Yksin Italiassa, osa 25: Uffizi ja renessanssin taideaarteet

Uffizin galleria (Galleria degli Uffizi) on yksi maailman vierailluimmista ja arvostetuimmista taidegallerioista, joka esittelee monipuolisesti erityisesti renessanssin taidetta. Se on myös yksi maailman vanhimmista taidemuseoista.

Rakennus, jonka suunnitteli Giorgio Vasari ja jonka rakennustyöt saivat alkunsa vuonna 1560, oli alunperin suunniteltu Firenzen ja erityisesti Cosimo de Medicin hallinnon virastorakennukseksi, siitä nimi, joka on säilynyt näihin päiviin asti (virasto on ital. uffizi).

Medicien suurherttuasuku alkoi pian käyttää Uffizia myös jatkuvasti kasvavien taidekokoelmiensa säilytys- ja näyttelytilana. Rakennuksen suunnittelijan Giorgio Vasarin mukaan - joka ei ollut vain taiteilija ja arkkitehti vaan myös taidehistorioitsija - Uffiziin kerääntyi sellaisia taiteilijoita kuin Leonardo da Vinci ja Michelangelo "nauttimaan kauneudesta, työskentelemään ja viettämään siellä vapaa-aikaansa."

Vielä sen jälkeen kun Medicien suku oli sammunut, taideaarteet jäivät Firenzeen. Medicien suvun viimeinen jäsen,  Anna Maria Luisa, sai neuvoteltua Firenzen kaupungin kanssa sopimuksen, jonka pohjalta galleriasta muodostui ensimmäisiä moderneja taidemuseoita maailmassa. Uffizin galleria on ollut auki vierailijoille erityispyynnöstä jo 1500-luvulta asti. Suurelle yleisölle se aukesi virallisesti vuonna 1765.

Galleriassa vierailee vuosittain liki 2 miljoonaa kävijää, ja kesäkaudella, erityisesti heinäkuussa ja elokuussa, saattaa jonotusaika galleriaan venyä viiteen tuntiin. Siksi vierailijoita neuvotaan lunastamaan lippu etukäteen. Se on mahdollista tehdä myös netissä. Näin tein minäkin - joskin jouduin silti seisomaan jonossa kolmisen tuntia - kyse oli kuitenkin poikkeustapauksesta eli lakkoneuvotteluista. (Kts. edellinen postaukseni.)

Kuva: © Samuli Lintula / Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0

Käytäviä reunustavat taideteokset on veistetty hellenistisiä ihanteita mukaellen

Uffizin koristeellisia kattoja

Renessanssi syntyy Firenzessä

Yli kolmesataavuotinen aikakausi, joka mullisti maailman niin ajattelun kuin taiteen ja tieteen osalta ja jota taide- ja aatehistorioitsijat kutsuvat renessanssiksi, sai alkunsa juuri Firenzessä. Firenze oli 1400-luvulta lähtien ollut jatkuvasti vaurastuva kaupunkivaltio, jota itsevaltaisesti hallitsi Medicien suku. Renessanssi (sananmukaisesti uudestisyntyminen, italiaksi) oli taloudellisen ja henkisen kasvun ja kiivaan antiikin tutkimuksen aikaa. Tyypillistä ajan tieteilijöille ja taiteilijoille oli perinteisten rajojen rikkominen; ihanteena oli monipuolinen ns. renessanssi-ihminen, jonka mielenkiinto ylitti aiemmat rajoitteet niin että kuvanveistäjä saattoi olla samanaikaisesti myös arkkitehti ja maalari kuten Michelangelo tai maalari saattoi olla yhtä lailla keksijä, lääketieteilijä ja tutkija kuten Leonardo da Vinci.

Italian renessanssi jaetaan yleensä kolmeen eri aikakauteen: varhaisrenessanssiin (1400-luku), täysrenessanssiin (1500-luku)  ja myöhäisrenessanssiin, jota myös manierismiksi kutsutaan (aika täysrenessanssin ja barokin välillä 1600-luvulla). Italiasta renessanssin ajatukset ja vaikutukset levisivät myös muualle Pohjois-Eurooppaan. Alankomaiden renessanssi -nimeä käytetään flaamilaisesta 1400- ja 1500 -lukujen taiteesta.

Miksi renessanssi syntyi juuri Firenzessä? Siitä on olemassa useita teorioita. Vähimpänä tekijänä ei voida pitää taiteita suosivaa Medicien sukua, joka 1400-luvulta lähtien oli ymmärtänyt taiteen merkityksen propaganda-aseena. Erityisesti Cosimo Medici ja Lorenzo Medici (Lorenzo Magnifico) vahvistivat omaa yksinvaltaista asemaansa ympäröimällä itsensä ennennäkemättömän hienoilla taideteoksilla.

Taide toimi vahvana äänitorvena ajatuksille. Kun Medicit olivat joutuneet  väliaikaisesti pakenemaan Firenzestä  Savonarolan herättämän raivon vuoksi,  Michelangelon ainutkertainen David-patsas asetettiin Firenzen keskusaukiolle, Piazza de Signorialle, kaiken kansan ihmeltäväksi. David symboloi firenzeläisille oman kaupunkivaltion ainutkertaisuutta ja voittamattomuutta viholliskaupunkivaltioihin nähden. Kaupungintalon edessä seisova David toimi nyt propagandana Medicejä vastaan - kansa tulkitsi Goljatin olevan kaikkivoipa ja kaupunkia pitkään hallinnut Medicien suku.

Sama patsas tuli myöhemmin jatkamaan viestiään. Nyt toiseen suuntaan, Medicien valtaa korostamaan.

Mikä renessanssin taiteessa viehättää nykypäivänä?

Renessanssia edeltänyt gotiikka oli erityisesti maalaustaiteessa jäykkää ja sääntösidonnaista. Teosten aiheet olivat puhtaasti uskonnollisia ja maalaustapa perustui vanhoihin perinteisiin ja sääntöihin, samaan tapaan kuin Bysantin ikonimaalauksessa. Renessanssi rikkoi nämä rajat. Se haki innoituksensa ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka pääosa taiteesta oli yhä kirkon tilaamaa, saivat uskonnollisten teosten henkilöhahmot inhimillisiä piirteitä. Jäykän sovinnaisuuden sijasta nähtiin teosten hahmoissa riemua ja haltioitumista, surua ja vihaa ennennäkemättömällä tavalla.

Jatkuvasti vaurastuvan kauppias- ja pankkiiriluokan myötä taiteilijat saivat kirkon ohella myös uusia mesenaatteja ja tilaajia, jotka sallivat aiempaa laajemman aihepiirin. Erityisesti antiikin vanhat myytit tarjosivat taiteilijoille loputtoman aiheiden aarreaitan. Rohkeat taideteokset löysivät tiensä aatelisten koteihin ja makuuhuoneisiin, ja taiteilijoilla oli jatkuvasti entistä suurempaa kysyntää. Firenzen monissa taideverstaissa ja käsityöläispajoissa piti kiirettä. Täysrenessanssin ajalla erityisesti muotokuvamaalauksesta, joka ennen renessanssia oli tuntematonta, tuli äärimmäisen suosittua. Jokainen vähääkään itseään kunnoittava aatelinen halusi tulla ikuistetuksi jälkipolville veistoksena tai maalauksena.

Henkilökohtaisesti minulle renessanssin taide edustaa samanaikaisesti sielukkuutta, keveyttä ja syvyyttä. Sellaisella mestaruudella, johon taiteilijat eivät ole ennen eivätkä jälkeen renessanssin pystyneet. Samalla taideteokset avaavat mahdollisuuden kurkistaa renessanssin maailmaan, ajatuksiin ja ihmis- ja kauneuskäsityksiin.

Ja Uffizi tarjoaa tähän ehkä maailman parhaimman mahdollisuuden. Se mykistää, se riemastuttaa ja se saa aikaan tunnekuohun, joka ei mene ohi päivien, ei edes kuukausien kuluttua. Yhä palaan näihin hahmoihin, tutkin teoksia, vaikka vain valokuvien kautta, eläydyn ja nautin.

Alla teoksia, jotka Uffizissa tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen. Laitan erikseen vielä yhden kirjoituksen ehkä suurimmasta suosikistani, Sandro Botticellista.

Mutta alla nyt pieni otos teoksista sellaisilta mestareilta kuin Piero della Francesca, Filippo Lippi, Michelangelo Buonarotti, Rafaello Sanzio, Tiziano Vecelli, Leonardo da Vinci ja Michelangelo Merisi da Caravaggio.

Piero della Francesca: Urbinon herttuapariskunta (1465-1472)

Filippo Lippi: Adoration of the Child

Michelangelo: Doni Tondo (Pyhä perhe), 1507

Rafaello Sanzio: Guidobaldo da Montefeltron muotokuva 1507

Rafaello Sanzio: Elizabetta Gonzagan muotokuva 1504

Rafaello Sanzio: Madonna, Johannes Kastaja ja Jeesus (Madonna del Cardellino) 1506

Tiziano: Sairas mies 1514

Tiziano: Urbinon Venus 1538

Caravaggio: Meduusan pää 1597

Leonardo da Vinci: Marian ilmestys 1472-1475

Yksin Italiassa, osa 11: Villa Borghesen Galleria ja Bernini

Edellinen tarinani jätti minut Villa Borghesen gallerian ulko-ovelle. On aika siirtyä sisälle. Kello on 14.00 ja se tarkoittaa että minut ja 799 muuta päästetään galleriaan sisälle kahdeksi tunniksi. (Edellisessä osassa selvitin tätä käytäntöä laajemminkin.)

Ensin muutama sana itse galleriasta ja sen historiasta. Gallerian taideaarteet keräsi ja Villa Borghesen palatsin suunnittelun ja rakentamisen laittoi alkuunsa kardinaali nimeltään Scipione Borghese. (1.9.1577- 2.10.1633).

Palatsin rakensi arkkitehti Flaminio Ponzio, joka käytti ohjenuoranaan Scipione Borghesen itse laatimia luonnoksia. Palatsista oli määrä tulle Scipione Borghesen villa suburbana, eli silloisen Rooman reunamalla sijaitseva juhlalokaali, suoranainen hippahuvila.  Kardinaali oli myös vastuussa ja suunnitteli koko puiston joka villaa tulisi ympäröimään.

Kardinaali Scipione oli häikäilemätön mies, paavi Paavali V:n siskonpoika, jolla oli omana aikanaan valtaa määrättömästi. Scipione oli maalari Caravaggion ja kuvanveistäjä Berninin mesenaatti, joskin tarina kertoo että Scipione hyödynsi juopotteluun ja väkivaltaan taipuvaista Caravaggiota sumeilematta ja lunasti aikansa yhden suurimman taiteilijan teokset naurettavan edullisen hintaan.

Kardinaali Scipione Borghese Berninin tulkitsemana

Jälkipolvet kuitenkin kiittävät Scipionea siitä, että hän jätti jälkeensä ainutlaatuisen taidekokoelman, joka käsittää Caravaggion ja Berninin ohella renessanssin ja barokin suurimpia nimiä: Rafaello, Ghirlandaio, Michelangelo, Tizian, vain muutamia mainitakseni.

Kello tulee 14.00 ja pääsen palatsiin sisälle. Se häikäisee minut jo sellaisenaan. Kultaa ja loistoa maasta kattoon. Katot ovat itsessään huikeita taideteoksia - niskat vääränä niitä ihmettelen. Jokainen senttimetri lattioista, seinistä ja katoista on käsityötaiteen, kuvaamataiteen ja veistotaiteen mestarinäytteitä.

Kattojen ylenpalttisia maalauksia

Roomalainen soturi ja hevosensa syöksyvät ulos katonrajasta

Kolmiulotteiset maalaukset kannattelevat kattoa erehdyttävästi veistoksilta näyttäen

Pluto ja Proserpinan raiskaus

Olen kaikesta Villa Borghesessa näkemästäni ällistynyt. Ensin silmät hyppelevät kuin päämäärättömät hiiret yksityiskohdasta toiseen, lattian mosaiikeista kattojen käsittämättömiin maalauksiin. Miten mieletöntä, miten ylenpalttista, miten upeaa.

Mutta sitten näen ensimmäisen Gian Lorenzo Berninin veistoksen, Proserpinan raiskaus, ja sen jälkeen mikään muu ei näytä paljon miltään, ei kultaukset ja kattojen tai seinien ylenmääräinen koristelu. Minut valtaa mieletön tunnekuohu, kuten on vallannut tuhansia jos ei miljoonia ihmisiä, jotka ovat nähneet tämän teoksen.

Bernini oli vain 24-vuotias tämän veistäessään. Työ kertoo nerokkuudesta ja taidosta ja elämyksestä joka siirtyy liikkeeseen. Kylmä marmori muuttuu pehmeäksi lihaksi. Liike kiertää koko veistosta, se on jokaisesta kulmasta eri näköinen. Pluton kädet uppoavat Proserpinan reiteen ja vyötäröön. Proserpina pyrkii ylöspäin, marmorikyynelten virratessa  poskilla toisen käden pyrkiessä kohti vapautta.

Proserpina taistelee Pluton käsissä.

Minusta on tullut äkkiä suuri Berninin arvostaja. Yleensä taidegallerioissa kun huomioni on kiinnittynyt enemmän maalauksiin kuin veistoksiin, jotka olen kokenut jollain lailla kylminä. Nyt olen kääntänyt kertaheitolla kelkkani - veistotaide on, kuten Michelangelo sanoi, taiteilijoiden kuningaslaji.

Matka Villa Borghesen galleriassa jatkuu. Seuraa toinen toistaan ylellisempiä huoneita, ja lisää Berniniä. Olen niin täpinöissäni, että hyvä että en tärise.

Apollo ja Daphne

Tarinan mukaan Apollo, onnistuneen taistelun jälkeen itsetuntonsa uhossa pilkkaa Erosta, tuota siivekästä jousimiestä ja väittää että Eroksen kyky ampua nuolia ei ole läheskään Apollon vertainen. Eros päättää osoittaa Apollolle kykynsä ja ampuu kultaan kastetun rakkauden nuolen Apollon sydämeen. Sen seurauksena Apollo rakastuu huumaavasti nymfi Daphneen ja pyrkii saamaan tämän omakseen vaikka väkivalloin. Daphne kuitenkin on vannonut olevansa neitsyt koko ikänsä, Artemis-jumalattaren tapaan (joka sivumennen sanottuna on Apollon sisko). Kun Apollo tavoittelee Daphnea, muuttuu neitokainen isänsä (jumala Peneus) avustuksella laakeripuuksi.

(Monimutkaiset sukulaissuhteet ja niiden väliset rakkauskuviot eivät ole siis vain nykypäivän omaisuutta - nämä kreikkalaiset legendat monimutkaisine juonikäänteineen olivat renessanssin ajalla jälleen suosittuja erityisesti kuvaamataiteen aiheistossa.)

Ja miten herkästi Bernini tämän tarinan hakkaakaan marmoriin.

Daphne alkaa hiljalleen muuttua laakeripuuksi

Berninin David (suom. Daavid, Raamatun kertomuksesta Daavid ja Goljat)

Michelangelon David-patsaan sanotaan olevan maailman kuuluisin ja kaunein patsas. Bernini kuvaa samaa miestä, valmiina sinkoamaan linkonsa kohti Goljattia aivan eri tavoin. Siinä missä Michelangelon David  on mietteliäs ja rauhallinen ja pitelee linkoa olallaan tyynenä, Berninin David on täynnä liikettä, voimaa, tunnetta ja ennen muuta päättäväisyyttä.

Minun pisteeni menevät Berninille luvuin 1-6. Sorry Michelangelo. Aina ei voi voittaa. Niin kilpailuhenkinen kuin taidehistoria kertoo sinun olleen.

Matka jatkuu, lisää Berninin teoksia, my heart so full. Kakkoskerroksessa on enemmän tauluja. Caravaggiota, Tiziania, Rafaelloa. Vaellan kuvalta toiselle, voimakkaassa tunnekuohussa. Taide, taide! Miten ihanaa se voi ollakaan!

Museossa kulkee myös taideoppaita joiden vanavedessä kulkee aina parikymmenpäinen lauma turisteja. Kun he pelmahtavat jonkun merkkiteoksen eteen, on aivan turha enää kuvitella näkevänsä taulusta yhtään mitään. Kehitän tekniikan. Etenen kahden ryhmän välissä. Kun yksi häviää, minulle tulee tilaa tutkia teosta ensin rauhassa. Jään sitten odottelemaan ja kun seuraava opas saapuu, asetun jonnekin taka-alalle, mutta kuitenkin kuuloetäisyyden päähän ja kuuntelen mitä taideopas taulusta kertoo. Jos juttu tuntuu hyvältä, kuuntelen sitä pidempään. Mutta aina kaikkoan paikalta ennen kuin massa taas liikkuu seuraavaan huoneeseen.

Niinpä opin jälleen lisää Rafaellosta ja Tizianista. Renessanssin arvomaailmasta ja taitelijoiden elämästä. Paljon olin jo ennen matkaa kuitenkin itsekin tehnyt taustatutkimusta, kuten vaikka Caravaggiosta ja tämän hurjasta elämäntavasta, johon kuului väkivalta ja murha ja juopottelu oleellisesti.

Caravaggion maalus: Daavid ja Goljatin pää

Caravaggio käytti irtileikatun Goljatin pään mallina itseään. Tämä lienee yksi maailman hurjimmista taiteilijoiden omakuvista, No hurja oli Caravaggiokin.

Vain kaksi tuntia voi Villa Borghesen galleriassa viettää. Mutta ne olivat yhdet elämäni parhaista kaksituntisista. Kun galleriasta sukelsin ulos päivänvaloon olin kuin valaistunut. Olin innoissani, riemuissani ja onnellinen. Tämä reissu tosiaan kannatti!

Äkkiä huomaan olevani myös aivan äärettömän väsynyt, niin henkisesti kuin fyysisesti. Löydän portin jonka kautta pääsen ulos puistosta. En olisi mitenkään jaksanut talsia takaisin samaa reittiä jota olin tullut. Minulla ei ole pienintäkään käsitystä siitä missä nyt olen, mutta sillä ei ole väliä. Kadulla on pieni kahviputka, jonka sivulla on yksi pöytä ja tuoli mihin voi istahtaa. Tilaan kahvin. En voi sille mitään että kaikesta väsymyksestä huolimatta olen niin kovin onnellinen että on lähes mahdotonta lopettaa hymyilemistä.

Kahviputkan ylläpitäjä ottaa meikästä kuvan. Onnellinen on ilme. Onnellinen on nainen.

Kahvit juotuani olen valmis jatkamaan matkaa. Täytyy etsiä bussi- tai ratikkayhteys. Jonnekin. Onneksi matkassani on seitsemän päivän matkalippu joka sallii minulle mielin määrin matkustusta Rooman sisällä ja hieman sen ulkopuolellakin.

Löydän raitiovaunupysäkin, linja on numero 3. Kun raitsikka kolkottelee paikalle hyppään siihen. Ei mitään väliä minne se menee. Jossain vaiheessa on pakko tulla vastaan jotain tuttua ja voin sitten vaihtaa kulkuvälinettä. Ja niin istun raitiovaunussa tunnin verran, istun vain ja katson mitä ikkunoiden takana viilettää. Colosseum menee ohi. Tuolla näkyy akveduktia. Ihmisiä nousee raitiovaunuun ja poistuu sieltä. Minulla on ihanan hälläväliä fiilis. Päätän että kun raitiovaunu tulee päätepysäkille, poistun siitä ja selvitän sitten missä olen. Kunhan nyt istun ja kerään voimiani.

Raitiovaunu kolmonen saapuu reilun tunnin verran matkattuaan tuttuun paikkaan eli Pyramidille. Sinne mistä olin metromatkani aloittanut. Hyppään siitä ulos. Etsin bussi 719:n ja jatkan sillä takaisin Monteverdeen.

Illalla tuhisee Ponte Biancon pikkuhuoneessa yksi hyvin väsynyt mutta onnellinen taidetutkimusmatkaaja. Hieno päivä!