Yksin Italiassa, osa 25: Uffizi ja renessanssin taideaarteet

Uffizin galleria (Galleria degli Uffizi) on yksi maailman vierailluimmista ja arvostetuimmista taidegallerioista, joka esittelee monipuolisesti erityisesti renessanssin taidetta. Se on myös yksi maailman vanhimmista taidemuseoista.

Rakennus, jonka suunnitteli Giorgio Vasari ja jonka rakennustyöt saivat alkunsa vuonna 1560, oli alunperin suunniteltu Firenzen ja erityisesti Cosimo de Medicin hallinnon virastorakennukseksi, siitä nimi, joka on säilynyt näihin päiviin asti (virasto on ital. uffizi).

Medicien suurherttuasuku alkoi pian käyttää Uffizia myös jatkuvasti kasvavien taidekokoelmiensa säilytys- ja näyttelytilana. Rakennuksen suunnittelijan Giorgio Vasarin mukaan - joka ei ollut vain taiteilija ja arkkitehti vaan myös taidehistorioitsija - Uffiziin kerääntyi sellaisia taiteilijoita kuin Leonardo da Vinci ja Michelangelo "nauttimaan kauneudesta, työskentelemään ja viettämään siellä vapaa-aikaansa."

Vielä sen jälkeen kun Medicien suku oli sammunut, taideaarteet jäivät Firenzeen. Medicien suvun viimeinen jäsen,  Anna Maria Luisa, sai neuvoteltua Firenzen kaupungin kanssa sopimuksen, jonka pohjalta galleriasta muodostui ensimmäisiä moderneja taidemuseoita maailmassa. Uffizin galleria on ollut auki vierailijoille erityispyynnöstä jo 1500-luvulta asti. Suurelle yleisölle se aukesi virallisesti vuonna 1765.

Galleriassa vierailee vuosittain liki 2 miljoonaa kävijää, ja kesäkaudella, erityisesti heinäkuussa ja elokuussa, saattaa jonotusaika galleriaan venyä viiteen tuntiin. Siksi vierailijoita neuvotaan lunastamaan lippu etukäteen. Se on mahdollista tehdä myös netissä. Näin tein minäkin - joskin jouduin silti seisomaan jonossa kolmisen tuntia - kyse oli kuitenkin poikkeustapauksesta eli lakkoneuvotteluista. (Kts. edellinen postaukseni.)

Kuva: © Samuli Lintula / Creative Commons Attribution-ShareAlike 3.0

Käytäviä reunustavat taideteokset on veistetty hellenistisiä ihanteita mukaellen

Uffizin koristeellisia kattoja

Renessanssi syntyy Firenzessä

Yli kolmesataavuotinen aikakausi, joka mullisti maailman niin ajattelun kuin taiteen ja tieteen osalta ja jota taide- ja aatehistorioitsijat kutsuvat renessanssiksi, sai alkunsa juuri Firenzessä. Firenze oli 1400-luvulta lähtien ollut jatkuvasti vaurastuva kaupunkivaltio, jota itsevaltaisesti hallitsi Medicien suku. Renessanssi (sananmukaisesti uudestisyntyminen, italiaksi) oli taloudellisen ja henkisen kasvun ja kiivaan antiikin tutkimuksen aikaa. Tyypillistä ajan tieteilijöille ja taiteilijoille oli perinteisten rajojen rikkominen; ihanteena oli monipuolinen ns. renessanssi-ihminen, jonka mielenkiinto ylitti aiemmat rajoitteet niin että kuvanveistäjä saattoi olla samanaikaisesti myös arkkitehti ja maalari kuten Michelangelo tai maalari saattoi olla yhtä lailla keksijä, lääketieteilijä ja tutkija kuten Leonardo da Vinci.

Italian renessanssi jaetaan yleensä kolmeen eri aikakauteen: varhaisrenessanssiin (1400-luku), täysrenessanssiin (1500-luku)  ja myöhäisrenessanssiin, jota myös manierismiksi kutsutaan (aika täysrenessanssin ja barokin välillä 1600-luvulla). Italiasta renessanssin ajatukset ja vaikutukset levisivät myös muualle Pohjois-Eurooppaan. Alankomaiden renessanssi -nimeä käytetään flaamilaisesta 1400- ja 1500 -lukujen taiteesta.

Miksi renessanssi syntyi juuri Firenzessä? Siitä on olemassa useita teorioita. Vähimpänä tekijänä ei voida pitää taiteita suosivaa Medicien sukua, joka 1400-luvulta lähtien oli ymmärtänyt taiteen merkityksen propaganda-aseena. Erityisesti Cosimo Medici ja Lorenzo Medici (Lorenzo Magnifico) vahvistivat omaa yksinvaltaista asemaansa ympäröimällä itsensä ennennäkemättömän hienoilla taideteoksilla.

Taide toimi vahvana äänitorvena ajatuksille. Kun Medicit olivat joutuneet  väliaikaisesti pakenemaan Firenzestä  Savonarolan herättämän raivon vuoksi,  Michelangelon ainutkertainen David-patsas asetettiin Firenzen keskusaukiolle, Piazza de Signorialle, kaiken kansan ihmeltäväksi. David symboloi firenzeläisille oman kaupunkivaltion ainutkertaisuutta ja voittamattomuutta viholliskaupunkivaltioihin nähden. Kaupungintalon edessä seisova David toimi nyt propagandana Medicejä vastaan - kansa tulkitsi Goljatin olevan kaikkivoipa ja kaupunkia pitkään hallinnut Medicien suku.

Sama patsas tuli myöhemmin jatkamaan viestiään. Nyt toiseen suuntaan, Medicien valtaa korostamaan.

Mikä renessanssin taiteessa viehättää nykypäivänä?

Renessanssia edeltänyt gotiikka oli erityisesti maalaustaiteessa jäykkää ja sääntösidonnaista. Teosten aiheet olivat puhtaasti uskonnollisia ja maalaustapa perustui vanhoihin perinteisiin ja sääntöihin, samaan tapaan kuin Bysantin ikonimaalauksessa. Renessanssi rikkoi nämä rajat. Se haki innoituksensa ympäröivästä todellisuudesta. Vaikka pääosa taiteesta oli yhä kirkon tilaamaa, saivat uskonnollisten teosten henkilöhahmot inhimillisiä piirteitä. Jäykän sovinnaisuuden sijasta nähtiin teosten hahmoissa riemua ja haltioitumista, surua ja vihaa ennennäkemättömällä tavalla.

Jatkuvasti vaurastuvan kauppias- ja pankkiiriluokan myötä taiteilijat saivat kirkon ohella myös uusia mesenaatteja ja tilaajia, jotka sallivat aiempaa laajemman aihepiirin. Erityisesti antiikin vanhat myytit tarjosivat taiteilijoille loputtoman aiheiden aarreaitan. Rohkeat taideteokset löysivät tiensä aatelisten koteihin ja makuuhuoneisiin, ja taiteilijoilla oli jatkuvasti entistä suurempaa kysyntää. Firenzen monissa taideverstaissa ja käsityöläispajoissa piti kiirettä. Täysrenessanssin ajalla erityisesti muotokuvamaalauksesta, joka ennen renessanssia oli tuntematonta, tuli äärimmäisen suosittua. Jokainen vähääkään itseään kunnoittava aatelinen halusi tulla ikuistetuksi jälkipolville veistoksena tai maalauksena.

Henkilökohtaisesti minulle renessanssin taide edustaa samanaikaisesti sielukkuutta, keveyttä ja syvyyttä. Sellaisella mestaruudella, johon taiteilijat eivät ole ennen eivätkä jälkeen renessanssin pystyneet. Samalla taideteokset avaavat mahdollisuuden kurkistaa renessanssin maailmaan, ajatuksiin ja ihmis- ja kauneuskäsityksiin.

Ja Uffizi tarjoaa tähän ehkä maailman parhaimman mahdollisuuden. Se mykistää, se riemastuttaa ja se saa aikaan tunnekuohun, joka ei mene ohi päivien, ei edes kuukausien kuluttua. Yhä palaan näihin hahmoihin, tutkin teoksia, vaikka vain valokuvien kautta, eläydyn ja nautin.

Alla teoksia, jotka Uffizissa tekivät minuun erityisen suuren vaikutuksen. Laitan erikseen vielä yhden kirjoituksen ehkä suurimmasta suosikistani, Sandro Botticellista.

Mutta alla nyt pieni otos teoksista sellaisilta mestareilta kuin Piero della Francesca, Filippo Lippi, Michelangelo Buonarotti, Rafaello Sanzio, Tiziano Vecelli, Leonardo da Vinci ja Michelangelo Merisi da Caravaggio.

Piero della Francesca: Urbinon herttuapariskunta (1465-1472)

Filippo Lippi: Adoration of the Child

Michelangelo: Doni Tondo (Pyhä perhe), 1507

Rafaello Sanzio: Guidobaldo da Montefeltron muotokuva 1507

Rafaello Sanzio: Elizabetta Gonzagan muotokuva 1504

Rafaello Sanzio: Madonna, Johannes Kastaja ja Jeesus (Madonna del Cardellino) 1506

Tiziano: Sairas mies 1514

Tiziano: Urbinon Venus 1538

Caravaggio: Meduusan pää 1597

Leonardo da Vinci: Marian ilmestys 1472-1475

Tyttäret Tallinnassa - Osa 1

Kotona ollaan ja on vuoro matkertomuksen.

Koska kahteen Tallinnan-päivään mahtuu monenlaista seikkailua, tulee matkakertomus kahdessa osassa. Ja myöhemmin tulee tietenkin vielä valokuvagalleria, kunhan saan kuvani setvittyä. Ensimmäinen päivä on kuitenkin nyt pulkassa, joten se tulee tässä.

Lähdimme Seijan kanssa liikkeelle maanantaiaamuna Tartosta kello 10.00 bussilla ja matka taittui rattoisasti. Kahden ja puolen tunnin kuluttua olemme Tallinnan Bussijaamalla eli linja-autoasemalla ja sieltä suuntaamme kohti hotelliamme, St. Barbaraa, joka sijaitsee surullisenkuuluisan Vabaduse Väljakun reunalla, aivan Vanhan Kaupungin tuntumassa.

Edellisenä päivänä olemme Kimmon kanssa tutkineet Tallinnan bussi-, trollikka- ja raitiovaunukarttoja ja selvittäneet sujuvat liikkumiset paikasta toiseen julkisilla kulkuvälineillä. Viimeksihän jäi raitiovaunuajelu kokematta, ja nyt oli tarkoitus paikata tämä aukko sivistyksessä. Sulautua alkuperäisväestöön ja sujuvasti kolkotella ja keikutella paikasta toiseen.

Matkaamista varten tarvitaan tietenkin käypä matka-asiakirja eli matkalippu. Sellaisen saa hankituksi R-kioskeista, joita onkin näköjään ripoteltu varsin tiiviiksi verkoksi ympäri Tallinnaa. Halvinta on ostaa 10 lipun sarja, vaan ne ovat koko Tallinnasta loppuneet, tietää kioskin myyjä kertoa. Ostamme siis irtolippuja hintaan 15 kruunua. Eihän se kallista näinkään ole.

Linja-autoasemalta kulkee suora linja Vabaduse Väljakulle, bussi nro 17. Siis sillä. Bussi tuleekin ilman sen suurempia odotteluja ja seuraamme paikallisten bussitapoja - nousemme bussiin keskiovista - ja sitten puikkelehdimme ihmismassan välissä etsimässä laitetta jossa lippu leimataan. Sekin onnistuu, pienen opastuksen jälkeen, ja sitten lähtee.

Olen Tallinnassa aina liikkunut jalkamiehenä, omalla autolla tai taksilla, joten bussimatkustus on suorastaan eksoottista. Bussi keikuttelee välillä tutuissa, välillä tuntemattomissa maisemissa, me kurkimme ikkunoista ulos, tuossa vilahtaa Solaris-vapaa-ajankeskus, josta olemme vain lehdistä lukeneet. "Onpa se ruma" toteaa Seija totuudenmukaisesti.

Ja sitten jo bussin valotaulu ja nauhoitettu kuulutus kertovat että olemme perillä. Osaamme hypätä oikeassa kohtaa bussista pois ja huomaamme seisovamme Vabaduse Väljakulla, jossa vabaduse sammas eli vapauden pylväs nököttää sammutettuna harmaassa lumisateessa.

(Vabaduse sammaksesta olen kertonut aiemmin ja useimmille sen tarina onkin jo tuttu. Siis lyhykäisesti, kyse on viime aikojen kiistellyimmästä muistomerkkihankkeesta, josta on ollut harmia koko sen olemassaolon. Sen muotoa on moitittu, sen rakennusteknistä ratkaisua, lasia ja satojatuhansia led-lamppuja, on moitittu toimimattomaksi ja kalliiksi. Se on aiheuttanut riitaa tsekkiläisten rakentajien ja virolaisten tilaajien välillä. Ja tällä hetkellä sen 270.000 led-lamppua on sammutettu ja sitä valaistaan ulkopuolelta. No, onpahan se antanut ainakin puheenaihetta moneen kahvipöytään.)

Hotellimme St. Barbara sijaitsee osoitteessa Roosikrantsi 2a, ja mainostaa itseään nettisivuillaan Tallinnan parhaimmaksi kolmen tähden hotelliksi. Olen taipuvainen allekirjoittamaan väittämän.

Vastaanotto on erittäin ystävällinen, ja huoneemme, se täyttää kaikki odotuksemme, moninkertaisesti. Se on sanalla sanoen hieno! Vuoteetkin leveät kuin parisängyt. Ja huoneen kruunaa valtava erkkeri, jolle mietimme arvoistaan käyttöä. Ehdotan illalla tanssiesityksiä erkkerissä, sillä sehän on suuri kuin tanssilava.

Sängyt lienevät ainakin 120 cm leveät, elleivät leveämmätkin.

                            

Emme jouda kuitenkaan hotellilla istuskella, sillä eteenpäin on tytärten mieli. Olemme päättäneet että lähdemme heti samana päivänä Kadriorun linnaan, missä on reissumme pääkohde, tai ainakin pääkohteeksi alussa ajattelemamme Da Vincin omakuvan näyttely.

Nyt on vuorossa raitiovaunuajelu raitsikka numero kolmosella. Löydämme pysäkin helposti, vain pientä tarpomista möhjöisessä lumiloskassa, joka peittää kaikki Tallinnan kadut. Ja sitten ratikkaa odottamaan.

Samalta pysäkiltä kulkee kaksi linjaa. Ja sieltähän ratikka jo kolkotteleekin paikalle. Mutta se on numero neljä. Seuraamme miten väki hyppelee henkensä kaupalla ajotielle ja änkeytyy jo valmiiksi tupaten täyteen raitsikkaan.

Vain Seija ja minä jäämme pysäkille värjöttelemään. Lunta sataa, tuiskuttaa suorastaan. Mutta meillä on lämpimästi päällä. Pian pysäkki täyttyy taas seuraavaa raitiovaunua odottavista tallinnalaisista. Ja sieltähän se tuleekin. Mutta, taas nelkku.

Väkeä tulee, väkeä menee ja nelosia tulee tiuhaan tahtiin yksi toisen perään. Mutta ei yhtään kolmosta!

Kuudennen nelkun ohittaessa meidät ja kaapatessaan matkustajat matkaansa jää pysäkille meidän lisäksi rouvasihminen, jota puhuttelen. "Odotatteko tekin raitiovaunu kolmosta?" Rouva sanoo odottavansa ja ihmettelevänsä missä raitiovaunu viipyy. Me kerromme odotelleemme raitiovaunua pitkään ja hän epäilee, että joku on nyt pielessä. Hetkeksi hän poistuu, en tiedä missä käy, mutta palatessaan rouva kertoo meille, että liikennöinnissä on keskellä päivää katko. Ja että seuraava raitsikka tulee kello puoli kolme. Olemme tässä vaiheessa kököttäneet pysäkillä reilut 40 minuuttia ja olemme aika kylmissämme.

Rouva ehdottaa että hyppäämme seuraavaan neloseen ja ajamme sillä Viru Väljakulle ja sieltä vaihdamme Kadriorun suuntaan menevään bussiin. Hän lupaa näyttää missä vaihto sujuu parhaiten. Valittelemme että meillä on vain pari matkalippua mukana ja emme halua tuhlata niitä niin pieneen matkaan. Rouva iloisena ilmoittaa: "Ajakaa jäniksinä!" ja siltä varalta että emme tunne virolaista termiä "jänes"  tämä nostaa kädet korvilleen suuriksi pupukorviksi.

Me kiitämme jänistätiä tarjouksesta, mutta toteamme, että koska puoli kolmeen on vain kymmenen minuuttia, taidamme kuitenkin jäädä pysäkille raitiovaunua odottamaan. Selvä, toteaa täti ja hyppää seuraavaan nelkkuun ja heiluttaa ovelta. "Head reisi!"

Jotenkin tämä keskustelu ja rouvan ystävällisyys saa koko tylsän odottelun tuntumaan sen arvoiselta, olemme jälleen hyvällä mielellä ja lopulta, kello puoli kolme, meidän raitiovaunumme saapuu ja hyppäämme siihen. Olemme matkalla!

Kadriorg on linjan päätepysäkki, ja pysäkiltä on lyhyt kävelymatka linnalle. Seija on kylmettynyt raitiovaunun odottelussa ja lähtee reippaasti marssimaan linnaa kohti. Minä hetken viivyn kuvaamassa puistoa, joka on talvisena iltapäivänä ja lumivaipassaan kaunis.

 
 

Kadriorun linna, jossa Da Vinci  -näyttely pidetään

Da Vincin omakuva on sijoitettu linnan pääsaliin, ja siellä on valokuvaus kielletty. Mikä on sääli jo pelkästään siksi että sali stucco-koristeluineen ja kattomaalauksineen on hieno ja ansaitsisi kuvatuksi tulemisen.

Ja hienohan se da Vincin omakuvakin oli. Se palaa mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen. On tunne, että on nähnyt jotain salaista, salaperäistä, mystistä. Ehkä se johtuu siitä tiedosta joka minulla taulusta on. Tai sitten se johtuu puhtaasti siitä, että työ ON koskettava, kuten todellinen taide aina on.

Da Vincin nähtyämme kiertelemme vielä tovin linnassa, joka on upea. Luen myöhemmin netistä, että loisteliaan sisustuksen, kauniin puiston ja suihkukaivon sisältävän barokkilinnakokonaisuuden on tsaari Pietari I lahjoittanut aviopuolisolleen Katariinalle.

Da Vincin taulusta minulla ei ole kuvaa, sillä kuten kerroin, kuvaaminen salissa oli kielletty ja nappikuulokemiehet vartioivat taulua vakavan näköisinä. Vai onko sittenkin? Antaisiko paatunut ja intohimoinen valokuvaaja tämän tilaisuuden mennä ohi?

On minulla sittenkin kuva taulusta, tai ainakin siitä akryylivitriinistä, jossa taulu sijaitsee. Kuva on otettu linnan kolmannen kerroksen ikkunasta, joka katsoo saliin. Mies kuvassa on intendentti, jota oli edellisenä päivänä haastateltu televisiossa. Ja puulle maalatun omakuvan yläreuna näkyy kapeana raitana kuvassa:

Näyttely on nyt nähty ja on aika palata keskikaupungille. Kello 19.00 alkaa Von Krahli-teatterissa esitys: Kuningas Lear, jonne olemme päättäneet mennä.

Päätämme kävellä kaupunkiin, eihän matkaa nyt niin paljoa ole ja meillä on aikaa.

Kadriorun puistossa on lumiukkonäyttely, ja poseeraamme toinen toisille lumiherrojen kyljessä.

Erehtymättömällä suuntavaistollani ja sisäänrakennetulla kompassillani lähdemme suuntimaan keskustaa kohti. Ja aluksi meneekin suunnistus mallikkaasti, vaan keskustan suurien liikekorttelien viidakossa menee mainio kompassini epäkuntoon ja kestää pitkä aika että saamme luovittua korkeiden liiketalojen viidakosta hotellille.

Tämä on sitä Tallinnaa, jota minä en tunne, enkä omakseni koe. Minun Tallinnani on pienempi ja helpommin hahmotettava. En sano, etteikö suuri voi olla hienoa ja moderni arkkitehtuuri mielenkiintoista, mutta nämä korkeat ihmisiä varjostavat peililasiset kolossit ovat minusta vain ja ainoastaan ahdistavia.

Useamman lasikolossien juuressa tehdyn harharetken jälkeen saamme sisäisen kompassin jälleen toimimaan ja löydämme tiemme Vanhaan Kaupunkiin ja sieltä St. Barbaraan. Kävelyreissumme lumitöhnässä on kestänyt lähes pari tuntia ja totta puhuaksemme olemme aika katki.

Kello 19.00 alkaa kuitenkin Von Krahlin esitys, aikaa ei ole lähteä syömään. Peseydymme ja lähdemme taas liikkeelle. Matkaa ei ole paljon ja teatterikin löytyy ilman harharetkiä.

Saamme hyvät paikat ja asetumme teatterisalin pimeyteen. Väsyneet jalat saavat levätä, pään silti saadessa tuutin täydeltä draamallista virikettä.

Esitys on monipuolinen, näyttelijät ovat nuoria draamaoppilaita, jotka heittäytyvät rooleihinsa täydellä sielullaan. Jokaisen erikoisosaamista käytetään hyväksi tässä koulutustyössä, näemme akrobatiaa, kuulemme musisointia, lauluesityksiä. Esityksessä on yritystä, vimmaa ja nuoruuden raikkautta.

Se korvaakin paljon pieniä notkahduksia roolitöissä ja tempossa.

Kolmen tunnin kuluttua olemme taas yhtä nähtyä teatterikappaletta rikkaampia. Suuntaamme läheiseen kahvilaravintolaan, syömme myöhäisen illallisen ja palaamme hotellille, missä avaamme yhden viinipullon.

Ensimmäinen päivä Tallinnassa on takana. Fyysisesti väsyneinä, mutta mieli on virkistynyt. Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista.

Loppuilta menee jutustellen kuten tytärlapsilla on tapana, kaikesta maan ja taivaan välillä.

Puolen yön jälkeen kellahdamme nukkumaan, valtaviin vuoteisiimme. Seuraavaaksi päiväksi olemme suunnitelleet uutta ohjelmaa, lähdemme eläintarhaan.

Miten kävi? Siitä kerron seuraavassa postauksessa. Tässäkin on ollut teille jo pitkälti lukemista. Kiva jos jaksoitte tarinan loppuun, tai siis matkakertomuksen ensimmäisen osan loppuun.

Jatkoa seuraa...

Leonardo da Vincin omakuva Tallinnassa

Huomenaamulla on lähdössä Rummukaisen äidin eli ystävättäreni Seijan kanssa pariksi päiväksi Tallinnaan. Suuntana on huomenna von Krahli -teatteri ja sen esitys Kuningas Lear. Ja seuraavana päivänä taas on päämääränä Kadriorun linnan erikoisnäyttely, joka on näytillä vain yhden ainukaisen viikon.

En tiedä paljonko Suomessa on tätä uutisoitu, mutta nyt on tilaisuus nähdä jotain aivan ainutlaatuista. Joten sinnehän on mentävä!

Sokos-Hotelli Virun tiedotuspäällikkö Peep Ehasalu kirjoitti näyttelystä Vironauttiin ja koko jutun voi lukea täältä.

Peep tuskin loukkaantuu vaikka lainaan hänen tekstiään näyttelystä:



Seuraava tarina muistuttaa dekkarin käänteitä ja Viro on siinä taiteen dekkarissa vahvasti mukana.


Leonardo da Vincin mahdollinen omakuva löytyi vuoden 2008 lopussa, kun taidehistorioitsija Nicola Barbatelli teki inventaariota erään eteläitalialaisen lakimiehen yksityiskokoelmasta. Siihen asti oli omistaja tarjoillut sopivan kokoiselta puulle maalatulta kuvalta kahvia. Barbatelli otti välittömästi yhteyttä matemaatikkoystävä Gianni Glinniin, joka puolestaan omaan ystävään, Tallinnan yliopiston kuvaamataiteen osaston johtajaan, taiteilija Orest Kormashoviin.

Myöhemmin lisääntyivät tutkijaryhmään taidehistorioitsijoiden lisäksi myös poliisitutkijoita, juristeja ja teknisten alojen ihmisiä. Orest Kormashov muokkasi kuvan pohjalta veistoksen ja pyysi avukseen taideopiskelijan ja graafisen disainerin Helen Kokk’in, joka oikeita mittasuhteita etsien digitalisoi maalauksen ja muokkasi siitä tietokonemallin. Kokk sai inspiraatiota eräästä da Vincin skissista, ja sijoitti työn kahdeksankulmaiseen peilihuoneeseen – da Vincin itsensä osoittamaan ihanneympäristöön, josta selviää, että se peilaa tarkkaan klassisen omakuvan 22,5 asteisessa kulmassa. Työryhmän johtaja Gianni Glinni pitää virolaisten panostusta erittäin tärkeänä: ”Ensimmäistä kertaa 600 vuoden aikana me voimme sanoa – katsokaa, tässä teille Leonardon kasvot!”

Orest Kormashov itse korostaa vaatimattomasti maalauksen vaikuttavuutta, joka ei ole tieteellinen termi. ”Hyville taideteoksille on ominaista jotakin faktaa ja tiedettä korkeampaa – syvyys, joka liittyy pikemminkin uskontoon ja kuuluu yleisinhimillisen viisauden ja totuuden maailmaan,” hän sanoo. ”Kuvaa nähneenä kaikki sitä ympäröivä kadota merkityksensä, eikä ole tärkeää, onko se kuva Leonardosta tai hänen omakuvansa. Kummallista, miten koko se vakavuus, joka koskee teosta ympäröivää toimintaa, vaikuttaa teennäiseltä ja ainut vakavasti otettava asia on teos itse.”

Hyvät taiteenystävät! Tallinna saa da Vincin omakuvan nähtäväkseen vain sen takia, että tallinnalaiset osallistuivat työryhmään. Todennäköisesti sitä ei tulla näyttämään Suomessa ja huhtikuun jälkeen luultavasti ei missään muualla Italian ulkopuolella. Nimittäin huhtikuussa tehdään virallinen päätös maalauksen statuksesta, eli se joko julistetaan virallisesti da Vincistä maalatuksi kuvaksi tai Leonardo da Vincin omaksikuvaksi.

Todennäköisyys viimeiseen on suuri: puinen taulu on analyysin tuloksena sijoitettu hyvin tarkkaan da Vincin aikaan. Käsialaekspertit pitävät varmana, että maalauksen takapuolella oleva latinankielinen ja davincilaiseen tapaan oikealta vasemmalle kirjoitettu teksti PINXIT MEA (Maalattu minua tai Minun maalama) on da Vincin käsialaa. Todistetusti häntä kuvaava da Vincin oppilaan Francesco Melzin profiilikuva täsmää mainittuun kuvaan ja last but not least – sormenjäljet täsmäävät muihin hänen maalaustensa sormenjälkiin. Taiteen ystävät tietävät, että sinä aikana maalauksen taustat värjättiin käsillä väriä sivellen, näin ollen on maalauksista löydettävissä taiteilijan sormenjälkiä.

Kun maalaus on virallisesti todettu olevan da Vincin omakuva, sen arvo nousee taivaallisiin korkeuksiin eikä ainakaan Virolla ole varaa kustantaa sen kuljetukseen ja esillepanoon tarvittavia turvajärjestelyjä, vakuutuksia ja muita käytännön järjestelyjä. Tuskin muillakaan. Italian lakien mukaan sitä ei sen jälkeen edes voida viedä ulkomaille.

---
 
Ja tätä minä olen huomenna lähdössä katsomaan! Toivotaan että ilmat suosii ja ehdin kierrellä hieman laajemminkin Tallinnaa. Viimeksi jäi kuitenkin aika niin lyhyeksi, niin mukavaa kuin olikin.