Saavuin tänne jo sunnuntaina ja mukavastihan se aika on mennyt. Joskin minua odotti aikamoinen yllätys kun kaarsin Punaisen Ranskattaren mökkitien viimeiselle taipaleelle. Arttu Wiskari laulaa: "Anna Faija mun ajaa mökkitie". Minä olisin mielelläni antanut jonkun toisen ajaa:
En muista toista kertaa jolloin Vallaton olisi ollut näin veden vallassa. Talo on kuiva, mutta hetken se sijaitsi saarella. Koko lailla ankean näköistä, muuta en voi sanoa.
Portin edessä on pieni lämpäre kuivaa, kaikki muu on veden vallassa
Tässä pitäisi näkyä kaunis nurmimaisema ja iiriksiä.
Jotenkin surkuhupaisaa - ainoa paikka etupihalla jossa ei ole vettä puoleen sääreen on lampi, joka on vielä jäässä.
No, ei auta itku markkinoilla eikä mökillä. Vetäisin kumisaappaat jalkaan ja ajoin auton miten taisin pihalle. Sinne se meni ihan nätisti, maa oli vielä kovaa. Siinä vaiheessa.
Yön pimeydessä ja päivän jo vaihtuessa maanantaiksi saapuivat odotetut vieraat Suomesta. Ystäväni Marja kera miehensä saapuivat viimeisellä iltalautalla ja heillä oli missio; he tulivat Vallattomalle karsimaan omenapuitani. Tästä oltiin juteltu jo viime syksynä, kun haaapsalulainen ystävättäreni Anne valitteli omenien määrää. Niitä ei kukaan syö, itse en parhaaseen omenankeräysaikaan useinkaan ole edes paikalla, vaan kiinni Otepäällä, ja maahan pudonneiden omenien kuskaaminen kompostiin on oikeasti aivan hirveä homma, joka on yleensä jäänyt Annelle. Omenoita riittää Läänemaalla, niistä on ylitarjontaa eikä kukaan innostu ajatuksesta tulla poimimaan niitä mökiltäni.
Syksyllä kiersimme siis Annen kanssa pihamaata ja Anne esitteli ajatuksiaan: tuo voisi lähteä, ja tuo, ja tuo... Minä ymmärsin Annea, mutta pohdin samalla puiden tehtävää näkösuojana naapuritontille. Vallatonhan ei ole mikään erämaamökki vaan on jokaiselta sivulta naapureiden rajaama - mutta kesällä tontti on täysin suojainen katseilta, kiitos myös omppupuiden.
Palaamme maanantaihin jolloin alkoi urakointi. Kävimme läpi ne puut jotka joutavat lähteä, niitä oli alkulaskelmissa neljä - viisi. Annekin saapui paikalle työtä ihmettelemään ja valvomaan.
Vaan miten kävi! Kun kaadon hetki koitti, alkoi suuri ehkäily. Tässä vain osa Annen ja Marjan repliikeistä: "Tuosta lajikkeesta saa ihan älyttömän hyvää mehua, ei sitä." "Tuo on tosi hyvä hillo-omena! Ei sitä!" "Tämä on erinomainen talviomena - kun sen säilöö talouspaperiin käärittynä on se ihanaa vielä jouluna!" -- Kimmokin soitti ja muistutti, että valkeaa kuulasta ei saa ainakaan kaataa, koska se oli Ronjan lempiomenapuu!
Ja moottorisahamies seisoo saha kädessä ja kysyy, että mitä tässä nyt sitten kaadetaan ja mitä ei? Vai pannaanko saha pois.
Lopulta kaatui kaksi kokonaista omenapuuta, loppuja typistettiin ankaralla kädellä. Kirsikkapuista jätettiin vain pari. Luumu- ja päärynäpuitakin karsittiin. Ja lopulta vielä kaadettiin keittiön ikkunaa varjostanut vuorimänty, joka oli aikamoinen rumilus. Toisaalta, hieman oli sääli nähdä vanhan ystävän tuupertuvan; olenhan seurannut sen kasvua aivan polvenkorkuisesta asti.
Hommaa tehdään jäähileisessä vedessä joka yltää puolisääreen
Se on sitten entinen vuorimänty
Olipa aikamoiset vesitalkoot! Mutta hommat tuli silti hoidettua. Päivä päivältä loputkin lumet sulivat ja tekivät lisää lammikkoa, erityisesti takapihalle. Maa kävi samalla yhä liejuisemmaksi ja pehmeämmäksi ja upottavammaksi. Kottikärryn työntäminen vaati ylimääräistä vauhtia ja voimaa, ettei se vajonnut uppeluksiin. Maisema alkoi muistuttaa Louisianan suistomaita, sen mitä olen elokuvista nähnyt, ja ainoa mitä enää puuttui oli muutama alligaattori mulkoilemassa veden alta.
Marja painaa mudassa apinan raivolla
Välillä myös Urinkoinen eli aurinko paisteleepi
Olen minä vaan käsittämättömän onnekas siinä, että minulla on kaksi näin hyväsydämistä ja työteliästä ystävää, jotka vuodesta toiseen ovat minua auttaneet kaikissa elämäni osa-alueissa ja ongelmissa. Vallaton ei olisi niin hieno ja toimiva ilman heidän työpanostaan! SUURKIITOS teille kahdelle ihanalle ihmiselle!
Eilen Marja ja siippa lähtivät ja nyt olen täällä yksikseni. On minulla seuranani tukku varpusia ja peippoja ja kirjava kissa joka aika ajoin hiipii aidan alta tontille, tipupaistista haaveillen. Taivaalla minua tervehtivät jatkuvat hanhi- ja kurkiaurat ja myös joutsenet muistavat tuutata Vallattoman kohdalla.
Vaan kerrotaan vielä Marjan ja miehensä lähdöstä tämän verran. Palataan Punaiseen Ranskattareen, joka mainittiin tarinan alussa, jolloin se seisoi suht tukevalla maalla. Päivien saatossa maa pehmeni ja Ranskatar vajosi aina vain syvemmälle. Epäilin että se ei enää lähde Louisianan suistomaan liejusta irti ollenkaan.
Pyysin sitten kainosti Marjan siippaa ennen lähtöään ajamaan auto portin edessä olevalle kuivalle lämpäreelle, jossa siihen asti heidän autonsa oli ollut. Mies tekemään työtä käskettyä. Mikä spektaakkeli!! - olisinpa saanut videolle!!! Ranskatar sylki valtoimenaan mutaa vuoroin edestä ja vuoroin takaa. Ja samalla survaisi itsensä vain yhä syvemmälle mutaan. En tiennyt itkeäkö vai nauraa, taisin nauraa.
Aikansa kun sitten leviteltiin soraa mutavelliin ja tehtiin muita poppakonstitaikoja saatiin Punainen Ranskatar ylös mutaliejusta. Mutta se ei ollut enää punainen. Siitä oli tullut Josephine Baker, tuo tummapintainen Ranskassa 20-luvulla kohauttanut tanssija.
Alkuperäinen Josephine Baker
