Lähellä kaukana ulkomailla asti

On meitä kelit hellineet. Aurinkoa on riittänyt viikon verran jokaiselle päivälle. Hanget ovat valkeita ja vaikka yölämpötilat ovat aika hurjia, niin nopeasti auringon noustua ilma lämpenee miellyttävälle tasolle. Tänään herätessäni oli pakkasta -18°C ja kahden tunnin kuluttua vain -9°C.

Muutama päivä sitten myös Kimmo havahtui tietokoneensa äärestä katsomaan ulos ja ehdotti pientä päiväretkeä. Ne kun ovat meidän tapamme nähdä muailmaa. Toisaalta, olemme tätä lähimuailmaa nähneet jo niin monelta kantilta, että ihan heti ei löydy kohdetta, jossa emme olisi käyneet.

Suuntasimme siis katseemme kartalla Latviaan ja siellä Aluksnen kaupunkiin. Sielläkin olemme kerran käyneet tai sen läpi ajaneet, kun teimme matkaa Liettuaan. Mutta silloin menimme vain kiiruusti läpi. Nyt päätettiin mennä katsomaan, miltä Aluksne näyttää maaliskuun kauniissa keleissä.

Ja niin pakkasimme auton kameralla ja yhdellä innostuneella matkakoiralla ja lähdimme liikkeelle.

Reittimme Latvian rajalle kulki Võrun ja Ruusmäen kautta. Võrussa oli ihan pakko pysähtyä ihanaan Katariina-kahvilaan, jossa leivotaan takahuoneessa suussasulavia piirakoita, ja tuoksu tulee jo eteiseen vastaan. Taas oli mistä valita. Oli kaalipiirakkaa ja lihapiirakkaa, nakki- ja kinkkupiirakkaa, oli kilu-muna-piirakkaa (kilu on siis sellainen pieni muikun näköinen kala) ja kanapiirakkaa ja oli tarjolla montaa muutakin plaatua. Makeista piirakoista puhumattakaan. Ja palvelu, se on Katariinassa niin lämmintä, että tuntee olevansa kuin rakastettu ja kauan kaivattu vieras.

Haanjassa oli menossa hiihtokilpailut joten Suuren Munamäen ohitimme heittämällä. Ruusmäellä täytyi toki kuvata Ruusmäen kartanoa - ja lisätä kuva jatkuvasti kasvavaan kartanokuvien kansiooni.

Rogosin kartano Ruusmäessä

Rajan ylitimme Muratissa ja sitten lähdimme suunnistamaan kohti Aluksnea, pikkuteitä ajaen ja mahdollisia kartanoita bongaillen, apunamme Latvian kartta niiltä osin kuin se näkyy Eesti Teede Atlas -karttakirjassa. Siitä eteenpäin sitten ihan arvailuiden ja Latvian peruskartan mukaan.

Aluksnessa aurinko paistoi vaihtelevasti. Teimme pienen kävelylenkin Karvakaverin kanssa Aluksnen linnan puistossa ja Karvakaveri heitteli voltteja hangessa, tuttuun tyyliinsä. Minä ilokseni huomasin että sitten viime käynnin oli linna korjattu ja kunnostettu. Nyt siellä toimii museo. Turismi-info oli siirretty Ernst Glückin Raamattumuseeon. Ja oli kiinni. Kukapa sitä lauantaina turismi-infoa tarvitsisikaan. Parempi pitää paikka auki pari tuntia kahtena päivänä keskellä viikkoa.

Aluksnen linna on saanut uuden värin ja näyttää nyt komealta pytingiltä

Latte ja Kimmo Aluksnen linnan puistossa. Ja lunta näyttää tulleen Latviaankin ihan reippaasti

Aluksnesta jatkoimme matkaa kohti Gulbenea, mutta jälleen pienillä teillä mutkitellen. Tulimme parillekin jännälle paikalle, missä oli aikanaan ollut hieno linna tai upeita rakennuksia, mutta jotka nyt ovat jääneet tyhjiksi. Ikkunat oli peietetty laudoilla tai sitten rikki kivitettyjä. Aika surullista.

Autiotalo Stamierinassa

Kalna Muiza eli Kalnan kartano on tyhjillään ja ikkunat on rikki kivitetyt

Matkamme ei edennyt mitenkään jyrkkäviivaisen määrätietoisesti. Kun näimme jossain ruskean nähtävyyttä viittilöivän kyltin, saatoimme lähteä sivuteille nähtävyyttä etsimään. Ja näin päädyimme Vecstamiernaan, mistä löytyi todella upea ortodoksikirkko ja jos mahdollista, vielä upeampi linna. Kirkko on kunnostettu, linna odottaa vielä restauroijan hellää kättä ja paksua lompsaa. Linna on kuulemma myynnissä, tämä kiinnostuneille sivulauseessa kerrottakoon.

Komea ortodoksikirkko Vecstamiernassa. Kupoleissa kiiltää kristalleja - näin kuulimme jälkikäteen

Vecstamiernan linna on myytävänä

Pylväskuja

Tämä on jo ihan kunnon linna eikä mitenkään kohtuuttoman huonossa kunnossakaan

Naisfiguuri ikkunan yläpuolella

Ajan hammas on nakertanut pylväitä

Linnan läheltä löysimme Sonate-kahvilaravintolan, joka oli vähintäänkin eksoottinen paikka. Varsinaiseen ravintolaan emme päässeet - siellä oli yksityistilaisuus - mutta pienestä baarista saimme matkaamme juotavaa. Ja mikä tärkeintä, Sonatesta löytyi myös hotelli helpotus, mallia: hyvin riisuttu

Kahvila-ravintola Sonate

Ja matka jatkui. Seuraavaksi oli vuorossa Gulbene, joka vaikutti ihan isolta kaupungilta. Sieltäkin löysimme kartanon, mutta se oli paketissa, eli sitä sitä kunnostettiin. Gulbenestä sitten kohti Smilteneä ja sieltä Valka/Valgaan.

Valgassa pyöräytimme jälleen Lattea jäätyneen Pedeli-joen rannassa ja sitten syömään korealaiseen Horaniiin. Aurinkokin laski upein värein ja sen mentyä mailleen levittäytyi Valgan ylle sininen hetki kirkkaana ja kuulaana. Maailma näytti kovasti kauniilta.

Valgan kirkko sinisen hetken aikaan

Hieno reissuhan tämäkin oli. Ja jälleen näimme mitä hienoimpia näkymiä, komeita linnoja ja ei niin komeita kartanoita. Ihmettelimme ihmisen eloa, kansojen ja yksityisten ihmisten historiaa ja Balttian rakennuskulttuuria ja erikoispiirteitä. Tuntui kuin olisi käynyt paljon pidemmälläkin.

Kuvia otin paljon, ja arvatenkin yllä on vain murto-osa. Jos haluat tutustua reissuumme kuvagallerian kautta tarkemmin, niin sehän käy päinsä Villa Ottilian fb-sivujen kautta. Ja tästä linkistä sinne pääsee - riippumatta siitä oletko facebookissa vai et: Päiväreissu Latviaan  Tällä kertaa albumin virallinen kommentaattori on Latte, tämä vain ihan vinkkinä.

Ja kun Latesta ja facebookista tuli puhetta, niin Latte pyysi mainostamaan, että myös hänellä on nykyisin feissarissa omat sivunsa: Latte Lörppäkorva on profiilinimi. Sinne vaan kaveripyyntöä lähettämään, ja pääsette seuraamaan maailmaa Karvajätkän silmin.

Viljandin kaupunki esittelyssä

Olen pyrkinyt esittelemään täällä aika ajoin jonkun Viron kaupungeista. Tänään on vuorossa Viljandi.

Olin aivan satavarma että olen siitä jo aiemmin kirjoittanut ns. asiallisen esittelyn tänne blogiin, mutta en vain sitä löydä. Joten on aika tehdä se nyt.

Idea tähän tuli toissapäiväiseen kirjoitukseeni tulleesta kommentista, jossa mainittiin, että Viljandi tulee olemaan kommentoijan kotikaupunki, kun hän pääsee eläkkeelle. Mitä en sivumennen ihmettele lainkaan; Viljandi on viehättävä pieni ja kodikas kaupunki, eritoten kesäisin.

Me lähdimme tänään sitten oikein paikan päälle kuvailemaan tätä Sakalan ylängön kaupunkia, Mulgimaan ylpeyttä. Ilma oli hieno, aurinko paistoi vaikka tuuli lujaa. Tietenkin maisemat ovat vielä aika karut, kun puut ovat alastomia ja luntakin on vielä maassa. Mutta toivottavasti näistäkin kuvista pääsette jo Viljandin leppeään ja rentoon tunnelmaan.

Viljandin kaupunki asettuu Viljandijärven rannalle, korkealle mäelle, mikä antaa kaupungille ihan oman tunnelman.

Viljandi on vanha kaupunki – ensimmäiset maininnat siitä ja sen muinaislinnasta löytyvät arabialaisen matkaajan Al-Idrisin matkakertomuksesta vuodelta 1154. Kaupunkioikeudet Viljandi sai vuonna 1283.

Viljandilla on ollut Viron historiassa merkittävä ja keskeinen asema. Se  toimi 1800-luvun puolivälisssä kansallisen heräämisen keskuksena. Vuonna 1871 perustettiiin Viljandiin Viron kirjailijoiden seura sekä Viron maatalousseura, josta kehittyi kansallisen liikehdinnän tukija koko maassa. Sakala-lehti, yhä toiminnassa oleva ja arvostettu sanomalehti, ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1878 ja Viron ensimmäinen naistenlehti, Linda, vuonna 1887. Viljandiin liittyvät niin Viron ensimmäinen presidentti Konstantin Päts kuin vapaussodan ylipäällikkö Johan Laidoner.

Kenraali Johan Laidoner ratsastaa yhä Jaani-kirkon läheisyydessä, historiallisella linnakealueella.

Viljandin itsenäisestä ja ylpeästä kansallistunnosta kertoo jotain, että sinne ei Neuvosto-Viron aikaan pystytetty ensimmäistäkään Leninin tai Stalinin patsasta tai nimetty yhtäkään kaupungin katua näiden suurmiesten mukaan.

Tänä päivänä Viljandi tunnetaan kulttuurikeskuksena, jossa kesäisin pidetään suuria tapahtumia, kuten Hansapäivät, Vanhan musiikin päivät ja Nuoren Tanssin festivaalit. Tunnetuin on Viljandi Pärimusmuusika festivaali eli kansanmusiikkijuhlat, jotka tuovat kaupunkiin vuosittain yli 20 000 musiikinystävää. Viljandia ei suotta ole kutsuttu ”Viron Kaustisiksi”.

Mulgin itsetunto

Viljandimaata kutsutaan myös Mulgimaaksi, jossa puhutaan vielä paikoitellen omaa mulgi-murretta. Mulgit ovat tunnettuja vahvasta itsetunnostaan, joka pohjautuu vaurauteen ja viljaviin peltoihin. Mulgimaan maanviljelijät olivat ensimmäisten joukossa ostamassa maata vapauduttuaan maaorjuudesta ja jotka vaurastuttuaan siirtyivät asumaan erillisiin kartanorakennuksiin - tätä ennen Viron maanviljelijät olivat perinteisesti asuneet karjan kanssa saman katon alla. Ahkeruus, vauraus ja omanarvontunto ovat yhä hyveitä Mulgimaalla.

Presidentti Toomas Hendrik Ilves on ehkä Mulgimaan paras mannekiini. Kun hän esiintyy kansallispuvussa, on se juuri Mulgimaan puku. Ilveksen perheellä on Mulgimaalla oma kesäkotinsa, Ärma talu, jossa on jossain vaiheessa ollut myös majoitustoimintaa. Nyttemmin lienee presidenttiparilla sen verran paljon kiireitä, että majatalon pitämiseen ei jää sanottavammin aikaa.

Matkailijan Viljandi

Matkakohteena Viljandi on mielenkiintoinen kaikkina vuodenaikoina, mutta tietenkin eritoten keväällä ja kesällä, jolloin kaupunki saa vihreän vaipan.

Kaikkein tunnetuin historiallinen kohde lienee vanhat ritarilinnan rauniot ja niitä ympäröivät vallihaudat. Korkealta näkee kauniille Viljandi-järvelle ja vehreissä vallihaudoissa tai niitä reunustavilla kukkuloilla voi halutessaan pitää vaikka piknikkiä.

Osa vanhaa linnoitusta

Näkymää linnakkeelta alas Viljandi-järvelle, joka vielä on jäässä

Pojat nauttivat kevätpäivästä linnakealueella.

Latte ja Kimmo poseeraavat sillalla joka vie vanhalle linnakealueelle. Takana yksi Viljandin symboleista: Jaani kirik eli Johanneksen kirkko.

Linnakkeen ohella kannattaa tutustua myös Viljandin vanhaan  puukeskustaan, joka on melko hyvin säilynyt. Kaupunki on sitä paljon pieni, että sen taittaa helposti jalkaisin päästä päähän. Matkan varrelle jäävät silloin mm. vihreä vesitorni ja valkea kaupungintalo, jonka edessä on viehättävä patsas edesmenneestä kaupunginjohtaja August Maramaasta ja hänen uskollisesta ystävästään, koirasta.

Kaupungintalo ja August Maramaan patsas

Viljandin vesitorni on yksi kaupungin tunnetuimmista nähtävyyksistä. Ylhäältä tornista on komeat näkymät joka puolelle kaupunkiin.

Mitäpä vielä osaisin kertoa Viljandista, joka kiinnostaisi kävijää? No vaikka tämä: festivaalien ja musiikkijuhlien ohella kaupungin pysyviä nähtävyyksiä ovat tietenkin museot, joita on useampia. Yksi  mielenkiintoisimmista on Kondase muuseum, jossa on esillä Viron kuuluisimman naivistin Paul Kondasin taiteen ohella vaihtuvia näyttelyitä Baltian naivistisesta taiteesta.

Jos jotain heikkoa pitää kaupungista sanoa, on se tämä: kaupungista olemme löytäneet vain yhden todella mainion ruokapaikan, joka on armenialainen Soso juures (Soson luona). Kun ravintola on kiinni sunnuntaisin, täytyy sitten nälkäisen ruokailijan ruokkia itsensä jossain muualla. On kyse ollut pubista tai pizzeriasta tai kahvilasta, ei ruoka ole ollut mitenkään erityisen ihmeellistä. Voi tietenkin olla että kun olemme vannoutuneita Soson faneja, mikään muu ei sitten enää maistukaan oikein miltään.

Tänään aterioimme kievarityyppisessä Tegelaste Tuba -nimisessä syöttölässä, joka sijaitsee historiallisen linnakealueen lähellä. Paikka on suht siisti, mutta ruoka ei kyllä ollut oikein mistään kotoisin.

Tegelaste Tuba -ruokapaikan kyltti

Tegelaste Tuban ruokalista ja hinnasto

Viljandi, faktaa:
Asukkaita: 19.100
Pinta-ala: 14,65 km2
Kaupunkioikeudet: vuonna 1283
Ystävyyskaupunki: Porvoo

Keski-Viron kierros - linnoja, ruusuja, peltoja, põltsareita

Ja meidän päiväretkemme Virossa jatkuvat.

Edellisen kerran tonttuilimme Itä-Virossa, toissapäivänä oli vuorossa Keski-Viro, ja sieltä kaupungit Viljandi ja Põltsamaa. Mutta tietenkin matkalle sattui monenlaista muutakin mielenkiintoista.

En voi riittävästi ihmetellä ja toistaa, että on tämä Viro monipuolinen maa. Vaikka neljä vuotta olemme täällä olleet, aina löytyy näille päiväreissuillemme uusia jänniä näkymiä. Reissu reissulta jaksamme innostua, löydämme paikkoja, joista emme ole tienneet mitään.

Niin siis, nyt lähdimme ensin Viljandiin, jossa olemme vierailleet usein. Kaupunkiin saavuttaessa Otepään suunnalta aukeaa se panoraamana silmien eteen:

(Vinkki: kannattaa klikata kuvaa, jos haluaa nähdä siitä jotain. Näin pieninä ei mikään oikein erotu minään)



Olen tehnyt aiemmin Viljandista oman valokuvagallerian, joka löytyy klikkaamalla tästä joten ei enempää kuvia Viljandin kaupungista tällä kertaa.

Kiva kaupunki tuo Viljandi kuitenkin on: viehättäviä taloja, komea linnoitus, kulttuuria, iloista kesäistä meininkiä.

Ja kesäkaupunki Viljandi juuri onkin, talvella se on aika lailla kuollut. Tunnettu myös folkmusiikkijuhlistaan – eli kuten olen usein todennut, Viljandi on tietyssä mielessä kuin Suomen Kaustinen.

Tällä kertaa oli minulla Viljandissa aivan selkeä kohde jonne halusin: Viljandin tori, joka on elävä ja mukava paikka, kesäisin ja syksyisin varsinainen kasvien ja marjojen ja hedelmien aarreaitta.



Tällä kertaa mukaan tarttui takapaksillinen erilaisia perennoja ja pelargonioita, ja aivan pilkkahintaan. Linkamakaan ei mutissut lainkaan ollenkaan, kun ostoskoriin päätyi myös puoli kiloa kantarelleja (kilohinta 60 kr eli 3,85 eur), litra mustikoita (15 kr) ja kilo mansikoita (50 kruunua).

Eräs ihmettelee jälleen horsmien moninaisuutta. Ronja vetää snarkkaa penkin uumenissa eikä jaksa päätään nostaa – onhan noita nähty, se taisi itsekseen miettiä.



Ruokailla täytyy ihmisen myös matkoillaan, eikö vain? Ja mikä sen mukavampaa kun löytää hyvän ruokapaikan. Viljandissa minulla on ollut yksi puistattava ruokailukokemus, ja niinpä olimmekin riemusta soikeina kun keksimme uuden, aivan ihanan paikan: armenialaisen Soson puutarharavintolan. Pieni vaatimaton mutta siisti paikka, ja mikä ruoka!



Kun itse Suuri Soso (suuri niin fysiikaltaan kuin karismaltaan) oli paikalla ja kun hetimmiten löysimme Soson kanssa yhteisen sävelen – Soso lupasi tulla meille kylään ja minä lupasin ohjata turisteja Soson luo – niin johan pienestä ruokatuokiosta muodostui suoranainen juhlahetki. Soso toi ylimääräisenä maistiaisena pöytään hartso-keittoa, ja kävi moneen otteeseen tarkistamassa että kaikki on hyvin. Ja olihan se.

Soson erikoisuudet nassuteltuamme jatkui matka. Seuraava kohde Põltsamaa, joka sijaitsee likimain tasan keskellä Viroa. Mutta ensin pieni pysähdys Kõon kirkolla, koirat jaloittelevat ja minä kuvailen virolaisittain hieman erilaista ortodoksikirkkoa.



Põltsamaalle oli meillä asiaa ihan tietystä syystä. Olen aiemmin kertonut Hulvattomasta Heljän Puutarhareissusta elokuun lopulla. Siitä täällä lisää, ketä kiinnostaa.

Yksi Heljän reissun kohteista on Põltsamaa ja siellä linna, viinikellari ja Põltsamaan ruusutarha. Ja niihin nyt lähdimme etukäteen tutustumaan.

Vaikka n. 5000 ihmisen Põltsamaa, tunnettu viineistään ja marjoistaan, on meille hyvinkin tuttu kaupunki, olihan meillä siellä aikanaan jopa asunto, niin linnanpihalle tai ruusutarhoihin emme koskaan eksyneet. Mikä lie siihen syynä.

No, sitä hauskempaa oli nyt tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin turisteina, kamerat tanassa.





Vuonna 1272 pystytetty vanha ritarilinna ja sen nykyiset rauniot ovat oikeasti aika vaikuttavat. Mittaa ja kokoa linnoituksella on ollut: muurit ovat kanttiinsa lähemmäs 110 metriä pitkät ja nykyisin korkeudeltaan n. 11 metriä.


Kuva lainattu Põltsamaan kotisivuilta.


Linnanpihalta löytyy museo, viinikellari, ja kaksi valokuvanäyttelyä, joista minä tietenkin riemastuin.





Toinen näyttelyistä oli koostettu viime vuoden parhaista uutiskuvista, ja oli ihan mielenkiintoinen sekin. Mutta tämä Valokuvakuninkaat oli historiallisena näyttelynä todella mielikuvitusta ja ajatuksia stimuloiva.

Kyse oli kahdesta viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta valokuvauksen pioneeristä, veljeksistä Johannes (synt. 1880) ja Peeter (synt. 1889) Parikas.



Heillä oli Tallinnassa Kuningas-kadulla pieni valokuvastudio, jossa he ottivat potretteja niin julkimoista kuin tavallisesta kansastakin:





Parikkaan veljekset olivat samalla valokuvataiteen airueita, he perustivat Haapsaluun valokuvaklubin, jonka tehtävänä oli edistää valokuvausta taidemuotona. He tutkivat valokuvauksen tekniikkaa ja kirjoittivat muutamaisenkin perusteellisen oppikirjan valokuvauksen harrastajille.

He kuvasivat Viroa jokaiselta kantilta, niin maisemia kuin erilaisia elämänpiirejä – Johannes oli jakanut maan 13 erilliseen osa-alueeseen, jotka kaikki hän kiersi ja valokuvasi, kulkuvälineenään polkupyörä.

Sisällissodan raskaat vuodet tallentuivat nekin Parikkaan veljesten filmille. Kuten myös vuosisadan alun eri kulttuuritapahtumat.



Molempien veljesten aktiivinen kausi valokuvaajina päättyi toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneisiin neuvostovuosiin. Peeter Parikas ja näyttelijävaimonsa Marje pakenivat Ruotsiin 1944. Johannes Parikas jäi laborantiksi entiseen studioonsa, joka oli valtiollistamisen yhteydessä siirtynyt Teatteriliiton omistukseen. Johannes Parikas kuoli vuonna 1958 ja Peeter Parikas vuonna 1972 Saltsjöbadenissa.

Mielenkiintoiset elämäntarinat, mielenkiintoisia valokuvia. Näyttelyssä olisi viipynyt pidempäänkin.

Vaan matka jatkui, nyt Põltsamaan Ruusutarhoille.



Kyse on suuresta kaupallisesta puutarhasta, jossa kasvaa yli 3.000 ruusua, lajikkeita on lähemmäs 900. Valinnanvaraa siis löytyy.

Heinäkuussa ruusut kukkivat täyttä häkää, värejä on niin montaa, että silmiin jo sattuu. Mutta onhan täällä toki kaunista. Olisin vain toivonut – ihan estetiikan vuoksi – hieman parempaa ryhmittelyä, nyt yleisnäkymä oli hieman sekava.



Mutta olihan täällä upeita ruusuja, ei siinä mitään.







Myyjätärtätönen ei kylläkään ollut aivan ajan tasalla. Kysymyksiini sopivista lajikkeista Otepäälle en saanut oikeastaan minkäänlaista järkevää vastausta. Päädyin sitten itse muutamaiseen köynnöstävään Flammentanziin, joiden tiedän olevan suht talvenkestäviä ja pariin matalampaan Schneewittcheniin.

Tällaista siis haaveilen - eli Flammentanz kukassa:



Jälkikäteen – hölmö kun olin, ja luin mainoksen vasta myöhemmin – selvisi, että ostettuani kolme taimea (ostin itse asiassa neljä) olisi minun pitänyt saada yksi taimi ilmaiseksi. Pieni asia, mutta jäi vähän jurppimaan. Vähän turhan pitkä matka lähteä näin jälkikäteen penäämään saataviaan. Grrr.

Ruusutarhoilta lähdimme vielä hetkeksi palloilemaan Põltsan kaupunkiin, ja ruusukaupunki kun Põltsamaa on, ei ruusuihin voinut täälläkään olla törmäämättä.



Istuimme hetken joen ääressä kahvilassa. Viereisessä pöydässä ölisi muutamainen kaljaveikko, joista Kimmo loihe lausemaan, onkohan Põltsamaan kaljaukot pultsarien sijasta põltsareita.

Näkymää kahvilasta sillalle:



Nyt oli virallinen osio reissusta tehty. Auto oli täynnä kasveja, marjoja ja hyväksi tietämäämme kuohuviiniä, jota löysimme Põltsamaan paikallisesta putiikista vallan kilpailukykyiseen hintaan: alta 34 kruunua/pudel (eli n. 2 euroa/pullo).

Jatkoimme matkaa vielä Laiuseen, täytyihän perheen ritarin päästä taas kalpaveikkojen linnanraunioille herkistelemään.



Laiuse sijaitsee siis Jõgevamaalla, joka on kaunista seutua sekin. Paljon niittyjä ja apilapeltoja:





Vooremäelle kiipesimme eli Jõgevamaan korkeimmalle kohdalle. Koirat pääsivät myös maisemia ihailemaan.







Minä kuvailin pörrinkäisiä ohdakkeissa, sillä Vooremäellä oli kimalaisilla menossa juhlat; joka pallukassa näytti olevan surinaa. Mutta niin pörisi myös ympärillämmekin, paarmoja ja kärpäsiä oli nyt pilvin pimein tunkemassa suuhun ja sieraimiin. Siis autoon ja eteenpäin.



Laiusesta lähdemme sitten suuntaamaan kotia kohti, mutta teemme vielä poikkeaman Palamuseen ja Luuan kartanolle, jossa on upea arboretum, aikanaan yksi Viron suurimmista. Mutta ilta on jo niin pitkällä että jätämme arboretumiin ja läheisiin taimistoihin, joita on muuten monta, tutustumisen tuonnemmaksi.

Kauniit oli maisemat Vooremaalla, johon Palamuse ja Luua kuuluvat. Komea tuulimylly ilta-auringossa symboloikoon koko Vooremaata ja sen avaraa luonnonkauneutta:



Kuten juttuni aloitin – taas on seikkailtu ja nähty jos vaikka mitä. Jännä miten yhdenkin päivän ajoreissulla mieli virkistyy kuin pidemmänkin lomamatkan jälkeen

Ja on näistä päiväseikkailuista sekin hyöty, että jälleen on meillä lisää asiakkaillemme kerrottavaa, hienoja nähtävyyksiä neuvottavanamme. Ja, tietenkin, näin saan myös blogiin aina Viro-materiaalia. Itse asiassa niin paljon, että kaikkea ei saa edes juttuun mahdutettua mukaan.

Nytkin tuli taas pitkä juttu ja paljon kuvia, ja silti jäi vielä moni kuva näyttämättä. Kiva oli jos kuitenkin jaksoitte tänne asti.