Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tallinna. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tallinna. Näytä kaikki tekstit

torstai 12. huhtikuuta 2012

Tallinnassa turistina

Kimmolla on ollut passi hakusessa - tahtoo sanoa, vanha passi alkoi uhkaavasti vanhentua, ja mies halusi itselleen uuden. Se onnistuu Tallinnan konsulaatin kautta. Hinta on aika rasvainen (120 € / viisi vuotta). Suomesta hankittuna se olisi maksanut 54 euroa. Toimitusaika oli hieman runsas viikko. Ja palvelu luksusta.

Eilen lähdettiin sitten uutta ja uljasta passia hakemaan. Hieno oli. Kimmokin näytti kuvassa terässilmäiseltä hullulta terroristilta. Eli vallan onnistunut tyypillinen passikuva. Kyllä sillä kehtaa jatkossa reissata.

Minä lähdin passinhakureissulle mukaan. Sovittiin, että samaan aikaan kun Kimmo hoitaa asioitaan konsulaatissa minä sulaudun vanhan kaupungin turistien joukkoon kamerani kanssa. Ja tavataan sitten kolmen tunnin kuluttua.

Näin tehtiin.

Oli outoa. Olen niin pitkään ensinnäkin ollut täällä maaseudulla, tai ehkä paremminkin Viron pikkukaupungeissa ja kylissä, ajatellaan sitten Võsua tai Otepäätä, että olen suurkaupungeissa kuin maalaistollo. Toisaalta tunnen Tallinnan vanhan kaupungin nähtävyydet ja pienet kadut hyvin ajalta, jolloin reissasin sinne useasti Suomesta heti Viron itsenäistyttyä. Ja minun Tallinnani, se joka seuraa tunnelmiltaan ja elämyksiltään minua hautaan asti, ovat tuolta ajalta. Kaikki muu on päälle lisättyä. Ja o-boy, on sitä lisättykin!

Jos verrataan vanhaa kaupunkia vuoteen 1992, jolloin tein ensimmäisen reissuni Tallinnaan, muutos on valtaisa. Vanhat rujot, mutta sitkeästi ajan hammasta jo keskiajalta alkaen vastustaneet talot ovat nyt kaikki putipuhtaita ja hienoja. Ja jokaisen kellarissa ja katutasossa on meripihkaa tyrkyttävä souvenir-shop tai toinen toistaan fiinimpi ravintola. 

Tallinnassa kävin useasti silloin kun asuin Suomessa. Nyt sinne on harvemmin asiaa. Matkalla Suomeen on Tallinna vain pakollinen paha, jonka läpi pitää ajaa ja joka saattaa hidastaa aikataulua.

Niinpä eilen, kun Kimmo lähti konsulaattiin passiaan penäämään ja minä jäin vanhan kaupungin kaduille, tunsin olevani outo lintu. Halusin kuvata Tallinnan vanhaa kaupunkia, joka tietenkin ja totta tosiaan tarjoaa monta idyllistä kulmaa kameralle, mutta toisaalta tunsin itseni jotenkin vale-turistiksi.

Kolmisen tuntia vaelsin vanhassa kaupungissa. Löysin nopeasti komeimmat näköalatasanteet. Kuvasin tunnollisesti tunnelmallista Tallinnaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Ilma ei ollut hyvä, valo tasainen harmaa. Mutta minä kuvasin. Kun en voi olla kuvaamattakaan.

Haluaisin kirjoittaa siitä miten hienolta tuntui kulkea Tallinnan vanhoja historiallisia katuja. Aistia keskiaikaa. Eläytyä vanhan hienon kaupungin tunnelmaan. -- En voi, sillä valehtelisin. Minulla oli jatkuvasti olo, että kuljin vain kulisseissa, jotka oli viritetty matkailijan tarpeisiin.

Ainoa hetki, jolloin koin jotain suurta oli Toomekirikussa, missä urkuri harjoitteli tulevaa konserttia varten. Urkumusiikki täytti vanhan kirkkosalin. Pysähdyin sitä kuuntelemaan, eläytyneenä. Ja katsoin upeita urkupillejä. Otin kameran, nostin sen silmille -- ja eikö viereeni juokse jonkun pilarin takaa mustapukuinen vartija. Mies maihinnousukenkiin tungettuine housuineen ja pulleine toppatakkineen kiljuu: "No! No!  Keelatud! Ei saa!!!"

Ihan vain vartiomiehen kiusaksi nappasin kuvan Toomekirikun uruista kun miehen katse vältti. Urkupillit pauhasivat eikä kameran naksaus kuulunut kirkkosalissa. No, virkaintoista vartijaa ehkä lohduttaa, ettei kuvasta tullut kovinkaan hyvä:


 Kielletty kuva. Ai että teki höpöö sen ottaminen. Pidättäkää minut.


Ei ole tarkoitus kuulostaa Tallinna-kielteiseltä. En vain itse saa kaupungista enää montaakaan väristystä. Mutta ensikertalaiselle se on tietenkin jotain ihan ainutlaatuista ja hienoa. Onhan Tallinna komea keskiaikainen Hansa-kaupunki, ja sen vanha kaupunki on ihmeen kautta säilynyt näinkin hyvin kuin mitä se on.

Minä kiersin annetut kolme tuntia yrittäen hakea ensikertalaisen Tallinna-elämyksiä kameraani, ja tällaisia sain:

 Tallinnan kirkontornit ovat mieltä kiehtovia


Pikk jalg (pitkä jalka) on katu vanhassa kaupungissa


Näköalaa vanhan kaupungin näköalatasanteelta


Näkymää ylhäältä vanhasta kaupungista


Kultainen kukko katsoo yli Tallinnan


Savupiippuja ja kattotiiliä vanhassa kaupungissa




Tallinnan vanha kaupunki on täynnä mieltä kiehtovia vanhoja käytäviä ja porttikonkeja

(Tehdastekoisia) käsitöitä myydään vanhan kaupungin muurin reunalla. Nättejä, mutta ylihinnoiteltuja laatuun nähden.

Tallinna ja varsinkin sen vanha kaupunki tarjoaa päiväristeilijöille varmasti koko päivän verran nähtävää. Ensikertalaiselle käynti Tallinnassa on varmasti aivan jotain ainutlaatuisen huikeaa. Paljon käy Tallinnassa myös suomalaisia, jotka täsmätilaavat jo etukäteen itselleen hammaslääkärit, hierojat, kampaajat, hiustenpidennykset ja kynsihoidot. Joiden hinnoissa Viro vielä hakkaa Suomen. Tallinna merkitsee nykyisin monille vain palveluja ja ostoksia.

Nyt pitäisi vielä kirjoittaa jonkinmoinen loppulause tähän juttuun. Sormet lepäävät näppäimillä. Sillä oma suhtautuminen Tallinnaan on niin vuosien myötä muuttunut. Tai ehkä ei vain Tallinnaan, vaan koko Viroon.

Hetken mietittyäni se loppulause on tässä:

Tallinna on hieno kaupunki. Mutta se ei ole todellakaan koko Viro. Ja jos minulta kysytään, niin vasta Tallinnan ulkopuolelta löytyy Se Todellinen Viro. Tallinnaa sen enempää väheksymättä.

tiistai 17. tammikuuta 2012

Tallinna, Chris ja me - osa 3: Vanhassa kaupungissa

Meidän kolmeosainen tapaaminen ihastuttavan, riemastuttavan, rakastettavan Chrisin kanssa päättyi Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Tietenkin. Onhan vanha kaupunki upea, vaikka se on niin turisteille tuunattu.

Chris oli ehtinyt jo edellisenä päivänä tutustua vanhaan kaupunkiin. Oli kiipeillyt Toompean mäellä ja ihastellut keskiaikaista kaupunkia ylhäältä ja alhaalta. Illassa hienosti ja tyylikkäästi valaistu kaupunki oli tehnyt vaikutuksen nuoreen mieheen, joka arvostaa historiaa, arkkitehtuuria ja kaupungin ominaislaatuista tunnelmaa. Chris totesi: "This is my favourite city!" ja jatkoi: "But then, that was what I said about Krakow.. Well, I seem to love all the cities I visit."

Me kuljimme pitkin Tallinnan vanhan kaupungin katuja ja ihailimme äärimmäisen komeita näkymiä, mustaa taivasta vasten kurkottelevia kirkontorneja. Ja mietimme sitä, miten vähän kouluaikoina kukaan meille kertoi menetetystä Virosta, silloisesta neuvostotasavallasta. Oli kyse Kreikasta tai Suomesta.

Niguliste-kirkko yössä

 Näkymää Raatihuoneentorille

Vapauden risti  - kerrankin valaistuna!

Jaani kirik Vabaduse väljakulla

 Näin ilta meni, vanhan kaupungin kaduilla vaellellessa. Illan päätteeksi päädyimme minun lempipaikkaani, Hell Huntiin, joka ei ole sen kummempi kuin muutkaan Tallinnan vanhan kaupungin kapakat. Se vain sattuu oleman minulle tuttu paikka, jossa aina käyn jos vain satun Tallinnaan. Ehkä ihastukseen vaikuttaa paikan nimi. Hell hunt = lempeä susi. Ja niistähän minulla on kokemusta! Ensin Ronjasta ja nyt Lattesta!


Chris testaa virolaista olutta. Oli hyvää.

Tallinna, Chris ja me - osa 2: Tulifestarit

Tallinnan reissu jatkuu - kera kreikkalais-irlantilaistuneen ystävämme Christoksen. (Lue edellinen juttu, jos tuntuu vieraalta).

Olimme etukäteen tutustuneet netissä Tallinnan tarjontaan ja löytäneet festivaalin: Tule ja jää pidu eli tulen ja jään juhlat. Festari starttasi sopivasti juuri Christoksen vierailun aikaan Mustamäellä vietetyllä tulijuhlalla, jossa poltettiin kaikki Tallinnan joulukuuset.

Ajatus on hauska: ihmiset luopuvat rakkaista joulukuusistaan näyttävästi. Ennen kuusenpolttajaisia oli tallinnalaisilla mahdollisuus viedä oma kuusi eri puolelle kaupunkia sijoitettuihin  keräyspisteisiin, joista kuuset haettiin ja lisättiin isoon Mustamäen kokkoon.

Kuusien polttaminen juhlisti myös talven taittumista - päivät pitenevät ja mieli suuntautuu jo kohti tulevaa kevättä.

Tänä vuonna oli suuren kuusikokon ohella tarjolla myös tuliveistoksia, joita olivat suunnitelleet tallinnalaiset opiskelijat ja mustamäkeläiset koululaiset. Suuri tuliveistosten kilpailu vietetään myöhemmin 21.2.2012 - Mustamäellä haettiin varsinaisiin kisoihin siis vauhtia ja kokemusta.

Tämä oli meidän ensimmäinen kerta tällaisissa kuusenpolttajaisissa, emmekä siis tienneet mitä odottaa. Chris oli kuitenkin innoissaan - olihan kyse jostain selkeästi paikkakuntalaisesta ohjelmanumerosta, eikä mistään turisteille suunnatusta spektaakkelista.

Ja aika kotikutoinen tämä tulijuhla olikin, herttainen ja söpö tapahtuma. Mutta varsinaisesta spektaakkelista ei voinut puhua. Tulipatsaat olivat lähinnä heinistä ja kaisloista rakennettuja kuvioita, joita sitten poltettiin. Odotin että tuli itsessään olisi muodostanut kuvion, patsaan, joka olisi etukäteen suunniteltu. Nyt tuli teki omia kuvioitaan, riippumatta siitä mikä oli ns. tulipatsaan ajatus tai lähtökohta.

Toki tuli oli kaunista katsella ja ihmisillä oli selvästi hyvä mieli. Joulukuusetkin paloivat iloisesti. Ei valittamista. Musiikkia oli tarjolla, välillä pärisi keskiaikainen rumpu ja välillä raikasi kaiuttimista Mustamäen oma tango.

En nyt ollut suorastaan pettynyt, vaikka odotin enemmän. Odotin maagisia rumpuja ja alkukantaisia tansseja tulen ympärillä. Odotin jonkinlaista kokonaiselämystä, joka koostuisi tulesta, äänestä, valosta ja liikkeestä. Odotin tuliveistoksilta kuvioita, tulen valjastamista muodolle. Nyt me lähinnä katsoimme miten erilaiset heinistä ja kaisloista tehdyt suuret kuviot ja lyhteet paloivat vailla sen suurempaa suunnitelmaa.

Tärkeintä oli kuitenkin että meidän vieraamme, Chris, nautti tilaisuudesta. Ja Chris oli innostunut - häntä viehätti tulen ja tuliveistosten ohella juuri tilaisuuden kotikutoisuus, paikallisuus. Perheet ja lapset ja lapsenomainen into oman paikkakunnan - tai tässä tapauksessa oman lähiön - tärkeästä tapauksesta.

 Alla muutamainen kuva tulesta ja tulifestivaalista. Älkää polttako näppejänne niitä katsoessanne!








Tallinna, Chris ja me - osa 1: KUMU

Onpa ollut mielenkiintoiset ajat meikäläisellä. Olen viimeisen viikon aikana tavannut kosolti ihania rakkaita sukulaisia, ystäviä ja kavereita ja käynyt monia mielenkiintoisia keskusteluja kaikesta taivaan ja maan väliltä. Tämä on harvinaista mannaa meikäläiselle, joka on koko alkutalven kököttänyt kahdestaan Kimmon kanssa kotona.

Ensin reissu Suomeen ja Äidin tapaaminen. Illat menivät mukavasti  MarjaP:n lämpöisessä huomassa Tuusulan suunnalla. Vaikka auto temppuili, ehdimme kuitenkin lopulta tulla Helsinkiinkin ja siellä oli minulla pitkä juttutuokio ihanan ja viisaan kummityttäreni kanssa. Ja päivän lopuksi vielä Kerstenin tapaaminen ja syntymäpäivämaljojen nosto Kerstenin merkkipäivän kunniaksi.

 Kersten ja Tiina viettävät iltaa mbarissa Helsingissä 13.1.2012

Kotiin - Võsun kotiin - palasimme lauantaina ja sunnuntaiksi oli sitten varattu tapaaminen Tallinnaan vallan viehättävän persoonan, Irlannissa asuvan kreikkalaisen Christoksen kanssa. Tutustuimme tähän valoisaan, älykkääseen ja hauskaan nuoreen mieheen Krakovassa. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Meillä synkkasi heti! Ja nyt Christos tuli meitä tapaamaan Tallinnaan. Ja, kuten hän itse sanoi, omaa päätään hetkeksi tuulettamaan vieraissa maisemissa.

Olimme huolissamme ilmoista. Koko Suomen-reissumme olivat ilmat olleet surkeampaakin surkeammat, ja pelkäsimme, että myös Tallinna hukkuu loskaan ja märkään, maisemat ovat karmean synkkiä ja ilma muutenkin mahdoton. Vaan, hip-hip-huraa, keli parani ihmeellisesti juuri Christoksen saapumisen aikoihin. Christoken saapumisiltana oli vielä pientä tuiskua, mutta tapaamispäivänämme eli sunnuntaina ilma oli mitä parhain. Taivas oli harmaa ja tasainen, mutta pakkanen oli juuri passeli -4c, eikä pyryttänyt.

Olimme suunnitelleet päivälle kolme eri ohjelmaa: ensin tutustuminen Kadriorun puistoon ja puistokahvit Park Caféssa, jonka perään käynti Tallinnan KUMU-taidemuseossa. Sitten vierailu Mustamäessä, missä starttasi kuukauden kestävä Tuli ja jää -festivaali. Ja lopuksi illanvietto Vanhassa Kaupungissa.  Esittelen tässä kirjoituksessa osan yksi: Kadriorg ja KUMU.

KUMUa olen esitellyt täällä aiemminkin, mutta koskaan ei komeaa taidemuseota liikaa esittele. Onhan jo pelkkä rakennus kokemisen arvoinen. Ja kun museo tarjoaa korkeatasoisia vaihtuvia näyttelyitä ja mielenkiintoisen perusnäyttelyn, on se useammankin visiitin arvoinen.

Jos KUMUn taide kiinnostaa, tästä kuvagalleriasta pääsee tutustumaan aiempaan kuvasatoon museon taideaarteista: KUMU-galleria.

Mutta palataan Christoksen vierailuun. Aloitimme siis päivän kiertelemällä hetken Kadriorun puistoa. Latte nuuskutteli lunta ja vieroksui kelkkamäessä temmeltäviä lapsia. Chris nautti maisemista ja juttu kulki Kreikan ja Irlannin ja Suomen ja Viron välillä. Näin meillä, miten teillä.

Christos Mouzeviris poseeraa Kadriorussa.

Puistokahvit jouduimme jättämään väliin, sillä suosikkikahvilamme - ja monen tallinnalaisen suosikkikahvila - Park Café oli sulkenut ovensa. Ovessa oli lappu, jossa kiitettiin asiakkaita uskollisuudesta ja kerrottiin, että yritys oli pakotettu lopettamaan kun rakennuksen omistaja ei suostunut tekemään tilan vuokrasta jatkosopimusta. KUMUssa lipunmyyjätäti kertoi meille, että talo on mennyt jollekin rikkaalle venäläiselle yrittäjälle. Lipunmyyjätäti oli selvästi järkyttynyt asiasta. Ja niin taitaa olla moni muukin tallinnalainen. Suuri sääli!

Täällä ei enää syödä kaupungin parhaita leivoksia, sniisk. 

Koska jouduimme jättämän väliin Park Cafén herkut, suuntasimme sitten KUMUn tyylikkääseen kahvilaan. Christos tutustui paikalliseen peruspöperöön: pannkoogid hakkliha ja sibulaga eli jauhelihalla ja sipulilla täytettyihin ohukaisiin. Ihan hyvää oli!

Virolainen kahvi sai Chrisiltä hyvät arvostelut - Irlannissa kuulemma kahvi on kamalaa litkua.

KUMU-kierros oli mielenkiintoinen - taide virkistää aina ja taideteosten kautta on hyvä sukeltaa kansan historiaan ja ominaislaatuun. Suosittelen siis kaikille niille, jotka haluavat tutustua Viron lähihistoriaan näyttelyn osiota: Vaikeat valinnat, joka käsittelee Viron kohtalonvuosia.

Uusia näyttelyitä oli kolme kappaletta. Vinum et panis esitteli leipä ja viini -motiivia 1500 - 1900 välisen ajan taiteessa. Esillä oli myös virolaista grafiikkaa teatterimaailmassa 1970- ja 1980-luvuilla. Kolmas erikoisnäyttely oli varmasti mielenkiintoisin, jos myös hätkähdyttävin. Se esitteli liettualaisen taiteilijan Sarunas Saukan töitä ja kulki nimellä: Minä, maalari Sarunas.

Sarunas Saukan työt hätkähdyttävät.

Valitettavasti valokuvaus oli kielletty Sarunas Saukan näyttelyssä - sillä kuvattavaa olisi kyllä ollut! Työt olivat suuria ja täynnä yksityiskohtia, jotka esittelivät taiteilijan teknistä taitavuutta. Aiheet olivat suhteellisen sairaat, kuten Kimmo totesi. Groteskeja hahmoja vielä groteskimmissa tilanteissa, kuin nykypäivän Hieronymous Boschilta. Paljon peniksiä, irvokkaita hahmoja ja surrealistisia painajaismaisia mielikuvitusolioita yhdistettyinä kirkkotaiteen parhaimpiin perinteisiin. Chris totesi: "Ei voi tämä mies hyvin, ei tosiaan!"

Ken haluaa käydä kauhistelemassa tai ihailemassa Sarunas Saukan taidetta - miten vain -  voi tehdä sen 06.01. - 29.04.2012 välisenä aikana.

Löytyihän KUMUsta toki perinteisempääkin ilmaisua. Koska yllä on linkki, joka kattaa hyvin gallerian peruskokoelmat, laitan oheen vain yhden taulun, joka meitä Kimmon kanssa nauratti. Selitimme Chrisille, että kyseinen taulu kuvaa hyvinkin tarkkaan Kimmon ja minun tyypillistä iltaa kotona. Näinhän meillä aina iltasella:

Tyypillinen iltahetki Villa Ottiliassa - Kimmo viihdyttää Tiinaa.

KUMUssa kului aika nopeasti - kun katsoimme kelloa, hätkähdimme. Oli jo aika siirtyä tulifestivaaleille Mustamäelle. Josta siis seuraava blogijuttu.

Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö Christos olisi ehtinyt hypätä hetkeksi KUMUn isoille autonrenkaista rakennetuille tuoleille:

Christos  palaa lapsuuteensa - teoksen idea on kuulemma eläytyä lapsen mittasuhteisiin, aikaan kun kaikki on isoa.


Tästä jatkoimme matkaamme tulifestareille, mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa! Pysy kanavilla!

maanantai 9. toukokuuta 2011

Pari kuumaa kirjaa

Hellesäät hellivät meitä. Kylmän putken jälkeen.

Minä olen ottanut kahdesta viime päivästä kaiken riemun irti. Olen istunut tuulensuojassa vähissä varusteissa ja itselleni hokenut, että D-vitamiinia tässä hankitaan. Pohjia kesää varten. Ja muistanut myös kouluaikaisen kaimani lauseen – miten jotku lauseet porautuvatkin tietoisuuteen – joka tiesi: ruskea selluliitti on kauniimpaa kuin valkea.

Siis viimeiset kaksi päivää olen kekkuloinut auringossa, välillä yläkroppaa, välillä alakroppaa peitellen. Talven jälkeinen nahka kun palaa niin nopeasti.

Ja olen käyttänyt ajan ikäänkuin hyödykseni,  lukien.

Ja riippumatta siitä, olenko nyt punainen vai ruskea vai ainoastaan hikinen, täytyy sanoa, että pieni lukuputki teki hyvää.

Seuraa tunnustus: viimeisinä aikoina, kuukausina, vuosina, olen lukenut armottoman ja hävettävän vähän mitään mikä olisi printattu valkealle paperille ja nidottu tai sidottu kansien väliin. Netti imaisee ajan, on muka aina niin paljon tärkeää nettiluettavaa, että kirjat ovat jääneet täysin hunningolle.

Vaan, HAA, huudahdan, olen kahtena päivänä lukenut kaksi kirjaa. Ja olen tästä ihmeen virkistynyt ja innostunut. Toki olen samalla ajalla saanut myös jonkinmoista väriä pintaani, onko se ruskeaa vai punaista, se on sitten taas aivan oma juttunsa.

Mutta mennään kirjojen lukemiseen. Mitä luin, mitä koin?

Ensimmäinen romaani oli Mika Waltarin Kuun maisema. Kokoelma lyhytkertomuksia, pidemmät kuin novellit, mutta lyhyemmät kuin romaani. Ilmestymisvuosi 1953.

Olen mielestäni lukenut Waltarin tuotannon aika tarkkaan. Mutta Kuun maisemassa oli minulle uusia lyhytkertomuksia, vanhojen tuttujen ohella. Luin kokoelman nauttien ja miettien.

Kuun maisema lienee nimenä tarkoin harkittu. Kaikki tarinat kertovat sodanjälkeisestä Euroopasta, tavalla tai toisella. Maisemasta, joka oli niin fyysisesti kuin henkisesti pommitettu kuun kraatereita muistuttavaksi kuolleeksi pinnaksi. Lyhytkertomuksissa kulkee hahmoja, jotka ovat eksyksissä, jotka ovat täysin menettäneet uskonsa tulevaisuuteen. Jotka kulkevat kuun maisemassa kuin henkisesti kuolleet marionetit, jotka yrittävät löytää joitain lankoja, joilla voisivat liikkua.

Maailmansodan tuhosta on aikaa kulunut pian 70 vuotta. Sota loppui 1945. Waltari eli vahvasti niin ennen kuin jälkeen sodan, ja rakentamisen vuodet heti sodan jälkeen tuntuivat hänestä selkeästi raskailta, Lyhytkertomuksissa toistuu kysymys elämän mielekkyydestä, syyllisyydestä, velvollisuudesta ja tulevaisuudenuskon puutteesta.

Waltaria ei pidetä – jos mitään olen ymmärtänyt – suurena suomalaisena kirjailijana. Hän on Suuri Suomalainen Kertoja. No, historialliset romaanit, Sinuhe etunenässä, nostivat kirjailijan vakavaa statusta. Nobel-kirjailijaa ei Waltarista tullut. Johtuiko se Waltarista tai Nobel-komiteasta, vai viihteellisistä salapoliisiromaaneista ja muusta niinsanotusti kepeästä kirjallisuudesta, on sitten ihan oma lukunsa.

Minä joka tapauksessa olen aina nauttinut Waltarin sujuvasta kynästä, joka saattaa olla joskus hapuilevampi kuin toiste. Waltari osaa kertoa tarinoita, viedä mukanaan, herättää tunteita.

Ja näin teki myös Kuun maisema. Huomasin miettiväni aikaa, nykyistä ja entistä. Sotaa, tuhoa. Arvojen luhistumista. Elämää, jota rakennetaan elämisen vuoksi, arvojen, tulevaisuuden toiveiden romahdettua. Ja mietin tätä aikaa.

Tässä siis ensimmäinen lukukokemukseni, jonka luin eilen.

Tänään, auringon taas helliessä asetuin aurinkoon nauttimaan uudelleen D-vitamiinista. Kerallani kirja. Valikoimaa oli rittämiin, niin paljon on jäänyt viime vuosina lukematta. Myös lahjakirjoja, joita rakkaat ystävät ovat minulle antaneet ajatuksella: tämä sinun kannattaisi lukea. Tai: tämä on hyvä, lue se!

Valitsin ystävättäreltäni Kersteniltä jo pitkän aikaa sitten saamani kirjan Virosta. Jonka on kirjoittanut Terhi Pääskylä-Malmström. Kirjan nimi: Viron viemää - Viroilun laajempi oppimäärä.

Olen itse lyhykäisesti tavannut kirjailijan, joka tuolloin toimi Suomi–Viro-yhdistysten liitossa. Me toimme silloin porukalla haapsalulaisen teatteriryhmän Randlasen Helsinkiin. Mahtava tapaus, siitä lisää täällä.

Terhi jätti nopean tapaamisen jälkeen mielikuvan kuplivasta persoonallisuudesta. Iloisesta ja uusiin haasteisiin ennakkoluulottomasti syöksyvänä.  Ja samaa ilotulitusta oli hänen kirjansa. Joka koostui vuosien 2006–2010 blogimerkinnöistä. Kirja kertoo Terhin orastavasta rakkaudesta viron kieleen, haluun tutustua maahan, ja alta vuoden kestäneeseen työpestiin Tallinnassa.

Kepeä iloinen purtava kuumana päivänä. Paljon, useasti, nauroin – juuri noin! Näin kohtaavat kulttuurit. Hienoja havaintoja!

Toisaalta, nyt kun itse olen asunut Virossa jo kunnioitettavat kuusi vuotta ja kiertänyt sinä aikana maata ristiin ja rastiin, totean, että kirja on väistämättä hyvin Tallinna-keskeinen. Herkullisesti ja monipuolisesti Tallinna-keskeinen.

Nautin valtavasti kirjan lukemisesta. Sillä taidan olla sitä täsmälukijakuntaa. Joka myötähäpeää punastellen lukee Terhin kokemuksia juoppolaivoilla. Ja innostuneena seuraa Terhin seikkailuita vaikkapa remonttimiesten saamisen vaikeudessa.

Kertaistumalta kirjan luin, ja nautin siitä suuresti! Voin suositella!

Terhin viehättävän tarinan luettuani jäin itse hieman miettimään. olisiko näistä omista blogijutuista myös ainesta kokonaiseksi romaaniksi tai jonkinmoiseksi kokoomateokseksi.

Terhin kirja, jota siis yhä suosittelen, on omakustanne. Tarttukaa siihen, jos sellaisen jostain käsiinne saatte. Pääsette mukaan vetävään tarinaan, jota kertoo viehättävä, spontaani, joskus hupsu, mutta useasti vain suomalainen nuori nainen, joka kokee monenmoista tutustuessaan virolaiseen kulttuurin!

lauantai 6. marraskuuta 2010

Elämäni laivat

Ensimmäisen merimatkani tein talvella 1973. Olin 14-vuotias ja matkaseurana minulla oli äitini. Laiva oli S/S Bore, joka liikennöi Turun ja Tukholman väliä,  ja se oli mielestäni hienointa mitä olin koskaan nähnyt. Mahonkia ja messinkiä, ravintoloita monessa kerroksessa. Ruokasalien katetut pöydät, puhtaanvalkeat liinat ja valoa taittavat viinilasit siistissä järjestyksessä,  kaikki ne tekivät nuoreen naiseen lähtemättömän vaikutuksen.

Vielä suuremman vaikutuksen teki minuun kuitenkin laivalla tapaamani tukholmalainen Sven-Bertil, minua vuotta vanhempi pitkä poika, ruskeat silmät ja tummat kiharat hiukset olkapäille asti. Ja niin ihanan eksoottisesti aito ulkomaan elävä.

Vietimme laivalla romanttisen illan äitini silmien alla ja sovimme seuraavaksi päiväksi treffit Tukholmaan, Humlegårdsparkeniin, minkä reunamilla olimme äitini kanssa yötä. Kohtauspaikkana Carl von Linnén patsas.

Minä niin pelkäsin että ihastukseni kohde ei treffeille saapuisi, mutta saapuihan tuo.

Treffimme eivät menneet kuitenkaan täysin nappiin. Laivan yökerhon taikavaloissa Sven-Bertil oli ollut unelmieni prinssi. Kirkkaassa kevättalven auringossa vain tuikitavallinen poika.  Tilannetta ei parantanut se, että Sven-Bertil vei minut keskusteluaiheiden puutteessa elokuviin, ja valinta jäi pojalle. Elokuva oli Charles Bronson -filmi Mestaritappaja (Mechanic), joka oli mielestäni kauhea, Sven-Bertilistä hyvä.

Ja niinpä erkanivat tiemme elokuvan loputtua. Sydämeni oli murtunut ainakin kaksikymmentä minuuttia.

Paluulaivamatkasta en sitten muistakaan oikein mitään.

Seuraavan kymmenen vuoden ajanjaksolle mahtuu muutamia risteilymatkoja, joista parhaiten muistan abiristeilymme. Mutta laivoja en muista.

Turun vuodet

Seuraava elämäni laiva oli Viking Sally, joka upouutena, huippuluokan risteilijänä aloitti merimatkailun vuonna 1980 Turun ja Tukholman välillä. Minä aloitin samoin aikoihin työni Turun terminaalissa, lähtöselvityksessä, kuten niin monet muutkin opiskelijat, jotka rahoittivat opintojaan aamu- ja iltatöillä.

Ne olivat iloisia vuosia, huolettomia. Aamulla töihin, päivälaivaa eli Rosellaa lähtöselvittämään, päiväksi yliopistolle ja illaksi taas satamaan Viking Sallya matkaan lähettämään. Ja useimmiten kotiin jonkin iloisen kuppilan kautta. Meillä oli hulvattoman hyvä yhteishenki työporukan kesken ja meillä oli esimies, Jukka S, jota muistelen aina ja yhä suurella rakkaudella. Se mies osasi puhaltaa hengen työyhteisöön.

Sallylla tehtiin useampikin työmatka, joiden tarkoituksena oli tutustuttaa satamahenkilökunta laivahenkilökuntaan ja itse laivaan. Ne olivat välillä suorastaan villejä matkoja, joista seurasi kotiin päästyä kollektiivista nuhtelua koko porukalle.

Ajan myötä erkanivat Sallyn ja minun tieni. Minä lähdin maailmalle, ja niin teki Sallykin.

26.9.1994 näin unen että Viking Sally upposi. Uni oli niin vahva, että kirjoitin siitä eräälle ystävättärelleni. Kaksi päivää myöhemmin 28.9.1994 upposi M/S Estonia 1994 Itämerellä Suomen meripelastusalueella, noin 35 kilometriä Utön saaresta eteläkaakkoon.

Estonia oli entinen Viking Sally.

Risteilyt Viroon

Ensimmäisen risteilyni Viroon tein pian maan itsenäistyttyä, ystävättäreni Jaanan kanssa. Vuosi on joko 1992 tai 1993, en ole aivan varma. Kyse oli joka tapauksessa ns. pikkujouluristeilystä, jonka olin voittanut arpajaisissa Arctia-hotelliketjun juhlissa.

Laiva oli M/S Kristina Regina.

Laiva lähti Helsingistä joskus illansuussa ja yöpyi Tallinnassa palaten seuraavana päivänä takaisin. Ja se oli täynnä pikkujoulun viettäjiä, jotka olivat toinen toistaan hurjemmassa juhlakunnossa. Olin luullut nähneeni Viking-vuosinani kaikki risteilymatkojen ääri-ilmiöt, mutta Kristina Reginalla meno ylitti kaiken siihen asti kokemani. Olin tavannut elämäni ensimmäiset vodkaturistit ja suomisikailijat.

Laiva ankkuroitui Tallinnan satamaan puolen yön maissa. Olimme Jaanan kanssa ainoat, jotka laivasta poistuivat. Muu pikkujouluriehaporukka jatkoi humppaa laivassa, me lähdimme yön pimeydessä kaupunkiin. Molemmat ensimmäistä kertaa.

Satama oli pieni kähjäinen alue, terminaalirakennusta markkeerasi hökkeli, jossa ei keskiyöllä ollut paikalla ketään. Me vain poistuimme laivasta ja ihmettelimme miten pääsemme vai pääsemmekö sinne ennen aamua takaisin.

Kävelimme kohti vanhaa kaupunkia kurjaa katua pitkin, jonka katuvaloista lähes kaikki olivat pimeinä. Kulkukoiria juoksi vanhalla satama-alueella, jossain vilahti ihmisen varjo. Tunnelma oli aavemainen ja hieman pelottavakin.

Mutta me marssimme reippaasti eteenpäin. Emme olleet lähteneet risteilylle humppaamaan vaan tutustumaan Tallinnaan, vaikka tutustuminen piti tehdä aamuyön tunteina.

En koskaan unohda sitä yötä! Sitä millaisen vaikutuksen öinen Tallinnan vanha kaupunki meihin teki. Olimme kuin puulla päähän lyödyt. Onko tämä mahdollista! Millainen upea vanha hansakaupunki on ollut aina niin lähellä Suomea, siitä meidän mitään tietämättämme. Paksu Margareta, Pitkä Hermanni, Neitsitorn. Raatihuoneen tori, mukulakivetyt Lai- ja Pikk-kadut.

Tallinna ja vanha kaupunki ovat muuttuneet niistä ajoista valtavasti. Talot on korjattu ja kadut valaistu. Hampurilaisketjut ja tex-mex-ravintolat ja pilvenpiirtäjät ovat valloittaneet kaupungin. Vanha kaupunki näyttää koostuvan nukkekodeista, joiden jokaisessa kivijalassa on joko ravintola tai matkamuistomyymälä. Meidän vaeltaessamme lähes pimeässä kaupungissa talot olivat rapistuneet, kaupat olivat  harvassa ja ravintoloita ei näyttänyt olevan missään. Mutta koskaan tämän yön jälkeen ei Tallinna ole ollut silmissäni yhtä kaunis.

Löysimme kuitenkin tiemme, sattuman kaupalla, legendaariseen Karika-baariin, jonne mentiin jyrkkiä kiviportaita alas kellariin. Minä sain ihailijaksi karhun kokoisen venäläisen miehen, joka ei suostunut uskomaan, etten halunnut tanssia hänen kanssaan. Mies kävi hakemassa minua tanssiin kolme kertaa kaverien nauraessa naapuripöydässä miehen toistuvasti saamille pakeille. Kun mies neljännen kerran saapui luokseni hän osoitti minua vihaisesti etusormellaan ja lausui kovalla äänellä kankealla suomen kielellä: "Minä EN tanssi sinun kanssasi!" Ja asia oli sillä hoidettu.

Palasimme joskus neljän viiden paikkeilla takaisin satamaan ja M/S Kristina Reginalle, jossa jatkui jumalaton musiikinrytke. Meitä se ei kiinnostanut. Olimme kokeneet jotain ainutlaatuista ja käsittämättömän hienoa. Olimme kokeneet keskiaikaisen Tallinnan.

Kristina Reginasta piti vielä kertomani: se vaikutti minusta ihmeen tutulta, moneen otteeseen tuli laivassa jonkinmoinen deja vu -tunne. Myöhemmin selvisi, että Kristina Regina olikin minulle tuttu laiva. Se oli aiemmin ollut Bore, eli tuo elämäni ensimmäinen risteilyalus.

Nykyisin Kristina Regina on kunnostettu täysin ja se seilaa ymmärtääkseni tällä hetkellä Välimerellä lähinnä luxus-risteilyaluksena. Tuolloin 1990-luvun alussa se oli vielä aika lailla nuhjuinen laiva. Mutta ikimuistoinen kaikki tyynni.

Humppahelvettiä ja peilipintaa

Vuonna 1998 hankin Haapsalusta kesämökin, Villa Vallattoman. Ja minusta tuli vakiomatkaaja Helsinki-Tallinna -välillä.

Toisin kuin monet muut matkustajat olin minä matkalla jonnekin. Laivamatka ei ollut reissun aihe, vaan siirtymistä paikasta toiseen. Usein nuo siirtymiset olivat suorastaan tuskallisia. Oli kyse sitten Georg Otsista tai Nordlandiasta tai niiden jälkeisistä paateista oli meno turhan reipasta minun makuuni. Humppa soi ja väki imutti halpaa viinaa. Kesäisin saattoi istua kannella kirjaa lukien, mutta talvella oli pakko löytää istumapaikka laivan sisätiloista, joissa tuntui raikaavan Jätkän humppa katkeamattomasti.

Vuosi vuodelta ovat laivat käyneet aina vain suuremmiksi ja menokin jo rauhoittunut. Pahin vodkaturismi taitaa laivojen ja Tallinnan viinanhintojen nousun myötä olla loppunut. Pienten keikkuvien paattien sijaan on tullut vuosi vuodelta suurempia risteilyaluksia, paljon peilipintaa, jonkinmoista köyhän miehen luksusta.

Viimeksi Tallinnasta lähtiessäni ihmettelin sataman ilmeen muutosta. Muistelin millainen satama oli ensimmäisellä kerralla ja millainen siitä nyt oli tullut. Ja mieleni oli haikea. Ei näistä kita ammollaan autoja ja tuhansia ihmisiä nielevistä risteilijöistä ole elämäni laivoiksi, valitettavasti.


 








perjantai 19. maaliskuuta 2010

Tallinnassa pikapäiten

Kävimme keskiviikkona lyhykäisesti Tallinnassa. Matkaan meidät houkutti Viru-hotellissa pidetty seminaari, jonka aiheena oli suomalaisten matkailu Viroon. Asia, joka tietenkin koskettaa meitä hyvinkin paljon.

Mielenkiintoinen oli seminaari, ei siellä viisasten kiveä keksitty, mutta harvoinpa noissa seminaareissa. Tilastojen valossa paljastui se, minkä me tiesimmekin Villa Ottilian mikromaailman kautta, suomalaisten osuus matkailijoista on kasvussa. Ja matkailijat ovat valmiita käyttämän rahaa, mikäli kokevat saavansa sille vastinetta. Suomalainen matkailija on monitaitoinen, utelias ja vaativainen, mutta hänen vaatimuksensa eivät koske järjetöntä luksusta, vaan hän haluaa että hänet huomioidaan, hänen tarpeisiinsa ja toiveisiinsa vastataan, ja että hän saa riittävästi taustatietoa matkakohteestaan, ennen matkapäätöksen tekoa. Ja että asiat toimivat.

Saimme siis jonkinmoista vakuutusta siitä, että toimintamme Villa Ottiliassa on ollut koko ajan oikean suuntaista. Emme pysty kilpailemaan ***** -hotellien kanssa, mutta pystymme huomioimaan, auttamaan, palvelemaan ja tarjoamaan yksilöllisiä elämyksiä. Ja etukäteistietoa, sitäkin annamme hyvin Ottilian kotisivuilla. Hieman kun siellä jaksaa surffata, löytää sieltä tietoa myös Otepäästä melkoisen määrän.

Se seminaarista. Ehkä palaan aiheeseen uudelleen, jos se ketä kiinnostaa.

Nyt siis muuhun Tallinna-toimintaan:

Seminaari jätti minulle aikaa, kun lopusta hieman lintsasin, tutustua kerrankin yksin ja omalla ajalla Kadriorun puistoon ja jälleen käydä lyhykäisesti lempitaidemuseossani, KUMUssa.

Porukalla on kiva seikkailla uusissa paikoissa. Olen laumaihminen ja sosiaalinenkin. Mutta valokuvaajana olen onnellisin kun saan olla kohteessa yksin ja omassa rauhassa. Jos haluan pysähtyä ja kuvata pitkään vaikkapa pulujen sinipunertavia niskavilloja tai sinisorsan ihmeellistä vihreää päätä, voin sen tehdä, ilman että muu seurue alkaa jo liikehtiä hermostuneesti: mennään jo!



Kadriorun puisto on varmasti hienointa Tallinnaa niin näkymiltään kuin luultavasti hinnoiltaankin. Puistoa reunustavat monet ihanat vanhat talot, jotka ovat, kuten tunnettua, lähellä sydäntäni. Voisin liittää oheen liudan komeita rakennuskuvia, mutta kelvatkoon esimerkiksi vain yksi:




Pidän puistosta myös siksi, että se näyttää tarjoavan tallinnalaisille selvän henkireiän. Nyt talvella, kolme kertaa siellä käytyäni, olen joka kerta nähnyt siellä nuoria ja vanhoja rakastavaisia kulkemassa käsi kädessä lumen reunustamia käytäviä. Äitejä työntelemässä lastenvaunuja. Hiihtäjiä. Koiranulkoiluttajia. Ja kenelläkään ei tunnu Kadriorussa olevan kiire, jokainen kulkee omassa tahdissaan, nauttien rauhaisasta hetkestä muuten niin kiireisessä suurkaupungissa.

Useimmilla penkeillä, lumivallien keskellä, istui huppupäisiä auringonottajia




Kadriorun ylpeys on tietenkin Kadriorun linna, jonne jätin tällä kertaa menemättä:


Jatkoin matkaani linnalta kohti KUMUa, puistoa yhä kierrellen. Ja lumisia näkymiä kuvaten:








Kaunista, idyllistä, hiljaista, rauhallista. Hyvin kadriorumaista, ainakin kuten minä tuon puiston tunnelman aistin.

Vaan jo KUMUa lähestyessäni tapahtuu jotain, joka rikkoo rauhan ja joka  tekee päivästäni täydellisen.

Taivaan halkaisee kahden joutsenen äänekäs lento, kaakatus kuuluu kauas hiljaisessa puistossa: ... no niin, nyt ollaan tultu kotiin... kvaak kvaak... mutta oliko tämä nyt oikea reitti, tai edes nopein... hei älä nyt viitsi... eikö ole hienoa että ollaan jo melkein perillä... jäpä jäpä... kvaak kvaak...

Ja äkkiä, siinä ne ovat, ensimmäiset näkemäni paluulennolla olevat joutsenet:






Mikä ilo! Kevät, kevät, kevät! tuntuu sydän laulavan rinnassa, kaakattavien ja keskenään torailevien joutsenten jo kadotessa näköpiiristä.

Siirryn puistosta taidemuseoon, ja vaikka näen siellä ihania töitä, ei mikään näky ole taivaalla näkemäni vertainen!

KUMUn taideaarteista ja vierailemastani Viron vaikeat vuodet -osastosta enemmän toisessa kirjoituksessa.

----

Niin ja loppuun vinkki, käyttäkää hyväksi tunnisteita. Tämän viestin lopussa on tunnisteina: kevät, KUMU ja Tallinna. Niistä klikatessa aukeaa alle kaikki sellaiset kirjoitukset, joille olen antanut saman tunnisteen eli jotka käsittelevät samaa aihepiiriä. (Ainoa heikkous, että olen ollut hyvin epäkategorinen  tunnisteiden kanssa. Tässä kohtaa on selvästi tarvetta skarppaukseen ja systemaattiseen järjestäytymiseen.)

torstai 11. helmikuuta 2010

Tyttäret Tallinnassa - Osa 2

Eilen aloittamani matkakertomus Seijan ja minun kaksipäiväisestä reissusta Tallinnaan jatkuu. On vuoro kirjoittaa Osa 2:

Koittaa seuraava päivä joka sisältää tämän matkan huippuhetket, ainakin minulle.

Maanantai ja tiistai ovat viheliäisiä matkapäiviä turistille siinä mielessä, että kaikki museot ovat silloin kiinni. Niinpä emme pääse lähtemään KUMUun, jonne mielelläni olisin lähtenyt toisenkin kerran, emmekä muihinkaan taidemuseoihin. Mutta kaksi paikkaa on auki viikon jokaisena päivänä: Rocca al Maren ulkoilmamuseo ja Tallinnan eläintarha. Valitsemme matkakohteeksi jälkimmäisen.

Edellisenä päivänä olimme ajelleet paikallisbussilla ja ratikalla. Nyt oli johdinautobussin eli trollikan vuoro. Ja kätevästi hotellin edestä hyppäämme trollikkaan ja keikumme autossa eläintarhalle asti. Trollikan numero on 21 ja pysäkki on Tallinna Zoo.

Eläintarhat ovat mielenkiintoisia tutustumiskohteita. Ja huomaan, vuosi vuodelta ne käyvät yhä mielenkiintoisemmiksi. Yritin tässä oikein miettiä mistä se voisi johtua.

Lapsena kyllä mielelläni kävin Korkeasaaressa, olen aina pitänyt eläimistä, mutta Korkeasaari oli yksi huvitus muiden joukossa. Elämä oli silloin kokonaisuudessaan suuri mysteeri, jota koko eletyn elämän olen yrittänyt ratkaista annetuista vihjeistä.

Lapsena ihmiset olivat mysteeri, miksi he toimivat kuten toimivat. Yhteiskunta ja sen järjestys ja säännöt olivat mysteeri. Mikä on sosiaalista käytöstä, mikä epäsosiaalista? Missä kulkevat yhteiskunnan ja yksilön rajat, mitä on etiikka? Se kaikki piti selvittää. Tekniikka ja kehitys ja tiede ja taide olivat kaikki nekin mysteereitä, joita piti opetella ja tutkia.

Luonto tuntui tuolloin olevan pienin mysteereistä. Luonnon otti jollain lailla itsestään selvyytenä. Luonto oli siinä ympärillä, eläimet, linnut, hyönteiset. Oli niin paljon kaikkea muuta ihmeteltävää, että yksi punapehvapaviaani ei ollut kuin enintään huvittava otus. Ja sittiäinen nyt vain oli sittiäinen ja teki mitä sittiäinen tekee.

Nyt kun osa elämän mysteereistä on ratkennut tai ainakin saanut jonkinlaisen rationaalisen selityksen, on luonto jäänyt mysteereistä suurimmaksi. Luonto elää, se muuttuu, se käsittää kaiken. Vuodenaikojen vaihtelut, kasvun, syntymän, kuoleman ihme. Ja eläimet, osana luontoa kiinnostavat nekin yhä enemmän.

Siksi eläintarhat ovat mielenkiintoisia paikkoja. Olkoonkin, että useissa eläintarhoissa tulee ainakin ajoittain paha mieli. Ei eläimiä ole tarkoitettu elämään häkeissä. Joskus on ilmiselvää, että villieläimet ovat neuroottisia, ne kärsivät siitä, että niiden vapaus on riistetty.

Toisaalta, eläintarhat tai ainakin niistä parhaimmat tekevät nekin omaa arvokasta työtään. Ja onneksi vuosi vuodelta tämä trendi on ollut kasvussa - eläintarhat pyrkivät omalta osaltaan suojelemaan hädänalaisia lajeja. Pelkän sirkushuvin sijasta niillä on tärkeämpi, opetuksellinen funktio. Tai niin ainakin toivon.

Tämä siis esipuheesta. Lähdetään kierrokselle Tallinnan eläintarhaan!



Eläintarhakäynnit liitetään usein kesän huveihin. Syödään jäätelöä ja nautitaan kesäpäivästä ja kierrellään kauniissa maisemissa. Ja katsellaan samalla eläimiä.

Minä suosittelen talvea ja ennen kaikkea alkukevättä vierailuajaksi! Sillä talvella eläimet ovat rauhallisia, uteliaitakin. Kesän katkeamaton yleisövaellus ei eläimiä stressaa, ne ovat hetken aivan omissa oloissaan. Päivän kohokohtia on kun hoitaja tulee niitä syöttämään. Tai kun paikalle ilmestyy outo tyyppi, turisti. Sitä pitää tulla ihan lähelle ihmettelemään.



Jos etsii rauhaa ja hiljaisuutta eläintarhasta, päivä ei olisi voinut olla parempi. Ilma oli hieman harmaa, taivaalta tuprutteli lunta ja olimme Seijan kanssa lähes ainoat asiakkaat koko suuressa tarhassa.

Aloitimme kiertelyn vuohista ja vuorikauriista, noista siroista ja nopsajalkaisista sarvipäistä, joita on niin monen montaa lajia, että en ala tässä kuvien yhteydessä niiden lajimäärityksiä arvailemaan. Joskus, paremmalla ajalla lupaan palata Tallinnan eläintarhaan ja lukea jokaisen lajimäärityskyltinkin tarkkaan. Tällä reissulla minulle riitti se, että jokainen laji oli omanlaisensa, kenellä oli pidemmät, kierteisemmät sarvet, kuka oli nopeampi ja kuka uteliaampi tai ujompi kuin toiset.



Kuvattavaa riitti jo pelkästään näissä pienissä sorkkaeläimissä. Olisin voinut seistä yhden ja ainukaisen aitauksen edessä vaikka kuinka pitkään, eläinten touhuilut,suhtautuminen minuun, toisiinsa, kaikki se oli niin mielenkiintoista. Ja tarjosi paljon paljon tilaisuuksia kuvaukseen.


Tyyppi harrastaa parcouria eli hyppii majan seinää pitkin

Lunta sataa ja huomaan, että Seija jo alkaa pitkästyä. Valokuvaus kun on todistetusti sellainen harrastus minulle, että sen parissa katoaa minulta ajantaju. Ymmärrän myös sen että odottelu on tylsää.

Kamelien luona olen aivan hurmiossa, suuret kyttyräselät lumisateessa. Miten gaga kokonaisuus. Ja kamera käy. Seija olisi jo valmis jatkamaan matkaa, ja niinpä päätämme hajauttaa joukkomme eli kiertää tarhaa molemmat omassa tahdissamme. Ja näin tapahtuu. Loppuajan vaellan valkeassa maisemassa yksikseni, juttelen eläimille ja kuvaan, kuvaan, kuvaan. Ja nautin.









Kamelien luota alan kiertää suurta eläintarhan aluetta sen oikealta reunalta. Seuraa pitkä suora, jonka äärellä on useita tyhjiä aitauksia, eläimet lienevät jossain sisätiloissa. Biisonit kuopivat lunta ja rivi kavioeläimiä, kuin raidattomia seeproja, seisoo järjestelmässä peräpäät minua kohti:



Pitkän käytävän päässä odottavat minua suuret aitaukset täynnä sarvipäitä: vuohia, kauriita, peuroja. Ja nehän ovat suorastaan riemuissaan nähdessään minut. Ensin kirmaavat hetkeksi kauemmaksi, mutta kun seison rauhallisesti paikoillani, uteliaisuus voittaa ja eläimet tulevat minua nuuhkimaan, minulle poseeraamaan.




Paikka sinällään on surrealistinen. Tämä osa eläintarhaa päättyy kaupunkimaisemaan ja tässäpä siis muutama kuva city-sarvipäistä:




Kauriiden ja vuohien ja peurojen luota reitti kiertää vasemmalle ja edessä on jälleen pitkä suora, jonka ympärillä ei näytä olevan sanottavammin elämää. Lunta tuiskuaa ja minä piilotan kameraani takin sisuksiin ettei se aivan tyystin kastuisi.

Sivummalla, kauempana näen joitain rakennuksia. Sinne ei johda tietä, mutta otan riskin ja lähden tarpomaan hangen läpi. Ja kun pääsen perille minua tervehtää häkistään tällainen utelias veikko, joka näyttää kysyvän: "Kukas se sinä olet? Ja miten sinä tänne eksyit?"



Olen saapunut suurten kissaeläinten luokse.

Tiikeri on suorastaan innostunut tulostani, se näyttää hyväntuuliselta, ja tutkii minua yhtä kiinnostuneena kuin minä sitä.





Kun kuvaan Tikrua saapuu paikalle auto ja sen kyydissä on venäläinen televisiokuvausryhmä kera eläintarhan oppaan. Kameramies kuvaa vuoroin Tikrua, vuoroin minua -- olenhan luontokappale se minäkin -- ja harvinaisuus tänä tuiskuisena päivänä eläintarhassa!

Niin, että jos joku sattui eilen näkemään Moskovan television uutislähetyksessä karvareuhkaisen naisen valokuvaamassa Tallinnan eläintarhassa suurta tiikeriä, niin se olin minä!

Tikru vaikutti rauhalliselta ja tyytyväiseltä elämäänsä. Samaa ei voinut sanoa sen naapurisellin kaverista, lumileopardista, joka hermostuneena kierteli aivan liian pientä häkkiään. Se halusi ulos. Takaisin Nepaliin ja Himalajalle, missä se on tottunut elämään korkealla ja yksin.




Puuma ei puhunut mitään, se vain seurasi tilannetta, mikä tyyppi se tuo on?


Suurten kissaeläinten häkit olivat järjestään kaikki liian pieniä, sama oli jääkarhujen laita. Talon seinässä olikin kyltti, jossa kerrottiin että näiden suurten jalojen petoeläinten asumukset ovat seuraava kehityskohde eläintarhassa, rahaa vain on vajaa. Kyltissä etsittiin sponsoreita. Sillä rahastahan aina on kyse.

Ajattelin, että jos olisin kovasti rikas, ottaisin Nepalin lumileopardin suojelukseeni. Kuten isot virolaiset firmat näyttävät tekevän. Vakuutusyhtiöillä ja pankeilla ja ties kenellä on yksi yksittäinen laji tai yksilö, jonka elinolosuhteita he pyrkivät sponsorirahalla tukemaan.

Hauskin sponsorikohde oli tämä (joka ajallisesti ja paikallisesti sattuu nyt hieman väärään kohtaan tarinaa):



Tässä lähikuva harrikkaklubin maskotista:


Mutta palataan jälleen oikeaan järjestykseen, jossa eläintarhaa kiersin.

Suurten kissojen rakennuksen toisessa kyljessä asusti yksinäinen jääkarhu. Iso jöllikkä, jolla ei mennyt hyvin.

Se oli selvästi häiriintynyt, kiersi yhtä ja samaa kehää uudelleen ja uudelleen. Kehä alkoi sen betoniluolasta jonne se hetkeksi katosi. Sieltä se tuli säännöllisesti esiin kuin käkikellon käki, kiersi yhden ja saman lenkin, joka pyyhkäisi kalterien reunaa, aina samassa kohtaa kääntyi takaisin, viskasi päätään sivulle ja palasi betonibunkkeriinsa, josta se hetken kuluttua ilmestyi uudelleen esiin.

Ja tämä rinki toistui ja toistui.





Kerroinko jo ylempänä, että koska koko eläintarhassa ei tuntunut olevan ketään muita kuin minä ja eläimet ja eläintenhoitajat, olin alkanut jutella eläimille. Lumilampaille kerroin, että ne ovat suloisia. Lumessa kyhjöttävälle kengurulle totesin, että ei se tuo ole kengurun elämää. Ja isolle jääkarhu-nallelle juttelin myös: "Tule lähemmäksi, odota hetki, minä otan sinusta valokuvan."

Mutta karhu kiersi ympyrää, kerran se hetkeksi pysähtyi ottamaan minusta vainun:



Ja sitten se jatkoi neuroottista kehäänsä.

Minä siirryin muutama metri häkin reunustaa oikealle ja jäin odottamaan seuraavaa kierrosta. Ja niinhän karhu taas tuli bunkkeristaan ja lähti liikkeelle. Minulla oli kamera jo valmiina, luulin tietäväni minne karhu siitä suuntaa. Vaan sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta.

Tuo laiskiaisen tapaan lyllertävä iso nallukka hyökkäsi. Äkkiä se ei ollutkaan hidas lyllerö, vaan valtavan nopea tappaja, joka tuli täyttä vauhtia minua kohti. Meidän välissä oli ehkä metri ja käsittämättömällä nopeudella karhu nousi takajaloilleen ja heittäytyi koko voimallaan häkkinsä kaltereita vasten. Se tahtoi tappaa minut!

Mikä salamannopea adrenaliinisuihke jysähti verenkiertooni. Minä todella pelästyin. Todella todella. Niin pahasti että en saanut otettua vuoden luontokuvaa hetkestä jolloin se hyökkäsi.

Tajusin vain, että tuo tuossa ei ole mikään nalle, ja minun lässytykseni eivät sitä kiinnosta. Se on elävä petoeläin ja meistä ei koskaan tule ystäviä. Me emme ole ravintoketjussa yhteensopivat.

Pitkään se murisi ja mourusi koko komeudessaan ja ensi järkytykseltäni selvittyäni sain sentään otettua karhusta jonkinmoisen pystykuvan:



Mitä sitten tapahtui oli sekin yllättävää. Hyökkäyksen jälkeen karhu piristyi, se kaapaisi suuriin tassuihinsa häkin lattialla olevia leluja, suuren putken ja alkoi pyöritellä sitä. Nappasi hampaisiinsa ja heitteli putkiloa ympäriinsä. Sitten se vieritti putken häkin toiselle reunalle ja nousi sen päälle, ketteränä kuin ballerina:



Olin vaimustusessa, kuten virolaiset sanovat. Innoissani, hengitin lyhyin hengenvedoin, sydän hakkasi. Olin samaan aikaan riemuissani ja kauhuissani, ja ajattelin, että tämä oli taatusti parempaa kuin vaikkapa benji-hyppy.

Jätin sitten jääkarhun omaan rauhaansa ja jatkoin matkaani. Seuraavaksi eteeni tuli Tropical House, joka oli nimensä mukaisesti trooppinen. Kuumaa tropiikin vesihöyryä tihkuva talo höyrysti nopeasti kamerani ja silmälasini ja niinpä en edes yrittänyt kuvata suurta krokotiilia joka lekotteli kallionkielekkeellä.

Trooppisessa talossa oli myös mahtavia makean veden kaloja, kaikissa kirkkaissa sateenkaaren väreissä. Niitäkään en yrittänyt kuvata, olosuhteet olivat niin onnettomat. Lisäksi jo itsekin aloin valua vettä, isossa talvipompassa.

Vaan sitten kohtasin jälleen jotain valtavaa. Tropical Housen takapäässä oli muovipleksillä erotettu simpanssien asumus, jota asutti kolme suurta simpanssia. Ja nyt emme todellakaan puhu Johnny Weissmuellerin taluttamasta herttaisesta pikku Cheetah-simpanssista, vaan suurista suurista apinoista, ihmisen kokoisista.

Kaksi simpansseista otti elämän rauhallisemmin, mutta kolmas riemastui minut nähtyään. Se alkoi roikkua kiipeilyverkoissa ja tehdä elokuvista tuttuja simpanssitemppuja, muikisti huuliaan päästellen UHHUHHH äänteitä. Sitten se nappasi yhdellä pitkällä kädellä kiipeilyverkosta kiinni ja alkoi heilua verkoissa kuin paraskin akrobaatti.

Tämä minun pakko saada kuvattua, pohdin. Ja kaivoin repusta linssiliinan puutteessa flanellipyjamani ja aloin sillä objektiivin linssiä puhdistaa. Yritin kuvata simpanssia, mutta linssi ehti höyrystyä jo ennen kuin sain kameran laukaisuvalmiiksi. Tarkentaminen oli mahdotonta, myös kameran etsin oli täysin huurussa.

Yhden epämääräisen kuvan silti sain otettua, kuin onnen kantamoisena:



Totean kuvauksen mahdottomaksi ja päätän sitten vain ihmetellä tuota notkeaa ja energistä simpanssia. Ei kaikkea tarvitsekaan kuvata, lohdutan itseäni.

Ja sitten taas tapahtuu. En tiedä mikä simpanssia ärsytti, ehkä sen mielestä minun olisi ollut jo aika poistua. Joka tapauksessa, se teki äkkiarvaamattoman tempun ja yhdellä nopealla ponnistuksella se pääsi huimaan ilmalentoon, joka päätyi suoraan päin meitä erottavaa pleksilasia. RYYSSSK. Pleksi rysähti ja tärähti ja niin tärähdin minäkin. Hetki sitten oli jääkarhu rynnännyt kaltereitaan vasten ja nyt heittäytyy valtava apina päin meitä erottavaa seinämää.

Taas takoi Tiinan sydän lujaa.

Mihin ihminen tarvitsee jännityselokuvia ja niiden yllätyksellisiä shokkiefektejä? Kun elävässä elämässä voi saada tämän kaltaisia extreme-tuntemuksia.

Minä sitten pakkasin flanellipyjamani reppuun ja totesin Pahalle Apinalle, että okey, minä lähden. Sorry, että häiritsin. Ja poistuin.

Seuraava tielle sattuva kohde oli iloinen hyljeallas, jossa kiltit lempeäsilmäiset hylkeet ilakoitsivat. Seisoin pitkään altaan reunalla ja totesin, että te ette varmaan halua minua pelotella!



Kuka voi siis väittää, että eläintarhassa olisi talvella tylsää?!!! Herttileijaa miten mielenkiintoista siellä oli. Suorastaan tärisyttävän jännittävää aika ajoin.

Vielä jatkui matkani, vaikka jo hieman aloin minäkin katsella kelloa ja miettiä, minne kauas Seija on tässä ajassa ehtinyt. Ajattelin jo soittaa ja tarkistaa Seijan koordinaatit kun huomasin suurten petolintujen osion. Päätin käydä siellä vain nopeasti pyörähtäen ja sen jälkeen tavoitella matkakumppaniani. Tuskin nyt jotkut linnut kovin kiinnostavia olisivat?

Mutta olivathan ne! Aivan valtavan mielenkiintoisia! Millaisia kenokauloja! Miten suuria! Miten ihmeelliset silmät, nokat niillä olikaan. Ja ne höyhenpeitteet! Ja taas alkoi kamera naksua:


Petolintujen vieressä asustivat ilvekset, ja vaikka jo tuntui, että olisi parasta lähteä tarhasta ulos Seijaa etsimään, pakko oli hetki vielä katsella ilvesten telmimistä.

Yksi iso mirri haluaa vain olla ja nauttia elostaan, kun nuori lajitoveri tulee leikkiin kutsumaan, läiskii isompaa kissaa tassulla päin näköä, kieppuu sen edessä ja kiusaa:




Ilvesten luota lähden kävelemään kohti pääporttia. Vielä yhden lyhykäisen vierailun teen ötökkänäyttelyyn, jossa kaikenväriset koppakuoriaiset ja muut samusirkat temmeltävät. Kuvia en niistä saa, en kunnollisia, valo on hyvin matala mönkijänäyttelyssä.

Ja tähän päättyy käyntini Tallinnan eläintarhassa.

Kuten kirjoitin eilen, lähdimme liikkeelle kuvitellen että Leonardo da Vinci tarjoaa matkallemme sen huippuelämyksen. Hienohan Leonardo oli, mutta ei se kilpaile samassa sarjassa kuin kaltereita vastaan rynnistävä jääkarhu. Sorry Leonardo. Taide on ihanaa, mutta elämän olemassolon taistelu se vasta syöttää adrenaliinia vereen!

Seijan löydän puhelinsoitolla läheisestä kauppakeskuksesta ja lähdemme takaisin Tallinnaan. Trollikka vie meidät Balti Jaamalle eli rautatieasemalle, ja siellä saamme idean: teemmekin matkan Tartoon junalla! Ensimmäinen kerta elämässä molemmille.

Käymme asemalla tarkistamassa junan lähtöajan ja toteamme, että ehdimme mainiosti käydä vielä syömässä ja tehdä pienen kierroksen Vanhassa Kaupungissa. Aurinkokin on alkanut hieman pilkistellä harmaalta taivaalta.

Näin tapahtuu. Ruokailun jälkeen hajoitamme jälleen joukkomme, minä kipuan korkealle näköalatasanteelle ja kuvailen Tallinnan kaupunkikuvaa yläilmoista.



Kiertelen nopeasti Toompeanmäkeä, käyn ihmettelemässä ortodoksista pääkirkkoa



Vaan niin se alkaa tämäkin päivä kääntyä kohti iltaa. Suuntaan siis kohti Balti Jaamaa, missä tapaan Seijan. Hyppäämme Tarton junaan ja köröttelemme sillä kotia kohti.

Junassa kertailemme kokemuksiamme, on ollut aivan mainio reissu.

Kuten olen niin usein sanonut: matkailu avartaa!