torstai 16. syyskuuta 2010

176. valokuvatorstain haaste: Kellastuva






Kellastuvat muistot
kuin värit valokuvasta.

Piironginlaatikosta
katsoo seepiakasvoinen nainen.

Jonkun äiti, tytär. Varmaan.




Muutama muu kellastuva kuva tältä päivältä Valokuvatorstain teeman kunniaksi. Otettu Kambjan hautausmaalla, lähellä Otepäätä:








9 kommenttia:

Marjattah kirjoitti...

Mikä onkaan vaikeampaa kuin valitseminen. Kun on niin monta upeaa kuvaa. Tuo ensimmäinen on minun silmissäni se täysosuma. Ainutlaatuinen tunnelma, erikoinen lähestyminen suosittuun aiheeseen.

arleena kirjoitti...

Kauniita syksyn kuvia. Alimmainen oli minulle mieluinen, kaunis.

Reijo kirjoitti...

lehto tarjoaa monenlaista ihastuttavaa kuvattavaksi

Reija kirjoitti...

Hurjan hienoja kuvia. Niissä on sellaista merkillistä dekadenssia... Viipyilevää kesänlähtöä. Penkkikuva on minun ehdoton suosikkini. Hienoja kaikki.

Pankin talkkari kirjoitti...

Tykkään ylimmästä ja alimmasta. Ja niistä portaista ja siitä tuolista siinä välillä..ü

Vaikea on valita. Tässä haasteessa varsinkin, tähän aikaan vuodesta ü

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kaikille kommentoijille.

Marjattah - valinta olikin vaikeaa. Itsekin pidän ensimmäisestä eniten, sehän ikäänkuin onkin se haastekuva.

arleena - alimmaisessa tie vie jonnekin kaukaisuuteen, unohdukseenko? Siksi valitsin sen tähän sarjaan, jonka teemana on hiljainen unohtaminen, muistojen kellastuminen ja haileneminen.

Reijo - kuolemanlehto on tosiaan lehto sekin.

Reija - juuri dekandenssia, unohdusta, hainkin sarjalla.

Pankin talkkari - olen iloinen että niin moni kuva tuntui osuvan kohdalleen.

Todellakin, lähdin ihan tieten tahtoen etsimään kohdetta joka istuisi teemaan, ja löysin tämän Kambjan hautausmaan, joka on aivan ihmeellinen paikka. Niin rauhallinen, niin rehevä ja niin rapistuva. Ja täynnä keltaisia lehtiä, kellastuvia saniaisia ja maatuvaa maata.

Hautausmaalla oli todella rauhoittavaa kulkea, täysin yksin, lehdet jaloissa rahisten, viimeisten lintujen puissa vielä räpistellen.

aimarii kirjoitti...

Tuo kellatuneiden lehtien peittämä polku - on niin rauhoittavaa astella sitä myöten. Ehkä istahtaisin matkan edetessä penkille aatoksissani. Viipyilen hautausmaan syksyssä.
Kauniita kuvia kaikki.

kipi kirjoitti...

Kaikki ovat upeita otoksia! Jokaisella on oma tarinansa kerrottavana. :)

Tiina Linkama kirjoitti...

kipi - sellaisia hiljaisia tarinoita tulvillaan olevia paikkojahan nämä hautausmaat ovat. Itse kovin mielelläni vaeltelen näissä maisemissa.