Valokuvatorstain 276.haaste: valokuva taulusta

Tällä viikolla piti esittää valokuvatorstaissa taulusta valokuva.

Tämäpä oli mieluisa tehtävä - ja tuttukin. Minähän jo puolitoista viikkoa sitten kirjoitin tänne kieli poskessa historian unohtamista taiteilijoista, jotka elivät tunnettujen maalarien varjossa. Sarjassa esittelin erinäköisiä kotimaisia ja ulkomaisia taiteilijattaria, joiden nimissä oli aina jotain tuttua. Oli Giorg(t)iina de Chirico ja oli Henri(t)iina Matisse ja Josef(t)iina, Mallord(t)iina, William(t)iina Turner. Ja löytyihän sieltä sellainenkin kuin Tiina-Pekka Halonen.

Ettei tule väärinkäsitystä, tarkoituksenani ei ollut irvailla suurille taiteilijoille, vaan esitellä lempitaiteilijoitani ja sitten yrittää omista valokuvista saada mahdollisimman samankaltaisia kuin jotkut näiden lempparieni työt. Hauskaa se oli ja monin tavoin opettavaakin.

Nyt, valokuvatorstain haasteen kunniaksi on vuorossa vielä yksi kuvapari. Se tulee jälki-impressionistien mestarilta, ranskalaiselta Paul Cézannelta (1839–1906) ja hänen varjotaiteilijaltaan Paulastiina Cézannelta, josta kukaan ei tietenkään ole kuullut mitään, sattumoisin.

Paul Cézannen työ on nimeltään Mont Sainte Victoire. Kyse on vuoresta, joka sijaitsee Etelä-Ranskassa, ja katsoo yli Aix-en-Provencen. Se oli yksi Cézannen suosikkiaiheista ja se on ikuistettu moniin taiteilijan tauluihin. 

Alla Paulastiina Cézannen työ Etna, joka jo nimensä puolesta kertoo, että se on maalattu Sisiliassa. Aikakausikin näyttää olevan eri, mutta ehkä sittenkin jotain samaa näissä kahdessa työssä on...

Muita kuvia tauluista pääsette katsomaan klikkaamalla: valokuvatorstain 276. haaste

Jos haluatte taas katsoa muita minun tekemiäni kuvapareja omista valokuvistani ja kuuluisista maalareista ja heidän töistään, on alla kolme linkkiä varhempiin postauksiin:


Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 1
Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 2
Kuka oli Tiina-Pekka Halonen?

Viron kartanot - polleita pytinkejä ja repsuja raunioita

Virolla on paljon tarjottavaa matkailijalle – se on selvä. On luontoa, on historiaa, on hienoja harrastusmahdollisuuksia. Ja on kulttuuria.

En sano etteikö Suomellakin olisi yhtä lailla tarjota komeita nähtävyyksiä, me emme vaan koskaan Suomessa asuessamme ehtineet matkailla kotimaassa laajasti. Työt pitivät meidät aika hyvin kiinni kotikonnuissa. Suomi on myös pitkä maa, toisin kuin Viro, ja päivässä oli mahdotonta tehdä kotoa käsin kattavia päiväreissuja kotimaan kauneimpiin kohteisiin. Virossa asiat ovat toisin.

Muutama päivä sitten meillä oli asiakkaita, jotka kysyivät mistä eniten pidän Virossa, ja hetken mietittyäni vastasin: se on tuo mahdollisuus päiväretkiin. Maa on Otepäältä käsin katsottuna hyvin hallittavissa ja reissukohteita on aina riittävästi päivän pyrähdyksiin sinne tai tänne.

Minua tunnetusti kiinnostaa kaikki Virossa – ehkä nykyisin eniten sen upea luonto ja mahdollisuudet huikeisiin luontovalokuviin. Mutta toki minua kiinnostaa myös historia ja kulttuuri ja arkkitehtuurikin. Ja kun nämä yhdistetään, päädytäänkin Viron erikoislaatuisuuteen: mahtavaan vanhaan kartanokulttuuriin. Ja se on jotain, mitä Suomesta ei löydy, ei tässä mittakaavassa.

Viron kartanoiden historia on pitkä, ja tarkemmin asiaan voi perehtyä vaikkapa tällaisen sivuston kautta: Viron kartanoportaali. Siellä käsitellään kartanoiden ja aatelistilojen syntyä keskiajalta tähän päivään asti. Samalla sieltä saa tietoa ritarikuntien ja hiippakuntien synnystä, samoin kuin aatelisitsehallinnosta.

En rasita teitä tämän enempää luvuilla, mutta ehkä kuitenkin on hyvä tietää että suurin osa Viron kartanoista rakennettiin 1760-luvulta eteenpäin puolentoista vuosisadan aikana aina ensimmäiseen maailmansotaan saakka. 

Kaikki meidän päiviimme säilyneet kartanot on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta rakennettu juuri tuolloin. 1700-luvulla ja 1800-luvun alussa kartanoita rakennettiin varsinkin Pohjois-Viroon, minne kohosi useita barokkityylisiä ja klassisistisia kartanoita. 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa vilkastui rakentaminen myös Etelä-Virossa, minne syntyi joukko historiallis- ja jugendtyylisiä kartanoita. 

Vuoden 1910 paikkeilla Viron alueella oli kaikkiaan 1245 kartanoa (luvussa eivät ole karjakartanot eivätkä pappilat).  

Kartanot kokivat ensimmäisen takaiskun vuonna 1905, kun Venäjällä puhjenneen vallankumouksen tiimellyksessä poltettiin yli sata kartanoa. Neuvostovuodet eivät nekään kohdelleet lempeästi vanhaa porvarillista ja yläluokkaista elämäntyyliä symboloivaa kartanokulttuuria. Kartanoiden annettiin rapistua tai ne tuhottiin tietoisesti.  

Vuoden 2005 alussa oli  Viron kartanot -portaalin tietojen mukaan Virossa säilynyt (pappiloita ja karjakartanoita lukuun ottamatta) enemmän tai vähemmän alkuperäisessä muodossaan kartanorakennuksia 414 kappaletta eli kokonaismäärästä vajaa kolmannes. Määrään voi lisätä runsaat kaksisataa vahvasti remontoitua ja raunioitunutta rakennusta. Muut ovat hävinneet. 

Niinpä suosittelen, että kun tulette Viroon, sisällytätte tutustumisen muutamaiseen kartanoon matkan varrella. Se ei ole vaikeaa – kartanoita on ripoteltuna ympäri maata. Toiset ovat polleita ja komeita pytinkejä, kuten vaikka Palmsen ja Sagadin kartanot Lääne-Virumaalla. Osa on repsuja raunioita, ja osasta ei löydy kuin vanha kartanonpuisto ikiaikaisine puineen.

Me olemme kiertäneet kartanoita runsaasti näinä menneinä seitsemänä vuonna, joina olemme asuneet Virossa, ja viimeaikainen kuvallinen suururakkani on ollut kerätä kaikki näkemämme kartanot yhteen isoon valokuva-albumiin. Se on nyt osittain valmis, mutta vielä muistuu mieleen kartanoita joissa olemme käyneet ja vielä etsin kuvia, jotka ovat kadonneet jonnekin tietokoneen syövereihin.

Osaan kuvien kartanoista pääsee tutustumaan sisään. Osa on nykyisin liiketoiminnassa. Osa yksityisomistuksessa. 

Mutta silti: ylpeänä esittelen teille nyt kartanokuvakansioni, johon pääsette klikkaamalla tästä linkistä: 

Viron kartanoita valokuvissa

Tervetuloa siis visuaaliselle ja virtuaaliselle kartanokierrokselle! Ja tervetuloa Villa Ottiliaan – täältähän saat ne parhaimmat ajo-ohjeet siitä minne mennä ja mistä kartanot löytyvät! Vink vink!   

Alla vain muutama kartanokuva albumista, aihetta ikään kuin elävöittääkseni.

Kõpun kartano

Alatskiven linna

Sillapään kartano

Hei laukkaa ratsu reipas

Käytiin toissapäivänä pitkällä ajelulla, jonka aikana poikettiin myös Torissa, joka sijaitsee 26 km Pärnusta. Tori on pieni paikka, mutta monin tavoin kaunis. Pärnu-joki halkoo sitä leveänä ja joen rantamat ovat punaisien hiekkakivitörmien reunustamat.

Hiiohoi, mulla on Pärnu-joki hepuli

Tori on erityisesti tunnettu hevossiittolastaan - onko tämä oikea sana - joka on vuosisatojen ajan jalostanut virolaista hevosta ja synnyttänyt aivan oman rotunsa: torinhevonen.

Wikipedia kertoo torinhevosesta seuraavaa:

Torinhevonen (viroksi tori hobune) on virolainen puoliverirotu. Torinhevonen on melko kevytrakenteinen. Säkäkorkeus on yleensä yli 160 cm. Yleisimmät väri ovat rautias ja ruunikko, mutta myös esimerkiksi mustia ja kimoja esiintyy. Valkoiset merkit (sabinokirjavuus) ovat tavallisia. Torinhevoset ovat varmajalkaisia ratsuja, jotka sopivat hyvin myös ajoon.
Torinhevosta ryhdyttiin kehittämään 1800-luvun puolivälin jälkeen paikallisista hevosista sekä eurooppalaisista kylmäveri- ja puoliveriroduista. Kantakirja perustettiin vuonna 1921. Torinhevonen on alun perin työhevonen, jota nykyisin käytetään ratsuna.

Kiinostuin torinhevosesta jo muutama päivä sitten, kun ajelin Viljandin suuntaan ja näin pellolla komeita liinaharjoja. Netttiystäväni Nannan kanssa kävimme keskustelua siitä olivatko nämä hevoset eestinhevosia vai jotain muita. Mielestäni ne olivat perinteistä eestinhevosta keveämpiä ja korkeampia - ehkä juuri torinhevosia?

 Nyt kun sitten olimme Torissa lähdin minäkin hieman kurkkimaan siittolan pihalle - josko näkisin ihan ihka elävän torinhevosen. Ja eipä aikaakaan kun tallista tuotiin komeaa ratsua. Tässä tämä - koko lailla varma torinhevonen:

Jäin sitten vielä tallien edessä olevaa kylttiä lukemaan. Josko siitä saisin lisää tietoa torinhevosesta. Ohessa lähikuvia isosta infotaulusta:



Ja alla kuvia jotka otin tästä isosta infotaulusta:

Jos torinhevosten historia kiinnostaa, kannattaa kurkata tällaista linkkiä (suomenkielinen vaikka hieman kankeaa kieltä), joka löytyy Torin hevossiittolan sivuilta: Torin siittolan historia.

Seuraavaksi pitäisi sitten varmaan tutkia Heimtalin hevossiittolaa ja sen hevosia. Tori ja Heimtali lienevät ne kuuluisimmat paikat missä hevosia on jalostettu Virossa.

Mutta ehkä tämä riittää tällä erää hevostelusta. Toivottavasti jollekin tästä oli hyötyä. Ainakin itse oppi taas  jotain uutta.

(Ja huomatkaa: ei yhtään lasagne- tai Ikean lihapullavitsiä tässä jutussa.)

Nyt arvostelemaan Villa Ottiliaa!

Hiiohoi ja hei!

Suutarin lapsilla ei ole tunnetusti kenkiä, eikä meidän perheessä ole oltu aina markkinoinnin parhaalla harjalla. 

Mutta nyt on kuitenkin jotain uutta ja hyvää kerrottavaa!. Olemme nyt rekisteröityneinä TripAdvisor-sivuille, jotka ovat puolueettomat matkailijalle suunnatut tietosivut. Jonne voi matkaaja antaa reissun lopuksi myös omia kommenttejaan.

Jos olet Villa Ottiliassa yöpynyt, PLLLLLIIIIIIIS, kommentoi sivuille! Kiitos jo etukäteen!

Ja tässä linkki, mistä pääset meidän hotellin sivuille, ja sinne tosiaan voit omat arvioisi ja kommenttisi jättää.  Kieli on vapaa!

TripAdvisorin sivut: Villa Ottilia

Hiihaa! Ehkä tämän kautta alamme saada hieman julkisuutta - aika hiljaa ollaankin oltu viime aikoina.

Ja alle vielä kuva eiliseltä talostamme, ikään kuin todisteena että elossa ollaan. ;)

Siis ei muuta kuin:

Tervetuloa

ja kiitos jo etukäteen kaikille, jotka kommentoivat tuonne TripAdvisoriin! Ehkä sana alkaa vihdoinkin levitä vähän pidemmällekin!!!! Ja sinne TripAdvisoriin voi tosiaan kommentoida myös suomeksi!

Urinkoinen paisteleepi

Ihanat aurinkoiset helmikuun päivät ovat täällä! Taivas on sininen, keli on mitä ihastuttavin ja aurinko paistaa.

Niille, jotka ihmettelivät otsikon Urinkoista niin kerronpa sen taustan. Kimmon äiti oli aikoinaan kansakoulun opettaja joka kansan kynttilänä opetti pilttejä lukemaan. Apuna vanha kunnon Aapinen. Ja kyseisessä Aapisessa oli aina uusi kirjain merkitty anfangilla, eli koristeellisella isolla alkukirjaimella. A:n kohdalla luki siis:

Aurinkoinen paisteleepi

Ja arvatahan sen saattaa miten siinä käy, kun piltti alkaa tavaamaan tekstiä. Ei hahmota isoa koristeellista alkukirjainta vaan alkaa pontevasti lukea: Urinkoinen paisteleepi.

Urinkoinen jäi elämään Kimmon lapsuudenkodin puhekieleen ja sieltä se on jatkanut matkaansa meillekin. Niin että Urinkoinen se meillä paisteleepi. Ja hienosti paisteleepikin!

Minä olen käynyt nyt kolmena päivän ajelulla ihan itsekseni. Rohkeasti olen jatkanut siis talviautoilua ja nyt ei pelota oikeastaan yhtään. Olo on ollut  varma vaikka tiet ovat joskus aika liukkaita - yöstä päivään saattaa ilma lauhtua reilut 12°C. Ja sehän tietty saa tiettyä kiitoa teille.

Mutta eihän sitä voi olla liikkumatta - ja kuvaamatta - kun kelit ovat tätä luokkaa!

Ohessa pientä kuvasatoa parilta viime päivältä. Ja lopuksi linkki isompaan kuva-albumiin niille, jotka haluavat paremmin perehtyä Otepään ja sen lähiympäristön helmikuun keleihin.

Luonto luo ja muovaa - pehmeää ja terävää

"Kukkuu" tuntuu pieni puu huutavan isojen takaa

Kerro kerro kuvastin, ken on meistä kaunehin

Punainen viiva

Herttaiset heposet (hobused viroksi)

Talvi ei ole vain valkeaa - se on värejä, jotka korostuvat valkeaa ja helmikuun kirkkautta vasten

Pumpulivuori

Kun olemme yhdessä niin muodostamme kokonaisen sydämen

Otepään kirkko ilta-auringossa

Otepään linnavuori samaten ilta-auringossa

 Urinkoinen on kyllä ihana! Se nostaa mieltä ja virkistää paremmin kuin sata salamaa. Talven vaikein aika on selvästi ohi, tästä eteenpäin se on vain kuin ruusuilla tanssimista. Näin uskon!

Hyviä talvipäiviä kaikille toivottaen seuraavan valokuvagallerian myötä: Helmikuussa Otepäällä ja sen ympäristössä

Pieni jälkikirjoitus: Maaliskuussa tapaa täällä olla vähintään yhtä upeat kelit. Ja maaliskuussa on Villa Ottiliassa hyvin tilaakin vielä. Joten nyt almanakkaa selaamaan ja varauksia tekemään. Ja tästähän se onnistuu ja täältä löytyy lisää tietoa: Villa Ottilian kotisivut

Italialaisen hiihdon salaisuus

Olen sanonut aiemmin, ja sanon taas, että hotellin pitäminen - tai siis tällaisen B&B-majatalon pitäminen - on hauskaa ja sitten joskus vielä hauskempaa. Oletuksena että asiakkaita on. Sillä asiakkaat ovat tämän bisneksen sokeri ja suola.

Vuosien mittaa olemme vastaanottaneet satoja ja satoja matkaajia, perheitä ja seurueita, jotka jokainen ovat olleet jollain lailla omanlaisiaan. Meillä on ollut vieraita Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Venäjältä, Amerikasta, Latviasta, Liettuasta, Hongkongista, Australiasta, Portugalista ja Hollanista. Noin äkkiä päästä lueteltuna. Ja viime viikolla saimme ensimmäiset vieraamme Italiasta.

Kyse oli aivan äärettömän ihastuttavasta hiihtoporukasta, joka tuli tänne hiihtämään Tarton maratonin. Reippaita urheilullisia ihmisiä, huumorintajuisia ja kaikin puolin kohteliaita ja ystävällisiä. Ja ihanan eläväisiä ja nauravaisia, kuten italialaiset tapaavat olla.

Tarton hiihtomaratoni on jokavuotinen suurtapahtuma, joka on äärimmäisen suosittu. Maratoni kuuluu Worldloppet -hiihtojen sarjaan ja kerää yhteen hiihtäjiä kaikkialta maailmasta. Tänä vuonna hiihdettiin 63 km pitkä maratoni 42. kerran.

Olemme vastaanottaneet mitä erilaisimpia hiihtäjiä, jotka ovat osallistuneet Tarton maratoniin. Näin olemme oppineet vuosien myötä itsekin kaikenlaista, mikä kuuluu maratonille valmistautumiseen. Saksalaiset vieraamme - mukava seurue, joka on yöpynyt luonamme kahtena vuonna - halusivat aamuisin aina spaghettia. Norjalaiset vieraamme olivat sitä mieltä että aamulla ei pidä enää hiilihydraatteja tankata, vaan se pitää tehdä jo edellisenä iltana. Jotkut syövät ennen hiihtoa tukevan aamiaisen, toiset eivät sitten syö paljoakaan, mutta varustautuvat matkaan energiapatukoin ja energiajuomin.

Tämänvuotiset italialaiset asiakkaamme nauttivat hiilihydraatit jo edellisiltana. Ja aamulla söivät normaalin aamiaisen - mitään erityistoiveita heillä ei aamiaisen suhteen ollut. Paitsi iso veitsi. Minä ojentamaan veistä ja miettimään mitä sillä tehdään. Sekin selvisi nopeasti.

Italialaisilla vieraillamme oli salainen ase matkassaan; valtava kimpale parmesania, tuota kivikovaa rasvaista ja hieman suolaista juustoa, kannettiin keittiöön. Ja siitä sitten leikattiin jokaiselle kunnon palanen, joka pakattiin siististi pieneen pakastepussiin. Kuka tarvitsee energiapatukoita kuin on juustoakin!

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä parempana ajatusta pidän. Juustossa on todella pieneen ja kompaktiin muotoon puristettu energiaa ja rasvaa, jota keho tarvitsee pitkän suorituksen aikana. Olimme siis selvittäneet italialaisen hiihdon salaisen aseen!

Hyvin hiihto meni ja asiakkaamme olivat ladulta palattuaan todella innoissaan. He ovat hiihtäneet Worldloppet-sarjan maratoneja eri puolilla Eurooppaa. Ja Tarton maratonin latureitti mahtavine maisemineen ja vaihtelevine profiileineen sai paljon kiitosta osakseen. Ryhmän vetäjä oli sitä mieltä että vain yksi Alpeilla hiihdetty latureitti oli tätä kauniimpi. Ja se on paljon sanottu se!

Mukavasti meni yhteinen aika italialaisten asiakkaidemme kanssa. Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Ja niin sanoimme haikeat hyvästit tälle rennolle ja iloiselle ryhmälle. Vielä viimeiset kuvat ja poskisuudelmat ja se oli sitten ciao!

"Sinne menivät", totesin, kun italialaisten auto kaarsi Villa Ottilian pihalta kohti etelää. "Jäljelle jäi vain hyvät muistot." -- Vaan jäi jotain muutakin. Keittiöstä löytyi lahjana meille loput parmesanista. Iso ihana möhkäle maailman parasta juustoa! Ja sitä tässä ollaan joka ilta nakerrettu mahtavana iltapalana. Pitäisiköhän mennä seuraavaksi ladulle kokeilemaan kuinka tämä salainen ase toimii?! Vai olemmekohan syöneet jo itsemme ylikuntoon?

Vastentahtoinen syntymäpäiväsankari

Meidän Kimmo täytti eilen vuosia! Hänelle onnittelut vielä näin hieman jälkikäteen!

Tänään, merkkipäivän mentyä, totesin iloisena, että olet sitten paremmalla puoliskolla kohti kuudettakymmenettä ikävuottasi. Mies ei tästä huomiostani sanottavammin ilahtunut. Nyt jo vähän kadun sanomisiani. Kimmo kun joskus leikkisästi (?) sanoo, että pitäisi olla rautaviila, jolla voisi hieman viilata vaimon terävää kieltä pehmeämmäksi. Mies taitaa tässäkin kohtaa olla oikeassa.

Oikeasti, ei ollut tarkoitus Kimmon ikävuosia morkata. Lähes samoilla luvuilla sitä itsekin mennään, vain yksi vuosi perässä tullen. Sitä paitsi, minusta on mielenkiintoista, että muut ne vanhenevat, itselle ja puolisolle tulee vain vuosia lisää laskuriin. Muutenhan sitä ollaan aina vaan ketteriä ja nokkelia ja vikkeliä. Mitä nyt joskus aamuisin on vähän vaikeaa tarkentaa katsetta tietokoneella, nivelet narskuu ja polvet vonkuu. Mutta muuten ikinuoriahan me!

Otsikkoon mennäkseni. Kimmo siis täytti eilen vuosia, mutta ei ollut järin innostunut aiemmin esittämästäni ajatuksestani asiaa jotenkin juhlistaa. Kimmolla on ollut viime aikoina riittämiin töitä, jotka ovat pitäneet miehen tietokoneen näppäimillä aina aamun pikkutunneille asti.

Minä aloitin tulevien syntymäpäivien tiimoilta jo pari päivää aiemmin ehdottelun: "Miten olisi jos tehtäisiin merkkipäivänä jotain kivaa? Mentäisiin jonnekin! Syötäisiin hyvin!" Yleensä vastauksena tuli: "Hmph. Katsotaan sitten." Se ei hyvää tiennyt.

Niinpä sitten keksin mielestäni hyvän idean ja valjastin facebook-ystävämme asialle ja laitoin heille viestiä: "Nyt kaikki herättelemään Kimmoa!" Ja eipä aikaakaan kun Kimmon fb-sivuille alkoi tulla viestejä, joiden sisältö oli suunnilleen tämä: "Nyt Kimmo kuule jätät hetkeksi työt sikseen ja lähdet Latviaan ja Valmieraan syntymäpäivälounaalle!"

Puhuttaessa sosiaalisen median voimasta! Kimmo havahtui lopultakin hereille työtaakkansa alta ja niinpä me lähdimme eilen ajelemaan kohti Valmieraa ja kohti Syntymäpäivälounasta!

Valmieran ravintolassa Rates Vartissa kävimme ensimmäisen kerran viime marraskuussa.Kirjoitin silloin Latvian retkestämme neliosaisen jutun, jonka viimeinen osa oli otsikoitu: Ruhtinaallista ruokailua.  Päätin jo silloin, että jos meille tulee vastaisuudessa joku juhlapäivä, jota haluamme erinomaisen aterian kera juhlia, niin tämä on se ravintola, jonne lähdetään.

Ja niin tehtiin.

Hyppään tässä kirjoituksessa yli eilisen menomatkamme, joka kurvasi Gauja-joen rantamien kautta, missä kamerani lauloi riemuissaan: oli värit ja maisemat vaan sitä paljon hienoja! Jos ketä kuitenkin kiinnostaa eiliset kuvat Gauja-joelta, voi hän niihin tutustua täältä: Gauja helmikuussa 2013. (Kainosti suosittelen!)

Mutta takaisin siis syntymäpäivään ja sen viettoon eli Valmieraan ja ennen kaikkea ravintola Rates Vartiin!

Rates Varti sijaitsee siis Valmieran kaupungissa Pohjois-Latviassa, jonne ei ole Otepäältä matka eikä mikään. (Jälleen täytyy ylistää Otepään sijaintia. Meiltä on Latvian rajalle ja Valgan rajakaupunkiin  n. 48 km, ja rajalta on  matkaa Valmieraan n. 50 km. Ei siis ajomatkana paha huiskale alkuunkaan.)

Rates Varti on pieni mutta mainio, tyylikäskin ravintola, jossa kaikki on kohdillaan. Sisustus, musiikki, ruokalista, palvelu ja hinnat!

Ja tässä sitten pientä kuvallista kerrontaa miten syntymäpäivälounas eteni:

Tästä se syntymäpäiväelämys lähtee - mieli on hyvä ja odottava!

Kimmo kohottaa tomaattimehumaljan synkkäreiden kunniaksi

Mitä tilasimme? Tänne asti kun olimme tulleet, päätimme tietenkin edetä pitkän kaavan mukaisesti. Eli alkuruuat, lämpimät ja jälkkärit kera kahvien. Alkuruoka oli meillä molemmilla sama: vuohenjuustosalaatti ja vadelma-balsamico-kastiketta.

Vuohenjuustosalaatti, joka sai tapailemaan laulua: Järjen veit ja minusta orjan teit -- ihan älyttömän hyvää!

Laitanpa tähän myös kuvan ruokalistasta alkuruokien kohdalta, näette samalla hinnat. Yksi lati on = 1,43 euroa. Mielestämme hinnat olivat - elleivät vain kohtuulliset - suorastaan edulliset:

Ruokalista alkuruokien kohdalta.  Alkuruokamme kustansi siis euroissa 3,15 € per nuppi

Pääruokamme olivat hieman erilaiset. Kimmo tilasi ankanrintaa, joka tarjoiltiin freesattujen vihannesten (punajuurta, lanttua, porkkanaa) ja saksanpähkinäöljyn kera. Ohessa punaviini-katajanmarjakastike. Oheen tuli vielä vihreä salaatti ja erikseen tilattuna villiriisiä.

Ankanrintaa kera freesattujen vihannesten

Kimmo kertokoon vaikka kommenteissa, jos haluaa, että miltä maistui. Vastapuolelta pöytää olin kuulevinani hiljaista onnellista yninää, joten oletan, että maistui.

Oma ruokani oli listan osiosta: valmieralaiset perinneruuat. Kyse oli possun leikkeestä ja perunamuhennoksesta, jonka oheen saattoi tilata lämpimän juustokastikkeen, joka oli ihan mielettömän hyvää. Erillisessä maljassa tuli vielä mukaan vihreää salaattia.

Leike oli mainio, perunamuhennos tuore ja todellisista perunoista tehty -- mutta mitä niistä väliä, kun tuo lämmin juustokastike oli jotain täydellisesti tajuntaa räjäyttävää. Sen keralla olisi syönyt vaikka vanhaa aaltopahvia hymyssä huulin. Ei tarvinnut. Leike oli pehmeä ja maukas ja sen panerointi oli ilmeisesti tehty kananmunasta jauhojen sijaan. Erinomaisen hyvää joka tapauksessa.

Valmieralainen possunleike ja taikakastiketta

Ja taas kiinnostuneille pari kuvaa ruokalistasta, josta selviää aterioiden hintataso sekä muu tarjonta:

Listalta klassikot: Pork chop "Valmierietis" (joka oli kylläkin leike, eikä kyljys) maksoi siis 2,80 latia eli: 4 euroa

Kimmon ankanrinta on tältä sivulta, hinta 6,50 latia eli 9,30 euroa

Nämä nautittuamme olimme kieltämättä koko lailla kylläisiä. Mutta edelliskerran kokemuksesta viisastuneina tiesimme, että vielä olisi mahdollisuus yhteen maailman parhaista jälkiruuista. Kuka voisi kieltäytyä  marsipaanijäätelökakusta saksanpähkinämarenkipohjalla kera mansikoiden, karhunvatukoiden, mustikoiden ja paksun persikkakastikkeen? Emme me ainakaan!

Jälkiruokien kuningas

Tällainen siis oli vastentahtoisen syntymäpäiväsankarin juhlalounas. Ei ollut mies kovinkaan vastentahtoinen enää loppumetreillä - jos, totta puhuakseni, ei edes alkumetreillä. Koko reissu meni hyvillä mielin alusta loppuun.

Ja näihin kuviin ja sanoihin siis päätän tämän ruokapostauksen. Toivottavasti ei tullut nälkä. Ja jos tuli, tervetuloa meille! Täältä ei sitten olekaan pitkä matka ruokakeitaisiin, vaikkapa tähän valmieralaiseen pieneen mutta äärettömän toimivaan ja hyvään ravintolaan! Ja me neuvomme tien perille!

Ystävänpäivänä 14.2.2013

Kuka oli Tiina-Pekka Halonen?

Villa Ottilia Productionin puolidokumentaarinen tiede- ja taidesarja: Tuntemattomia taiteilijoita jatkuu.

Tänään keskitymme tutkimaan taidepiirien täysin ylenkatsomaa, ellei suorastaan unohtamaa mysteeriä: kuka oli Tiina-Pekka Halonen?

Pekka Halonen (23.9.1865 Lapinlahti - 1.12.1933 Tuusula), tuo rakastettu suomalaisen luonnon, maisemien ja käkkärämäntyjen kuvaaja on meille kaikille tuttu. Moni on vieraillut hänen taiteilijakodissaan Halosenniemessä, Tuusulassa. Ja vielä useampi pysähtynyt Pekka Halosen iki-ihanien taulujen ääreen vaikkapa Ateneumin taidemuseossa.

Olemme kuitenkin Villa Ottiliassa löytäneet historian hämähäkinseittisistä arkistoista tietoja Pekka Halosen aikalaisesta, Tiina-Pekka Halosesta, joka on jäänyt täysin Pekan varjoon. Silti virkeä ja valpas tutkija löytää useita yllättäviä yhtymäkohtia Pekan ja Tiina-Pekan urien varrelta. Heidän tyylinsä eivät olleet täysin samankaltaista, vaikka niistäkin on löydettävissä selkeitä yhtymäkohtia. Oudoksi asian tekee heidän aiheittensa valinnat. Tuntuu kuin he olisivat kulkeneet ritirinnan läpi suomalaisen mäntymetsän ja korpimaiseman. Yhdessä vaellelleet Tuusulanjärven rannoilla ikuistamassa sen ikiaikaista kauneutta. Kuitenkin - ja tämä tekee asiasta vielä oudomman - Pekka Halonen teki uransa Suomessa, kun taas näyttäisi siltä että Tiina-Pekan työt on tehty pääsääntöisesti Virossa. Siellä missä Pekka on istahtanut Tuusulanjärven reunamille, Tiina-Pekka on tehnyt sen Otepään Pyhäjärvellä.

Kuka siis oli Tiina-Pekka Halonen? Oliko hän Pekan sukulainen, ehkä kaukainen Viron serkku, joka tunsi outoa spiritualistista ja henkistä yhteyttä Pekkaan? Onko Tiina-Pekkaa edes ollut olemassa? Onko hän Pekan alter ego tai ehkä syntymässä erotettu kaksoissisko?

Tutustukaamme heidän töihinsä, ehkä niistä löydämme vastauksia tähän ihmiskuntaa kutkuttavaan arvoitukseen!

Pekka Halonen maalasi eniten maisemia ja kansanelämän kuvauksia. Hän teki 1900-luvun alkupuolella värikokeiluja ja tapaili myös impressionistisempaa maalaustyyliä, mutta 1920-luvun alkuun mennessä tyyli tasaantui pehmeäksi ja ilmavaksi. Kuten esimerkiksi tässä teoksessa, joka löytyy amerikkalaisilta taidesivuilta. Taulussa näkyy signeeraus ja vuosiluku 1926, mutta paikka on tuntematon.

Pekka Halosen työ vuodelta 1926 - paikka tuntematon

Katsokaamme Tiina-Pekan työtä, jossa löytyy häkellyttävästi samankaltaisuutta. Tiina-Pekka on kirjoittanut kankaan taakse: Tori, Pärnu-joki, joten tiedämme että se on maalattu Virossa. Olisiko Pekka Halonen saattanut käydä myös Torin pienessä jokirantakaupungissa?

Tiina-Pekka Halosen työ: Pärnu-joki, Tori

Kuvat eivät ole identtiset, mutta vaikuttaisi että Tiina-Pekka ja Pekka ovat käyneet samoilla rantamilla. Sama toistuu seuraavassa kuvaparissa. Ensimmäinen on maalattu ilmeisesti Kuhmoisissa, mistä Pekka Halonen 1916 vuokrasi perheelleen pappilan maihin kuuluneen Kivikosken torpan kesäasunnoksi. Myöhemmin taiteilija lunasti torpan omakseen:

Pekka Halosen maisema mahdollisesti Kuhmoisista vuodelta 1912

Tiina-Pekan rinnakkaisteos on Pärnu-joelta, ei siis Kivikoskelta, mutta voiko olla sattumaa että joki näyttää kulkevan hyvin samankaltaisesti kuin mitä Kivikoskella?

Tiina-Pekka Halonen: Näkymää Pärnu-joelle

Pekka Halosen talvikuvat ovat ehkä sitä kaikkein tunnetuinta suomalaista kansallismaisemaa. Myös Tiina-Pekka väsymättä tallensi talvisia ja lumisia maisemia

Pekka Halosen Violetti talvimaisema joko vuodelta 1923 tai 1926 (signeerauksesta vaikea saada selvää)

Tiina-Pekka Halonen: Salakuuntelijoiden kivi Taevaskodalla

Ja vielä yksi hämmentävä kuvapari. Jälleen emme tiedä missä Pekka Halosen lumipuu on maalattu, mutta Tiina-Pekka Halosen puusta tiedämme sen olevan Villa Ottilian pihalta. Voisiko todellakin olla että Pekka Halonen olisi saattanut kuitenkin yöpyä Villa Ottiliassa? Hyvin arvoituksellista!

Pekka Halosen luminen puu vuodelta 1912

Tiina-Pekka Halosen työ: Lumipuu Villa Ottilian pihalla

Voiko tämä kaikki olla vain sattumaa? Tätä pohti tutkimusryhmämme ja yritti kaivaa lisää tietoja tästä historian unohtamasta taiteilijasta, josta on jäljellä vain useita lumisia töitä ja yksi valokuva. Antaako valokuva meille mitään tietoa tai viitteitä mystisen taiteilijan taustoista?

Kuvassa Tiina-Pekka näyttää olevan suden seurassa, itse asiassa näyttäisi siltä että susi on Tiina-Pekan kesyttämä. Tämä viittaa siis taiteilijan vahvaan kontaktiin villin luonnon kanssa.

Eniten tutkijoita on kuitenkin hämmästyttänyt ja häkellyttänyt Tiina-Pekan vaatetus: hän näyttäisi olevan pukeutunut jonkinlaiseen alkukantaiseen asuun, mahdollisesti kansallispukuun, joka antaa viitteitä eskimoiden ja mahdollisesti inuitien suuntaan. Pekka Halonenhan tunnetusti maalasi paljain käsin pakkasesta välittämättä sillä seurauksella että hän vanhempana kärsi pakkasen palelluttamista sormista ja reumatismista. Tiina-Pekalla ei näyttäisi olevan samaa ongelmaa - hän näyttää pukeutuneen vallan lämpimästi ja ilmanalan edellyttämällä tavalla.

Tiina-Pekka Halonen ja kesytetty susi, vuosi tuntematon

Vertailun vuoksi: perinteinen inuitien talviasu

Päätämme tämänkertaisen osamme kysymällä vielä kerran: Kuka oli Tiina-Pekka Halonen? Oliko hän Pekka Halosen sukua? Oliko hän spiritualisti tai mahdollisesti Pekka Halosen inkarnaatio? Vai ehkä inuiti? Mikä oli hänen suhteensa susiin ja Pärnu-jokeen? Miksi tämän pitäisi ketään kiinnostaa?

Tuskin saamme tälle kiehtovalle mysteerille koskaan vastausta, mutta lieneekö silläkään kovin suurta merkitystä.

Kiitos kaikille Tuntemattomat taiteilijat -sarjan seuraajille. Ja kuten aiemmissakin osissa,  toteamme jälleen: jatkoa seuraa tai sitten ei. Eikä silläkään liene niin suurta merkitystä. Eikä pidä uskoa ihan kaikkea mitä täällä kerrotaan.

Näkemiin ja kuulemiin. Ja kiitos.

Jälkikirjoitus: Jos pidit tästä, ehkä haluat katsoa sarjan aiemmat osat. Ne tässä:

Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 1
Opetusohjelma: Tuntemattomat taiteilijat osa 2