Apteekkarinmäellä karvaenkelin seurassa

Olin vatsataudissa.

Vietettyäni kaksi päivää punkan pohjalla heräsin tänä aamuna jälleen lähes omana itsenäni. Poissa oli kuvotus ja jatkuva toiletissa ravaus. Olo oli kuitenkin vielä aika pöpperöinen, joten päätin tuulettaa päätäni pienellä kävelylenkillä.

”Saisinkohan kenestäkään seuraa?” kysyin, ja Ronja-neiti haukahti onnellisena (käännettynä meidän kielelle):”Aivan varmasti. Vihdoinkin. Olenkin jo odottanut tätä hetkeä!”

”Lähdetäänkö Apteekkarinmäelle?” kysyn ja saan vastaukseksi vinhaa hännänvispausta. Kaksi kaihin samentamaa suurta silmää, jotka syttyvät säteilemään, kaihi tai ei, kirkkaampina kuin tähdet talviyössä. Ja voisin väittää, että Ronja nauraa, suupielet ylöspäin kääntyneinä.

Masentuneen apteekkarin mäki

Villa Ottilian yksi suurimpia etuja on se, että hienot kävelymaastot alkavat heti kotioveltamme. Lähteä voi vähän joka suuntaan, mutta meidän suosikkikohteemme on lähistöllä sijaitseva Apteekkarinmäki ja sen satumetsät.

Apteekkarinmäelle ja metsään on viitoitettu n. 4 kilometrin pituinen kävelyreitti, joka kiertää muodoltaan hyvin vaihtelevan kumpuilevan metsäalueen. Korkein mäki, jonka viitoitettu reitti kiertää on 170,3 m ja sitä noustessa saa jo puuskuttaa. Ohjatun kävelyreitin ohella metsässä risteilee satoja pienempiä polkuja, jotka ovat vuosien mittaan tulleet meille tutuiksi.



Apteekkarin metsä on saanut nimensä hieman surullisella tavalla. Tarina kertoo, että Otepään ensimmäinen apteekkari, proviisori Jürvelson päätti siellä omaehtoisesti päivänsä vuonna 1882 onnettoman avioliiton seurauksena.

Vuonna 1934 rakennettiin Apteekkarinmäelle 26 m korkea torni ja 1938 sen rinnalle 20 metriä korkea hyppyrimäki. Sen rinnalle rakennettiin vielä 1953 tekopäällysteinen hyppyri.



Tänä päivänä hyppyrit viettävät eläkepäiviään. Silti, aika ajoin hurjapäät käyvät isoimmasta ja parhaimmassa kunnossa olevasta hyppyristä lennähtämässä.

Sen sijaan Apteekkarin metsäpolku tai paremminkin sanottuna polut ovat lenkkeilijöiden ja luontosamoajien suosiossa. Me Ronjan kanssa lukeudumme jälkimmäisiin. Vaeltelemme luontopoluilla kaikessa rauhassa, minä näpsin valokuvia, Ronja nuuskuttaa meheviä metsän hajuja.


Metsässä mieli rauhoittuu. Vaikka kelit ovat viime päivinä olleet hieman nuoskaiset – lämpötila on pysytellyt jo jonkin aikaa plussan puolella – oli maisema yhä postikorttimainen. Ylös alas me rauhallisesti kipuamme mäkiä, Ronja edellä, minä ajatuksissani perässä.






”Katsopa Ronja kuinka tikka on nakuttanut puun aivan paljaaksi” totean, ja Ronja pysähtyy ja kallistaa päätään kuin yrittääkseen ymmärtää mitä sanon. ”Odota hetki, taidan ottaa siitä kuvan.” Ronja odottaa rauhassa, nenä valkeaan lumeen kaivautuneena.



”Onpa jänniä kääpiä, eikö?” huomaan ja taas Ronja kääntyy askeliltaan ja tulee luokseni. Suuret silmät täynnä salaista viisautta ja kauneutta. Ei Ronja ymmärrä mikä on kääpä, mutta Ronja ymmärtää, että haluan jakaa hänen kanssaan jotain.



Me teemme pitkän reitin, vaikka märkä lumi on raskasta talsia meille molemmille. Seuraan Ronjan tassuttelua, vaivihkaa tarkkailen tämän kulkua, näenkö väsymyksen merkkejä, olisiko hyvä oikaista jo tästä kotia kohti? Mutta tänään Ronjalla on hyvä päivä. Raskaassa ja syvässä lumessa tarpominen sujuu tyttöseltä vaivatta, jalka ei lipeä, askel on määrätietoinen ja varma.


Ajatukseni vaeltavat kuin varkain rakkaan vanhan koirani kuntoon ja ikään. Olen varovasti yrittänyt itselleni selittää, että rakkain karvaystäväni ei ole rinnallani ikuisesti. Järjellä sen voin ehkä ymmärtää, tunteella en. Sillä kun katson sen tuttua kävelyä – montako sataa, tuhatta lenkkiä olemme yhdessä näin tehneet, Ronja edellä, minä perässä - sen tomeraa tuulessa keinahtelevaa puuhkahäntää ja lumessa kiiltelevää raitaturkkia minun on vaikea ymmärtää, että tämä loppuu joskus. Että ehkä jo nyt elämme laina-ajalla.







Hieman melankoliset ajatukseni kaikkoavat kertaheitolla kun Ronja saa hajun peurasta. Tyttö ottaa vanhat ja kiikkerät jalat alleen kuin nuori koira ja lähtee hajun perässä metsään. Minä komennan Ronjaa takaisin, muodon vuoksi, sillä tiedän, että pitkälle Ronja ei enää jaksa lähteä, ei edes aisteja kiihottavan peuran perässä. Ja sieltähän tyttö jo tuleekin takaisin, silmät jälleen tähtinä loistaen.

Minä nauran salaa itsekseni, vaikka yritän torua: ”Kuka noin lähti karkuun?” Juuri kun olin murehtimassa tyttöseni kunnosta tämä itse muistutti, että tällä on vielä vietit voimissaan, samoin kuin myös elämänhalu.





Kotimatkalla, Villa Ottilian lähimetsässä törmäämme uudelleen kahteen peuraan. Ronja on jo pitkästä lenkistä väsynyt, tai sitten hajut tulevat väärästä suunnasta, Ronja ei niitä huomaa.
Minä otan kameran ja yritän saada peuroista kuvan. Molemmat pitkäsääret ovat jähmettyneet paikoilleen, toinen polulle, toinen pensaiden keskelle, odottaen hetkeä, jolloin paeta metsän uumeniin. Minä kuvaan.

Ronja ei peuroista perusta, vaan nauttii elämästään, sen jokaisesta hetkestä, kierii hangessa, tekee lumienkeleitä.

Katson sydän hellyydestä paisuen rakasta koiraani. Minun oma enkelini!

Rock rock snow rock

Hiihaa!

Hiihtokisat on nyt sitten hiihdetty ja täytyypä sanoa, että kyllä rokkasi. Ihan oikeasti! (Ja tämän lauseen perään on hyvä selittää niille, jotka eivät vielä ole asiaa ymmärtäneet: minä en ole todellakaan mikään kisatyyppi saati talviurheilufanaatikko. )

Silti toistan Otepään kisoista: Rok-rok-rok.

Rock ja talviurheilu on rajaton riemu

Ihmeiden aika ei ole ohi. Sain houkutelluksi matkaani Baltian talviurheilun antipaattisimman antipaatin, eli rakkaan mieheni Kimmon, ja niin vaan tunnelma nappasi vanhan skeptikonkin matkaansa - jossain vaiheessa aina yhtä hallittu ja hillitty Kimmo kiljui kurkku täydellä teholla: HYVÄ SUOMIIIII! ja hyvin kiihtyneenä: "ANNA MENNNNNÄÄÄÄÄÄ VIIIRPIIII!" ja naksutteli kieltään, kiljahteli ja päästeli muitakin alkuihmisen ääntiöitä. Minä tykkäsin.

Mutta siis kisoihin.

Ne olivat huisat ja hilpeät ja äärimmäisen jännät.

Telkkarista varmasti näitte parhaat palat hidastuksineen ja tarkkoine selostuksineen. Mutta paikan päällä se tunnelma vaan oli niiiiiiin mieletön. Isolta screeniltä näki aika hyvin sinnekin minne katse muuten ei ylettynyt. Parhaat hetket olivat silti ne, kun hiihtäjät viilettivät suoraan nenän edestä ohi, kohti maalia... ja me, varpaat kipristellen, kurkku käheänä, keho yhtenä torvena kannustimme omiamme. "ANNA MENNÄ!" ja "HYVÄ SUOMI!"

Se oli mukavaa. Todellista urheilujuhlaa. WOW!


Muita mukavia huomiota kisoista: kaikki olivat hyvällä tuulella. Ihmiset tanssivat estotta kisakarhun kanssa, nauroivat, hulluttelívat. Kulkivat hassuissa hatuissa, tekivät itsestään narreja, nauroivat vapautuneina kameralle. Hetkeksi estot oli laitettu syrjään.





Vaikka omia kannustettiinkin intohimoisesti, myös naapurikansoille hurrattiin, kaukaisia vieraita, kuten japanilaisia unohtamatta. Ja täytyy myöntää, että kyllä se vaan hyvältä tuntui, kun kommentaattorit kehuivat ja kannustivat suomalaisia hiihtäjiä vähintäänkin yhtä paljon kuin omiaankin. Ja erinomaisen hyvällä suomen kielellä antoivat myös hetkittäin väliaikauutisia.

Aino-Kaisa Saarinen kirii niin että selkäpiistä vihloo!

Kotiin palattuamme aloitin varovasti Antipaatin kanssa, eli kysyin Kimmolta: "Ei tainnut olla hullumpi kokemus?"

Ja mies joutuu myöntämään: "Oli yllättävän kivaa!!!!"

Ensi vuonna ---- tulkaa tänne kaikki!
Tehdään vuoden bileet! Urheilubileet!

Maailma on osterini

Tulin, näin ja päädyin telkkariin! Se on täytetty! A star is born!

Kyse on tietenkin tämän päivän Otepään hiihtokisoista ja suunnitelmallisesta kylttiviestinnästä.

Päädyin kyltissäni lopultakin aika maltilliselle linjalle. Vielä aamulla, juuri muutama kymmenminuutti ennen lähtöä istuin tussi tahmaisessa tassussa ja mietin sopivaa lausetta. Lausetta, joka kelpaa kameramiehille, joka kuvaa tunnelmaa. Päädyin melko pehmeään kompromissiin:

Hyvin pyyhkii Otepäällä. T. Tiina & co.

Lause sisälsi kuitenkin monisäikeisen piiloviestin, jonka avaan teille, joille se ei – luultavasti – ensimmäisellä lukemisella mennyt läpi: eli terveisiä äidille, lapsellasi menee hyvin. Terveisiä työkavereille, siellähän hikoilette, mulla menee lujaa. Terveisiä matkailunhaluisille turisteille, tulkaa tänne, täällä on kivaa. Terveisiä Tarton kunnanisille, Otepää se mennä porskuttaa, lama tai ei…

Ja niin vain kävi, että viestini kera allekirjoittaneen päätyi ETV:n uutislähetykseen. Siellä minä karvareuhka päässä hyppelin kyltti kourassa iloisesti kuin Irvikissa. Itse en valitettavasti koko pätkää nähnyt, enkä olisi tiennyt siitä, ellei Anne Haapsalusta olisi kiihtyneenä soittanut ja kysynyt: ”Mitä siinä kyltissä muuten luki?”

Tässä kuva meitsistä kyltteineen. Viereen on osunut yksi Villa Ottilian herraseurasta, kera komean Suomen lipun.




Kaverini Seija, Risto ja Mari-Ann olivat myös ryhtyneet aktiiviseen banderolliviestintään, kuten olin jo aiemmin vihjeitä saanut. Mari-Ann vaati viron kielelle Ruotsissa samaa asemaa kuin saamelle (Esterna, Sveriges urfolk). Seija ja Risto tyytyivät tervehtimään kavereita Kauhavalla (Tere Kauhava Soomes).


Hauskaa on siis kisojen tiimoilta ollut. Eilen oli kisojen avajaiset, jotka päättyivät perin kunniakkaaseen ilotulitukseen. Sääli että kuvat eivät koskaan ole kuin murto-osa siitä spektaakkelista, joka räjähti päittemme yllä.





Ja vielä lopuksi pari kuvaa eilisistä avajaisista, ensimmäisessä kaverini Kadri poseeraa kisamaskotin kanssa.



Ja jälkimmäisessä taas muutamainen Villa Ottilian herraseurueen jäsen saman perin ystävällisen karvakaverin kanssa.



Huomenna on päivä uus ja uudet kilvoittelut. Lopetan siis raportoinnin tähän. Tulokset yms. saatte varmaan muualtakin. Teidän vaihtoehtourheilutoimittajanne keskittyy enemmän tuohon tunnelmapuoleen.

-

Apropos, en tiedä näyttikö Suomen telkkari kisoja kuinka ja missä määrin, joten en tiedä jäikö kylttini kotimaisessa levityksessä katveeseen. Mutta joku italialainen valokuvaaja innostui myös kuvaamaan minua kylttini kanssa, kiitteli ja huudahteli GRAZIE!, joten mahdollistahan on, että esiinnyn joko Il Serranon tai Corriere della Sera -lehtien kannessa. Eikä ole täysin mahdotonta bongata meitsi myös Vatikaanin pää-äänenkannatttajan päälehdeltä.

Neljätuhatta rikki

Mukavainen yllätys odotti blogissa aamulla herättyäni.

Kävijätilastossa oli yön aikana mennyt 4.000 rikki. Huomasiko joku rikkoneensa tuon rajan?

Aloitin blogin pitämisen syyskuussa ja 5.10.2008 asensin blogiin myös kävijälaskurin, kun ensin olin itskseni haikaillut että lukeekohan näitä tekstejä kukaan.

Olen saanut vastauksen - lukee. Ja se saa tämän touhun tuntumaan järkevältä.

Kiitän siis kukkien kera kaikkia blogia seuraavia lämpimästi seurasta ja uskollisuudesta ja kaikista kommenteista!

Tästä on hyvä jatkaa!

Mediaisku hiihtostadionilta

Kohta se on täällä taas – vuoden suurin urheilujuhla eli murtomaahiihdon maailmancupin Otepään osakilpailu! Kisat starttaavat käyntiin perjantaina avajaisilla ja näytöskisalla. Lauantaina alkaa kunnon kamppailu ja jatkuu vielä sunnuntaina.

Tässä linkki kisaohjelmaan.

Pieni kaupunkimme valmistautuu vastaanottamaan niin hiihtäjiä kuin katsojia eri puolilta maailmaa. Äkkiä kaupunki herää Ruususen unesta valtavaan kuhinaan ja hyörintään. Mutta, jos kaikki menee aiempien vuosien tapaan, ja miksei menisi, homma pelaa. Kyllä Otepäällä osataan kisat pitää!


Myös Villa Ottilia on valmis asiakkaiden tulla. Ja mukavia asiakkaita onkin tulossa, hauskoja herroja Haminan suunnalta, nyt jo meillä kolmatta kertaa. Talo on siivottu, huoneet laitettu kuntoon ja kisapassi allekirjoittaneelle hankittu.

Olen valmis! Tarkoitus on aiempaan tapaan lähteä herraseurassa stadionille kannustamaan omiamme – ja minä kannustan tasapuolisesti niin suomalaisia kuin virolaisia hiihtäjiä. Meidän Virpi. Ja meidän Andrus.

Virpi Kuitunen tuulettaa voittoaan 2007 kisoissa

Muistakaa tekin viritellä televisionne oikealle kanavalle kun kisat tulevat. Nimittäin… minulla on muhimassa perin hulppea ajatus, suoranainen mediaisku.

Tartumaalla nykyisin asuva suomalainen Seija kävi pari päivää sitten luonani kylässä ja kertoi viime kisoista tarinan, joka alkoi pyöriä mielessäni.

Seija oli viime vuonna ollut paikalla toimittajamiehensä kanssa, ja mies oli hankkinut Seijalle kyltin, jota kannusti heiluttamaan juuri sopivassa kohdassa, jonne tiesi kameroiden kuvaavan. Ja Seija tekemään työtä käskettyä, kyltti ylös ja iloista huitomista. Ja niin kamera todellakin nappasi Seijan kuvaan – ja jos oikein ymmärsin oli Seija ja kylttinsä ruudussa ennen ja kauemmin kun kisan viralliset viskaalit tai avaajat.

”Äidille terveisiä Kuopioon!” oli Seijan kylttiin kirjoitettu. Ja sitä näytettiin Suomenkin televisiossa pitkään ja hartaasti. Myöhemmin Seijalle selvisi, että äiti ei ollut edes katsonut kisoja.

Siis nyt olisi minullakin tilaisuus saada maailmanlaajuista huomiota, lähettää viestini kaikkialle maailmaan. Tarvitaan vain iso kyltti ja napakka teksti.

Mutta mitä kirjoitan kyltiiin? Terveisiä äidille Helsinkiin? - Luulen, että äiti-teema ei enää iske kisojen kameramiehiin. Se on jo käytetty. Kimmo olisi varmasti tyytyväinen, jos lähestyisin mediamassoja markkinaviestillä: Villa Ottilia Rules OK! Itse voisin heilutella blogini osoitetta. Tai lähettää terkkuja vaikkapa Tytille ja Upille, joiden tiedän kisoja katsovan. Mutta mikä viesti vetää kameramiehet puoleensa? Ja kenelle viestini osoitan!?

Tässä sitä on pohdittavaa. Niin paljon sanottavaa, niin pieni plakaatti.

Ehdotuksia vastaanotetaan.

Liisa on palannut kotiin Ihmemaasta

Maanantai-iltana palasimme pidennetyltä viikonloppureissulta Suomesta, ja vasta nyt joudan ajatuksiani paperille panemaan tai siis ruudulle näpyttelemään.

Kiva reissu oli, vaikka sen lähtökohta oli surullinen. Kimmohan lähti äitiään sairaalaan katsomaan. Minä ja koirat matkattiin sitten siinä siivellä.

Ilmat eivät olleet parhaat mahdolliset. Otepää kylpi lumessa aamulla liikkelle lähtiessämme, mutta lumen määrä väheni jo matkalla Tallinnaan ja Helsinki olikin sitten kokolailla musta. Joinain päivinä pakkanen paukkui, mutta sitten jo lauhtui ja räntää ripsotteli. Emme antaneet kelien masentaa itseämme.

Samettisumakki talomme edessä jäi lumivaipan alle odottelemaan paluutamme.

Otepään kirkko lähtöaamuna lumisessa maisemassa

Tallinkin tympeä tunnelma

Olimme varanneet matkan Tallinkilta ja mennessä oli allamme Star- ja paluussa Superstar-lautta. Uusia ja komeita molemmat. Sisätiloissa hohtelivat peilit ja marmori ja kirkkaat valot . Kahviloita, baareja ja ravintoloita riitti jokaiseen makuun. Luksuksessa ei oltu laivaa rakennettaessa pihtailtu. Mutta henkilökunnan koulutuksessa sitäkin enemmän. Sääli.

Kerronpa esimerkin.

Menomatkalla lähdin laivan markettiin ostamaan kynsilakkaa. Kauppa oli suuri ja monipuolinen ja lähes tyhjä. Löysin etsimäni ja asetuin kassajonoon. Edessäni oli suomalainen eläkeläispariskunta, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan paljon erästä tuttua pariskuntaa Pohjois-Suomesta. Kilttejä, säyseitä ja kohteliaita ihmisiä, jotka eivät itsestään numeroa tee. Enemmänkin ovat ujoja ja niin näytti tämäkin pariskunta olevan.

Katselin heidän hihnalle nostamiaan tuotteita: yksi pullo laatukonjakkia, iso suklaalevy, pullo punaviiniä ja jokunen karamellirasia. Ja kaksi pulleaa tyynyä, joille maalattu nauravat naamat. Arvelin naamatyynyjen olevan tuliaiset lastenlapsille.

Kassaneiti vetelee tuotteita hintakoodilukijasta läpi eleettömänä ja ilmoittaa ostosten loppusumman.

Pariskunta hätkähtää ja molemmat katsovat pikaisesti toisiaan. ”Anteeksi, paljonko se oli?” Kassaneiti toistaa summan yhä ilmeettömänä. Jälleen huolestunut katse ja sitten pientä änkytystä: ”Tuota noin, miten siitä noin korkea tuli?”

Kassaneiti kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön. Nappaa kassakuitin ja heiluttelee sitä pariskunnan edessä vihaisena. ”Kaikki on tänne aivan oikein lyöty!”

Pariskunta tutkii kuittia ja selviää, että naamatyynyt ovat maksaneet paljon enemmän kuin mitä he olivat odottaneet, toisesta naamatyynystä löytyy pieni hintalappu 29,90 euroa. Pariskunta kakistelee hinnan nähtyään: ”Emme arvanneet että ne ovat noin kalliit.”

Nyt kassaneiti on täydessä sotatilassa, hän heiluttelee naamatyynyjä häkeltyneen pariskunnan edessä ja kiljuu: ”Tässä se on, hintalappu, katsokaa! Selvästi kirjoitettu, 29,90 euroa! Kyllä se on teidän asianne katsoa hinta ennen ostosta” ja tökkii vihaisena sormella hintalappua.

Pariskunta on täydellisen nolo, he räpyttelevät ja katsovat kukkaroonsa, laskevat rahojaan, ja katsovat toisiaan. Rouva yrittää selittää: ”Me luultiin että hinta on kruunuissa.”

Nyt on vähällä ettei kassaneiti hyppää tiskin yli, niin kiukkuinen tämä on. Korkealla kimeällä äänellä, joka kaikuu yli tyhjän myymälän tämä kiljuu: ”Siinä on euron merkki edessä! Katsokaa, aivan selvästi!”

Pariskunta näyttää kuin haluaisi vajota maan alle. He tutkivat yhä rahojaan ja sitten anteeksipyytävällä äänellä ilmoittavat: ”Ei me kyllä taideta niitä ottaa.”

Nythän se riemu repeää. Kassaneiti viskaa naamatyynyt syrjään ja kiukkuisesti puhisten ja huokaillen alkaa perua ostosta. Jokainen kulmikas liike ja huokaus alleviivaa sitä työn määrää jota hän joutuu ylimääräisesti tekemään näiden törttöjen vuoksi. Paikalle rientää kolleega, joka kovalla äänellä huutaa viroksi: ”Ai ei sitten kelvannut?” johon kassaneiti: ”Ei kelvannut!”

Katselen tätä ikävää välikohtausta sivusta ja mieleni tekee puuttua asiaan. Yritän tapailla vironkielisiä lauseita, joilla kassarouvaa puhuttelisin, erehtyminen on inhimillistä ja te olette täällä palveluammatissa.

Ennen kuin saan lauseet päässäni setvittyä minua kuitenkin viittilöidään toiselle kassalle. Lähden sinne, maksan ostokseni ja lähtiessäni katson vielä pariskuntaa, joka on saanut ostoksensa koottua muovikasseihin. Ne ilmeet! Nöyryytys ja häpeä ovat nostaneet poskille hienoisen punan. Rouva näyttää onnettomalta, kyyneleet eivät ole kaukana.

Mietin itsekseni, että mikä jäi pariskunnan mieliin tältä Tallinnanmatkalta? Laivan kromatut ja hohtelevat pinnat, peilit ja yltiökomeat baarit? Vai tämä henkilökohtainen nolatuksi tulemisen tunne? Veikkaan jälkimmäistä. Ja veikkaan että Tallink menetti jälleen yhden asiakaspariskunnan.



Suomessa aika meni joutuisasti. Tapailimme tuttuja, sattumalta ja sovitusti. Kimmo vietti aikaa äitinsä ja isänsä kanssa, minä tapailin ystävättäriäni ja kävin taidemuseoissa, perjantain olin pakkasten saartamana Nuppulinnassa, lauantaina Ateneumissa, missä oli Mika Waltarin muistonäyttely ja sunnuntaina Gyllenbergin taidemuseossa.

Näkymää iltakävelyltämme Kaisaniemestä Pitkän sillan yli Hakaniemeen.

Ja alla muutamainen kuva Gyllenbergin taidemuseosta Kuusisaaressa











Eli monipuolinen reissu kaiken kaikkiaan. Tuntui kuin olisin ollut semanttisessa ilotulituksessa koko ajan, näin käy kun käy Suomessa harvoin. Jo pelkkä suomalaisten tv- ja radio-ohjelmien seuraaminen oli mielenkiintoista. Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa kiertelemisestä puhumattakaan: tuonne on noussut uusi talo, uusi ostokeskus, uusi asuma-alue.

Kaupoissa tutkin niiden valikoimia, seurasin mielenkiinnolla palvelutapahtumia, ihmettelin huoltoaseman kanssaneidin iloista palvelualttiutta vielä työpäivän lopussa. Ihmettelin autokantaa, ihmisvirtoja, kaupan ikkunoita. Moottoriteiden kuntoa ja leveyttä, joukkoliikenteen joutuisuutta, Helsingin monikansallista ilmettä.

Olin siis kuin Liisa Ihmemaassa, omassa synnyinmaassani. Kun on riittävän kauan poissa, alkaa nähdä asioita eri tavoin.



Klikkaamalla tästä pääsette tekin kuvamatkalle Ihmemaahan

Hieno blogi, lukekaa!

Iltaa vielä kerran.

Laukut on pakattu, huomenna on lähtö. Suomi odottaa.

Vielä ehdin yhden bloggauksen tänne liittää ja se koskee erinomaisen hyvää suomalaista blogia, jota suosittelen kaikille: http://lahdentakana.blogspot.com/

En tunne blogin kirjoittajaa henkilökohtaisesti, mutta hänen tapansa nähdä ja kokea Viroa on raikas, peloton ja rehellinen.

Eilen luin yhden ko. blogin kirjoituksen, ja luultavimmin johtuen omasta mielentilastani, tulkitsin sen täysin väärin.

Kuten sanotaan, aamu on iltaa viisampi, ja nyt, uudelleen blogistin useita tekstejä luettuani ymmärsin bloginpitäjän kommentit aivan eri tavalla.

Ehkä saan anteeksi bloginpitäjältä ne harkitsemattomat kommenttini, joita eilen illalla lähetin?

...

Niin tai näin, tässä teille hieno, hyvin kirjoitettu näkökulma Viroon, toistan:

http://lahdentakana.blogspot.com/

Gagaistinen keskustelu

Ennen huomista lähtöä piristän iltaanne vielä tällaisella lyhykäisellä jutulla.

Kävinpä tänään puhelinkeskustelun, jonka aikana en tiennyt itkeäkö vai nauraa.

En ole ottanut tavakseni mollata virolaista bisnestapaa tai elämänmuotoa, vaikka aika ajoin, kieltämättä, jotkut asiat saavat minut nostamaan kulmakarvaani kysyvästi.

Itse asiassa olen aika ajoin suorastaan yliherkkä ja reagoin voimakkaasti, kun suomalaiset alkavat puhua hieman alentuvaan äänensävyyn: nämä virolaiset….

Ehkä yliherkkyyteni taustalla on suomalaisten Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen omaksuma isoveli-asenne. Isoveljen kaltaisesti haluttiin auttaa pikkuveljeä, mutta sormi pystyssä ja kovin itsetietoisina. Liiankin itsetietoisina.

Olen siis tietoisesti ollut alleviivaamatta suomalaisuuden tai virolaisuuden eroja – on kyse televisiosta, politiikasta, mediasta, tavoista tai kansanluonteesta. Eroja on, mutta erojen etsiminen kokopäivätoimisesti on minusta hukkaan heitettyä aikaa.

Siis: olen ollut sitä mieltä, että ihmisiä me kaikki ollaan. Kansat muodostuvat ihmisistä, ja vaikka kansoille voidaankin löytää jotain omaleimaista – sanotaan vaikka että me suomalaiset olemme hieman mollivoittoisia – on turha lätkäistä koko kansalle leimaa otsaan yksittäistapauksien perusteella.

Ja kun tämän alkupuheen olen pitänyt ja vetänyt henkeä, pääsenkin takaisin aiheeseen: puhelinkeskustelu, joka sai minut haromaan ilmaa ja pyörittelemään silmiäni. Joka kertoo aika lailla siitä tavasta, miten täällä jotkut vielä bisnestä tekevät.

Ja näin se meni.

Ensi keväällä on Otepäälle tulossa suomalainen ryhmä, joka viipyy täällä kolme yötä. Villa Ottilia täyttyy tästä ryhmästä, mutta koska matkalaisia on enemmän kuin meidän hotellimme vetää, otin yhteyttä naapurihotelliin ja tiedustelin heidän tilannettaan kyseisenä ajankohtana.

Tilaa oli ja aloimme tehdä varausta. Kysyin, että kun teidänkin hotellinne täyttyy kolmeksi yöksi olisi varmastikin paikallaan keskustella hinnasta – oletteko valmiit tulemaan hinnassa vastaan tällaisen hyvän varauksen suhteen.

”Kyllä, kyllä! Aivan varmasti!” hotellin johtaja ilmoitti.
”Sepä mainiota”, vastasin minä, ja jatkoin: ”minkälaisesta alennuksesta siis puhumme?”
”Jostain, varmaankin” vastasi hotellin johtaja.
”Niin? Eli millaisesta?”
”En minä voi sanoa, eihän sitä tiedä miten lämmintä silloin on?”
”Anteeksi, nyt en ymmärrä?”
”Siis että toukokuulle on aikaa eikä sitä kukaan tiedä, miten paljon pitää hotellia lämmittää ja kun muistetaan miten öljyn hintakin heittelee… en minä sitä nyt voi sanoa!”

Vedin henkeä, ja yritin selittää:

”Kyse on siis isosta ryhmästä, joka on tulossa Viroon Suomesta. Matkan järjestäjän täytyy saada tietää teidän hintanne, jotta hän voi itse myös laskea matkan hinnan osallistujille. Ei hän voi tyytyä vastaukseen, että hinta vaihtelee lämpötilojen mukaan.”
”Mutta ne öljyn hinnanvaihtelut ovat arvaamattomia” johtaja jatkaa.

Lopuksi hän saa annettua jonkinmoisen arvion, mitä alennus EHKÄ saattaisi olla, jos on lämmintä.

Minä kiitin ja lupasin välittää viestin eteenpäin. Ja peruuttavani varauksen, jos kyseinen lämpötiloihin perustuva alennus ei kyseiselle matkanjärjestäjälle sovi.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli toinen puhelu samaisen hotellin johtajalta.

”Voin minä enemmänkin alennusta antaa.”
”Hienoa. Paljonko?”
”No se vähän riippuu näistä ilmoista…”

Tässä vaiheessa oli lähellä etten alkanut kiljumaan…

Pikavisiitti pääkaupunkiin

Lähdemme huomenaamulla käymään Helsingissä, joten olen linjoilta poissa jonkin aikaa.

Lähtö tuli äkkiseltään, Kimmon äiti on sairaalassa kaaduttuaan ja murretuaan lonkkansa ja leikkauksen jälkeen hänen kuntonsa on huonontunut. Eilen illalla veli kertoi sairaalasta saamansa huonot uutiset ja aamulla siis starttaamme liikkeelle yli lahden.

Olen hiljakseen tässä pakkaillut laukkua, tutkaillut säätiloja, jotka näyttäisivät olevan Helsingissä samanlaisia kuin täällä, kurjaa ja kosteaa.

Sumuista siis on ja märkää. Iltapäivällä naapuripellollemme tuli kuitenkin vieras, arka ja varovainen.




Järvenrantakin oli kostea ja vielä jokunen päivä hohdellut järven jää oli nyt sohjoinen ja märkä. Tässä maisemaa kun kävimme kävelyllä Pyhäjärvellä Annen kanssa.

Masentava ilma, ja hieman surullinen visiittikin tiedossa.

Mutta lohduttaudun sillä, että ehkä tällä reissulla ehdin tavata joitain kavereita. Se tekisi kyllä HÖPÖÖ!

Ei ole tänään paljon kerrottavaa, juttu ei nyt oikein luista, ajatuksetkin ovat jotenkin hakoteillä.

Joten toivotan hyvää viikonloppua kaikille ja ensi viikolla sitten taas näissä merkeissä.

Ei parta pahoille kasva

Ei parta pahoille kasva, eikä turpajouhet joutaville

Perheeseemme on ilmestynyt Ronjan ja Latten rinnalle nyt kolmas karvanaama.

Ei, emme ole äkkiseltään lisännyt talouttamme uudella nelijalkaisella, näissä kahdessa riittää yllin kyllin tekemistä.

Johtokunnan miespuolinen jäsen, tuo alfa-susi nimeltään Kimmo on kasvattanut itselleen parran. Minä olen projektia katsellut sivusta, hiljaa itsekseni hymyillen.

Mistä moinen asia tuli Kimmolle mieleen, on minulle yhä arvoitus. Kimmo ei sanottavammin trendien perässä hyppele, ei tutki Beckhamin hiustyylejä tai vaatekaappia. Ja paljasleukaisena on koko ikänsä esiintynyt.

Tässä Kimmo vielä siloposkisena

Ennen joulua aloin kuitenkin huomata, että Kimmon suun liepeille oli levittäytynyt epämääräistä karvoitusta, ja asiaa kysyessäni Kimmo hieman kiusaantuneena naurahti, että ajattelinpa tässä kasvattaa itselleni parran. Sopiiko se sinulle?

Miksi ei sopisi, värjäänhän minäkin surutta hiuksiani, kaikista muista naisellisista hullutuksista puhumattakaan. Minua vain hiljaa itsekseni nauratti tämä uusi piirre Kimmossa, jonkinlainen vaivihkainen miehinen turhamaisuus, halu parantaa tai muuttaa omaa ulkonäköään.

Ensimmäiset viikot suu oli ruokottoman näköinen, sanalla sanoen. Erinäisiä epämääräisiä karvoja pukkasi esiin sieltä täältä, osa harmaita, osa mustia. Aloin miettiä, lieneekö tämä karvankasvatusprojekti sittenkään niin viisas. Mieleeni nousi mielikuvia metsien miehistä, ruokkoamattomista hanttapuleista sateisina päivinä torin reunamilla. Pidin mielikuvat ominani ja sivusta katselin miten Kimmo kävi puolihuolimattomasti kurkkimassa kasvojaan peilistä, mietteliäänä siveli sekalaisia karvojaan, rapsutteli ja silitteli.

Ilmeisesti pokerinaamani ei kuitenkaan pitänyt täysin, sillä toisella partaviikolla Kimmo kiirehti lohduttamaan minua. Oli lukenut netistä ohjeita; ensimmäiset kolme viikkoa karvavärkin pitää saada kasvaa kunnolla, ennen kuin sitä voi alkaa siistiä ja rajata. Olin iloinen, ettei meillä ollut mitään merkittävää menemistä, kutsuja tai tapaamisia tiedossa.

Toisella partaviikolla huomasin myös, että suukottelu kävi hankalaksi. Parta ja eritoten huulen yläpuolinen viiksikasvu oli kuin teräsharjasta. Kaivatessani aviomiehen tuttua tulisuudelmaa törmäsinkin teräsharjaan, joka raapi minua. Autsch!

Alkoi parta- ja viiksikarvojen pehmennysoperaatio. Netistä oli jälleen löytynyt ohje: jokaisen pesun jälkeen tulee viikset ja parta käsitellä hiusbalsamilla. Ja näin tapahtui. Mietin itsekseni miltä mahtaa näyttää Linkama suihkussa, kasvot hiusbalsamilla peitettynä. Nauratti, mutta pidin huvittuneisuuteni omana tietonani.

Joulun alusviikolla piipahti luoksemme Kadri, joka Kimmon nähdessään purskahti nauruun. ”Kas teile on tulnudki Jouluvana!” tämä ilakoi. (Eli: Onko joulupukki tullutkin teille?) Kimmo hämillisenä nuorta partaansa sukimaan: ”Hmph, niin, ajattelin tässä vähän kokeilla josko saisin kasvatettua itselleni parran."

Kolmannella viikolla alkoi Kimmo muistuttaa Ago Kiveä, meidän otepääläistä tuttavaamme, 75-vuotiasta boheemia taiteilijaa, jonka tuotemerkkinä on upea pitkä harmaa parta. Ago on ihana ihminen, mutta ei ehkä kuitenkaan se, jonka haluan aamulla vierestäni löytää.

Passitin Kimmon parturiin, partaa leikkauttamaan ja siistimään. Pelkäsin, että muutoin alan pahimmassa tapauksessa nähdä unia ZZ Top-miehistä.

Kuva Wikipedian public domain galleriasta

Mutta kuka osaa leikata partaa? Leikkaavatko parturit edes partoja nykyisin? Onko koko parturi-nimi aikansa elänyt. Pitäisikö partureiden vaihtaa nimensä hiuksureiksi? Kampaaja kampaa, hiuksuri leikkaa hiuksia.

Pienellä soittokierroksella selvisi, että kyllä partoja vieläkin täällä leikataan, mutta se ei ole partureiden jokapäivästä työtä. Tilasimme ajan Tarton parhaimpiin lukeutuvasta kampaamo-parturiliikkeestä.

Nyt Kimmon parta on siis siistitty, ja ilmeisesti mies siistii sitä päivittäin, suihkun yhteydessä. Asiaa tiedusteltuani kuulin, että myös päivittäinen parran balsamihoito kuuluu aamutoimiin.

Ja tältä mies näyttää nykyisin:

Kaksi karvanaamaa ihmettelevät toisiaan

Veljekset kun ilvekset

Olen tätä parrankasvatusoperaatiota seuratessani alkanut miettiä parran olemusta yleisemminkin. Mistä se kertoo, onko se viehättävä vai ei? Tunnen useita parrakkaita miehiä, enkä ole aiemmin asiaa ajatellut sen enempää. En sitä, että parta on valinta, sitä hoidetaan ja vaalitaan ja leikataan ja muotoillaan samalla tavalla kuin me naiset hoidamme, vaalimme ja leikkaamme hiuksiamme.

Parralla siis täytyy olla tarkoitus. Miksi muuten ryhdyttäisiin näin hankalaan projektiin. Mikä tuo tarkoitus on, sitä en ole itselleni selvittänyt. Peittää itsensä? Tuoda itseään esiin?

Siis, parrakkaat blogini lukijat, kertokaa miksi teillä on parta! Ja naiset, kertokaa te puolestanne mitä te ajattelette parroista, ovatko ne viehättäviä, lisäävätkö vai vähentävätkö ne mielestänne miehen vetovoimaa. Sana on vapaa!

Talvipäivä ja Taevaskoda

Anne tuli Haapsalusta kylään Otepäälle muutamainen päivä sitten.

(Annesta ja Annen teatterin edellisestä visiitistä löytyy blogistani juttu viime vuoden syyskuulta nimellä: Randlane tuli, näki ja valloitti Etelä-Viron, klikkaamalla pääset siihen tästä

Halusin tarjota ja näyttää Annelle Etelä-Viron parasta, jotain sellaista, joka jäisi pitkäksi aikaa mielen verkkokalvoille ja joka antaisi virikkeitä, rauhoittaisi ja saisi sydämen hetkeksi lyömään hieman rauhallisemmin.

Päädyin valinnassa Taevaskodaan, yhteen Viron kauneimmista paikoista. Ainakin minun mielestä. Enkä ensimmäistä kertaa.

Minulle Taevaskoda merkitsee rauhan tyyssijaa, mahtavia maisemia, irrottautumista arjesta. Ja fantastisia valokuvauskohteita.

Sinne siis Annen kiikutin, vaikka ilma ei ollut paras mahdollinen.

Minulle reissu oli poikkeuksellinen, sillä en ollut aiemmin koskaan ollut Taevaskodan upeissa maastoissa talvella. Keväällä, kesällä ja syksyllä kyllä. Mutta nyt siis ensimmäistä kertaa talvella.

Otepääläinen ystävättäreni, nyttemmin Suomessa seikkaileva Kersten oli innoissaan kuultuaan päiväretkemme suunnitelmista: ”Minä en ole koskaan käynyt talvella Taevaskodassa! Ota sitten kuvia!”

Eipä minua tarvinnut kuvien ottamiseen kannustaa – talvinen Taevaskoda oli upea, täynnä visuaalisia ristiriitoja, valkeita hankia, mustaa vettä, lumipeitteisiä puita, kirkkaita punaisia kallioita.

En jaarittele enempää Taevaskodan ihanuudesta, vaan liitän oheen kuvia tästä fantastisesta luonnonsuojelualueesta ja sen luontopolulta. Ja toivon, että ainakin Kersten niistä nauttii. Siellä pimeässä Helsingin talvessa.

Ja kaikki muut, jotka ovat näitä maisemia keväällä, kesällä ja syksyllä kiertäneet.

Jaana ja Sami, jotka ovat siellä kanssani käyneet (ah ne tatit!). Ja Mikko. Ja Pirkko ja Tarja. Ja Heimo, jonka kanssa kävimme Taevaskodassa minun elämäni ensimmäisen kerran, ja taidokkaasti eksyimme! Ja Nanna. Onu Koo! Mika! Ja äitini. Ja veljeni perhe. Ja Hannukka! Ja Sarkkisen sakki… Ja... ja… ja kaikki ne joita olen tänne ihmeelliseen maailmaan vienyt!

Ehkä te olette miettineet miltä Taevaskodassa näyttää talvella? Ja nyt voin kertoa: tällaiselta! Koko gallerian nähdäksesi, klikkaa tästä






Apropos, eivätkö nämä alimmat lumipeitteiset kivet näytä täysin Tähtien sota -leffan sotilaiden valkeilta taistelukypäriltä?




Tämän veden sanotaan antavan ihmiselle jopa ikuisen elämän, mutta ainakin lisäävän elinvuosia ja elämänhalua.

Ken haluaa katsoa aiempia kuvia Taevaskodan reissuistani, löytää niitä tästä . Myös äitini visiitillä kävimme Taevaskodassa, ja siitä taas löytyy kuvia klikkaamalla tästä


Pidemmittä puheitta, toivotan näiden kuvien myötä kaikille hyvää talvipäivää Taevaskodan huimaavan kauniissa maastoissa!

Ja lisään loppuun jälleen - kun tilaisuus kerran on - markkinoinnillisen viestin niille, jotka asiaa vasta pohtivat:

TULKAA TÄNNE! TÄÄLLÄ ON KIVAA! (Ja vien tai opastan teidät Taevaskodalle!)

=====================================================

Lisäys juttuun hieman myöhemmin:

koska kommeteissa tatit nousevat esiin, liitän oheen kuvan sienisaaliistamme matkalla Taevaskodaan.

Näinhän se meni. Ensin joku löysi tatin ja sitten löysi toinen toisen tatin. Ja sitten kuljettiin tatit kourissa kunnes löytyi taas uusi ja uusi ja uusi. Ja kädet loppuivat. Eikä meillä ollut mitään koria tai kassia mukanamme.

Eihän siinä sitten auttanut kuin että seurueen miespuolinen (se ainut, Kimmo oli älynnyt kadota kuvasta) sai uhrautua ja tahria t-paitansa sieniin.

Enemmänkin me niitä sieniä sieltä kerättiin, mutta tässä sitä saalista on:

Marjoa vedettiin höplästä

Päivän bloggaukseni koskee virolaista televisiomainosta, joka on nihilisyydessään hilpeä.

Ja mainos menee näin.

On upea kevättalvinen päivä, aurinko paistaa täydeltä terältään, hanget hohtavat ja järven tai meren rannalla kulkee luminen kävelytie, jota pitkin askeltaa keski-ikäinen pariskunta.

Mies on hieman reuhakkeen näköinen, mutta daami on tyylikäs pitkässä kokomekossaan, saappaissa ja sievässä puoliturkissaan.

Mies pysähtyy ja toteaa: ”Kuule Marjo, olet niin kaunis tässä valossa että taidan ottaa sinusta valokuvan.”

Nainen ilahtuu: ”Oi niinkö!” ja asettautuu kuvattavaksi, suipistaa sievästi huuliaan ja herttaisesti keikistää hieman päätään katsoen veikeästi kameraan.

Mies ottaa kuvan ja katsoo sitä kameransa näytöltä. Nainen kysyy: ”No onnistuiko?” Mies mutisee jotain epäselvää ja nainen jatkaa: ”Jos se onnistui, mehän voisimme laittaa sen myöhemmin kotona vaikka raameihin.” Mies mutisee yhä hieman epäselvästi: ”Niin, no joo, katsotaan sitä sitten.”

Viimeisessä kuvassa on kuva Soov.ee -nimisen yrityksen nettisivusta. Tämä Soov.ee on samantapainen kansalaisten nettimyyntifoorumi kuin esimerkiksi Kultainen Pörssi on Suomessa.

Kuvassa on miehen ottama kuva, tarkemmin sanottuna kuva naisen puoliturkista, pää on kuvasta rajautunut pois. Ja kuvan vieressä on myynti-ilmoitus: Myydään siisti puoliturkki, hinta 5.000 kr.


Olen nähnyt mainoksen varmasti kymmeniä kertoja ja silti se jaksaa aina yhtä lailla naurattaa.

Muistakaa, hyvät naiset, tämä kun miehenne pyytää teitä yllättäen poseeraamaan kameralle!

Huonoitsetuntokohtaus

Itsetunto on merkillinen asia.

Ensinnäkin, sitä arvostetaan ihmisten ominaisuuksista ylitse kaiken muun.

Ihminen voi olla ilkeä, ihminen voi olla häijy tai luonnoltaan aggressiivinen, ja se suvaitaan. Mutta, auta armias, jos ihmisellä on huono itsetunto, on se luonteenpiirteistä halveksuttavin. Kuka haluaisi leikkiä huonoitsetuntoisen kanssa?

Huonosta itsetunnosta syyttäminen on mainio ase. Siihen vedotaan ja siitä vihjataan, kun ei pidetä jostain, mitä joku toinen on tehnyt, tai ei osata tekoa muuten selittää. Se on pirullinen vihjaus, sillä se ei koske vain kyseistä tekoa, vaan kyseistä ihmistä syvimmiltään. Ihminen, jolla on huono itsetunto on luuseri, surkimus, ja tuomittu epäonnistumaan. Tästä päivästä aikojen loppuun asti.

Sitten on termi: itsetunto kohdallaan. Se on hyvä. Ihminen on sovussa itsensä kanssa – ja kun hän on sovussa itsensä kanssa, on hän sovussa koko maailman kanssa. Hän on hyvä ihminen. Vahva ja oikeamielinen. Hän osaa rakastaa itseään ja arvostaa itseään. Ja siksi myös muita. Tai näin ainakin naistenlehdet muistavat meitä valistaa.

On vielä sellainenkin mahdollisuus, että ihmisellä on liian suuret luulot itsestään – hänen itsetuntonsa on pullistunut liiallisuuksiin. Siitäkään ei pidetä. Liiallisella itsetunnolla varustetut leimataan itsekkäiksi, typeriksi ja pöyhkeiksi. Jos on mahdollista nitistää liiallisessa itsetunnossa vellova lähimmäinen, mikä sen parempaa.

Mutta eihän se näin mene!

Mikä se on se itsetunto? Se on tunnetila, joka vaihtelee samalla tavalla kuin vaikkapa virkeys. Ei kukaan ole virkeä 24h päivässä. Eikä kukaan ole itsevarma ja itsetunto kohdallaan 24h päivässä. Paitsi ehkä psykopaatti.

Itsensä epäileminen, omien kykyjensä ja rajojensa epäileminen on osa ihmisen kasvua. Maailma ei ole valmis, eikä ihminen. Koskaan. Tai ainakin näin minä uskon.

Minun itsetuntoni vaihtelee epäsäännöllisen säännöllisesti. Hetkittäin olen innoissani ja täyttynyt uskosta omien kykyjeni rajattomuuteen, paisun kuin ilmapallo ja hihkun: MOON ELVIS!

Ja useimmiten kupla puhkeaa nopeasti, poks sanoo ilmapallo. Ja palaan taas maan päälle.

Ja on hetkiä, jolloin epäilen itseäni ja valintojani ja tekojeni mielekkyyttä. Kun oikein kurjalta tuntuu, muistutan – jatkaakseni tuota ilmapallovertausta – lähinnä poksahtanutta ilmapalloa, josta on jäljellä vain ruttuinen kuori ja möykky. Jag är bara en trasa.

Ja näiden kahden ääripään välissä on sitten ilmeisesti se todellinen Tiina – mutta koskaan Tiina ei ole täysin vakio. Vertaus vireystilaan on minusta osuva, ainakin kohdallani: joskus on itsetunto alakantissa, joskus ylävireinen.

Huonoitsetuntokohtaus!

Minulla on ihana ystävätär J, jolle olen aina voinut purkaa sydäntäni. Jolle on ollut viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana aina helppo kertoa omasta mielentilasta. Ja kun J. huomaa, että alan rypeä itsetuntoni pohjamudissa, epäilen itseäni ja puhun aivan pimeitä, J. riemastuu ja hihkaisee iloisena, kuin konsanaan harvinaisen herkkutatin metsästä bongattuaan: ”Haa! Huonoitsetuntokohtaus! Selvä tapaus!”

Ja joka kerta J. saa minut hymyilemään. Niinhän se olikin. Tämä oli vain kohtaus. Ja se menee – ja menikin jo – ohi. Totta puhuakseni, ei nauravan ja hihkuvan J:n edessä pysty naama vakavana laulamaan menetetyistä elämän valttikorteista tai puhumaan siitä, miten huono ihminen olenkaan. J. näkee, että se on kornia, ja niinhän se onkin.

Huonoblogi-itsetuntokohtaus

(Lat. huom: Tämä lienee ennätykseni pitkissä yhdyssanoissa – olen aina ihaillut joskin myös pelännyt ihmisiä jotka osaavat sujuvasti viljellä puheessaan kolmiosaisia yhdyssanoja – nyt keksin juuri viisiosaisen!)

Sain muutamainen päivä takaperin huonoblogi-itsetuntokohtauksen. Minulla oli aikaa lueskella muiden blogeja, seikkailin www.blogilista.fi – sivustoilla ja luin useampien lehtien, kuten Hesarin ja netissä julkaistavan Uusi Suomi –lehden ansioituneita kirjoittajia.

Miten paljon todella hyviä blogeja maailmassa onkaan! Ja nyt kävin läpi vasta suomenkielisiä.

Innostuin ja luin mitä erinäisimpiä tarkkoja yhteiskunnallisia kirjoituksia, oivaltavia pohdintoja kaikilta elämän eri osa-alueilta. Ja sitten se iski: huonoblogi-itsetuntokohtaus.

Kysyin itseltäni, mitä minulla on kenellekään annettavaa. Miksi joku haluaisi lukea jaarittelujani? Mietin blogini ydintä ja sisintä. Blogini nimi on Suomalaisena Virossa. Vastaanko huutooni eli mitä olen osannut tästä maasta lukijoilleni kertoa.

Kuten tällaisissa kriisitilanteissa tapaan tehdä, purin sydäntäni lähimmäiselle, nyt vuorostaan ystävättärelleni AL:lle. Marmatin sitä miten vähän minulla on sanottavaa ja pohdin sitä, mikä tekee blogista vetävän.

Tässä pieni pala kirjeestäni:

Blogisuosikeista tuli mieleen. Kävin tässä taannoin myös http://www.blogilista.fi -sivustoilla, jonne on listattu paljon suomalaisia blogeja. Omanikin olen sinne ilmoittanut. Ne antavat aina lämpötila-arvioita kunkin blogin 'kuumuudelle' sen mukaan paljonko niitä luetaan ja moneenko blogiin kommentoidaan ja montako on tilannut kyseisen blogin automaattisesti omaan sähköpostiinsa.

Parhaat blogit saivat lämpöasteiksi +174 C. Arvaapa mikä oli minun blogini lämpöaste: + 0,2 C. Ja sekin on laskenut kuukauden takaisesta, jolloin blogini oli huimat + 0,4 C kuuma.

Siellä Uuden Suomen blogilistalla oli puolestaan yhteiskunnallisia vaikuttajia tai ajattelijoita, ja niiden kirjoituksiin vastailivat toiset US:n bloggaajat pitkin polemisoivin kommentein. Joihin taas blogisti vastasi takaisin. Eli lähes aiheesta kuin aiheesta syntyi pitkä ja mielenkiintoinen keskustelu kirjoittajan ja kommentoijien välillä.
--

Näin siis kirjoitin ja jatkoin huonoitsetuntoista ruikutustani vielä pitkään tämänkin jälkeen.

Jonkin ajan kuluttua sain AL:lta vastauksen. AL on mainio tyyppi siinä mielessä, että hän on lojaali mutta rehellinen, ja kertoo asiat niin kuin ne ovat. Huumoria unohtamatta. AL on sanalla sanoen ihana.

AL on myös tutkinut blogeja, utelias sielu kun on ja tehnyt huomioita siitä millaiset asiat ihmisiä kiinnostavat: sisustus, puutarhanhoito, ihmissuhdejorinat, seksi ja muoti.

Ja hänellä oli vankka käsitys siitä, millainen olisi ideaalinen blogi – tai paremminkin sanottuna: blogi joka nopeasti nostaisi minun blogini lämpöasteet taivaisiin.

Sain luvan AL:lta liittää oheen hänen ideansa Ideaalista Blogista:

”Yhteenvetona voisi sitten todeta, että menestysblogiin tarvitaan
puutarhassa keikistelevä, erilaisia asukokonaisuuksia vaihteleva
seksipeto, joka kertoo kokemuksistaan haravan varressa sekä kuvin että
sanoin.”

Sanotko sen paremmin? Kuten totesin, AL on ihana.

Ja niin oli huonoblogi-itsetuntokohtaukseni jälleen pois pyyhitty.

Ja niin minä täällä taas kirjoittelen, sormet iloisesti näppäimillä hypähdellen, itsetunnon ollessa, ainakin juuri nyt, kohdallaan. Luulisin.

Tiina

PS. Koska AL opetti minua, että vetävään kirjoitukseen tarvitaan aina kuvitusta, liitän oheen vielä valokuvan, joka symboloikoon hyvää itsetuntoa. Tai ainakin hyvää body-imagea, kuten englantilainen maailma niin nimeää ihmisen kykyä olla sovussa oman kehonsa kanssa.

Kas tahad kukuda pikali?

Täkäläisessä televisiossa pyörii pankin mainos, joka huvittaa minua.

Näin se menee:

Mies istuu työhuoneessaan ja naputtelee jotain läppärilleen. Työkaveri kurkkaa ovesta sisään ja kysyy mitä kaveri tekee.

Mies vastaa: ”Ma olen teinud sellise pakkumise et sa seda vaatades kukud pikali.”

(Käännös: Olen tehnyt sellaisen tarjouksen, että sitä katsoessasi lennät selällesi.)

Kaveri vaikuttaa kiinnostuneelta.

Mies kysyy: ”Siis, kas tahad vaatada?”

(Käännös: Siis, haluatko katsoa?”)

Kaveri on innostunut. Mies kääntää läppärin näytön ja niin pian kun kaveri näkee mitä ruudulla on, hän kaatuu suorin vartaloin ja katoaa kuvasta – KONKS.

Sen jälkeen tulee asiakkaille kehotus käydä itse pankissa kysymässä henkilökohtaista tarjousta.

--

Sain juuri tehtyä valokuvakansion eilisistä kuvista. Siksi kysynkin teiltä:

Ma olen teinud sellise fotogalerii et sa seda vaatades kukud pikali. Siis, kas tahad vaatada?

Tarvitseeko kääntää?

Jos haluat ottaa riskin, klikkaa tästä ja katso kuvagalleria eiliseltä.

--

Kuinkas kävi?

kysyy valokuvahybriksen vallassa

Tiina

-- ja myöntää samaan hengenvetoon, että ei ne nyt NIIIIN hyviä ole, kuhan nyt vaan vähän uhoan.

Sateenkaaren alla

Tämä on ns. ’teaser’ – eli houkutin, joka lupaa jotain parempaa tulevaisuudessa tässä blogissa.

Minä lupaan huomenna laittaa blogiini kuvia, jotka saavat teidät – niin toivon – vetämään hetkeksi henkeä. Ihastumaan!

Sillä tänään oli ilmojen puolesta valokuvaukseen päivä, jollaisia en muista monta elämässäni. Ja minulla oli kamera mukanani. Täydellinen päivä!

Sitä paitsi. Näin viime yönä ihmeellisen unen. Voitin Viking Linen risteilyllä vuoden risteilypalkinnon: miljoona euroa puhtaana käteen. Voiton selvittyä kiljahdin niin riemukkaasti, että sekä koirat että Kimmo heräsivät.

Aamulla olin vitivarma, että uni oli hyvä enne. Ja olihan se! Tämä päivä on ollut niin käsittämättömän hurmaava, aurinkoinen, lämmin – ja kylmä – että paremmasta ei ole väliä.

Ja mikä ihmeellisintä, taivaanrannalla on koko päivän minua seurannut valtava, loistava, ihmeellinen, satumainen sateenkaari, minne ikinä meninkin.

Olkaa uskomatta enneuniin! Mutta mitä sanotte näistä kuvista!?








Ja tässä viimeinen kuva sateenkaaresta, joka uskollisena seurasi meitä koko päivän