Katsaus menneeseen vuoteen 2011

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä tehdä pieni inventaari kuluneesta vuodesta. Aloitin inventaarini tekemällä pienen haastattelun. Palasimme illan pimetessä Tartosta Otepäälle ja juttu kääntyi menneeseen vuoteen. Kysyin Kimmolta, minkä yleisarvion tämä menneelle vuodelle antaisi. Mies pohti, että kai tämä ihan jees vuosi oli, taloudellisesti ehkä huonompi kuin aiemmat, mutta toisaalta, saatiinhan me kuitenkin Võsu hankittua.

"Totta!" huudahdin minä, "Võsu! Se oli iso juttu se!" Ja sitten minä muistin että käytiinhän me Liettuassakin, oltiin Vilnassa viitisen päivää. "Oliko se tänä vuonna?" havahtui Kimmo. "Niin ja Krakovassa käytiin. Se oli myös hyvä reissu!"

Loppumatka menikin sitten naureskellen kaikelle kuluneena vuonna sattuneelle. Ja kun auto kaarsi Villa Ottilian pihalle olimme suorastaan erinomaisella tuulella. Ja pohdimme, että olihan tämä oikeasti hyvä vuosi. Eikä se oikeastaan taloudellisestikaan ollut mitenkään erityisen huono - Võsu vain imaisi korjauksineen kaikki ylimääräiset liikenevät tulot, joten mihinkään pieneen ylellisyyteen kuten ylimääräisiin ulkomaanmatkoihin ei ollut varaa. Eritoten kun marras-joulukuu oli Villa Ottilian kannalta kuollut.

Tässä muutamia vuoden kohokohtia blogista poimittuna:

Tammikuu 2011

Tammikuussa kirjoitin blogiin 21 juttua, jotka käsittelivät pieniä aiheita - juttua oli Rummukaisesta, joka puolivälissä kuuta lähti Otepäältä omaan kotiin, mikä sai Latten hieman melankoliseksi. Kerstenin äidin kissa kuoli ja blogissa pohdittiin eläinten polttohautausta Suomessa ja Virossa. Otepäällä hiihdettiin jälleen hiihdon maailmancupin osakilpailu, jonka minä katsoin Tarton kisakatsomossa  Rummukaisen perheen luona. Kuukauden tärkein tapahtuma oli äitini 80-vuotissyntymäpäivät, joiden vuoksi kävimme Suomessa. Ja lunta sataa. Koko tammikuun.

Kuukauden kuva: Rummukainen on päässyt takaisin oman isän syliin ja katsoo Lattea mietteliäänä.

Halmikuu 2011

Juttuja blogiin tulee 30. Kuukausi menee työn touhussa, on hiihtomaratonia ja nuorten MM-hiihtoa ja Kuldkala-pilkkikisaa. Võsullakin käymme ihmettelemässä lumen paljoutta. Sitä todellakin on ja on ja on. Luontokokemuksiakin keräämme - niin Elistveren eläinpuistossa kuin kotikulmilla, missä ketut kiljuvat keväthangilla. Kimmo viettää syntymäpäiviään ja me juhlistamme meidän (uudelleen)tapaamispäiväämme 2.2.2002. 

Kuukauden kuva: Tupsukorva Elistveren eläinpuistossa

Maaliskuu 2011

Juttuvauhti kiihtyy, maaliskuussa niitä tulee kaikkiaan 35. Kuukauden ehdoton kohokohta on matkamme Liettuaan ja Vilnaan, missä koemme monenmoista. Vierailemme Uzupion kansantasavallassa ja perehdymme sen perustuslakiin, vierailemme Kaunasin markkinoilla, Trakain linnassa ja seikkailemme Vilnan vanhoilla historiallisilla kaduilla. Kotimatkalla pysähdymme mahtavalle Ristikukkulalle, joka tekee suuren vaikutuksen matkamiehiin.

Kuukauden kuva: Ristikukkula Liettuassa, lähellä Latvian rajaa 

Huhtikuu 2011

Juttuja syntyy 32 kappaletta. Huhtikuussa herää luonto taas eloon. Minä vietän pitkän tovin Haapsalussa kesämökillä, missä valmistan mm. päiväkaupalla haketta jota puutarhahybriksessa tarjoilen pensaiden ja puskien juurille. Välillä ajelen Läänemaata ristiin rastiin kuvaillen merellisiä maisemia, katajia tuulessa ja Puise Ninan mahtavia maisemia. Huhtikuussa pohdin myös Tarton muuttuvia kasvoja ja ihmettelen sen modernia arkkitehtuuria ja käyn Viljandissa.

Huhtikuussa käyn myös Keilan putouksilla - matkaseuranani hyvä ystäväni OnuKoo

Toukokuu 2011

Toukokuussa olen työteliäs, ainakin mitä tulee juttujen määrään: syntyy vuoden ennätys eli 46 juttua. Ehdin kirjoittamisen lomassa matkaillakin, ja päiväreissuja tulee tehtyä mm. Obinitsaan, Valgaan, Meremäelle ja Piirimäelle. Piusassa käymme ja Türin kukkakarnevaaleilla. Suomi ei voita euroviisuja mutta voittaa lätkän MM-kultaa ja sitä riemuitaan myös Otepäällä. Võsullakin käymme vaikka talo ei ole meidän ja huoli sen tulevaisuudesta kalvaa mieltä.

Kaksi leijonaa kohtaa Luken kartanonpuistossa

Kesäkuu 2011

Juttuja syntyy 36. Kesäkuussa reissaamme lähellä ja hieman kauempana, kuitenkin maan rajojen sisäpuolella pysyen.  Käymme asiakkaiden - tai nyttemmin ystäviemme - kanssa Taevaskodalla ja Võrussa. Pitkän tovin vietän Võsulla Huvikummussa, missä siivoilen taloa vastaanottamaan yhdet kesävieraat heinäkuussa. Apunani on välillä Kimmo, välillä perhe Rummukainen, joiden kanssa hävitämme vanhoja sänkyjä ja pohdimme Ruuhi-Rallia ja käymme Käsmussa Ruja-bändin konsertissa. Võsu-aikani on hieman surumielinen, en tiedä talon kohtalosta vieläkään sen enempää, heinäkuussa asia ratkeaa suuntaan tai toiseen.

Ruusut kukkivat kesäkuussa Lahemaan rannoilla - kuva Turbuneemestä läheltä Võsua

Heinäkuu 2011

Juttuja 25 kappaletta. Heinäkuu on työntäyteinen kun Villa Ottiliassa käyvät kesävieraat tiheään. Heinäkuussa selviää myös kaksi merkittävää asiaa: saamme sittenkin hankittua Huvikummun ja Kimmo voittaa EU:n kirjoituskilpailun jutullaan sisämarkkinoiden toimivuudesta. Olemme arvattavastikin hurjan hyvällä mielellä. Minä kirjoitan kymmenosaisen sarjan: Otepään 10 ihmettä. Yksi ihmeistä on salaiset järvet, joihin erityisesti Latte haluaa tutustua:

Hiiohoi ja hihulihei - täältä tullaan elämä!

Elokuu 2011

Juttuja 36 kappaletta. Elokuussa teen vuoden toisen Suomen-reissuni - lähden Turkuun luokkakokoukseen. Elokuu menee muuten puuhakkaasti Villa Ottiliassa - asiakkaita riittää koko kuulle, kuten vaikka Heljän Hulvattomat jotka saapuvat paikalle Oikuttelevan Bussin kanssa.  Asiakkaista huolimatta ehdimme tehdä pieniä päiväretkiä mm. Räpinaan ruusujen aikaan. Käymme Peipsin rannoilla, Põlvassa ja Mehikoormassa. Elokuun lopussa käyn sienessä Rummukaisen ja sen äiskän kanssa Taevaskodalla - mutta himoitut torvisienet jäävät löytämättä.

Elokuussa kuvailen heinäpeltoja, paketissa tai ilman.

Syyskuu 2011

Juttuja 12 kappaletta - mikä ei tarkoita etteikö kuukausi olisi ollut puuhakas, päinvastoin. Se alkaa Haapsalun lomalla kera Rummun ja sen mamman. Ilmat ovat upeat, on suoranainen intiaanikesä. Sieltä jatkamme matkaa Võsulle, missä pidämme minitalkoot ennen suuria talkoita. Jotka nekin pidetään syyskuun lopussa. Hurjaa ja hauskaa ja hulvatonta puuhaamista, jonka seurauksena syntyy upea terassi. Eläköön talkoohenki!

Rummu Villa Vallattoman terassilla Haapsalussa

Lokakuu 2011

Kirjoituksia 29 kappaletta. Lokakuu alkaa vuoden toisella ulkomaanmatkalla - jos kahta Suomen-matkaa ei lasketa - eli reissullamme Krakovaan, missä Kimmo pokkaa palkinnon voittokirjoituksestaan. Minä olen ylpeä miehestä enkä suotta. Reissu menee muutenkin aivan nappiin ja sen muistojen voimalla jaksamme vuoden loppuun. Loppukuukauden vietämme Lahemaan merellisissä maisemissa, Võsulla.

Latte ja Kimmo Võsun rantametsässä.

Marraskuu 2011

Juttuja 29 kpl. Marraskuu on ilmojensa puolesta aivan uskomattoman hieno, lämmin ja aurinkoinen. Minä teen koko kuukauden reissuja lähiseuduille ja nautin Lahemaan upeista maisemista, Altjasta, Vergistä, Käsmusta, Jumindasta ja Kaberneemestä. Ja vaeltelen Võsun rannalla, aamuisin, iltaisin. Ja kuvaan, kuvaan. Merta ja maisemia. Olen onnellinen enkä kaipaa lunta saati talvea.

Suuria tyrskyjä ja suuria kiviä Lahemaalla, Käsmun lahdella.

Joulukuu 2011

Juttuja 15 kappaletta. Vuosi lähestyy loppuaan ja Tiina uuvahtaa. On huolissaan lumettomuudesta ja asiakkattomuudesta ja taloudesta ja terveydestä ja joulusta ja tulevaisuudesta. Synkistelee ja ärhentelee. Kunnes jouluaattona pääsee vihdoinkin joulun tunnelmaan.

Ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä katson tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Paljon on vielä pilviä taivaalla, mutta jos vain itse jaksan uskoa parempaan huomiseen, on se jo puoli voittoa ellei enemmän.

Mennyt vuosi: kirjoituksia kokonaisuudessaan 346 kappaletta - ei sentään ihan jokaiselle vuoden päivälle. Paljon matkoja lähelle, joitakin hieman kauemmaksikin. Hyviä hetkiä paljon, huonoja joitakin. Muistan hyvät, huonoja ei olekaan tarvis muistaa.

Vuosi 2012 - se on nyt tyhjä lehti tai tyhjä tietokoneruutu. On itsestä kiinni miten sen täytän.

Kiitän kaikkia lukijoitani seurastanne. Kiitän kaikkia ystäviäni uskostanne minuun, kiitän avusta ja tuesta ja rakkaudesta jota olen saanut kokea. Kiitän Kimmoa ja Lattea siitä, että olette antaneet minulle perheen ja kodin, jossa tunnen olevani haluttu ja tärkeä.

Näillä eväillä lähdetään kohti uutta vuotta ja uusia seikkailuja. Tervetuloa matkaan - tämän blogin kautta!

Nähdään ensi vuonna!

Otepää ja lähiseutu vuoden toiseksi viimeisenä päivänä

Huominen kun vielä vedetään kunnialla läpi ollaan valmiita vuoteen 2012. Vähiin menee ennenkuin loppuu.

Meille tuli eilen Villa Ottiliaan asiakkaita, jotka olivat varanneet ison perhehuoneemme kuudeksi yöksi. Tallinnalainen perhe, joka tuli eilen, ja lähti jo tänään. Kun ei täällä voi mitään tehdä. Kun ei ole lunta.

Mitäpä sitä kellekään vastaan väittämään. Jos siltä tuntuu, niin tuntuu siltä.

Minä lähdin kuitenkin ajelemaan lähiseuduille, etsimään näkymiä ja elämyksiä. Minä, joka olen täällä vuoden läpeensä ja jolle lähes kaikki paikat ovat jo ennestään tuttuja. Silti onnistuin löytämään parikin aivan ihmeellistä paikkaa, joiden ääressä hengitin hieman nopeampaan, pelkästä ihastuksesta ja löytämisen riemusta.

Niinhän se on, että jokainen näkee maiseman omalla tavallaan. Valokuvaajalle ei ole huonoja ilmoja, tätä olen hokenut useasti. Ehkä matkaajan kannattaisikin katsoa maailmaa valokuvaajan silmin silloinkin kun kamera ei ole mukana. Sillä silloin näkee maiseman hieman tarkemmin: katsoo taivasta ja sen outoja muodostelmia, katsoo muotoja ja värejä. Tuulen leikkiä veden pinnalla tai lumivalkean joutsenparin ylvästä lipumista mustan järven pinnalla. Ja silloin kokee ja näkee ehkä enemmän kuin mitä tavallinen turisti, jolle "kaunis talvimaisema" on perinteinen lumimaisema. Ja joille "tekeminen" = laskettelua tai hiihtoa.

En ole kuitenkaan millään muotoa katkera asiakkaillemme - markkinataloudessa kun on ostajalla valinnan vapaus. Nyt vain harmittaa, että ostimme eilen isoja perhepakkauksia aamiaistarvikkeita niin että ne riittävät usammaksikin päiväksi. No, saahan niistä itselle einettä taiottua, ei siinä mitään.

Minulla oli tänään siis hyvä päivä - ajelin ja pysäyttelin autoa aina komean maiseman tai näkymän kohdatessani. Ja kyllähän niitä riitti! Kotiin tulin innostuneena ja tyytyväisenä. Ja innokkaana kerroin Kimmollle Pikkjärvestä ja sen laaksosta; pohdin Vidriken outoja autiotaloja ja arvuuttelin niiden mennyttä historiaa.

Tässä teillekin, rakkaat blogin lukijat, hieman päivän kuvasaalista - tarjolla on niin värillistä kuin mustavalkoista kuvakerrontaa:

Otepään Pyhän Maarjan kirkko aamupäivän vaihtelevassa auringossa.

Kaislat ovat minun vakiosuosikkejani, tässä hieman dramaattisesti sävytettyinä.

Joutsenia Valgjärvellä.

Hurjia auringonsäteitä Savernan ylängöllä.

Dramaattisia värejä Kaarnajärvellä.

Auringonkiloa Kaarnajärvellä

Pikkjärvellä vesi leikkii tuulen tahtiin.

Aurinko sytyttää Pikkjärven takana oleviin koivuihin valot.

Outoja raunioita Vidrikessa. Mitä tässä on ollut ennen? Kartano? Jäljellä vain rauniot.

Upea vanha talo, jonka historia mietityttää. Kuka täällä asui ja miksi talo hyljättiin?

Kummitusmainen pihapiiri Vidrikessa.

Etteikö talvella olisi maisemassa värejä?

Yksinäinen Tarzan-keinu Pilkusejärvellä.

Toivottavasti kuvat miellyttivät teitä samalla tavalla kuin minua!

Kuten kirjoitin, en voi olla vihainen asiakkaille, jotka lähtevät kesken varauksen, kun ilma ei heitä miellytä. Mutta olen huolestunut. Hyvinkin huolestunut.

Jos tammikuu jatkuu tällaisena lumettomana syyssäänä, se tarkoittaa että ainakin ne lomailijat, jotka suuntaavat Otepäälle vain ja ainoastaan lumen vuoksi, jäävät pois.

Mietin itsekseni, miten markkinoida Villa Ottiliaa ja Otepäätä tällaisena outona talvena. Kuten kuvat yllä kertovat, täällä on nähtävää ja koettavaa, riippumatta lumesta. Ehkä jatkossa meidän - ja ennen kaikkea Otepään kaupungin - pitäisi alkaa panostaa muihin paikkakunnan nähtävyyksiin kuin siihen yhteen ja ainoaan eli lumeen!

Vinkkejä vastaanotetaan! Ja varauksia myös (heh)!

Tapanin myrskyt

Meillä oli jossain vaiheessa ajatuksena tehdä tapanin ajelu Võsulle tarkistamaan että siellä on kaikki kunnossa. Eipä lähdetty.

Heräsin aamulla viiden aikaan siihen että myrsky riepotteli Otepäätä. Jatkoin unta ja heräsin kymmeneltä seuraavan kerran myrskyn ääniin. Takapihan kuuset tanssivat tuulessa epäjärjestyksessä. Etupihan jättikuusi heilui ja huojui ja sivupihan pylvästuijat taipuilivat nekin tuulen myötä.

Mikä ihmeellisintä - aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöasteita oli myrskystä huolimatta +8c. Ei todellakaan mikään tyypillinen tapanin sää.

Ruoho vihertää ja lämpöä on +8c tapaninpäivänä 26.12.2011

Tuuli viskoo lähipelloilla olevia hallaharsoja sinne tänne.

Naapurin koivut tanssivat tuulessa

Me kuitenkin olemme päässeet helpolla. Toista näyttää olevan Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Norjassa mitattiin 44m/s:n tuulia, joka on jo aivan hirveä lukema ja Kaskisissa Suomessa on tuuli paikoitellen viuhunut 36m/s:n vauhdilla. Hurja lukema sekin!

Netistä katselin Suomen Nelosen uutisia ja säätiedotusta, ja kerrankin säätieteilijä ei yrittänyt selittää, että nämä tuulet asettuvat kuitenkin siihen normaaliin tilastolliseen pitkän aikavälin vaihteluun, vai mikä se vakioselitys aiemmin oli. Säätieteilijä myönsi että tämä on harvinaista.

Miten tähän ollaan tultu?

Ilmastonmuutoksesta varoittaneita pidettiin pitkään vain ylireagoivina viherpiipertäjinä, jotka ansaitsivat lähinnä ylenkatseellista halveksuntaa.  Ja maailma porskutti eteenpäin iankaikkiseen kasvuun uskoen. Aika ajoin pidettiin joitain ilmastokonferensseja, joissa pyrittiin luomaan jonkinlaisia pelisääntöjä. Mutta aika huonoin tuloksin. Kun päätökset olisivat edellyttäneet jostain luopumista.

Pitkään ilmastonmuutos oli vain uskon asia. Ja nyt, kun kaikki tuomiopäivän pasuunoiden ennustukset ovat toteutuneet, ollaan sitten aika suu ammollaan ihmetyksestä. Miten tässä näin kävi? Ja olisiko tämän voinut estää? Ja onko nyt liian myöhäistä?

Tuuli tuivertaa tuijiakin, vuoroin sinne vuoroin tänne, illan matalassa valossa ei niiden heilunnasta saa enää tarkkaa kuvaa.

Jälkikirjoitus: Kimmo soitti hetki sitten meidän Võsun tuttavallamme Janekille kysyäkseen miten Võsulla on tuuli paikkakuntaa riepottanut. Ja onhan se. Janekin naapuritalon päälle on kaatunut kuusia ja kuulemma rannan mäntyjä on myös katkeillut runsaasti. Janek lupasi aamulla valoisan aikaan käydä Huvikummulla katsomassa miten se on tämän riepotuksen kestänyt. Hieman huolestuttaa.

Joulun taika - kyllä ! - se on olemassa

Sanokaa mitä sanotte, mutta joulussa on taikaa. Se saa katseisiin lämpöä ja sydämiin rakkautta. Se saa herkäksi. Se saa mielen palaamaan menneeseen, muistamaan rakkaita kaukana ja poissa. Ja se saa sydämen sykkimään hehkuen niille rakkaille, jotka ovat lähellä, aivan vieressä.

Ja minä kun niin kiukuttelin ennen joulua. Oli minulla kiukutteluun syyni, ja kaikkia en ole täällä kertonut, enkä kerrokaan. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Riittää kun sanon, että ennen joulua minua ahdisti moni asia. Eikä joulu ollut tullakseen.

Vaan se tuli. Ja kun se tuli, se tuli hulvahtaen ja yllättäen ja täytti jokaisen nurkan tästä talosta taialla ja jokaisen nurkan sydämestäni rakkaudella.

Jouluaaton vietimme kahdestaan -- mitä minä puhunkaan! -- siis kolmestaan. Söimme hyvin pienen kaavan mukaan. Emme antaneet lahjoja. Ja silti, illan pimetessä saapui joulun tunnelma kotiimme, sydämiimme ja katseisiimme.

Hyvää joulua rakkaani!

Perheen suuri pieni haluaa aattoiltana isän kainaloon

Jouluaatto meni meillä siis pienesti. Ei lahjoja. Ei ylenpalttisia aterioita. Vain rauhallista yhdessä olemista. Ei mitään pakotettua riemua.  Ehkä juuri siksi yllättävät pienet eleet, kuten vaikka vain kepeä hively poskella tuntui ihmeellisen hyvältä, isommalta. Ison leijonan pusku päähän. Äiskän iso poika!

Illalla katsoimme telkusta elokuvia, mussutimme suklaata, minä kävin salaa (?) syömässä kinkkua ja Latte sai yhtä lailla salaa (?) ihan pieniä nokareita kinkkua, meidän kahden suurinta herkkua.

Aaton aamupäivällä sain tekstarin minulle rakkaalta ihmiseltä, Kersteniltä, joka kysyi mitä teemme joulupäivänä. Kersten, minun ainut otepääläinen ystävättäreni, joka asuu nyt Suomessa, oli siis kaupungissa! Ja kysyi, voitaisiinko tavata seuraavana päivänä?!

Mikä riemu ja ilo! Ja tekstailin nopeasti takaisin: Kyllä! Koska! Missä? Sovimme tapaamisen meille kotiin. Ja Kersten lupasi tulla tyhjin vatsoin. Ja minä lupasin tarjota joulupäivällisen.

Joulupäivän aamun häärin keittiössä. Rakentelin pieniä ja nättejä silli- ja lohilautasia, erilaisia pieniä herkkupaloja, kauniita alkuruokia ja niiden koristeita.

Kinkku meillä oli jo valmiina, oikea Suomi-kinkku !!!, mistä saamme kiittää ystäväämme marja p:tä, joka laittoi edellisviikolla kunnon kinkun tulemaan Viroon kera poikansa, joka oli muuten tulossa tänne. (KIITOS!)

Kimmo lupasi hoitaa kinkun kastikkeen. Kinkun koristeluun suunnitelluista luumuista en sano mitään!

Ja näin meillä oli valmiina hyvä, monipuolinen ja jopa jollain lailla kauniskin joulupöytä Kerstenin tulla. Kera kunnon Suomi-kinkun!

Ja Kersten tuli. Ja toi omalta osaltaan lisää joulun tunnelmaa tähän taloon. Ystävyyttä, rakkautta, naurua, iloa, kyllä te tiedätte! Miten hienoa on, kun saa viettää joulua yhdessä rakkaitten ihmisten kera. --- Sehän tässä juuri oli se, mikä minua oli aiemmin kyrsinyt. Että en saa olla rakkaitteni kanssa yhdessä!

Kimmo ja Kersten alkuruokatarjonnan ääressä: monenlaista pientä kala-annosta on pöydällä, sillejä ja silakkaa ja lohta.

Kinkku ja Tiinan outo, mutta maittava (näin väitetään) perunapaistos ovat ruokalistalla vuorossa. Tunnelmat erinomaiset!

Ilta menee nopeasti, naurun ja jutustelun merkeissä. Ja syömisen. Kynttilät valaisevat olohuonetta ja heijastelevat kasvoiltamme naurua ja onnellisuutta ja hyvää mieltä. On hienoa olla yhdessä. Viettää joulua. On ihana jakaa ruokalautanen rakkaiden kanssa. On niin ihanaa, kaiken kaikkiaan!

Oi Joulua ja sen taikaa!

Kerstenillä on hyvä mieli!

Kersten ja Latte keskustelevat suklaasta. Se kun ei kuulu koirille.

Latte tiedustelee Kersteniltä ruokajuhlien päätteeksi: "Eikö vieläkään minulle löydy mitään?"

--

Ilta oli siis mitä onnistunein.  Ja sai minut hetkeksi unohtamaan asiat, joille en voi mitään. Kuten äitini. Jonka luona olisin tämän joulun halunnut viettää.

Illan lopuksi sain kuitenkin kotoa viestin - tätini, joka elää äitini kanssa,  lähetti minulle lämpimän ja iloisen kirjeen, jossa kertoi miten mukavasti ja iloisesti heidän joulunsa oli mennyt. Veljeni perheineen, lapsineen ja lastenlapsineen oli tullut äitini luokse kylään ja tuonut myös rakkaalle äidilleni joulun juhlaa.

Ja minä kun niin luulin, että tästä tulee Huono-Joulu. Ei tullut. Tuli Yllättävän Hieno Joulu.

PS: Olen niin kiitollinen tästä ihmeellisestä ja onnellisesta joulusta kaikille rakkailleni, jotka jokainen omalta osaltaan auttoivat sen tuloa. Vaikka itse keppuroitsin vastaan. Ja itse tein typeryyksiä, ärhentelin ja olin typerä. 

PPS: Joulussa ON taikaa!

PPPS:  Suurkiitos tielle kaikille viisaille kommentoijille, jotka jo tiesittekin, että kyllä se joulu tulee. Vaikka minä vielä edellisessä postauksessa olin niin kovasti alavireinen!

Kun joulu ei ole tullakseen

Olen tässä pari päivää kerännyt jouluista tunnelmaa kirjoittaakseni tänne joulukirjeen, jonka edellisessä postauksessa lupasin. Mutta kun ei tunnelma ole tullakseen, ei sitten millään.

En tiedä olenko ns. jouluihminen, tahtoo sanoa, en ole mikään jouluhössöttäjä, mutta joka vuosi on joulu silti ollut meillä hyvää aikaa. Olen joulukoristellut kotia, poltellut kynttilöitä ja muutenkin rauhottunut vastaanottamaan joulun sanomaa. Jos näin hienosti voi sanoa. Ilman sen suurempaa stressiä.

Nyt en ole tehnyt mitään. Olen ärtynyt ja tunnen syyllisyyttä saamattomuudestani. Eilen tein senkin virheen, että rähisin facebookissa ja loukkasin ystäviä kovilla ja kitkerillä sanoilla. Myös kotijoukot saivat tuta huonon tuuleni. En ole ylpeä itsestäni. Kaduttaa. Tehtyä ei nyt saa tekemättömäksi. Anteeksi toki voin pyytää ja pyydänkin kaikilta joita olen tietoisesti tai tietämättäni loukannut.

Ilmaa ei voi syyttää kaikesta, mutta kieltämättä tämä kurja keli vie mielen entistä mustemmaksi. Onneksi ei sentään sada, mutta se onkin ainoa positiivinen asia, mitä ilmasta voi sanoa.

Tarton raatihuoneentori keskipäivän aikaan - tummaa ja märkää on

Jos olen rehellinen itselleni, niin kyllähän minä tiedän mikä minua näin kovasti jurppii. Olisin halunnut viettää tämän joulun perheen ja suvun kanssa Suomessa. Tarkemmin sanottuna alzheimeriin sairastuneen äitini kanssa. Vaan se ei onnistunut - heräsin varailemaan laivalippuja liian myöhään. Yhtäkään autopaikkaa ei laivoilta löydy lähimpään viikkoon. Jalkamiehenä yksin olisin johonkin laivaan ehkä mahtunut - mutta se olisi taas tarkoittanut sitä, että en saisi viettää joulua Kimmon ja Latten kanssa. Eikä sekään vaihtoehto tuntunut hyvältä.

Kun päälle lisätään työkiireisiinsä uppoutunut Kimmo, jolla ei ole erityisemmin aikaa paneutua minun huoliini, vatsatautinen Latte ja oma kurja fyysinen kuntoni, särkee ja kolottaa, reumatismiako tämä on, on rähinäjoulun ainekset aika hyvin koossa.

Älkää silti huolestuko - en aio rähistä enää tämän enempää. Toivon, että näin kirjoittamalla asiat paperille (tai siis ruudulle) kirjoitan samalla oman pahan oloni ulos.

Vielä on pari päivää aikaa löytää joulun tunnelma - se lienisi paras joululahja tälle pienelle perheelle, joka ei todellakaan ole ansainnut huonoa tuultani.

Facebookiin en vähään aikaan mene - ja voi olla että tänne blogiinkin tulee nyt pieni tauko.

Palaan asiaan kun minulla on jotain sanottavaa - ja ennenkaikkea jotain positiivista sanottavaa.

Nyt siis vain toivotan    Hyvää joulua teille kaikille! 

#97. mustavalkomaanantain haaste: Rauha

Mustavalkomaanantaissa valmistaudutaan jo rauhoittumaan jouluun ja haastekin on sen mukainen.

Mustavalkoinen on joulumme tänä vuonna - siksipä rauhoittumisen kuva on viime talvelta. Sen myötä toivotan kaikille mustavalkoilijoille:

Hyvää ja rauhaisaa joulua

(Blogin lukijoille en vielä toivottele mitään, sillä tarkoitus on vielä ehtiä tänne kirjoittamaan pieni joulukirje .)

Muita mustavalkoisia joulukuvia rauhasta ja lahjoista (haasteita oli tällä viikolla kaksi: rauha ja lahja) löytyy täältä: #97. mustavalkohaaste

Valokuvatorstain 229. haaste: Tontut hiipivät

Ei itkeä saa...

...ei meluta saa...

... joku voi tulla...

...ikkunan taa...

...joulupukki matkaan...

...jo käy!

Muita tonttujen tekosia löytyy täältä: Valokuvatorstain 229. haaste

Vuoden 2011 -lukijakyselyn voittaja: Anna-Mari

Kyselin jo aika päivää sitten lukijoiden mielipiteitä blogistani ja sainkin mukavasti kommentteja. Monet niistä suorastaan hivelivät itsetuntoani, ihminen kun on niin perso kehujen perään ja kauniisti blogiani kommentoitiin.

Yksi kysymykseni oli, mitä mieltä lukijat olivat juttuvalikoimasta, se kun vaihtelee koirista ja kodista matkakertomuksiin ja kaikkeen siitä väliltä. Välillä on juttuja Virosta ja paljon matkakuvia, välillä taas jotain ihan muuta.

Näyttäisi siltä, että kommenttien mukaan juuri juttujen sekalaisuus - asiaa ja hömppää ja kuvia - on ollut blogin lukijoista sen rikkaus. Eräskin kommentoija oli sitä mieltä että blogin anti on juuri siinä että aamulla kun koneen avaa ei koskaan tiedä mitä sieltä löytyy! Pyrin yllättämään jatkossakin!

Luin tänään kaikki kommentit uudelleen löytääkseni "voittajan", jolle palkinnoksi olin luvannut A4-kokoisen valokuvan Ottilia Vision's galleriasta. Vaikeaahan se oli, koska olisin mielelläni antanut palkinnon ihan kaikille. Mutta kun yksi oli kerran valittava, valitsin nimimerkki Anna-Marin kommentin, joka alla:

Tykkään kokonaisuudesta, kaikkea on sopivasti! Pidän kotiseuturetkeilystäsi, ja Krakovan matkakertomus oli hieno, mutta erityisesti ihailen sitä miten löydät sieltä lähiseudulta niin paljon katsomisen arvoista. Ja otat paljon ihania ihania upeita kuvia! Laten (ja Rummun) seikkailut saavat aina hyvälle tuulelle. Huvikummun tarinaa on ollut jännittävää seurata... ja vaikka mitä muuta. Perus-virolaisesta elämänmenosta olisi hekä kiva lukea enemmän.

Yksi toive olisi. Laittaisitko sivupalkkiin tunnisteluettelon, sieltä voisi selailla helposti aiheen mukaan kaikkia vanhoja juttuja! Tosin vanhimmissa jutuissasi ei taida olla tunnisteita, mutta voisithan niitä vaikka pikkuhiljaa lisäillä...?

--
Anna-Marin kommentti nousi ylitse muiden, koska siinä oli pohdittu myös parannusideoita. Valitettavasti tuo tunnisteluettelo sivupalkissa ei ainakaan kovin pian toteudu. Johtuen siitä, että olen aivan holtiton tunnisteiden käyttäjä ja tunnisteita tulisi sivupalkkiin kilometrin pitkä rivi, joka pidentäisi yhtä postausta kohtuuttomasti.

Anna-Mari toivoi myös kuulevansa perusvirolaisesta elämänmenosta, ja tämän toiveen laitan visusti takaraivoon tai korvan taakse tai minne asioita pääkopassa laitetaankaan. Tiedän, että sellaisia juttuja on viime aikoina ollut vähän - johtuen siitä, aika vähän me pääsemme tutustumaan perusvirolaiseen elämään lähietäisyydeltä, kuten perhetasolla. Ja kun pääsemme, en oikein halua paljastaa ystäviemme tai tuttujemme elämää, koska se on vain heidän elämäänsä. Esimerkiksi: Jos virolainen ystävättäreni Kersten kertoo minulle ajatuksiaan tai kutsuu minut kotiinsa ja paljastaa asioita perhe-elämästään, en voi enkä halua tulkita niitä perusvirolaisiksi ajatuksiksi tai perhe-elämäksi, joita voisin käyttää esimerkkinä 'virolaisesta ajattelutavasta tms.' - ne ovat Kerstenin ajatuksia ja Kerstenin elämää. -- Höh, en nyt osannut selittää paremmin, mutta ehkä saatte ajatuksesta silti kiinni.

Yleisiä havaintoja voin toki tehdä, ja lupaan jatkossa niitä täälläkin esitellä.

Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille - ja onnittelut Anna-Marille! Jos luet tämän postauksen, laita minulle sähköpostia etunimisukunimi ät gmail piste com -osoitteeseen ja kerro minkä kuvan haluat paluupostissa ja mihin sen lähetän!

PS. Valitettavasti joudun palauttamaan blogiin sieltä poistamani sanavarmistuksen. Olen sen poistamisen jälkeen alkanut saada liikaa roskapostia, mm. itärajan takaa. En tiedä mikä nuuhkukone on blogini löytänyt, mutta paljon roskaa tulee nyt, ja siitä aion päästä eroon palauttamalla sanavarmistuksen.

PPS. Pahoittelen blogipohjani eli Bloggerin viimeaikaisia vikoja - kommentteja katoaa taivaan tuuliin, ja voin kuvitella miten se kommentoijia ärsyttää. Voisin vaihtaa blogipohjan johonkin toiseen, vaikka wordpressiin, vaan en vaihda. Samalla vaihtuisi blogin osoite, ja kun tänne on  näiden muutaman viime vuoden aikana löytänyt ihastuttavan moni (tänään sitemeter ilmoittaa kävijämääräksi: 139.743) , kuka mitäkin kautta, en haluaisi kadota uusine osoitteineni heidän elämästään.

Valokuvausleiri Otepäällä - harmaan päivän värikäs ajatus

Eilen oli jälleen todella harmaa ilma, vettä satoi hiukkasen, ja silloinkin kun ei satanut, oli harmaata ja kosteaa ja nihkeää.

Kun en jaksanut kotonakaan olla ja tietokoneella notkua, otin kameran mukaan ja lähdin kuvailemaan lähiseutuja. Tehdäkseni kuvausreissusta itselleni antoisamman annoin itselleni haasteen: koeta löytää tästä lohduttomasta maisemasta mielenkiintoa ja kauneutta.

Tein Pyhäjärven rannoilla noin tunnin kävelyretken - itse asiassa en kävellyt pitkääkään lenkkiä, pysähtelin ja tarkastelin tuttua maisemaa, etsien siitä jotain kuvaamisen arvoista. Ja kun tarkasti katsoo, niin kyllähän sitä aina uutta löytää!

Siinä eteenpäin märällä nurmikolla tarpoessani ja liukastellessani pitkospuilla sain ajatuksen. Mietin, olisiko ideaa ja pystyisinkö järkkäämän ensi kevääksi tai kesäksi tai syksyksi Otepäälle ja sen ympäristöön leirin valokuvauksesta kiinnostuneille harrastajille.

Mitä tällainen leiri voisi sisältää, mietin. En missään tapauksessa kuvittele olevani pätevä valokuvauksen opettaja, eikä mielessäni ollutkaan leiri, jossa opiskeltaisiin kameroiden käyttöominaisuuksia tai valokuvaamisen tai kuvankäsittelyn tekniikoita. Sitä varten on toiset kurssit. Ennemminkin kyseessä olisi leiri, jossa tehtäisiin useita retkiä mielenkiintoisiin tai haasteellisiin kuvausmaisemiin ja jossa pohdittaisiin ryhmässä ja erikseen sitä, miten itse kukin saa omista kuvistaan mielenkiintoisempia. Miten valitsee aiheen, miten pyrkii näkemään asioita uusin raikkain silmin. Miten hyödyntää kontrastia, sommittelua, rytmitystä ja värejä? Miten saada kuviinsa mukaan tarina?

Jokaiselle kuvauspäivälle voisi olla tehtävä tai teema, torstaihaasteen tai mustavalkomaanantain tapaan. Päivän päätteeksi jokainen valitsisi omista kuvistaan viisi parasta ja porukalla voitaisiin sitten keskustella kuvista, pohtia miten eri tavoin saman maiseman voi nähdä tai miten eri tavoin voi samaan haastetehtävään vastata. Miksi joku efekti toimii paremmin kuin joku toinen. Miksi mustavalkoisuus sopii tiettyihin tilanteisiin ja toisiin sitten taas ei.

Kurssille tai leirille voisi osallistua miettämättä sitä  millaiset tekniset vempaimet itse kullakin on, tai kuvaako hän auto- vai P- vai AV- vai TV- vai M-ohjelmalla. Toki näistäkin voidaan keskustella, kuten aukon merkityksestä syväterävyydelle etc. - Pääpaino kuitenkin olisi kurssilla antaa virkistysruiske harrastajakuvaajalle, joka haluaa lisää potkua harrastukseensa.

Uskoisin että tällaiselle leirille voisi olla kysyntää tavallisten ns. sunnuntaivalokuvaajien keskuudessa. Jotka haluavat ottaa parempia kuvia ja joille valokuvaus on päivä päivältä haasteellisempi harrastus, mutta jotka ehkä tuntevat polkevansa paikallaan harrastuksensa kanssa.

Varmaa on, että monelle suomalaiselle Viron maisemat, erityisesti Otepään vaihtelevat maisemat, tarjoavat aivan uusia visioita. Onhan täällä kuitenkin aika lailla erilaista kuin Suomessa. Ei olisi vaikeaa löytää useammallekin päivälle haasteellisia ja hienoja kuvauspaikkoja. Ja jo tältä kantilta kurssi varmasti antaisi osallistujilleen paljon.

Tällaisia siis pohdin, kun kiertelin Otepään Sotatammen ympäristössä ja kävelin pienen matkaa Murrumetsän luontopolkua. Sateisena ja harmaana joulukuun päivänä, jolloin useimmille ei tulisi mieleen lähteä ulos valokuvaamaan luontoa. Ja näin olin itse ensimmäinen leiriläiseni, joka pyrki vastaamaan haasteeseen: löydä vuoden harmaimpana päivänä maisemasta mielenkiintoa, dramatiikkaa tai kauneutta.

Ja tällaista jälkeä syntyi:




Yksinäisyys.






Haltijapuut neuvonpidossa.



Ryhmässä olemme kokonaisuus.



Hetkeksi aika pysähtyy.

Ja perään vielä muutama värikuva samoista maastoista:

Sisarukset.

Vilkutuksia vastarannalta.

Turhamainen vanhus peilailee itseään.

Värit piiloutuvat veden alle.

Tie kannattelee kulkijaa.

Kysyn nyt lukijoiltani ja valokuvauksen harrastajilta? Miltä tällainen leiri kuullostaisi? Olisitko mahdollisesti kiinnostunut? Kannattaako minun alkaa asiaa edistämään?