SUOsiollisia tarinoita eli retki Soomaan kansallispuistoon

Soomaan kansallispuisto sijaitsee Keski-Viron eteläreunalla ja asettuu Viljandin ja Pärnun väliin. Kansallispuisto perustettiin 1993 suojelemaan erityistä luonnonkaunista aluetta, joka koostuu pääosin erilaisista suotyypeistä, rämeestä ja letosta, kosteista metsäalueista, niityistä ja tulvavesien muodostamista kosteikoista.

Soomaasta sanotaan että siellä on viisi vuodenaikaa, neljän sijasta: kevät, kesä, syksy, talvi ja tulva.

Tulva-aikana keväisin Sakalan ylängöiltä valuva vesi on liikaa Soomaan joille ja vesi nousee korkealle ja valuu niityille ja teille katkaisten samalla maantieyhteydet ulkomaailmaan viikkokausiksi. Soomaan ihmiset ovat itse tottuneet liikkumaan tulva-aikaan kanooteilla. Nykyisin, pysyvän asutuksen vähennyttyä Soomaalla, on kanottimatkoista tullut uusi Soomaan elinkeino ja kanoottimatkoja tarjoavia yrittäjiä on Soomaalla useita.

Tänä syksynä olimme tehneet kaksi matkaa Eesti rabaan eli soille. Ensimmäinen oli Meenikunnon suolle, toinen Endlaan. Molemmat reissut olivat upeita, ja suot tarjosivat uteliaalle mielelle ja vielä uteliaammalle kameralle paljon nähtävää ja koettavaa. Kirjoitinkin molemmista retkistä blogiin ja laitoin mukaan kuvagalleriat.

Silti, mieltä kutkutti tehdä vielä yksi suomatka, varsinaiselle mahtisuolle eli Soomaalle. Nyt viikonloppuna se sitten tehtiin, ja - huh huh - kyllä kannatti. Meistähän alkaa tulla varsinaisia suointoilijoita.

Liikkeelle lähdimme Otepäältä aamulla kello 09.00. Ilma oli harmaatakin harmaampi ja vettä satoi tasaisena rintamana koko alkumatkan. Hieman jo epäilys nosti päätään, onko tässä reissussa mitään järkeä. Onko mieltä mennä kastelemaan itsensä ja kameransa päättymättömältä tuntuvaan vesisateeseen.

Yksinäinen naakka värjöttelee sähkölangalla Mustlassa

Reittimme kulki Võrtsjärven vasenta reunaa, Mustlan ja Holstren ja Ramsin kautta. Pysähdyimme myös Heimtalissa, jonka kartano oheisrakennuksineen oli meille uusi tuttavuus. Todella komea paikka. Päärakennusta korjattiin, mutta esimerkiksi kartanon vanha juustola, nyttemmin yksityisrakennuksena toimiva pytinki oli komea.

Soomaalle tullessa sade oli tauonnut ja kun pääsimme suolle alkoi aurinkokin paistaa täydeltä terältä. Välillä taas pilvet kerääntyivät kokoon ja hetken Kuresoolla seikkailessamme näytti siltä että saamme kaatosateen niskaamme. Vaan hyvin meidän kävi, kuten nauroimme, ilmat ovat meille SUOsiollisia. Saman päivän aikana ehdin ottaa niin sade- kuin aurinkokuvia ja kaikkea siitä väliltä.

Soomaa koostuu siis useasta eri suoalueesta, joista suurimmat ovat Kuresoo, Öördi raba, Riisa raba ja Kikepera raba. Aloitimme tutkimuksemme Kuresoon reunamalla sijaitsevasta Külastuskeskuksesta, josta saimme hyvää palvelua ja runsaasti materiaalia ja karttoja matkaamme.

Ensimmäisenä kävimme tutustumassa tulva-alueisiin. Viikon kuluttua voi olla että näille teille ei enää autolla pääse.

Täältä jatkoimme Ingatsin ohjatulle matkaradalle eli pitkospuille, jotka veivät meidät Kuresoon upeisiin maisemiin. Ja todellakin, mitkä maisemat!

Endlan rämesuolla ollessamme olin ajatellut, että tästä ei maisemat enää parane. Mutta kyllä Kuresoo veti vertoja Endlalle. Ja oli erilainen. Siinä missä Endla koostui värimaailmaltaan punaisesta ja oranssista rahkasammaleesta, rakentui Kuresoon värit keltaisen eri sävyistä. Kaikkialla oli pieniä oransseja ja keltaisia punkkaripään näköisiä tuppaita, kuin jouluisin myytävät valokuitulamput.

Pieni lepohetki Kuresoolla

Huomatkaa Luonto-Uunojen suovarustukset: kumpparit, hanskat ja lippalakki. Kaikki olivat enemmän kuin tarpeellisia.

Ohjatun luontoreitin varrella oli useita opastauluja, joita opiskelimme innokkaina. Ja opimme jälleen monenlaista, kuten että Kuresoo on todella vanha ja on alkanut muodostua heti jääkauden loputtua 13 000 vuotta sitten. Opimme myös sen että suo on hidas kasvamaan. Kieltotaulu käski pysyä lautatiellä, sillä jalanjäljen katoaminen suosta kestää 7 vuotta.

Opimme myös sen, että suolla on runsas eläimistö ja monipuolinen erikoinen kasvisto. Suurista eläimistä Suursoon alueella asuu mm. majava, saukko ja karhu.

Ja tämä täytyykin tässä kohtaa kertoa: tullessamme suolle kuljimme kostean komean metsäalueen läpi. Kimmo paineli edellä ja minä tulin hitaampana perässä, kuvaillen kaikkea näkemääni.

Minä siis tähyilen kameran etsimen läpi maisemia kun Kimmo huomaa jotain ryteikössä: suuri harmaaselkäinen eläin, joka päästää oudon urahduksen ja lähtee rynnimään pusikoihin. "Hei näitkö!" Kimmo kysyy kiihtyneeltä minulta, "se taisi olla villisika!" Minä en näe mitään mutta sitten metsästä, hyvin läheltä kuuluu varoittava murahdus. "Vai karhu?" kysyn minä pienellä äänellä, "murahtelevatko villisiat?" Luonto-Uunot ovat kaupunkilaisia ja karhun kohtaaminen metsässä ei kuulu Luonto-Uunojen matkasuunnitelmiin.

Loppumatkan pitkospuilla kipitänkin hyvin lähellä Kimmoa. Kimmo on sitä mieltä, että kyse ei ollut karhusta, eläin oli enemmänkin harmaa kuin ruskea. Minä pohdin sitä mitä tehdä, jos kyse kuitenkin on karhusta ja jos se tulee päälle. Millä me voimme puolustautua.  Kimmo ehdottaa saappaalla heittoa. Minä asetan kameran salamakuvaus-moodiin. Jos ei muuta, niin räpsäytän nallea salamalla päin näköä. Ja Kimmo lohduttaa: "Ja jos se ei auta, saatpahan viimeisenä kuvanasi komean luonto-otoksen."

Koirat ovat tällä kertaa istuneet molemmat autossa odottelemassa meitä. Pitkospuilla on liukasta kun ne ovat metsässä lehtien peittämiä ja märkiä, ja Latten tempoilu olisi saattanut aiheuttaa vaaratilanteen jos toisenkin. Nyt olemmekin kiitollisia siitä, että Latte ei ole mukana, eikä ainakaan vapaana juoksentelemassa. Sillä jos kyse oli villisiasta, kuten Kimmo arveli, olisi Latte taatusti lähtenyt sitä jahtaamaan. Ja olen useammankin kerran kuullut kauhutarinoita siitä miten käy kun koira ja villisika ottavat yhteen. Tulee rumaa jälkeä.

Palattuamme autolle koirat ovat loukkaantuneita, tai lähinnä Latte. Se nuuhkii meidät tarkkaan ja on selvästi sitä mieltä, että sen olisi pitänyt saada olla matkassa mukana. Lohdutukseksi viemme koirat hieman inhimillisempiin maastoihin Karukoskelle.

Karukoskella asuu Soomaan kanoottien veistäjämestari. Nämä yhdestä isosta haavasta veistetyt kanootit ovat Soomaan erikoisuus. Kotona luen Külastuskeskuksesta saamistani vihkosista enemmän vanhoista mestareista ja heidän tekniikoistaan. Haavan kuoriminen on kuulemma yhtä hankalaa kuin karhulta turkin nylkeminen. Tukin kovertamisen jälkeen alkaa puun pingotus eli veneen laitojen pakottaminen leveämmiksi. Kuvassa toinen kanooteista on pingotettuna.

                    

                   

Karukoskelta lähdemme eteenpäin, suuntana Pärnu ja ennen kaikkea huoltoasema. Bensa alkaa käydä hieman vähiin. Pysähdymme silti Torin kauniissa kauppalassa ja ihailemme ilta-aurinkoa, joka värjää Pärnu-joen sinertäväksi ja joen kaislat oransseiksi.

Seuraava kohteemme on Sindi, missä kartan mukaan pitäisi olla bensa-asema. Sindi on aivan ihmeellinen paikka, siellä on mielettömiä rakennuksia ja outoja kontrasteja. Esteettisen asteikon molemmista ääripäistä. On upeita vanhoja rakennuksia, osa korjattuja, osa korjaamatta. Ja sitten löytyy myös rumuuden estetiikkaa runsain mitoin.

Bensiskin löytyy ja pääsemme jatkamaan matkaa kohti Pärnua, jossa käymme syömässä muhkeat pizzat suosikkipaikassamme Steffanissa.

Tämän jälkeen alkaakin kotimatka, joka kestää vielä pari tuntia. Kotona olemme n. 23.00. Takana on lähemmäs 400 ajokilometriä ja mahtavia maisemia.

Minä alan tietenkin, väsyneenäkin purkamaan kuvia kamerasta. Tällä reissulla minulla on ollut kovat tavoitteet kuvaukselle. Olen pyrkinyt käyttämään kameran asetuksia paremmin hyväksi, leikin valkotasapainolla, aukolla ja harjoittelen erilaisten syväterävyysalueitten muodostamista.

Odotan kuvilta paljon ja ensimmäinen reaktioni onkin huimaava pettymys. Harjoituskuvista monet ovat epäonnistuneet, taivas on väritön tai puhki palanut. Kimmo lohduttelee, että jääpä matkasta kuitenkin hyvät muistot.

Minä tutkin kuvia monta tuntia ja rauhoitun, onhan mukana myös hyviäkin otoksia!

Olen tehnyt niistä nyt harjoitusmielessä kaksi erillistä kansiota. Molemmissa kansioissa on samat kuvat, mutta kansiot ovat itsessään erilaiset. Ns. porta-kansion, joka on normaali valokuvagalleriani, oheen olen tehnyt myös Picasa-kansion, yleisön pyynnöstä.

Picasan etu on mahdollisuus katsella kuvia myös diashowna sekä mahdollisuus kommentoida kuvia. Yhtäältä, diashowssa kuvatekstit tulevat kuvan päälle ja rikkovat kauniin kokonaisuuden. Toisaalta, kuvat aukeavat heti isompina kuin mitä porta-kansiossa.

Laitan oheen molemmat versiot ja kysynkin teiltä, armaat lukijat, kumpi kansiosta miellyttää teitä rakenteeltaan enemmän? Porta on tyylikäs, mutta edellyttää aina zoom-painikkeen klikkausta, jos mielii kuvia isompina katsella (ja maisemakuvissa koko on kyllä tärkeä, postikortin kokoisina upeat maisemat vaan surkastuvat.) Picasa taas näyttää kerralla heti kaikki kuvat pieninä ja antaa mahdollisuuden valita mitä kuvia haluaa katsoa.

Pidemmittä puheitta, tässä molemmat kansiomallit ovat. Aukeavat jälleen nimestä klikkaamalla.

Ensin: picasa-kansio Soomaasta: 

Ja toinen versio: porta-kansio Soomaasta:

Olisin todella iloinen jos jaksatte kommentoida kuvia - nythän siis Picasa-kansioon voi kirjoittaa kuvakohtaiset kommentit. Ja kommentoida myös tänne blogiin kumpi kansio tuntui katsojan kannalta mukavammalta? Kummassa kuvat tulivat paremmin esiin?

Kiittäen yhteistyöstä,

teidän Luonto-Uunonne ja Luontouunokuvaajanne, jää odottamaan kommenttejanne!

Keski-Viron kierros - linnoja, ruusuja, peltoja, põltsareita

Ja meidän päiväretkemme Virossa jatkuvat.

Edellisen kerran tonttuilimme Itä-Virossa, toissapäivänä oli vuorossa Keski-Viro, ja sieltä kaupungit Viljandi ja Põltsamaa. Mutta tietenkin matkalle sattui monenlaista muutakin mielenkiintoista.

En voi riittävästi ihmetellä ja toistaa, että on tämä Viro monipuolinen maa. Vaikka neljä vuotta olemme täällä olleet, aina löytyy näille päiväreissuillemme uusia jänniä näkymiä. Reissu reissulta jaksamme innostua, löydämme paikkoja, joista emme ole tienneet mitään.

Niin siis, nyt lähdimme ensin Viljandiin, jossa olemme vierailleet usein. Kaupunkiin saavuttaessa Otepään suunnalta aukeaa se panoraamana silmien eteen:

(Vinkki: kannattaa klikata kuvaa, jos haluaa nähdä siitä jotain. Näin pieninä ei mikään oikein erotu minään)



Olen tehnyt aiemmin Viljandista oman valokuvagallerian, joka löytyy klikkaamalla tästä joten ei enempää kuvia Viljandin kaupungista tällä kertaa.

Kiva kaupunki tuo Viljandi kuitenkin on: viehättäviä taloja, komea linnoitus, kulttuuria, iloista kesäistä meininkiä.

Ja kesäkaupunki Viljandi juuri onkin, talvella se on aika lailla kuollut. Tunnettu myös folkmusiikkijuhlistaan – eli kuten olen usein todennut, Viljandi on tietyssä mielessä kuin Suomen Kaustinen.

Tällä kertaa oli minulla Viljandissa aivan selkeä kohde jonne halusin: Viljandin tori, joka on elävä ja mukava paikka, kesäisin ja syksyisin varsinainen kasvien ja marjojen ja hedelmien aarreaitta.



Tällä kertaa mukaan tarttui takapaksillinen erilaisia perennoja ja pelargonioita, ja aivan pilkkahintaan. Linkamakaan ei mutissut lainkaan ollenkaan, kun ostoskoriin päätyi myös puoli kiloa kantarelleja (kilohinta 60 kr eli 3,85 eur), litra mustikoita (15 kr) ja kilo mansikoita (50 kruunua).

Eräs ihmettelee jälleen horsmien moninaisuutta. Ronja vetää snarkkaa penkin uumenissa eikä jaksa päätään nostaa – onhan noita nähty, se taisi itsekseen miettiä.



Ruokailla täytyy ihmisen myös matkoillaan, eikö vain? Ja mikä sen mukavampaa kun löytää hyvän ruokapaikan. Viljandissa minulla on ollut yksi puistattava ruokailukokemus, ja niinpä olimmekin riemusta soikeina kun keksimme uuden, aivan ihanan paikan: armenialaisen Soson puutarharavintolan. Pieni vaatimaton mutta siisti paikka, ja mikä ruoka!



Kun itse Suuri Soso (suuri niin fysiikaltaan kuin karismaltaan) oli paikalla ja kun hetimmiten löysimme Soson kanssa yhteisen sävelen – Soso lupasi tulla meille kylään ja minä lupasin ohjata turisteja Soson luo – niin johan pienestä ruokatuokiosta muodostui suoranainen juhlahetki. Soso toi ylimääräisenä maistiaisena pöytään hartso-keittoa, ja kävi moneen otteeseen tarkistamassa että kaikki on hyvin. Ja olihan se.

Soson erikoisuudet nassuteltuamme jatkui matka. Seuraava kohde Põltsamaa, joka sijaitsee likimain tasan keskellä Viroa. Mutta ensin pieni pysähdys Kõon kirkolla, koirat jaloittelevat ja minä kuvailen virolaisittain hieman erilaista ortodoksikirkkoa.



Põltsamaalle oli meillä asiaa ihan tietystä syystä. Olen aiemmin kertonut Hulvattomasta Heljän Puutarhareissusta elokuun lopulla. Siitä täällä lisää, ketä kiinnostaa.

Yksi Heljän reissun kohteista on Põltsamaa ja siellä linna, viinikellari ja Põltsamaan ruusutarha. Ja niihin nyt lähdimme etukäteen tutustumaan.

Vaikka n. 5000 ihmisen Põltsamaa, tunnettu viineistään ja marjoistaan, on meille hyvinkin tuttu kaupunki, olihan meillä siellä aikanaan jopa asunto, niin linnanpihalle tai ruusutarhoihin emme koskaan eksyneet. Mikä lie siihen syynä.

No, sitä hauskempaa oli nyt tutustua paikkakunnan nähtävyyksiin turisteina, kamerat tanassa.





Vuonna 1272 pystytetty vanha ritarilinna ja sen nykyiset rauniot ovat oikeasti aika vaikuttavat. Mittaa ja kokoa linnoituksella on ollut: muurit ovat kanttiinsa lähemmäs 110 metriä pitkät ja nykyisin korkeudeltaan n. 11 metriä.


Kuva lainattu Põltsamaan kotisivuilta.


Linnanpihalta löytyy museo, viinikellari, ja kaksi valokuvanäyttelyä, joista minä tietenkin riemastuin.





Toinen näyttelyistä oli koostettu viime vuoden parhaista uutiskuvista, ja oli ihan mielenkiintoinen sekin. Mutta tämä Valokuvakuninkaat oli historiallisena näyttelynä todella mielikuvitusta ja ajatuksia stimuloiva.

Kyse oli kahdesta viime vuosisadan alkupuolella vaikuttaneesta valokuvauksen pioneeristä, veljeksistä Johannes (synt. 1880) ja Peeter (synt. 1889) Parikas.



Heillä oli Tallinnassa Kuningas-kadulla pieni valokuvastudio, jossa he ottivat potretteja niin julkimoista kuin tavallisesta kansastakin:





Parikkaan veljekset olivat samalla valokuvataiteen airueita, he perustivat Haapsaluun valokuvaklubin, jonka tehtävänä oli edistää valokuvausta taidemuotona. He tutkivat valokuvauksen tekniikkaa ja kirjoittivat muutamaisenkin perusteellisen oppikirjan valokuvauksen harrastajille.

He kuvasivat Viroa jokaiselta kantilta, niin maisemia kuin erilaisia elämänpiirejä – Johannes oli jakanut maan 13 erilliseen osa-alueeseen, jotka kaikki hän kiersi ja valokuvasi, kulkuvälineenään polkupyörä.

Sisällissodan raskaat vuodet tallentuivat nekin Parikkaan veljesten filmille. Kuten myös vuosisadan alun eri kulttuuritapahtumat.



Molempien veljesten aktiivinen kausi valokuvaajina päättyi toiseen maailmansotaan ja sitä seuranneisiin neuvostovuosiin. Peeter Parikas ja näyttelijävaimonsa Marje pakenivat Ruotsiin 1944. Johannes Parikas jäi laborantiksi entiseen studioonsa, joka oli valtiollistamisen yhteydessä siirtynyt Teatteriliiton omistukseen. Johannes Parikas kuoli vuonna 1958 ja Peeter Parikas vuonna 1972 Saltsjöbadenissa.

Mielenkiintoiset elämäntarinat, mielenkiintoisia valokuvia. Näyttelyssä olisi viipynyt pidempäänkin.

Vaan matka jatkui, nyt Põltsamaan Ruusutarhoille.



Kyse on suuresta kaupallisesta puutarhasta, jossa kasvaa yli 3.000 ruusua, lajikkeita on lähemmäs 900. Valinnanvaraa siis löytyy.

Heinäkuussa ruusut kukkivat täyttä häkää, värejä on niin montaa, että silmiin jo sattuu. Mutta onhan täällä toki kaunista. Olisin vain toivonut – ihan estetiikan vuoksi – hieman parempaa ryhmittelyä, nyt yleisnäkymä oli hieman sekava.



Mutta olihan täällä upeita ruusuja, ei siinä mitään.







Myyjätärtätönen ei kylläkään ollut aivan ajan tasalla. Kysymyksiini sopivista lajikkeista Otepäälle en saanut oikeastaan minkäänlaista järkevää vastausta. Päädyin sitten itse muutamaiseen köynnöstävään Flammentanziin, joiden tiedän olevan suht talvenkestäviä ja pariin matalampaan Schneewittcheniin.

Tällaista siis haaveilen - eli Flammentanz kukassa:



Jälkikäteen – hölmö kun olin, ja luin mainoksen vasta myöhemmin – selvisi, että ostettuani kolme taimea (ostin itse asiassa neljä) olisi minun pitänyt saada yksi taimi ilmaiseksi. Pieni asia, mutta jäi vähän jurppimaan. Vähän turhan pitkä matka lähteä näin jälkikäteen penäämään saataviaan. Grrr.

Ruusutarhoilta lähdimme vielä hetkeksi palloilemaan Põltsan kaupunkiin, ja ruusukaupunki kun Põltsamaa on, ei ruusuihin voinut täälläkään olla törmäämättä.



Istuimme hetken joen ääressä kahvilassa. Viereisessä pöydässä ölisi muutamainen kaljaveikko, joista Kimmo loihe lausemaan, onkohan Põltsamaan kaljaukot pultsarien sijasta põltsareita.

Näkymää kahvilasta sillalle:



Nyt oli virallinen osio reissusta tehty. Auto oli täynnä kasveja, marjoja ja hyväksi tietämäämme kuohuviiniä, jota löysimme Põltsamaan paikallisesta putiikista vallan kilpailukykyiseen hintaan: alta 34 kruunua/pudel (eli n. 2 euroa/pullo).

Jatkoimme matkaa vielä Laiuseen, täytyihän perheen ritarin päästä taas kalpaveikkojen linnanraunioille herkistelemään.



Laiuse sijaitsee siis Jõgevamaalla, joka on kaunista seutua sekin. Paljon niittyjä ja apilapeltoja:





Vooremäelle kiipesimme eli Jõgevamaan korkeimmalle kohdalle. Koirat pääsivät myös maisemia ihailemaan.







Minä kuvailin pörrinkäisiä ohdakkeissa, sillä Vooremäellä oli kimalaisilla menossa juhlat; joka pallukassa näytti olevan surinaa. Mutta niin pörisi myös ympärillämmekin, paarmoja ja kärpäsiä oli nyt pilvin pimein tunkemassa suuhun ja sieraimiin. Siis autoon ja eteenpäin.



Laiusesta lähdemme sitten suuntaamaan kotia kohti, mutta teemme vielä poikkeaman Palamuseen ja Luuan kartanolle, jossa on upea arboretum, aikanaan yksi Viron suurimmista. Mutta ilta on jo niin pitkällä että jätämme arboretumiin ja läheisiin taimistoihin, joita on muuten monta, tutustumisen tuonnemmaksi.

Kauniit oli maisemat Vooremaalla, johon Palamuse ja Luua kuuluvat. Komea tuulimylly ilta-auringossa symboloikoon koko Vooremaata ja sen avaraa luonnonkauneutta:



Kuten juttuni aloitin – taas on seikkailtu ja nähty jos vaikka mitä. Jännä miten yhdenkin päivän ajoreissulla mieli virkistyy kuin pidemmänkin lomamatkan jälkeen

Ja on näistä päiväseikkailuista sekin hyöty, että jälleen on meillä lisää asiakkaillemme kerrottavaa, hienoja nähtävyyksiä neuvottavanamme. Ja, tietenkin, näin saan myös blogiin aina Viro-materiaalia. Itse asiassa niin paljon, että kaikkea ei saa edes juttuun mahdutettua mukaan.

Nytkin tuli taas pitkä juttu ja paljon kuvia, ja silti jäi vielä moni kuva näyttämättä. Kiva oli jos kuitenkin jaksoitte tänne asti.