa selvitin tätä käytäntöä laajemminkin.)

Ensin muutama sana itse galleriasta ja sen historiasta. Gallerian taideaarteet keräsi ja Villa Borghesen palatsin suunnittelun ja rakentamisen laittoi alkuunsa kardinaali nimeltään Scipione Borghese. (1.9.1577- 2.10.1633).

Palatsin rakensi arkkitehti Flaminio Ponzio, joka käytti ohjenuoranaan Scipione Borghesen itse laatimia luonnoksia. Palatsista oli määrä tulle Scipione Borghesen villa suburbana, eli silloisen Rooman reunamalla sijaitseva juhlalokaali, suoranainen hippahuvila.  Kardinaali oli myös vastuussa ja suunnitteli koko puiston joka villaa tulisi ympäröimään.

Kardinaali Scipione oli häikäilemätön mies, paavi Paavali V:n siskonpoika, jolla oli omana aikanaan valtaa määrättömästi. Scipione oli maalari Caravaggion ja kuvanveistäjä Berninin mesenaatti, joskin tarina kertoo että Scipione hyödynsi juopotteluun ja väkivaltaan taipuvaista Caravaggiota sumeilematta ja lunasti aikansa yhden suurimman taiteilijan teokset naurettavan edullisen hintaan.

Kardinaali Scipione Borghese Berninin tulkitsemana

Jälkipolvet kuitenkin kiittävät Scipionea siitä, että hän jätti jälkeensä ainutlaatuisen taidekokoelman, joka käsittää Caravaggion ja Berninin ohella renessanssin ja barokin suurimpia nimiä: Rafaello, Ghirlandaio, Michelangelo, Tizian, vain muutamia mainitakseni.

Kello tulee 14.00 ja pääsen palatsiin sisälle. Se häikäisee minut jo sellaisenaan. Kultaa ja loistoa maasta kattoon. Katot ovat itsessään huikeita taideteoksia - niskat vääränä niitä ihmettelen. Jokainen senttimetri lattioista, seinistä ja katoista on käsityötaiteen, kuvaamataiteen ja veistotaiteen mestarinäytteitä.

Kattojen ylenpalttisia maalauksia

Roomalainen soturi ja hevosensa syöksyvät ulos katonrajasta

Kolmiulotteiset maalaukset kannattelevat kattoa erehdyttävästi veistoksilta näyttäen

Pluto ja Proserpinan raiskaus

Olen kaikesta Villa Borghesessa näkemästäni ällistynyt. Ensin silmät hyppelevät kuin päämäärättömät hiiret yksityiskohdasta toiseen, lattian mosaiikeista kattojen käsittämättömiin maalauksiin. Miten mieletöntä, miten ylenpalttista, miten upeaa.

Mutta sitten näen ensimmäisen Gian Lorenzo Berninin veistoksen, Proserpinan raiskaus, ja sen jälkeen mikään muu ei näytä paljon miltään, ei kultaukset ja kattojen tai seinien ylenmääräinen koristelu. Minut valtaa mieletön tunnekuohu, kuten on vallannut tuhansia jos ei miljoonia ihmisiä, jotka ovat nähneet tämän teoksen.

Bernini oli vain 24-vuotias tämän veistäessään. Työ kertoo nerokkuudesta ja taidosta ja elämyksestä joka siirtyy liikkeeseen. Kylmä marmori muuttuu pehmeäksi lihaksi. Liike kiertää koko veistosta, se on jokaisesta kulmasta eri näköinen. Pluton kädet uppoavat Proserpinan reiteen ja vyötäröön. Proserpina pyrkii ylöspäin, marmorikyynelten virratessa  poskilla toisen käden pyrkiessä kohti vapautta.

Proserpina taistelee Pluton käsissä.

Minusta on tullut äkkiä suuri Berninin arvostaja. Yleensä taidegallerioissa kun huomioni on kiinnittynyt enemmän maalauksiin kuin veistoksiin, jotka olen kokenut jollain lailla kylminä. Nyt olen kääntänyt kertaheitolla kelkkani - veistotaide on, kuten Michelangelo sanoi, taiteilijoiden kuningaslaji.

Matka Villa Borghesen galleriassa jatkuu. Seuraa toinen toistaan ylellisempiä huoneita, ja lisää Berniniä. Olen niin täpinöissäni, että hyvä että en tärise.

Apollo ja Daphne

Tarinan mukaan Apollo, onnistuneen taistelun jälkeen itsetuntonsa uhossa pilkkaa Erosta, tuota siivekästä jousimiestä ja väittää että Eroksen kyky ampua nuolia ei ole läheskään Apollon vertainen. Eros päättää osoittaa Apollolle kykynsä ja ampuu kultaan kastetun rakkauden nuolen Apollon sydämeen. Sen seurauksena Apollo rakastuu huumaavasti nymfi Daphneen ja pyrkii saamaan tämän omakseen vaikka väkivalloin. Daphne kuitenkin on vannonut olevansa neitsyt koko ikänsä, Artemis-jumalattaren tapaan (joka sivumennen sanottuna on Apollon sisko). Kun Apollo tavoittelee Daphnea, muuttuu neitokainen isänsä (jumala Peneus) avustuksella laakeripuuksi.

(Monimutkaiset sukulaissuhteet ja niiden väliset rakkauskuviot eivät ole siis vain nykypäivän omaisuutta - nämä kreikkalaiset legendat monimutkaisine juonikäänteineen olivat renessanssin ajalla jälleen suosittuja erityisesti kuvaamataiteen aiheistossa.)

Ja miten herkästi Bernini tämän tarinan hakkaakaan marmoriin.

Daphne alkaa hiljalleen muuttua laakeripuuksi

Berninin David (suom. Daavid, Raamatun kertomuksesta Daavid ja Goljat)

Michelangelon David-patsaan sanotaan olevan maailman kuuluisin ja kaunein patsas. Bernini kuvaa samaa miestä, valmiina sinkoamaan linkonsa kohti Goljattia aivan eri tavoin. Siinä missä Michelangelon David  on mietteliäs ja rauhallinen ja pitelee linkoa olallaan tyynenä, Berninin David on täynnä liikettä, voimaa, tunnetta ja ennen muuta päättäväisyyttä.

Minun pisteeni menevät Berninille luvuin 1-6. Sorry Michelangelo. Aina ei voi voittaa. Niin kilpailuhenkinen kuin taidehistoria kertoo sinun olleen.

Matka jatkuu, lisää Berninin teoksia, my heart so full. Kakkoskerroksessa on enemmän tauluja. Caravaggiota, Tiziania, Rafaelloa. Vaellan kuvalta toiselle, voimakkaassa tunnekuohussa. Taide, taide! Miten ihanaa se voi ollakaan!

Museossa kulkee myös taideoppaita joiden vanavedessä kulkee aina parikymmenpäinen lauma turisteja. Kun he pelmahtavat jonkun merkkiteoksen eteen, on aivan turha enää kuvitella näkevänsä taulusta yhtään mitään. Kehitän tekniikan. Etenen kahden ryhmän välissä. Kun yksi häviää, minulle tulee tilaa tutkia teosta ensin rauhassa. Jään sitten odottelemaan ja kun seuraava opas saapuu, asetun jonnekin taka-alalle, mutta kuitenkin kuuloetäisyyden päähän ja kuuntelen mitä taideopas taulusta kertoo. Jos juttu tuntuu hyvältä, kuuntelen sitä pidempään. Mutta aina kaikkoan paikalta ennen kuin massa taas liikkuu seuraavaan huoneeseen.

Niinpä opin jälleen lisää Rafaellosta ja Tizianista. Renessanssin arvomaailmasta ja taitelijoiden elämästä. Paljon olin jo ennen matkaa kuitenkin itsekin tehnyt taustatutkimusta, kuten vaikka Caravaggiosta ja tämän hurjasta elämäntavasta, johon kuului väkivalta ja murha ja juopottelu oleellisesti.

Caravaggion maalus: Daavid ja Goljatin pää

Caravaggio käytti irtileikatun Goljatin pään mallina itseään. Tämä lienee yksi maailman hurjimmista taiteilijoiden omakuvista, No hurja oli Caravaggiokin.

Vain kaksi tuntia voi Villa Borghesen galleriassa viettää. Mutta ne olivat yhdet elämäni parhaista kaksituntisista. Kun galleriasta sukelsin ulos päivänvaloon olin kuin valaistunut. Olin innoissani, riemuissani ja onnellinen. Tämä reissu tosiaan kannatti!

Äkkiä huomaan olevani myös aivan äärettömän väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisesti. Löydän portin jonka kautta pääsen ulos puistosta. En olisi mitenkään jaksanut talsia takaisin samaa reittiä jota olin tullut. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä nyt olen, mutta sillä ei ole väliä. Kadulla on pieni kahviputka, jonka sivulla on yksi pöytä ja tuoli mihin voi istahtaa. Tilaan kahvin. En voi sille mitään että kaikesta väsymyksestä huolimatta olen niin kovin onnellinen että on lähes mahdotonta lopettaa hymyilemistä.

Kahviputkan ylläpitäjä ottaa meikästä kuvan. Onnellinen on ilme. Onnellinen on nainen.

Kahvit juotuani olen valmis jatkamaan matkaa. Täytyy etsiä bussi- tai ratikkayhteys. Jonnekin. Onneksi matkassani on seitsemän päivän matkalippu joka sallii minulle mielin määrin matkustusta Rooman sisällä ja hieman sen ulkopuolellakin.

Löydän raitiovaunupysäkin, linja on numero 3. Kun raitsikka kolkottelee paikalle hyppään siihen. Ei mitään väliä minne se menee. Jossain vaiheessa on pakko tulla vastaan jotain tuttua ja voin sitten vaihtaa kulkuvälinettä. Ja niin istun raitiovaunussa tunnin verran, istun vain ja katson mitä ikkunoiden takana viilettää. Colosseum menee ohi. Tuolla näkyy akveduktia. Ihmisiä nousee raitiovaunuun ja poistuu sieltä. Minulla on ihanan hälläväliä fiilis. Päätän että kun raitiovaunu tulee päätepysäkille, poistun siitä ja selvitän sitten missä olen. Kunhan nyt istun ja kerään voimiani.

Raitiovaunu kolmonen saapuu reilun tunnin verran matkattuaan tuttuun paikkaan eli Pyramidille. Sinne mistä olin metromatkani aloittanut. Hyppään siitä ulos. Etsin bussi 719:n ja jatkan sillä takaisin Monteverdeen.

Illalla tuhisee Ponte Biancon pikkuhuoneessa yksi hyvin väsynyt mutta onnellinen taidetutkimusmatkaaja. Hieno päivä!

Yksin Italiassa, osa 10: Villa Borghesen puisto

Koittaa toisen kokonaisen Rooma-päiväni aamu. Kalenteri kertoo päivämääräksi 11.9.2014.

Aloitan päiväni pizzaveljien viereisessä kahvilassa, jonka nimi on tyylikkäästi ja ytimekkäästi  Bar Caffè. Pizzaveljet ovat vielä tässä vaiheessa aamua kiinni. Bar Caffèa isännöi noin 80-vuotias hopeahapsinen herrasmies, joka tottuneesti puuhastelee kahviautomaatin kanssa. Tuon suuren sihisevä sähisevän masinan kanssa joka on jokaisen italialaisen kahvilan vakiovarustus. Siirryn caffè latteni ja kolmioleipäni kanssa kadulle asetettuun pöytään, vedän keuhkoni täyteen vielä aamuviileän Rooman raikasta ilmaa ja nautin aamusta ja elämästä ja olostani.

Minun kolminaisuuteni: vanhan papan Alimentari-kauppa, Pizzaveljien pizzeria, Bar Caffè -kahvila. Täältä saan halutessani kaiken mitä ikinä tarvitsen pysyäkseni ruuissa ja juomissa. Aamiaisen, päivällisen ja iltanaposteltavan.

Olen matkalla Villa Borghesen taidegalleriaan, joka monessa nettiarvostelussa on nostettu tärkeimpien Rooman nähtävyyksien joukkoon. TripAdvisorin käyttäjät ovat listanneet sen Rooman 28. tärkeimmäksi nähtävyydeksi kaikista nettisaitin listaamista 777 nähtävyydestä.

Galleria sijaitsee suuressa Villa Borghesen puistossa, Rooman kolmanneksi suurimmassa, ja galleriaan ei mennäkään kuin hollitupaan. Villa Borghesen Galleriaan täytyy aina tilata liput etukäteen, turistikaudella viikkoja etukäteen. Liput tulee maksaa tilatessa. Nettitilauksen yhteydessä tulee lipun hintaan parin euron lisämaksu.

Lippuun on määrätty tarkka kierrosaika, ja printattu lippu tulee vaihtaa Villa Borghese Gallerian lippuluukulla viimeistään kaksi tuntia ennen kierroksen alkua varsinaiseksi lipuksi. Lippuluukulla tulee myös voida esittää voimassaoleva henkilötodistus.

Syy tähän on se, että Villa Borghese päästää vain 800 vierasta kerralla tiloihinsa. Kukin seurue saa vierailla näyttelytiloissa kahden tunnin ajan. Näin pystytään valvomaan gallerian ilmankosteutta ja lämpötilaa, mitkä muuttuvat ihmismassojen mukaan. Myös taideteosten mittaamaton arvokkuus edellyttää että museo tietää keitä sen tiloissa kulloinkin liikkuu. Byrokratian vastapainoksi saa taidenälkäinen turisti liikkua melko lailla vapaasti ja väljästi kaksikerroksisen palatsin näyttelytiloissa, toisin kuin vaikkapa Firenzen Uffizissa ja Vatikaanin Sikstiiniläiskappelissa, missä massojen vellonta tekee taidenautinnosta vaikeasti nautittavaa ja hikistä puuhaa.

Kohti Villa Borghesea

Mutta ensin on löydettävä Villa Borghesen puisto ja sieltä taidegalleria. Tiedän että metrolla pääsen puiston reunamille. Yksi metropysäkeistä on La Spagna, ja yritän löytää tietäni nyt metrolle. Sen olen ymmärtänyt että missään hotellini lähistöllä ei ole kummankaan metroradan, A- tai B-linjan pysäkkiä.

Pysähdyn paikallisessa apteekissa asioimassa ja kysyn nuorelta apteekkarilta neuvoa. Hän ei puhu englantia, mutta apulaisena toimiva hieman vanhempi rouva tulee pois tiskin takaa ja tarjoaa apuaan. Hän ohjaa minut ulos apteekista. Apteekin edestä kulkee muutamainenkin bussilinja ja kun yksi bussi lähestyy,  apulainen pysäyttää muitta mutkitta bussin ja kysyy kuskilta neuvoa. Kuski selittää jotain, ja äkkiä paikalle on ilmaantunut jo pari muutakin auttamishalukasta. Seuraa kiihtynyttä neuvonpitoa, joissa vilisevät numerot ja pysäkkien nimet. Bussi jatkaa matkaansa ja jäljelle jäänyt ja jatkuvasti kasvava seurue  alkaa neuvoa minua, jokainen hieman eri tavalla. Kädet käyvät ja viittelöivät ja puhe pulppuaa. Olen törmännyt italialaiseen ystävällisyyteen ja auttamishaluun.

Ja niin jatkan matkaani kohti bussin 719 pysäkkiä. Yksi auttamishaluinen saattaa minut ensimmäiseen kadunkulmaan ja toivottaa onnea matkaan. Pois pitää poistua sitten pyramidin kohdalla. "Piramide. You know?" mies kysyy ja tekee kädellä suuria viivoja jotka muodostavat pyramidin. Nyökkään ymmärtäväni, vaikka hieman mietin että mitä pyramideilla on Rooman kanssa tekemistä.

Pyramidi ilta-auringossa

Bussi lähtee notkumaan ja poukkoilemaan Rooman vilkkaasti liikennöidyillä kaduilla ja poikkeaa pian minulle tutuksi tulleelta raitiovaunu kahdeksikon reitiltä. Näen nyt erilaista Roomaa - täällähän asuu muitakin kuin turisteja, ihan oikeita ihmisiä ihan oikeissa toimissaan, matkalla töihin tai kahville tai kauppaan.

Bussista metroasemalla poistuessani vanha rouva pysäyttää minut. Hän on matkannut kanssani samalla bussilla ja nähnyt olalla keikkuvan kamerani ja on nyt huolissaan siitä. Hän selittää että metro on täynnä varkaita ja kallis kamera on suuri houkutus rosmoille. Hän elehtii esittäen miten helppoa roiston on vetäistä kameran hihna veitsellä poikki. Ja suosittelee että laitan kameran laukkuuni piiloon.

Millaista huolenpitoa ja ystävällisyyttä tuiki tuntemattomalta! Italialaiset ovat todellakin sosiaalista ja ystävällistä porukkaa. Päätän pitää jatkossa entistä parempaa huolta kamerastani ja sullon sen laukkuuni.

Pääsen metroon ja puolen tunnin ja yhden vaihdon jälkeen olen matkalla kohti La Spagnan metroasemaa. Metro on täynnä ihmisiä, pakattuina kuin sillit suolaan. Se on jotenkin hyvin tympeä vaikka nopea kulkuväline, ja siksi koko matkani aikana käytin sitä vain pakon sanelemana. Vaikeakäyttöinen se ei kuitenkaan ole, linjoja on vain kaksi. Vaihto useimmiten Termini-asemalla.

La Spagnalta lähden opaskilven viitoittamana etsimään Villa Borghesen puistoa. Kävelen reilun kilometrin tietä pitkin ennen kuin pääsen edes puistoon sisälle. Ja puistossa kävelenkin sitten moninkertaisesti tämän matkan. Olen saapunut valtavaan, yli 80 hehtaaria käsittävään puistoon tasan tarkkaan vastapäiseltä puolelta  kuin missä galleria sijaitsee. Mutta mikäpä on kävellessä kun puisto on sanalla sanoen hurmaava. Pinjoja, sypressejä, puistoteitä, patsaita, keinolampia ja suihkulähteitä. Minä nautin.

Matka on todellakin pitkä, ja onnistuneesti eksyn puistossa ja kiemurtelen sen puistokäytävillä muutamaisenkin lisäkilometrin. Ohitseni menee motorisoituja pieniä golfkärryn näköisiä vaunuja, poljettavia kahden istuttavia kärryjä , polkupyöriä ja segway-kulkuvempaimia. Vain minä kävelen... ja kävelen... ja kävelen...

Kahden istuttavva polkuauto

 Onneksi olen lähtenyt aikaisin liikkeelle ja lopulta parin tunnin harhailun jälkeen löydän itseni Villa Borghesen gallerian edestä.

Villa Borghesen puisto on sydämen muotoinen ja sisältää useita museoita, suihkulähteitä, patsaita, historiallisia rakennuksia ja Rooman eläintarhan

Pinjoja Villa Borghesen puistossa

Puisto on kertakaikkisen viehättävä - mutta iso

Vain harva kävelee puistossa. Turistit vuokraavat mieluummin jonkin menopelin. Kulkeepa puistossa myös pieni juna, pyörillä tosin sekin.

Villa Borghesen puisto on täynnä hurmaavia näkymiä

Suihkulähteitä puistossa on runsaasti. Tämä on Fontana dei Cavalli Marini, merihevosten suihkulähde

Villa Borghesen taidegallerian viereisiä palatseja.

Myös Rooman eläintarha sijaitsee Villa Borghesen valtavassa puistossa

Ehdin kuitenkin tadegallerialle oikeaan aikaan lunastaakseni lipun. Jalat ovat jo hieman väsyneet - istuskelen ennen ovien aukeamista tovin puiston penkillä ja katselen kuinka koirat ja niiden isännät pelmuavat puistikossa. Huomaan että koirille on jopa varattu oma alue vapaana juoksemiseen. Roomalaiset ovat mukavaa väkeä ja rakastavat koiriaan, panen jälleen merkille.

Kun kello lyö kaksi on minun aika siirtyä museoon. Kannattiko kaikki tämä vaiva? Se selviää seuraavassa osassa.

Lopulta perillä, Villa Borghesen taidegallerian edessä.