Kiva reissu oli, vaikka sen lähtökohta oli surullinen. Kimmohan lähti äitiään sairaalaan katsomaan. Minä ja koirat matkattiin sitten siinä siivellä.
Ilmat eivät olleet parhaat mahdolliset. Otepää kylpi lumessa aamulla liikkelle lähtiessämme, mutta lumen määrä väheni jo matkalla Tallinnaan ja Helsinki olikin sitten kokolailla musta. Joinain päivinä pakkanen paukkui, mutta sitten jo lauhtui ja räntää ripsotteli. Emme antaneet kelien masentaa itseämme.
Samettisumakki talomme edessä jäi lumivaipan alle odottelemaan paluutamme.
Otepään kirkko lähtöaamuna lumisessa maisemassa
Tallinkin tympeä tunnelma
Olimme varanneet matkan Tallinkilta ja mennessä oli allamme Star- ja paluussa Superstar-lautta. Uusia ja komeita molemmat. Sisätiloissa hohtelivat peilit ja marmori ja kirkkaat valot . Kahviloita, baareja ja ravintoloita riitti jokaiseen makuun. Luksuksessa ei oltu laivaa rakennettaessa pihtailtu. Mutta henkilökunnan koulutuksessa sitäkin enemmän. Sääli.
Kerronpa esimerkin.
Menomatkalla lähdin laivan markettiin ostamaan kynsilakkaa. Kauppa oli suuri ja monipuolinen ja lähes tyhjä. Löysin etsimäni ja asetuin kassajonoon. Edessäni oli suomalainen eläkeläispariskunta, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan paljon erästä tuttua pariskuntaa Pohjois-Suomesta. Kilttejä, säyseitä ja kohteliaita ihmisiä, jotka eivät itsestään numeroa tee. Enemmänkin ovat ujoja ja niin näytti tämäkin pariskunta olevan.
Katselin heidän hihnalle nostamiaan tuotteita: yksi pullo laatukonjakkia, iso suklaalevy, pullo punaviiniä ja jokunen karamellirasia. Ja kaksi pulleaa tyynyä, joille maalattu nauravat naamat. Arvelin naamatyynyjen olevan tuliaiset lastenlapsille.
Kassaneiti vetelee tuotteita hintakoodilukijasta läpi eleettömänä ja ilmoittaa ostosten loppusumman.
Pariskunta hätkähtää ja molemmat katsovat pikaisesti toisiaan. ”Anteeksi, paljonko se oli?” Kassaneiti toistaa summan yhä ilmeettömänä. Jälleen huolestunut katse ja sitten pientä änkytystä: ”Tuota noin, miten siitä noin korkea tuli?”
Kassaneiti kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön. Nappaa kassakuitin ja heiluttelee sitä pariskunnan edessä vihaisena. ”Kaikki on tänne aivan oikein lyöty!”
Pariskunta tutkii kuittia ja selviää, että naamatyynyt ovat maksaneet paljon enemmän kuin mitä he olivat odottaneet, toisesta naamatyynystä löytyy pieni hintalappu 29,90 euroa. Pariskunta kakistelee hinnan nähtyään: ”Emme arvanneet että ne ovat noin kalliit.”
Nyt kassaneiti on täydessä sotatilassa, hän heiluttelee naamatyynyjä häkeltyneen pariskunnan edessä ja kiljuu: ”Tässä se on, hintalappu, katsokaa! Selvästi kirjoitettu, 29,90 euroa! Kyllä se on teidän asianne katsoa hinta ennen ostosta” ja tökkii vihaisena sormella hintalappua.
Pariskunta on täydellisen nolo, he räpyttelevät ja katsovat kukkaroonsa, laskevat rahojaan, ja katsovat toisiaan. Rouva yrittää selittää: ”Me luultiin että hinta on kruunuissa.”
Nyt on vähällä ettei kassaneiti hyppää tiskin yli, niin kiukkuinen tämä on. Korkealla kimeällä äänellä, joka kaikuu yli tyhjän myymälän tämä kiljuu: ”Siinä on euron merkki edessä! Katsokaa, aivan selvästi!”
Pariskunta näyttää kuin haluaisi vajota maan alle. He tutkivat yhä rahojaan ja sitten anteeksipyytävällä äänellä ilmoittavat: ”Ei me kyllä taideta niitä ottaa.”
Nythän se riemu repeää. Kassaneiti viskaa naamatyynyt syrjään ja kiukkuisesti puhisten ja huokaillen alkaa perua ostosta. Jokainen kulmikas liike ja huokaus alleviivaa sitä työn määrää jota hän joutuu ylimääräisesti tekemään näiden törttöjen vuoksi. Paikalle rientää kolleega, joka kovalla äänellä huutaa viroksi: ”Ai ei sitten kelvannut?” johon kassaneiti: ”Ei kelvannut!”
Katselen tätä ikävää välikohtausta sivusta ja mieleni tekee puuttua asiaan. Yritän tapailla vironkielisiä lauseita, joilla kassarouvaa puhuttelisin, erehtyminen on inhimillistä ja te olette täällä palveluammatissa.
Ennen kuin saan lauseet päässäni setvittyä minua kuitenkin viittilöidään toiselle kassalle. Lähden sinne, maksan ostokseni ja lähtiessäni katson vielä pariskuntaa, joka on saanut ostoksensa koottua muovikasseihin. Ne ilmeet! Nöyryytys ja häpeä ovat nostaneet poskille hienoisen punan. Rouva näyttää onnettomalta, kyyneleet eivät ole kaukana.
Mietin itsekseni, että mikä jäi pariskunnan mieliin tältä Tallinnanmatkalta? Laivan kromatut ja hohtelevat pinnat, peilit ja yltiökomeat baarit? Vai tämä henkilökohtainen nolatuksi tulemisen tunne? Veikkaan jälkimmäistä. Ja veikkaan että Tallink menetti jälleen yhden asiakaspariskunnan.
Suomessa aika meni joutuisasti. Tapailimme tuttuja, sattumalta ja sovitusti. Kimmo vietti aikaa äitinsä ja isänsä kanssa, minä tapailin ystävättäriäni ja kävin taidemuseoissa, perjantain olin pakkasten saartamana Nuppulinnassa, lauantaina Ateneumissa, missä oli Mika Waltarin muistonäyttely ja sunnuntaina Gyllenbergin taidemuseossa.
Näkymää iltakävelyltämme Kaisaniemestä Pitkän sillan yli Hakaniemeen.
Ja alla muutamainen kuva Gyllenbergin taidemuseosta Kuusisaaressa
Eli monipuolinen reissu kaiken kaikkiaan. Tuntui kuin olisin ollut semanttisessa ilotulituksessa koko ajan, näin käy kun käy Suomessa harvoin. Jo pelkkä suomalaisten tv- ja radio-ohjelmien seuraaminen oli mielenkiintoista. Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa kiertelemisestä puhumattakaan: tuonne on noussut uusi talo, uusi ostokeskus, uusi asuma-alue.
Kaupoissa tutkin niiden valikoimia, seurasin mielenkiinnolla palvelutapahtumia, ihmettelin huoltoaseman kanssaneidin iloista palvelualttiutta vielä työpäivän lopussa. Ihmettelin autokantaa, ihmisvirtoja, kaupan ikkunoita. Moottoriteiden kuntoa ja leveyttä, joukkoliikenteen joutuisuutta, Helsingin monikansallista ilmettä.
Olin siis kuin Liisa Ihmemaassa, omassa synnyinmaassani. Kun on riittävän kauan poissa, alkaa nähdä asioita eri tavoin.
Klikkaamalla tästä pääsette tekin kuvamatkalle Ihmemaahan
