Peipsillä talvisaikaan

Pari päivää sitten lähdimme taas reissuun, nyt suuntana Peipsi-järvi ja sen rannalla sijaitseva Rajan talomme (joka sivumennen sanottuna on yhä myytävänä, ketä kiinnostaa. Ota yhteyttä!)

Eesti Energia oli meitä jo pitkään hätyytellyt ja halunnut että käymme lukemassa sähkötaulun, joka ei viimeiseen vuoteen ole tikuttanut yhtään pykälää mihinkään suuntaan. Tämä vakuuttelu ei kuitenkaan Eesti Energialle riittänyt, joten mentiin sitten paikan päälle sähkötaulu lukemaan.

Kun reissuun lähdetään, niin tokihan me ajetaan aina pitkän kaavan mukaan. Ja käytiin ihmettelemässä Peipsin rantojen ihmeellisiä maisemia. Mutta pääsimme me toki perillekin. Rajan kylään, missä tämä meidän pieni talomme sijaitsee.

Koska talo sijaitsee rannan lähituntumassa ja koska emme ole talolla sanottavammin käyneet, oli paikallinen lumenluoja tai aura-auto päättänyt siirtää talolta rannalle vievän tien lumet tontillemme. No, ei se paljon haitannut. Hanki kantoi ja pääsimme kuin pääsimmekin sisään. Ja ovikin aukesi ilman mitään mutinoita, vaikka pelkäsimme, että se olisi voinut olla hieman turvoksissa. Puu kun on tunnetusti eläväinen materiaali.

Rajan rantakylässä sijaitseva talomme, josta meidän pitää luopua, koska meillä ei yksinkertaisesti ole aikaa sitä alkaa korjata. Mutta mielestämme silti vallan hauska talo. Ota yhteyttä, jos kiinnostaa. Ei muuten ole edes kallis!

Onnellinen talonomistaja riemuitsee kun ovi aukeaa vaivatta

Mutta mennään jutussa ajallisesti muutama tunti taaksepäin - Raja oli siis meidän rajapysäkkimme reissulta. Mitä teimme ennen sitä ja mitä näimmekään?

Teimme kunnon Peipsin kierroksen ja aloitimme sen Tartosta katsoen lähimmästä vanhauskovaisten kalastajakylästä eli Varnjasta. Samasta paikasta, mistä rakas karvainen miniatyyriystävämme Rummukainen on kotoisin. --  Ja mitä tulee Rummukaiseen, törmäsimme päivän aikana useampaankin veijariin, joiden epäilemme kantavan Rummun geeniperimää, tavalla tai toisella. Veljiä, siskoja, serkkuja vai lapsia alenevassa polvessa?

Varnjan rajavartioasema Emajõe suursoon reunamalla. Järven toisella puolella on Venäjä.

Tästä lähdimme sitten pomputtelemaan kohti Rajaa. Reitti kulki: Varnja - Kasepää - Kolkja - Alatskivi - Kallaste - Raja.

Maisemat olivat jälleen huikean hienoja vaikka päivälle oli luvattu lumisadetta ja tuiskua. Nämä Peipsin pienet kylät ovat vaan niin mahdottoman hienoja, kaikkina vuodenaikoina. Talvella talojen erikoiset värit - kirkasta lilaa, keltaista, vihreää ja kaikkea siltä väliltä - ikään kuin korostuvat lumen valkoisuutta vasten.

Siellä se on - suuri ja laaja Peipsi

Talojen värit ovat huikeita suomalaiselle värisilmälle

Varnjan kylän raittia

Lumenluonti tuntui olevan päivän sana

Jatkoimme retkeämme ja aika ajoin pysähdyimme ihailemaan arkaaisia maisemia, koiria kylätiellä ja tietenkin aina yhtä hienoa ja suurta Peipsiä, sen värejä ja kaisloja.

Kallasteessa jalkauduimme jäälle. Onhan Kallaste tunnettu punaisista hiekkakivitörmistään ja nyt, jäältä käsin, niitä saattoi ihalla koko komeudessaan. Arvatenkin Eräs alias J.Ölli alias Kultainen Leijona nautti. Se olisi halunnut kirmata vapaana, mutta koska jäällä oli pilkkijöitä, päätimme pitää Jässikän tällä kertaa hihnassa. Ei sekään Poitsun riemua rajoittanut.

Peipsin talvista majesteettisuutta

Kallasteen punaisia kallioita lumen alla

Punaisia kallioita toiseen suuntaan

Hiiohoi, mulla on Peipsi-hepuli!

Jäältä katsottuna näkee kuinka pitkä tuo punainen kalliotörmien rivi onkaan!

Kimmo selittää, Latte kuuntelee innostuneena

Mitä kauemmin Peipsin rantoja seurailimme sitä vakuuttuneempia olimme jälleen siitä miten hieno maisema, ja sielunmaisema, Peipsi onkaan. Siinä on jotain ääretöntä ja rauhallista. Ikiaikaista. Ja Peipsin pienet kylät, nekin ovat omassa rujossa kauneudessaan käsittämättömän hienoja. Aitoja.

Rajan talolla minä hiljaa mielessäni manailin, että on niin sääli, että kaikkeen ei meillä riitä aika eikä rahkeet. Kuten talon kunnostamiseen. Siitä saisi joku todella kivan kesäpaikan, aivan hiekkarannan tuntumasta.

Siis, jos innostuit Peipsistä ja haluaisit itsellesi sieltä kesäpaikan, se on mahdollista. Talon hinta on siinä 20.000 euron paikkeilla. Mutta muistettavaa on, että ennenkuin siitä saa nykymukavuuksilla varustetun kesäkodin, tarvitaan rahaa myös remonttiin. Mutta jos innostut - ota yhteyttä!

Rajan kylän raittia taloltamme katsottuna

Rajan vanha rukoushuone ja sen kellotapuli

Ja näihin kuviin lopettelen tämän reissumme - joskin jatkoimme sitä vielä Rajalta Mustveelle, joka on lähin isompi kaupunki taloltamme. Sieltä ajaa hurautimme vielä Laiusen linnanraunioiden kautta kohti kotia.

Kuvia on yllä taas jokunen. Mutta jos sinulle kuitenkin jäi kutka nähdä hieman lisää siitä kaikesta mitä yhden päiväreissun aikana näimme, niin suosittelen että tutustut tähän valokuva-albumiin, missä on vielä monen monta muutakin otosta: Peipsin maisemat

Eipä sitten muuta. Kiitos ja kumarrus mielenkiinnostasi. Ja tosiaan, jos innostut kesäpaikan hankinnasta näiltä ihmeellisiltä ja taianomaisilta seuduilta, ota yhteyttä: tiina.linkama ätti villaottilia.ee

Ciao! (Tai kai se täkäläisittäin kirjoitetaan Tsau!)

Jälkikirjoitus: Ai että Rummukaisen sukulaisia? No mitäs itse sanotte?Aika tutun näköinen se tämäkin veikko! (Kuva otettu telellä liikkuvasta autosta, joten ei ihan tarkka, mutta kyllä silti hahmo tutulta näyttää, vai mitä sanotte?!)

Rummukaisen sukulaispoika kera kaverin

Kuvasiivous jatkuu - tässä Haapsalu-kuvia

Lunta sataa ja maisema on pöperöä. Edes perheen innokkain ulkoilija ei halua kastella tassujaan, mukavuudenhaluisesta mammasta puhumattakaan.

Jatkan siis kuva-arkistojen siivousta. Nyt on vuorossa kuvia Haapsalusta viime syksyltä, kun olin mökillä kahdestaan Herra Rummukaisen kanssa. Mikä oli minun mökkeillessä, kun Rummu vahti uljaana taloa ja sen koskemattomuutta.

Monta kuvausreissua teimme yhdessä ja jonkun verran kuvia esittelin täälläkin. Kuvat olivat ihan raakakuvia, kun ei minulla läppärillä ollut kovinkaan kaksista kuvankäsittelyohjelmaa. Nyt olen putsannut kuvat turhista roskista ja asettanut tasot kohdalleen, ja kas, sain pelastetuksi useampiakin mielestäni kelpo otoksia.

Alla niistä muutamainen:

Rummukainen ottaa päiväunet

Pullapään väriraitoja, merta ja taustalla Noarootsin tuulivoimaloita.

Vanha restauroitu talo Promenadilla

Viieristi Kohvik on sulkenut ovensa.

Myös Kuursaal on kunnostettu aivan vimpan päälle. Täällä toimii siis nykyäänkin ravintola, joka katsoo merelle.

Kuursaalin vieressä on vanha laululava.

Matkalla Puise Ninaan kohtaamme sateenkaaren.

Yksi suosikkikuvistani on Põgeri-Sassin niityiltä, tämäkin näkymä tiellä matkalla Puise Ninaan.

Lintuparvi Põgeri-Sassin rantaniityillä.

Rummukainen Puise Ninassa.

Rummukainen mietteissään.

Nyt olen sitten siivonnut lokakuun ja marraskuun kansiot. Ja jatkan joulukuusta. Eli hiljalleen kohti nykypäivää tässä mennään. Ehkä saan urakan valmiiksi vielä tämän vuoden puolella... puuuuuh. (Toisaalta, on kiva katsella vanhoja kuvia, tulee mukavia ahaa-elämyksiä, niin joo, tuollakin oltiin!)

Rummukainen bloggaa: 5 vinkkiä hyvän loman takaamiseksi

Hei kaikki koirakaverini maailmalla. Minä tässä, Rummukainen, merihenkisellä lomalla Haapsalussa. Ajattelin näin perjantai-illan kunniaksi jakaa kanssanne muutamia vinkkejä koiran parhaan loman takaamiseksi.

Useimmille meille koirille koittaa elämässä hetkiä, jolloin joudumme hetkeksi eroamaan kotiväestä ja joudumme hoitoon jonkun toisen hoiviin. Se ei ole kivaa, koska koiran paikka on oman perheen luona. Tulee hetkeksi eroahdistusta ja sellaista kurjaa tippaa silmäkulmaan. Mutta siitä mennään yli. Ja sitten on vain oikeus ja kohtuus, että otetaan lomasta ja Hoitotädistä kaikki irti.

Siihen kuitenkin tarvitaan, paitsi asennetta,  myös tietoa, jota ei koirakouluissa suuremmalti jaeta. Niinpä minä annan teille viisi vinkkiä millä saadaan Hoitotäti polvilleen, palvelemaan sinua kuin kuningasta. Vinkit koskevat sellaisia koiran elämän keskeisiä aiheita kuten herkut, nukkuminen ja yleinen hauskuutus ja kokopäiväinen huomiointi.

Ja tässä näitä on, ottakaa opiksi ja käyttöön!.

1. Ulkonäkö

Ensinnäkin sinun tulee vaikuttaa pieneltä ja hellyttävältä.. Kokohan on minulla jo luontaisetuna, mutta pieneen ja hellyttävään kuuluvat myös eleet ja ennen muuta suuuuuret silmät ja kokoosi epäsuhtaiset korvat. Ne purevat tasavarmasti vähänkään herkempään sieluun.

Alla paras kummituseläin-katseeni, aukirevähtänein suurin suklaasilmin kera suurten lepakkokorvien.  Ottakaa mallia, hyvät kaverit, harjoitelkaa vaikka peilin edessä, ja jo pelittää:

Olen pieni, ja minulla on suuuuret silmät ja suuuuret korvat. Voitko kieltää minulta mitään?

2. Ole innostunut kaikesta päivärutiinista poikkeavasta ohjelmasta

Kun sinulle ehdotetaan ylimääräistä kävelylenkkiä, pihalla puuhastelua, kaupunkikierrosta, innostu! Osoita että arvostat kaikkea mitä sinulle tarjotaan. Heiluta häntää, säntäile, ryntää kohti, loiki ja värisytä koko kehoa. Älä arkaile, vaikka tietäisit näyttäväsi hieman hölmöltä. Sillä palkintona sinulle tarjotaan lisää uusia elämyksiä.  Testattu. Toimii! 

Puise Nina, jee, pelittää! Ihanaa! Jee! Hyppelyä!

3. Ole määrätietoinen ja sinnikäs

Jos sinulla on tavoite, kuten ruokavalion muuttuminen peruspöperöstä herkuiksi, sinulta vaaditaan päättäväisyyttä. Kieltäydy perusnappuloista. Ole surullinen. Kerro Hoitotädille, että olet nälkäinen, mutta valitettavasti et mitenkään voi syödä tylsiä nappuloita. Nouki nappuloiden keskeltä vain herkkupalat. Näytä nälkäiseltä. Ja hiljalleen nappuloiden suhde herkkupaloihin muuttuu, nappuloita vähemmän, herkkuja enemmän.

Tämä kuitenkin edellyttää pitkää pinnaa, eritoten jos nujerrettavana on Kummitädin kaltainen ruokapoliisi, joka on sitä mieltä, että nälkä on koiralle ruuan paras kyytipoika. Viisi päivää nirsoilua ja pikku hiljaa Kummitäti on alkanut jakaa kunnollista sapuskaa kuten keitettyä maksaa, verilettuja (miksei meillä niitä ole ollut kotona - herkkua!) ja paras tänään: Anne-tädin kokkaamaa parmesaanikanaa (vain suolattomia kohtia).

Hoitotäti huokailee että olen nirso. Ja sitten huokailee, että onhan sinun eläinraukan jotain syötävä. Ja herkkua sataa kuppiin. Ja Hoitotäti hiljaa mutisee: "No tämä on lomaa. Kotona on sitten eri meininki."

4. Muista tämä: saavutetuista eduista ei luovuta

Jokaisen koiran päämäärä on nukkua isännän pedissä. Useimmat koirakaverit, kuten vaikka ottoveljeni Latte, tyytyvät siihen, että salaa hyppäävät pehkuihin Johtokunnan katseen livettyä. Siihen pystyy joka koira. Mutta että valloittaa pysyvän petipaikan isäntäväen tai Hoitotädin vierestä, siihen tarvitaan jo enemmän ponnistusta. 

Tekniikoita on monia. Vedota myrskyyn ja pelkoon. Hypätä hiljaa pimeässä viereen ja sitten asettua aloilleen. Se ja sama miten ensimmäinen kerta juonitaan, tärkeintä on muistaa, että saavutetuista eduista ei luovuta. Esitä tyhmää: miksi tänään en saisi tulla viekkuusi, jos eilen sain? Eikö teidän ihmisten pitäisi olla johdonmukaisia kasvatuksessanne?

 Ja kun Hoitotäti on ns. selätetty, samaa tekniikkaa voi kokeilla myös vierailijoihin, kuten tässä kuvassa Anne-tätiin, joka on oikeasti aika täräkkä. Otetaan siis käyttöön kohta 1: Suuret silmät ja korvat. Ja hyppy viereen:

 

Olen pieni koira suurin silmin ja suurin korvin. Et kai minua pois aja?!

 Ja sitten voidaankin nauttia kunnon unista paraatipaikalla.

5. Ole ihmisen paras ystävä:vartioi tämän majaa, vaimoa ja karjaa

Tämä voi tuntua joistain koirista hieman oudolta ohjeelta jos ajatellaan ihanteellista lomaa. Mutta lupaan, tämä toimii. Ihmiset ovat sitä mieltä, että koiran pitää olla myös ihmisen palvelija, jos ei muuten niin ainakin vahtina. Siis toimita tehtävää, ole valpas, vartioi. Sillä - ihan oikeasti - kuinka usein niitä jääkarhuja, sapelihammastiikereitä tai rosmojoukkoja teidän kotikonnuillanne liikkuu!!?

Yleensä riittää että asetut hetkeksi vartiopaikallesi ja sitten tomerasti haukut kaikkea liikkuvaa, kuten varista, naapurin kissaa ja kaukaisuudessa starttaavaa ruohonleikkuria. Ja ei aikaakaan kun sinut kutsutaan sisälle sieltä 'räksyttämästä'. Jonka jälkeen voit todeta työpäivän päättyneeksi.

Vahtivuorossa liiterin kulmalla. Helppo pesti - paljoakaan ei maailmassa tapahdu.

Tässä nämä minun viisi ohjetta hoitolomaa aloittavalle lajitoverille. En puhu mitään niille, jotka menevät koirahotelleihin - olen antanut itseni ymmärtää, etteivät ne mitään oikeita hotelleja ole, vaan aika ikäviä paikkoja. Suosittelen siis Hoitotätejä, kuten tämä minun Kummitätini. Päältä aika tiukkaa ollakseen, on säännöt ja blaa-blaa. Ja jo viikon hiillostamisen jälkeen aivan sulaa vahaa.

terv. Teidän Rummukainen

Jälkikirjoitus: Yksi on minulla vielä saavuttamatta, vaikka olen jo sitäkin haavetta työstänyt. Tahdon auton rattiin!

Valokuvatorstain 221. haaste: rauha

Ulkona myrskyää, maailmantalouden romahdusta povataan, Gaddafi tapettiin eilen, ihmiset riitelevät yksilö- ja valtiotasolla, pajonko se minua jaksaa kiinnostaa, ei tipu taivas niskaan tänäänkään, on siis hyvä hetki ottaa pienet päikkärit:

Muita rauhallisia kuvia näet: täältä

Rummukainen ja Tiina Puisen tiellä

Kirjoitin aamulla Facebookiin, että ilma on kuin epätasapainoinen morsian. Ja minulta kysytiin, että minkämoinen sellainen on. Vastasin, että vähän niinkuin Monacon Albertin uusi emäntä: ei osaa päättää mennäkö naimisiin, vaiko eikö, vaiko karata.

Olin jo eilen miettinyt, että tahdon jälleen Puisen tielle, joka vie Puise Ninaan eli Puisen niemeen. Olen käynyt Puisessa säännöllisesti varmasti viimeisen 15 vuoden ajan, eikä se ole koskaan minua pettänyt.

Muistan mainiosti ensimmäisen reissun, jonka tein Uskollisella Ylvalla eli Lada Combilla, joka mutisematta taittoi tuolloin vielä päällystämätöntä ja kiharaista Puisen tietä. Seuranani minulla oli tuolloinen sulhaskandidaatti, joka mutisi huonotuullisena koko röykkyisen matkan, että Puisen tie on ihan per*eestä. Katselin maisemia ja ajattelin hiljaa itsekseni, että Puisen tie ei ole se, joka tässsä on per*eestä. Seuraavana aamuna ajoin kandidaatin Haapsalun linja-autoasemalle ja toivotin hyvää jatkoa.

Paljon on vettä virrannut Väinämeressä sen jälkeen ja tiekin on parantunut. Ja jälleen koin suuria tunteita ja elämyksiä tien päällä. Rummukainen urheasti jakoi ne kanssani vaikka suuret lehmät pientä miestä hieman pelottivatkin.

Ja tällaisia kuvia sain tältä satumaiselta tieltä:

Nuori herra Rummukainen nautti reissusta - jos jätetään väliin pieni lehmäkauhistus. Minä lohdutin että lehmä on oikeasti aika lälly eläin, ei tunnettu saalistustaidoistaan. Ja vakuutin, että Punainen Ranskatar on paljon nopeampi kuin yksikään lehmä. Se on jopa hevosta nopeampi, ja hevonenhan on tunnettu nopeudestaan. Rummu kuunteli pää kallellaan ja rauhottui kuin Punainen Ranskatar nopeasti jätti pahan lehmänäyttämön taakseen.

Puise Ninassa oli vuorossa vaeltelua ihmeellisissä maisemissa, vihreällä tiellä, joka kierteli rantaa. Minä kuvasin ja Rummukainen tutustui aluskasvillisuuteen, microfaunaan sekä sille vieraiseen katajavyöhykkeeseen. Tutkijan ja metsäinsinöörin kaltaista tarkkaa työtä, joka puu haisteltiin ja merkittiin huolellisesti.

 "Ja Puise Ninahan on siis vallan hieno paikka" toteaa Nuori Herra Rummukainen.

Että tällainen Puisen reissu meillä. Sanalla sanoen: hieno! Ja vasta kotipihalla kastuttiin, mutta sehän ei meitä itkettänyt. Kipasimme hakemassa liiteristä lisää puita takkaan ja aloitimme viettää mökkihauskaa.

Jälkikirjoitus: Tässä, ketä kiinnostaa, alkukevään näkymiä samoista maisemista: Puisessa

Rummun kanssa reissussa Haapsalussa

Eilen pakkasin auton täyteen mitä erinäköisempää tarvekalua alkaen vesikanistereista ja lämpimistä vaatteista ja lisäsin kuorman päälle kaksi koiraa ja lähdin liikkeelle. Kimmo jatkaa Võsulla keskenjäänyttä remonttia ja Latte alkoi ikävöidä Iskäänsä niin paljon, että päätin toimittaa jätkät yhteen. Rummun dog-nappasin seurakseni Haapsaluun. Latten luovutus tapahtui Otepään ja Võsun puolivälissä eli Jõgevassa mistä jatkoin matkaani kohti Haapsalua ja Villa Vallatonta Topussa.

Ajomatka oli harvinaisen kuluttava, Viron tiet oli kansoittanut kaikki mahdolliset pyörillä kulkevat maatalousvälineet alkaen suunnilleen perunankuorimaveitsestä ja päätyen sovhoosikokoluokan puimureihin ja muihin hirviöihin pyörien päällä. Traktorit puksuttelivat maailman menosta välittämättä ja kiireiset ja kiivastuneet autoilijat ohittelivat niitä aivan järjettömissä paikoissa - näin monta liki-pitäen tilannetta, eikä ne mitenkään nostaneet matkamieltäni.

Lisäksi näytti siltä että suurinta osaa Keski-Viron pikkukaupungeista korjattiin niin, että kaupunkien halki ei päässyt ajamaan vaan reitiksi tarjottiin kiertoteitä peltomaisemissa, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden. Olin kotona vain hieman ennen auringonlaskua. Ehdin valoisalla vielä hakea liiteristä puita ja sitten alkoi möksän armoton lämmittäminen. Saapuessani lämpöä oli vain +10C, nukkumaan mennessä oli lämpöä jo mukavat +17C.

Koko illan myrsky ryskäsi ympärillä ja meno oli välillä äänen ja tuulen suhteen villiä. Ei nyt suoranaisesti pelottanut, mutta aika hurjaa mörinää ja puhinaa myrsky piti. Aamulla aurinko kuitenkin paistoi, vaikka puoliltapäivin alkoivat sateet uudelleen.

Rummukainen otti myrskyn tyynesti, ei nyt hakannut innosta pieniä karvaisia tassujaan, mutta ei myöskään säikkynyt tai mitenkään osoittanut paniikkia. En tiedä kumpaa lohdutti seura enemmän, mutta samassa punkassa vietimme yön, pieni eläin kääriytyneenä kylkeeni, ja yhdessä uinailimme antamatta ulvovan yön meitä häiritä.

Aamupäivällä lähdimme sitten kaupunkikierokselle, joka typistyi hieman rankkasateiden pyyhkiessä ajoittain kaupungin yli. Mutta kun tilaisuus tuli, lähdimme aina pienelle kävelyretkelle, kera kameran.

 Kummituseläin vauhdissa Väike Viigin rannalla, maailmakin pyörähtää akseliltaan kun Rummu saapuu!

Vaikka ilma oli vähäntäänkin epävakainen, saimme sentään jotain aikaiseksi kuvapuolellakin. Tässä sitten hieman kuvasatoa päivältämme kaupungilla:

 

Lokki seuraa mitä alhaalla tapahtuu

 Sukellusharjoituksia

 Promenaad-hotelli

 Piispanlinnan portti

 Väriraitoja Pullapäässä