Kun ulkosuomalaista alkaa tylsistyttää

Ansioitunut Virosta kirjottava blogisti Lahden takana kirjoitti tänään erinomaisen pohdinnon ulkosuomalaisuuden olemuksesta, joka muuttuu ajan myötä. Kun kaikki uusi ei enää olekaan uutta, kun tuntuu, että kaikki on jo nähty. Suosittelen sen lukemista! Ja sen löytää tästä linkistä: Kun kaikki on nähty.

Kirjoitus sai minut pohtimaan omaa ulkosuomalaisuuttamme, ja vastasin postaukseen pitkäsanaisesti. Niin pitkäsanaisesti, että päätin liittää oman vastaukseni tänne omalle puolelleni.

Ja näin vastasin:


Ihan älyttömän hyvä postaus - eikä lainkaan pitkäsanainen (sanoo lavertelun mestari - pitäisi opetella napakampaa tyyliä.)

Juuri noin se menee! Ja luulen, että menee vaikka eläisi Kiinassa.

Me olemme olleet täällä jo viisi vuotta, ja viranomaisten ja kaupan hyllyjen tarjonnan ja kielen ihmettely on kaikonnut. Virolainen elämä on tullut tutuksi median kautta, poliitikotkin tunee jo kasvoilta, ja julkkikset. Jopa ne turhatkin. Tiedetään mistä milloinkin maassa kuhistaan.

Viime aikoina olen itse asiassa seurannut huomattavasti enemmän suomalaisia ja englanninkielisä sanomalehtiä kuin virolaisia. Mistä sekin sitten johtuu? Jotenkin alun innostus ajankohtaisten virolaisten aiheiden seuraukseen on laimentunut ja nyt suomalaiset ja ennen kaikkea kansainväliset uutiset kiinnostavat enemmän. Eläköön netti, joka tuo suuren maailman niin lähelle!

Mennäksesi otsikkoosi. Miten me olemme pyrkineet vastustamaan blogissa hyvin kuvaamaasi turtumisvaihetta? Kun kaikki on jo nähty. Matkailemalla Virossa isosti. Minulle valokuvaus on antanut siihen lisävirikettä.

Kun Viro isona käsitteenä alkoi tuntua turhankin tutulta olemme sitten sukeltaneet pienempiin kokonaisuuksiin. Etsineet nähtävyyksiä tai uusia paikkoja, jotka saattaisivat olla mielenkiintoisia. Ja ovathan ne. Seikkailleet soilla ja suurissa havumetsissä, niityillä ja joki- ja järvimaisemissa. Ja merien rannoilla.

Tämä luontoon meneminen on meille ihan uusi juttu, kuten olen blogissani monta kertaa kertonutkin. Siihen ei tarvita Viroa, saman olisimme voineet tehdä Suomessa. Peipponen ja kettu ja kevätesikko ovat samanlaisia kaikkialla näillä leveysasteilla. Mutta Suomessa meillä ei ollut sellaiseen aikaa. Vasta täällä olemme heränneet luonnon ihmeisiin, jos niin naivisti voi sanoa.

Täällä maan mittasuhteet ovat kompaktimmat kuin Suomessa, joten sekin suosii luontomatkailua. Päivän reissulla pääsee jo pitkälle ja mitä erilaisempiin maisemiin: Peipsi on jotain ihan muuta kuin vaikka Viljandimaa. Karulan, Otepään ja Soomaan kansallispuistot ovat kaikki omanlaisiansa ja kaikki suhteellisen lähellä. Ida-Virumaa ja Lahemaa ovat uudet löytömme, ja siellä riittää myös näkemistä.

And we will always have Latvia. :) Jonne on Otepäältä tasan yhtä pitkä matka kuin Tarttoon.

Kuten alussa sanoin, katson maailmaa aika paljon kameran silmän kautta. Ja kieltämättä Otepäällä tulee välillä sellainen fiilis että tässä ympäristössä on kaikki nähty. Olen kuvannut paikkakunnan nähtävyyden "sotatammen" keväällä, kesällä ja talvella. Aamulla ja illalla, sumussa ja sateessa. Kera ihmisten ja ilman ihmsiä. Kerran kun taas samaa sinänsä kaunista tammea taas sihtailin kameran etsimen läpi aloin lähes kirkua. Kun mies ihmetteli kerroin, että nyt riittää tämän tammen kuvaus! Ahistaa! Täytyy nähdä jo muita maisemia! Ei enää yhtäkään sotatammi-kuvaa! Tai tulen hulluksi.

Niinpä me sitten keksittiin ostaa Huvikumpu Suomenlahden rannalta,. Sotatammi-syndrooma on vältetty. Nauroinkin Lahemaalle tultaessa, että täällä sitä on puita mitä kuvata, on ihan varaa valita!

Eli pitkästä kirjoituksesta yritän vetää jonkin loppusynteesin: uuteen maahan muuttaminen herättää ihmisen mukavasti, kaikki on uutta ja ihmeellistä. Ihminen on jatkuvasti virkeänä, uteliaana, täpinöissä. Tämän vireystilan olemme pyrkineet siirtämään nyt asiasta toiseen - pelkästä "virolaisuudesta" laajempaan käsitteeseen: luonto ja täysin uusi elämäntapa, johon kuuluu luonnon seuraaminen.

--- En tiedä oliko tässä mitään järkeä tai synteesiä näin kirjoitettuna?


Ja tässä tuo sotatammi, josta kirjoituksessa mainitsin, nyt tuunattuna (siitä katkeksi myrskyssä osia ja sen jälkeen otin siitä vielä muutaman kuvan, vaikka olin jo luvannut että koskaan, koskaan en siitä ota enää yhtäkään kuvaa):

Tuunattu sotatammi pari päivää sitten, sadepäivänä