Otsikkoon:
Kai minun pitäisi olla asian asiantuntija, ainakin jollain tavalla. Siinä miten suomalaiset voivat / osaavat ostaa kiinteistöjä Virossa. Ainakin kokemusta on. Ostettu on useampikin talo ja myytykin jotain kymmenen viime vuoden aikana.
Mutta aina nämä kaupat, tai kuten tässä kohtaa, kaupan esisopimuksen laatiminen ja vahvistaminen yllättävät. Herää epämukavaa epävarmuutta ja ajatuksia, tapaan: Meneekö kaikki oikein?
Varovaisuus on viisautta, sanotaan. Virolaisessa kiinteistökaupassa on hienoa se, että kaupan - tai kuten kohdallamme, kaupan esisopimuksen - vahvistaa notaari. Joka on, tai ainakin pitäisi olla, puolueeton virkamies, jonka intresseissä on varmistaa että kaikki menee sovittujen nuottien mukaisesti. Notaari on, tai ainakin hänen pitäisi olla, ehdottoman oikeudenmukainen.
Ja notaarille marssimme tänäänkin, tukku rahaa taas kourassamme.
Notaareitakin on monenlaisia - en puhu ammatillisesta osaamisesta tai toimivaltakyvystä, vaan ihmistyypeistä. On tosi tiukkoja tätejä tai setiä, on hymyileviä tai hymyilettömiä. Sillä ei olekaan merkitystä. Merkitystä on siinä, että kauppa tehdään oikein. Tämä meidän tämänpäiväinen oli, miten sen nyt kauniisti sanoisi, persoonallinen.
Isoista asioista on kohdallamme kysymys - isoimmista koko elämämme aikana, jos kauppaan käytettyä rahaa lasketaan. Ei siis ihme, jos olimme perin tarkkoja sopimusasiakirjan kanssa. Kävimme sen läpi pykälä pykälältä, vaikka se saattoikin ärsyttää muita kauppaan osallistuvia. Myös notaari ilmaisi hermostuksensa monin tavoin. On tietty aika varattu meille ja kaupanteollemme. Ja uusia asiakkaita - suorastaan Viron kansalaisia - on oven takana odottamassa. "Montako pilkkua aiomme vielä luupin kautta katsoa" oli lause, jota ei kaupanteossa suorastaan sanottu, mutta se annettiin mielestäni vahvasti ymmärtää.
Puolustukseksemme: olemme oppineet, että jälkikäteen on turha sitten itkeä, jos nimi on viety paperiin, joka ei takaa omia oikeuksia täydellisesti. Tämänkin kiireistään huolestuneelle notaarille sanoimme, ja hän tietenkin myöntämään: "Totta, totta, tietenkin."
Tunnelma notaarilla ei siis ollut kaikkein herttaisin. Notaari itse piti tiukalla otteella keskustelun ohjaksia käsissään. Niin tiukasti, että se lähes ahdisti. En ole tottunut siihen, että tällaisissa tilanteissa puheeni päälle puhutaan, varsinaan en ns. virkamiehen puolelta. Varsinkin kun puhun asiaa. Jos nousi notaarin ääni, nousi yhdessä vaiheessa minunkin!
Ei siis maailman mukavin kauppahetki, kauniisti sanottuna.
Sen lopuksi - noin neljän tunnin kuluttua, meillä oli lopulta käsissämme paperi, joka tyydytti meitä.
Issand! huokaisee virolainen. Joka suomeksi tarkoittaa herranjestas. Luulen, että kaikki huokailivat näitä termejä hiljaa itsekseen kaupan aikana ja sen jälkeenkin.
Mutta nyt se on tehty: esisopimus.
Ehkä, ehkä nyt uskallan hiljalleen alkaa unelmoida Huvikummun tulevaisuudesta. Siitä, mitä siitä voisi tulla, mitä olemme suunnitelleet talon elämään.
... Ja suunnitelmia ON! Niitä vain ei uskalla ajatella, saati tänne kertoa ennenkuin asiat ovat kunnossa.
Ja kunnossa asiat ovat vasta sitten kun talo on tosiaan ostettu - eikä vain esisopimus tehty. Eli kun olemme saaneet myytyä Lohjan talomme ja muitakin kiinteistöjä riittävästi kattamaan tämän talon hinnan.
Siis, epävarmuutta. Mutta nyt jo aika ison askeleen vähemmän kuin ennen tätä päivää.
Kiitos peukaloista niille, jotka peukaloitaan pingoittivat. Luulen, se auttoi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinteistöt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kiinteistöt. Näytä kaikki tekstit
maanantai 23. elokuuta 2010
lauantai 31. heinäkuuta 2010
Võsusta hajanaisia havaintoja
Tänään on siis menossa jo toinen postaus aiheesta Huvikumpu ja Võsu.
(Sille uudelle lukijalle, joka eksyy tälle sivulle yllättäen tietämättään tarinoiden taustoja, suosittelen tutustumista parin viime päivän juttuun, vähän kuin taustaksi. Kyse on siis isosta elämänmuutoksesta ja uudesta seikkailusta, joka on nyt alkamassa.)
Jatkan edellisestä postauksesta.
Saimme siis toimitettua rahat rouva kartanonrouvalle ja lähdimme jatkamaan matkaa Võsuun.
Matkan varrelle asettui parikin kylttiä, jotka todistivat, että Võsu ei todellakaan sijaitse in-the-middle-of-nowhere, vaan suorastaan se on tukevasti keskellä Euroopan sydäntä:
Siinä kieppuessamme Latten ja rakastuneen kosijan keskellä, hätistäen innokasta rakastajaa kauemmaksi, tulee vastaan suomalaisseurue. Ja meitä ohittaessaan yksi seurueesta huikkaa: "Hei! Kiitos hyvästä blogista!"
Kahviloitakin näyttää Võsussa olevan kesäisin monen monta. Niistä myös talvisin toimii O-kõrts eli eli O-kievari, joka on saanut nimensä siitä, että kievarin kolmen omistajan etunimet alkavat kaikki O-kirjaimella.
(Sille uudelle lukijalle, joka eksyy tälle sivulle yllättäen tietämättään tarinoiden taustoja, suosittelen tutustumista parin viime päivän juttuun, vähän kuin taustaksi. Kyse on siis isosta elämänmuutoksesta ja uudesta seikkailusta, joka on nyt alkamassa.)
Jatkan edellisestä postauksesta.
Saimme siis toimitettua rahat rouva kartanonrouvalle ja lähdimme jatkamaan matkaa Võsuun.
Matkan varrelle asettui parikin kylttiä, jotka todistivat, että Võsu ei todellakaan sijaitse in-the-middle-of-nowhere, vaan suorastaan se on tukevasti keskellä Euroopan sydäntä:
Emme kutenkaan tienristeyksessä päättäneet lähteä Kotkaan. Vaan teimme lyhyen poikkeaman Käsmuun eli Käsmun kapteenikylään, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Katso tarinaa Käsmusta vaikkapa tästä.
Käsmun rannoilla
Käsmu siis sijaitsee n. 4 km Võsusta ja on omanlaisensa nähtävyys. Hienoja villoja, paljon turisteja, komea ranta. Ja Käsmussa pidetään monenlaisia musiikkitapahtumia ja juhlia, joiden uskomme tuovan asiakkaita myös Võsuun ja Huvikumpuun.
Ja onhan Käsmussakin hienoa:
Ken on lukenut Latten kertomuksen: Sata järveä ja lukenut sen loppuun tietää, että viime aikoina Johtokunta (me) ja perheen pienin (Latte) olemme olleet hieman eri linjoilla vedessä temmeltämisestä. Niinpä Käsmussa poika oli ja pysyi remmissä, mikä Poitsua kovasti ihmetytti:
Latte pohtii: Mikä on vikana? Tässä vesi. Olet sinä. Ja minä. Ja meri. Mutta mitä tekee remmi tässä hommassa?!!!
Meidät tunnistetaan
Palatessamme Vana-Jüri Otsasta eli Käsmun niemenkärjestä autolle syntyy metsäpolulla pieni häslinki kun paikallinen utelias uros tulee ottamaan kontaktia Latteen. Rakastunutta ja kiihkeää. Ei ymmärrä Käsmun uros sitä, että Latte ei ole narttu, vaan hieman vaan munaton uros.
Minä häkellyn ja ilahdun ja nauran: "Kiitos! Lattestako meidät tunnistitte?" johon mies: "Niin, ja teistä!" Naureskelemme kohtaamista ja vaihdamme muutaman sanan siitä miten hieno Viro onkaan. Niin Otepää kuin Lahemaakin.
Autolle tultuamme toteamme Kimmon kanssa yhteen ääneen, että sinne meni sekin mahdollisuus porsastella nimettöminä Otepään ulkopuolella. Meistähän on tullut suoranaisia julkkiksia Virossa!
Ei niin, että meidän unelmaloma olisi porsastella kotipaikkamme ulkopuolella.
Jatkan vielä muutamalla lauseella vironsuomalaisten elämästä suurennuslasin alla.
Täkäläisessä lehdistössä on aivan eri standardit suomalaisten törttöilyille kuin mitä on omille maanmiehille. Jos suomalainen joutuu vaikeuksiin, on se sitten liikenteessä tai muissa olosuhteissa, se on uutinen. Ja jos uutiseen saadaan mukaan Kuningas Alkoholi, sitä korttia käytetään!
Niinpä me olemme olleet kaikki nämä viisi vuotta hyvin tarkkoja siitä miten käyttäydymme, eritoten Otepäällä. Emme ole halunneet antaa jutun juurta yhdellekään pahantahtoiselle kielikellolle. Me emme istu paikallisissa ravintoloissa iltaa pitkää. Emme törttöile. Porsastelusta puhumattakaan.
Mutta palataan takaisin Käsmuun. Tulemme niemeltä pois ja minulle tuntematon ihminen tunnistaa minut. Iloisesti tervehtii. Olen siis julkkis. Jonkinmoinen. Kummallista kyllä, se ei tunnu lainkaan pahalta. Eikä varsinkaan sen jälkeen kun jo toisistamme loitontuessamme mies vielä kajauttaa: "Teet hienoa työtä!"
Võsu odottaa
Käsmusta jatkoimme matkaa Võsuun, tulevaan kotipaikkaamme ja lähdimme vaivihkaa katselemaan Huvikumpua hieman kauempaa. Siellä oli tällä hetkellä kesävieraita, joten sisään tai pihalle emme uskaltautuneet. Mutta herttainen se oli kauempaakin katsottuna:
Huvikumpu nähtynä meren puolelta
Kävimme katsomassa tietenkin myös merenrantaa; halusimme nähdä miltä näyttää Võsun rantaelämä yhtenä heinäkuun kuumimmista päivistä.
Hyvältä näytti! Ranta ei ollut piukkaan ahdettu auringonottajia, vaan se oli juuri sellainen kuin olin sen kuvitellut olevankin. Pitkä kaistale hiekkaa, kimmeltävää merta, hiekkasärkkiä. Kyllä tätä kehtaa tuleville asiakkaille tarjota ja mainostaa:
Aurinko hellii kylpijöitä Võsun rannalla
Saksalainen seurue kahlaa hiekkasärkän lämpimissä vesissä
Täällä riittää hiekkaa yksityisyyttäkin kaipaavalle auringonottajalle
Pojat ovat tulleet pyörillä hiekkasärkille
Hieno on siis meidän tuleva hiekkarantamme - jos Luoja suo, että tästä tulee meidän rantamme. (Vaikea kirjoittaa sormet ja varpaat ristissä.)
Kiertelimme sitten hieman lisää Võsun pääkatua, joka on ihana rauhallinen mutta silti kesäisin eloisa bulevardi, jonka varrelle jää kukkakauppa, pari kahvilaa tai grilliä, pieni tori, jäätelökioski, yökerho.
Tyypillinen näkymä kesäisen Võsun pääkadulta. Viirissä mainostetaan Käsmun musiikkijuhlia.
Vanhasta paloasemasta on tehty Kunstikuur eli taideaitta.
Yksityiskohta Kunstikuurin ovesta
Kahviloitakin näyttää Võsussa olevan kesäisin monen monta. Niistä myös talvisin toimii O-kõrts eli eli O-kievari, joka on saanut nimensä siitä, että kievarin kolmen omistajan etunimet alkavat kaikki O-kirjaimella.
Tällainen on siis Võsu, nopeina havaintoina ja nopeilla siveltimenvedoilla maalattuna (jos nyt sanat ja kuvat vastaavat millään lailla sivellintä.)
Olen niin toiveikas. Ja olen niin varovainen ja epäuskoinen. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, mikään ei ole varmaa, sataprosenttisen varmaa, ennenkuin viimeinen Eskon puumerkki on vedetty lopulliseen sopimukseen.
Tarina siis jatkuu... pysykää kanavilla ja toivottakaa minulle onnea hankkeelle. Tässä vaiheessa riittää peukkujen pitäminen siihen, että saamme kaupan vietyä loppuun asti!
keskiviikko 3. syyskuuta 2008
Villa Vallaton Haapsalussa - eli kuinka kaikki alkoi
Minulla on Haapsaluun erityinen tunneside – sieltä Viron valloitukseni lähti liikkeelle. Kymmenen vuotta sitten.
Siihen aikaan en vielä tuntenut Kimmoa – tai tunsinhan minä, me vietimme nuoruudessamme yhden kesän yhdessä, mutta sen jälkeen tulikin 25 vuoden tauko seurusteluumme – ja elelin kahden Ronja-neidin kanssa, tuolloin vielä nuoren ja notkean.
Asuin kerrostalokaksiossa Pihlajamäessä ja haaveilin omasta kesäpaikasta minne mennä koiran kanssa. Mutta mitenkäs minunlainen sinkku pystyy itselleen oman mökin hankkimaan, yhden ihmisen tuloilla?
Eräänä elokuisena aamuna 1998 luin Hesarista suomalaisten mökkikaupoista Haapsalussa. Viron toisesta itsenäistymisestä oli kulunut vasta 7 vuotta ja maan talous oli vähintäänkin sekaisin. Hinnat olivat suomalaisille edulliset, väki ramppasi viina- ja tupakkaostoksilla Tallinnassa. Myös kiinteistöjen ja maan hinnat olivat suomalaisittain hyvin alhaiset, tiesi Hesari kertoa.
En ollut koskaan käynyt Tallinnaa pidemmällä, mutta Hesarin juttu sai minut kiinnostumaan Haapsalusta. Kartalta katsoin missä kaupunki sijaitsee; kavereilta olin kuullut että heidän äitinsä käyvät Haapsalussa mutakylvyissä. Siinä olikin kaikki mitä kaupungista tiesin.
Tiina ja Marja lähtevät seikkailemaan
Lähdimme talonostoon ystävättäräni ja työtoverini Marja Pohjalaisen kanssa. Työkaverit naureskelivat ajatukselle – miten kukaan haluaa ylipäätänsä ostaa talon Virosta! Ennakkoluulot istuivat syvässä; Viro miellettiin venäläiseksi Villiksi Länneksi, jossa rikollisuus ja korruptio rehottivat. Miten kaltaiseni kaupunkilainen osaisi ostaa taloa ylipäätänsä mistään. Saati vieraasta maasta, kieltä taitamatta. Sitä paitsi, ei taloja noin vain osteltu. Ensin täytyy kiertää ja katsoa ja miettiä. Sitten vertailla ja tutkia hieman lisää. Talonosto on pitkä ja vaativa prosessi.
Minusta ajatus omasta talosta vieraassa maassa oli houkutteleva. Huikkasin särmin yli: ”Kuule Marja, lähdetkö huomenna kanssani Viroon taloa ostamaan?” johon tuli välittömästi iloinen vastaus: ”Miksen!” Otimme siis töistä vapaata pari päivää ja lähdimme liikkeelle. Jos ei muuta, niin meitä odottaisi ainakin aikamoinen seikkailu!
Tuohon aikaan ei minulla ollut autoa eikä ajokorttia, joten taitoimme matkan Tallinnasta Haapsaluun bussilla. Tallinnan linja-autoasema oli rähjäinen ja likainen, lipun osto yrmeältä täti-ihmiseltä oli sekin jo ohjelmanumero; törmäsimme tukevasti kielimuuriin ja täydelliseen palveluhaluttomuuteen, joka tuolloin oli maan tapa.
Pelmenit, elämäni ensimmäiset, söimme linja-autoaseman pienessä kellarikuppilassa, joka oli niin täynnä tupakansavua, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vaikka oli aamupäivä, kuppila oli täynnä tuhdissa tuiterissa olevia juoppoja. Pelmenit uivat vahvassa valkosipuliliemessä ja olivat hyviä. Ne edustivat minulle eksotiikkaa, ne kertoivat, että nyt ei todellakaan olla Suomessa. Ja edessä oli totta tosiaan seikkailu!
Pieni bussiraja keikutti meitä kohti länsirannikkoa ja Läänemaata ja minä katselin bussin likaisista ikkunoista ohi vilistävää Viron maaseutua, hylättyjä kolhooseja, viljelemättömiä peltoja. Taloja, jotka kaipasivat korjausta, tyhjiä navettoja ja latoja joiden katot olivat lysähtäneet kokoon. Mutta näin minä ikkunasta paljon muutakin, työteliäitä ihmisiä pihoillaan, hoidettuja kukkaistutuksia, miehiä katoilla nakuttelemassa uusia kattolautoja ja sutimassa maalia talojensa kylkiin. Näin köyhän mutta työteliään maan, joka oli päättänyt nousta jaloilleen. Ja pidin näkemästäni.
Kiinteistörallia Läänemaalla
Kaksi päivää Haapsalussa oli yhtä pyöritystä. Olimme löytäneet kortteeriksi kerrostaloasunnon, jonka omisti jonkun tuttavan tuttava. Kävimme paikallisella kiinteistövälittäjällä esittäytymässä ja taloralli alkoi.
Kiinteistövälittäjämme oli sutki mies, hän oli nopeasti sopeutunut markkinatalouden imuun. Aikana, jolla monellakaan ei vielä ollut kännykkää, Ülolla niitä oli kaksi, ja molemmat soivat taukoamatta. Me siis seurasimme toimeliasta välittäjää, jonka habitus toi mieleen toisaalta amerikkalaisen käytettyjen autojen kauppiaan, toisaalta ruotsinlaivojen puolalaisen muusikon. Kultahammas vain välähteli auringossa kun Ülo leväytti meille valloittavimman hymynsä.Mutta nopeista käänteistään huolimatta Ülo osasi asiansa, ja me seurasimme hänen kannoillaan talolta toiselle. Kädet laajoja kaaria huiskien Ülo esitteli meille hylättyjä rappiotiloja, puoliksirakennettuja ja sitten unohdettuja kesämökkejä, ja sitten, lopulta, Topun rannalta Villa Vallattoman.
”Tämä se on!” huokaisimme Marjan kanssa yhteen ääneen. Pieni sievä kivitalo siistillä mökkialueella. Ei suuremmalti remontoitavaa, aidattu piha, naapurit lähellä. Kaksi pientä kasvihuonetta talon takana. Hinta oli sopiva. Me otamme tämän.
Jopa nopeiden käänteiden mies Ülo häkeltyi hetkeksi. ”Siis otatte, yhdellä näkemällä?” ”Kyllä, kiitos. Miten nyt asiassa edetään?” Siirryimme takaisin toimistoon selvittelemään paperiasioita.
Töihin palattuamme työkaverit tiedustelivat naureskellen: ”Nooh, ostitteko talon?”, johon minä yksikantaisesti: ”Kyllä”. Epäusko vaiensi työkaverit hetkeksi. Ja sitten alkoi päivittely: Ei voi olla! Kuinka! Mitä! Hullu!
Paperisotaa käytiin muutama kuukausi, byrokratiaa oli paljon, mutta Ülo hoiti kaiken mallikkaasti, lupauksiensa mukaisesti. Marraskuussa teimme notaarilla kaupat ja sain talon avaimet käteeni. Villa Vallaton oli minun!
Marjasta tulee Tuhkimo
Talvi laskeutui Villa Vallattoman päälle ja vasta keväällä pääsen ensimmäistä kertaa kunnolla talolle. Mukanani tulee jälleen Marja ja toinen riuska työihminen työpaikaltani, Leena. Pesemme talon maasta kattoon, hävitämme hämähäkinseitit nurkista, vajassa on kaloja kuivumassa pitkässä siimassa. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Saunominen ihkaomassa saunassa. Kun kukaan ei näe, minä halaan taloa ja omenapuita pihalla, hivelen saunan paneloituja seiniä ja epäuskoisesti toistelen itselleni: ”Tämä on minun! Minun oma talo!”
Seuraa työteliäs kesä, kunnostan paikkoja, vaihdan verhoja ikkunoihin, möyrin pihaa. Usein on mukanani Marja, jossa riittää naisenergiaa vaikka pienelle kylälle jakaa.
Eräänä kesäkuun viikonloppuna on mukaan tullut myös kaverini Helena Kiiski, joka osaa arvostaa joutilasta elämää. Lekottelemme Helenan kanssa takapihalla, hehkuvassa auringossa, mukavissa puutarhatuoleissa, aika ajoin vain aurinkorasvaa kuumalle iholle lisäten.
Silmänurkasta näen miten Marja raivoisasti tappelee tontin yhdellä reunalla aroniapensaiden alla kasvavan karhunvatukan kanssa. Suljen silmäni hetkeksi ja kuuntelen tuulen huminaa suurissa puissa. Kun avaan silmäni Marja on kiiruhtamassa pihan poikki talikko kourassaan. Ja seuraavan kerran kun herään päiväunistani Marja puuskuttaa kontallaan mustaviinimarjapensaiden juurella, sieltä rikkaruohoja kitkien.
Oksasakset kädessään multaa ja lehtiä hiuksissaan Marja pyyhältää ohitsemme talolle, jolloin minä raukeana huutelen Marjan perään: ”Kuu-ule Tuhkimo, kun nyt menet sinne sisään niin etkö viitsisi tuoda tullessasi jääkaapista pari kylmää bissee!”
Tähti on syntynyt! Tuhkimo, työn sankari. Nainen joka ei jää laiskojen sisarten seuraan makoilemaan. Sellainenhan Marja on, luonnoltaan työteliäs. Ja lempinimi Tuhkimo on seurannut Marjaa kaikki seuraavat vuodet ja kuten hän itse toteaa: ”Se on arvonimi!”
Kimmo äityy kosimaan
Vuodet kuluvat ja joka kesä palaan mökille yhtä innostuneena. Puut ja pensaat kasvavat. Pienet kuusentaimet, jotka talon ostaessani olivat polvenkorkuiset kurottautuvat nyt taivaisiin suurina puina.
Naapurien kanssa olen löytänyt rauhaisan yhteiselon sävelen – alkuaikojen hiljainen epäluulo on muuttunut naapurienkin puolelta hyväksynnäksi: suomalainen nainenhan on ihan tolkun ihminen. Silti naapurit pysyvät minulle vain hyvän päivän tuttuina, vain tien toisella puolella asuva tallinnalainen pariskunta, Matti ja Silva, vaihtaa kanssani kuulumisia enemmälti.
Kimmokin tulee jossain vaiheessa elämääni ja yhdessä jatkamme visiittejä Vallattomalle. Eräänä kesäyönä, keittiön pöydän ääressä, takkatulen loisteessa, Kimmo kosii minua. Olen usein ajatellut että Topun taialla, Vallattoman viehättävyydellä oli osansa asiassa.
Naimisiinkin menemme Virossa, Haapsalun tuomiokirkossa. Virosta on alkanut tulla osa elämäämme, me odotamme malttamattomina viikonloppuja ja kesälomia jolloin pääsemme mökille pidemmäksikin aikaa.
Tästä onkin sitten enää lyhyt askel siihen päätökseen, että muutamme pysyvästi Viroon. Kuten aiemmin kirjoitin, ei kotipaikaksemme kuitenkaan tullut Haapsalu, vaan Otepää, johtuen siitä, että Haapsalussa emme olisi saaneet hotellia pyörimään vuoden ympäri. Silti, Haapsalulla on oma paikkansa sydämessäni, se on se kohta, josta kaikki lähti liikkeelle.
Mitä kuuluu nyt Vallattomalle?
Vallaton on yhä minulla, eikä tulisi mieleenkään siitä luopuminen. Vaikka emme Kimmon kanssa sinne enää ehdikään kesäisin kuin enintään lyhyiksi tuokioiksi, käy Tuhkimo siellä usein miehensä Aatoksen kanssa. Tänä kesänä Aatos korjasi Vallattoman aidan. Viime kesänä teki suuren perustusremontin kivijalkaan. Tuhkimon puoliso on siis Tuhkimon veroinen työteliäisyydessä ja osaamisessaan. Hyviä kavereita minulla!
Jonain päivänä kerron teille Pangseppin Annesta. Haapsalulaisesta ystävättärestäni. Ja naapurin Karista ja Topu Teatterista. Ja hyyskägaalasta. Mutta ne ovat sitten jo ihan omia tarinoitansa.
Kuvia Haapsalun kaupungista löytyy lisää tällaisen linkin takaa: http://villaottilia.ee/haapsalu/ Kuvat on otettu tänä kesänä Valge Daamin karnevaalien aikaan. Lisää kuvia Läänemaalta on http://www.villaottilia.ee/topu1/ .
Siihen aikaan en vielä tuntenut Kimmoa – tai tunsinhan minä, me vietimme nuoruudessamme yhden kesän yhdessä, mutta sen jälkeen tulikin 25 vuoden tauko seurusteluumme – ja elelin kahden Ronja-neidin kanssa, tuolloin vielä nuoren ja notkean.
Asuin kerrostalokaksiossa Pihlajamäessä ja haaveilin omasta kesäpaikasta minne mennä koiran kanssa. Mutta mitenkäs minunlainen sinkku pystyy itselleen oman mökin hankkimaan, yhden ihmisen tuloilla?
Eräänä elokuisena aamuna 1998 luin Hesarista suomalaisten mökkikaupoista Haapsalussa. Viron toisesta itsenäistymisestä oli kulunut vasta 7 vuotta ja maan talous oli vähintäänkin sekaisin. Hinnat olivat suomalaisille edulliset, väki ramppasi viina- ja tupakkaostoksilla Tallinnassa. Myös kiinteistöjen ja maan hinnat olivat suomalaisittain hyvin alhaiset, tiesi Hesari kertoa.
En ollut koskaan käynyt Tallinnaa pidemmällä, mutta Hesarin juttu sai minut kiinnostumaan Haapsalusta. Kartalta katsoin missä kaupunki sijaitsee; kavereilta olin kuullut että heidän äitinsä käyvät Haapsalussa mutakylvyissä. Siinä olikin kaikki mitä kaupungista tiesin.
Tiina ja Marja lähtevät seikkailemaan
Lähdimme talonostoon ystävättäräni ja työtoverini Marja Pohjalaisen kanssa. Työkaverit naureskelivat ajatukselle – miten kukaan haluaa ylipäätänsä ostaa talon Virosta! Ennakkoluulot istuivat syvässä; Viro miellettiin venäläiseksi Villiksi Länneksi, jossa rikollisuus ja korruptio rehottivat. Miten kaltaiseni kaupunkilainen osaisi ostaa taloa ylipäätänsä mistään. Saati vieraasta maasta, kieltä taitamatta. Sitä paitsi, ei taloja noin vain osteltu. Ensin täytyy kiertää ja katsoa ja miettiä. Sitten vertailla ja tutkia hieman lisää. Talonosto on pitkä ja vaativa prosessi.
Minusta ajatus omasta talosta vieraassa maassa oli houkutteleva. Huikkasin särmin yli: ”Kuule Marja, lähdetkö huomenna kanssani Viroon taloa ostamaan?” johon tuli välittömästi iloinen vastaus: ”Miksen!” Otimme siis töistä vapaata pari päivää ja lähdimme liikkeelle. Jos ei muuta, niin meitä odottaisi ainakin aikamoinen seikkailu!
Tuohon aikaan ei minulla ollut autoa eikä ajokorttia, joten taitoimme matkan Tallinnasta Haapsaluun bussilla. Tallinnan linja-autoasema oli rähjäinen ja likainen, lipun osto yrmeältä täti-ihmiseltä oli sekin jo ohjelmanumero; törmäsimme tukevasti kielimuuriin ja täydelliseen palveluhaluttomuuteen, joka tuolloin oli maan tapa.
Pelmenit, elämäni ensimmäiset, söimme linja-autoaseman pienessä kellarikuppilassa, joka oli niin täynnä tupakansavua, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Vaikka oli aamupäivä, kuppila oli täynnä tuhdissa tuiterissa olevia juoppoja. Pelmenit uivat vahvassa valkosipuliliemessä ja olivat hyviä. Ne edustivat minulle eksotiikkaa, ne kertoivat, että nyt ei todellakaan olla Suomessa. Ja edessä oli totta tosiaan seikkailu!
Pieni bussiraja keikutti meitä kohti länsirannikkoa ja Läänemaata ja minä katselin bussin likaisista ikkunoista ohi vilistävää Viron maaseutua, hylättyjä kolhooseja, viljelemättömiä peltoja. Taloja, jotka kaipasivat korjausta, tyhjiä navettoja ja latoja joiden katot olivat lysähtäneet kokoon. Mutta näin minä ikkunasta paljon muutakin, työteliäitä ihmisiä pihoillaan, hoidettuja kukkaistutuksia, miehiä katoilla nakuttelemassa uusia kattolautoja ja sutimassa maalia talojensa kylkiin. Näin köyhän mutta työteliään maan, joka oli päättänyt nousta jaloilleen. Ja pidin näkemästäni.
Kiinteistörallia Läänemaalla
Kaksi päivää Haapsalussa oli yhtä pyöritystä. Olimme löytäneet kortteeriksi kerrostaloasunnon, jonka omisti jonkun tuttavan tuttava. Kävimme paikallisella kiinteistövälittäjällä esittäytymässä ja taloralli alkoi.
Kiinteistövälittäjämme oli sutki mies, hän oli nopeasti sopeutunut markkinatalouden imuun. Aikana, jolla monellakaan ei vielä ollut kännykkää, Ülolla niitä oli kaksi, ja molemmat soivat taukoamatta. Me siis seurasimme toimeliasta välittäjää, jonka habitus toi mieleen toisaalta amerikkalaisen käytettyjen autojen kauppiaan, toisaalta ruotsinlaivojen puolalaisen muusikon. Kultahammas vain välähteli auringossa kun Ülo leväytti meille valloittavimman hymynsä.Mutta nopeista käänteistään huolimatta Ülo osasi asiansa, ja me seurasimme hänen kannoillaan talolta toiselle. Kädet laajoja kaaria huiskien Ülo esitteli meille hylättyjä rappiotiloja, puoliksirakennettuja ja sitten unohdettuja kesämökkejä, ja sitten, lopulta, Topun rannalta Villa Vallattoman.
Villa Vallaton edestä kesällä 2007
”Tämä se on!” huokaisimme Marjan kanssa yhteen ääneen. Pieni sievä kivitalo siistillä mökkialueella. Ei suuremmalti remontoitavaa, aidattu piha, naapurit lähellä. Kaksi pientä kasvihuonetta talon takana. Hinta oli sopiva. Me otamme tämän.
Kaksi pientä kasvihuonetta talon takana odottavat kohtaloaan, purkaako ne vai jättää?
Jopa nopeiden käänteiden mies Ülo häkeltyi hetkeksi. ”Siis otatte, yhdellä näkemällä?” ”Kyllä, kiitos. Miten nyt asiassa edetään?” Siirryimme takaisin toimistoon selvittelemään paperiasioita.
Töihin palattuamme työkaverit tiedustelivat naureskellen: ”Nooh, ostitteko talon?”, johon minä yksikantaisesti: ”Kyllä”. Epäusko vaiensi työkaverit hetkeksi. Ja sitten alkoi päivittely: Ei voi olla! Kuinka! Mitä! Hullu!
Paperisotaa käytiin muutama kuukausi, byrokratiaa oli paljon, mutta Ülo hoiti kaiken mallikkaasti, lupauksiensa mukaisesti. Marraskuussa teimme notaarilla kaupat ja sain talon avaimet käteeni. Villa Vallaton oli minun!
Marjasta tulee Tuhkimo
Talvi laskeutui Villa Vallattoman päälle ja vasta keväällä pääsen ensimmäistä kertaa kunnolla talolle. Mukanani tulee jälleen Marja ja toinen riuska työihminen työpaikaltani, Leena. Pesemme talon maasta kattoon, hävitämme hämähäkinseitit nurkista, vajassa on kaloja kuivumassa pitkässä siimassa. Kaikki on uutta ja ihmeellistä. Saunominen ihkaomassa saunassa. Kun kukaan ei näe, minä halaan taloa ja omenapuita pihalla, hivelen saunan paneloituja seiniä ja epäuskoisesti toistelen itselleni: ”Tämä on minun! Minun oma talo!”
Seuraa työteliäs kesä, kunnostan paikkoja, vaihdan verhoja ikkunoihin, möyrin pihaa. Usein on mukanani Marja, jossa riittää naisenergiaa vaikka pienelle kylälle jakaa.
Eräänä kesäkuun viikonloppuna on mukaan tullut myös kaverini Helena Kiiski, joka osaa arvostaa joutilasta elämää. Lekottelemme Helenan kanssa takapihalla, hehkuvassa auringossa, mukavissa puutarhatuoleissa, aika ajoin vain aurinkorasvaa kuumalle iholle lisäten.
Silmänurkasta näen miten Marja raivoisasti tappelee tontin yhdellä reunalla aroniapensaiden alla kasvavan karhunvatukan kanssa. Suljen silmäni hetkeksi ja kuuntelen tuulen huminaa suurissa puissa. Kun avaan silmäni Marja on kiiruhtamassa pihan poikki talikko kourassaan. Ja seuraavan kerran kun herään päiväunistani Marja puuskuttaa kontallaan mustaviinimarjapensaiden juurella, sieltä rikkaruohoja kitkien.
Oksasakset kädessään multaa ja lehtiä hiuksissaan Marja pyyhältää ohitsemme talolle, jolloin minä raukeana huutelen Marjan perään: ”Kuu-ule Tuhkimo, kun nyt menet sinne sisään niin etkö viitsisi tuoda tullessasi jääkaapista pari kylmää bissee!”
Tähti on syntynyt! Tuhkimo, työn sankari. Nainen joka ei jää laiskojen sisarten seuraan makoilemaan. Sellainenhan Marja on, luonnoltaan työteliäs. Ja lempinimi Tuhkimo on seurannut Marjaa kaikki seuraavat vuodet ja kuten hän itse toteaa: ”Se on arvonimi!”
Kimmo äityy kosimaan
Vuodet kuluvat ja joka kesä palaan mökille yhtä innostuneena. Puut ja pensaat kasvavat. Pienet kuusentaimet, jotka talon ostaessani olivat polvenkorkuiset kurottautuvat nyt taivaisiin suurina puina.
Naapurien kanssa olen löytänyt rauhaisan yhteiselon sävelen – alkuaikojen hiljainen epäluulo on muuttunut naapurienkin puolelta hyväksynnäksi: suomalainen nainenhan on ihan tolkun ihminen. Silti naapurit pysyvät minulle vain hyvän päivän tuttuina, vain tien toisella puolella asuva tallinnalainen pariskunta, Matti ja Silva, vaihtaa kanssani kuulumisia enemmälti.
Kimmokin tulee jossain vaiheessa elämääni ja yhdessä jatkamme visiittejä Vallattomalle. Eräänä kesäyönä, keittiön pöydän ääressä, takkatulen loisteessa, Kimmo kosii minua. Olen usein ajatellut että Topun taialla, Vallattoman viehättävyydellä oli osansa asiassa.
Kimmo Haapsalun piispanlinnalla kesällä 2007
Naimisiinkin menemme Virossa, Haapsalun tuomiokirkossa. Virosta on alkanut tulla osa elämäämme, me odotamme malttamattomina viikonloppuja ja kesälomia jolloin pääsemme mökille pidemmäksikin aikaa.
Tästä onkin sitten enää lyhyt askel siihen päätökseen, että muutamme pysyvästi Viroon. Kuten aiemmin kirjoitin, ei kotipaikaksemme kuitenkaan tullut Haapsalu, vaan Otepää, johtuen siitä, että Haapsalussa emme olisi saaneet hotellia pyörimään vuoden ympäri. Silti, Haapsalulla on oma paikkansa sydämessäni, se on se kohta, josta kaikki lähti liikkeelle.
Mitä kuuluu nyt Vallattomalle?
Vallaton on yhä minulla, eikä tulisi mieleenkään siitä luopuminen. Vaikka emme Kimmon kanssa sinne enää ehdikään kesäisin kuin enintään lyhyiksi tuokioiksi, käy Tuhkimo siellä usein miehensä Aatoksen kanssa. Tänä kesänä Aatos korjasi Vallattoman aidan. Viime kesänä teki suuren perustusremontin kivijalkaan. Tuhkimon puoliso on siis Tuhkimon veroinen työteliäisyydessä ja osaamisessaan. Hyviä kavereita minulla!
Jonain päivänä kerron teille Pangseppin Annesta. Haapsalulaisesta ystävättärestäni. Ja naapurin Karista ja Topu Teatterista. Ja hyyskägaalasta. Mutta ne ovat sitten jo ihan omia tarinoitansa.
Kuvia Haapsalun kaupungista löytyy lisää tällaisen linkin takaa: http://villaottilia.ee/haapsalu/ Kuvat on otettu tänä kesänä Valge Daamin karnevaalien aikaan. Lisää kuvia Läänemaalta on http://www.villaottilia.ee/topu1/ .
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
