Võrtsjärven hyinen kuvausreissu

Kuten eilen kerroin teimme hyisen retken Võrtsjärven maisemiin, hieman dramaattisin seurauksin. Tai ainakin kääntein.

Nyt jälkikäteen sitä miettii, että oliko ylipäätänsä järkevää lähteä liikkeelle noin kylmään ilmaan. Me kun emme kuitenkaan ole mitään eskimoita synnyltämme saati kokemuksiltamme. Mitä jos auto olisi hajonnut sinne vihoviimeiseen Kivilõppeen, missä ei ollut ketään eikä mitään? - Paitsi se hankeen hyytynyt maajussi, jota Kimmo lähti pelastamaan, unohtaen minut järven jäälle palelemaan.

No, jo riittää pakkasseikkailun puiminen. Ja on kuvien vuoro. Sillä kuvaamaanhan minä lähdin, ja kyllähän minä hienoja kuvia sainkin.

Lähdimme siis varhain aamulla liikkeelle ja jätimme nopeasti Otepään hihtomaisemat taaksemme:

Pukan tiellä ajellessamme aurinko paistoi kirkkaan siniseltä taivaalta, valon määrä oli suorastaan huikea:

Lumi muovaili taideteoksia puiden oksille. Tämäkin on kuin pieni pallukoita syöksevä suihkulähde:

Ensimmäinen varsinainen matkakohteemme oli Vooremägi, joka sijaitsee Võrtsjärven eteläpohjukassa. Vooremäellä on aikanaan ollut linnake, nyt jäljellä on vain suuri mäki josta aukeaa hienot näkymät järvelle:

Minä lähdin talsimaan järven jäälle, Kimmo tyytyi pieneen kävelylenkkiin Latten kanssa ja jäi sitten odottelemaan minua autoon. Kylmää oli, mutta kaunista:

Vooremäeltä jatkamme matkaa ja löydämme kartalta pienen paikan nimeltä Kivilõppe. Päätämme lähteä sinne. Jo pelkästään sen vuoksi että nimi kuullostaa jännältä. Kivien loppu.

Matkalla pysähdymme Suislepassa ja ihmettelemme sen kartanoa ja vanhaa myllyä.

Jatkamme matkaa Suislepasta kohti Kivilõppeä ja eksymme. Se ei haittaa, sillä maisemat ovat silmää hivelevän upeita:

Ihmisiä ei näy missään. Talojakin on hyvin harvakseltaan, eikä savupiipuista nouse savua. Tuntuu että olemme tulleet maailman loppuun, jossa ei ole ketään muuta kuin me:

Lopulta saavumme perille ja minä lähden yksin rannalle kuvaamaan tunnetuin seurauksin:

Kun lopulta olin päässyt takaisin autoon ja kun väärinkäsitys oli selvitetty, olin kuitenkin sitä paljon tuohtunut, että halusin lähteä vain kotiin. Kimmo yritti kuitenkin viritellä matkatunnelmia, ja ehdotti että ajamme Valmaan, Võrtsjärven pohjoiskärkeen ja kierrämme järven myötäpäivää.

Näin tapahtuu. Nyt olen aika haluton poistumaan autosta, mutta sitten aukeaa taas tällaisia peltomaisemia, ja enhän minä malta olla niitä kuvaamatta:

Viimeinen pysähdys on Jõesuun lintutornissa, jonne kapuan. Olen yhä kylmissäni, mutta jos näkymät ovat tällaiset, kylmyys on sittenkin sivuseikka:

Että tällainen kuvauskeikka. Nyt on nuha ja yskä. Mutta onpahan myös tukku valokuvia muistoksi.

Yllä niitä onkin jo aikamoinen otos. Jos joku haluaa kuitenkin katsoa kuvia enemmän, niin olen tehnyt niistä tällaisen kansion: Võrtsjärven maisemia.

Tervetuloa tutustumaan huuruisiin maisemiin kodin lämmöstä.

Noutaja ihan siinä vieressä

Kirjoitanpa muutamaisen sanan sellaisesta hetkestä, joka jälkikäteen ei tunnu oikein miltään, muka joka silloin, kun tilanne oli päällä, tuntui kovasti aidolta.

Kohtasin minäkin hetken, jolloin luulin kuolevani. Luulin noutajan tulleen.

Kyse ei ollut niinkään pelosta, vaan tunteesta, sellaisesta terveestä, joka on meihin sisään rakennettu. Hälytysmekanismista, joka soi kun todellinen elämää uhkaava vaaratilanne on lähellä.

Kuolemanpelko onkin väärä sana. Oikea sana lienee itsesuojeluvaisto .

Tänään minun varoituskellot joka tapauksessa soivat, ja saivat miettimään sitä, miten kova kaveri pakkanen onkaan. Sen kanssa ei aleta hippasille. Eikä sen kanssa käydä neuvotteluja. Se voittaa joka erän.

Mutta mennään tarinan alkuun:

Oli kaunis, vaikka aivan tautisen kylmä päivä. Lähdettiin valokuvaamaan pakkasta.

(Oikeasti, tuo me-muoto on virheellinen. Ei Linkama halua lähteä valokuvaamaan pakkasta, minähän sen teen. Oikeasti Linkama mielellään tekisi ihan muuta, omia asioitaan, omia töitään, omia juttujaan. Sisällä ja lämmössä, ja kuka Linkamaa siitä moittisi?)

Mutta minulla oli mielitekoni ja niin me lähdettiin ajamaan raikkaaseen talvisäähän. Pakkanen huurusi pitkälti yli -20c asteen koko päivän, iltaa kohden tiukentuen, lopuksi noita hirveitä yli -30c asteen lukemia saavuttaen.

Me lähdimme Võrtsjärvelle maisemia kuvaamaan. Tai tarkennetaan uudelleen: minä sain Linkaman houkuteltua matkaan, jotta saisin kuvattua Võrtsjärven maisemia.

Meidän ajopelimme on vanha Jeep, joka on siitä mainio, että se kulkee läpi lähes minkä tahansa esteen. Mutta joka on siitä surkea, että se ei lämpene kuin hailukasti. Niinpä me näissä keleissä ajamme retket nenänpää huurussa ja kintut kohmeessa.

Minulle päivä oli vallan mainio -- olkoon, että peffa jäässä istuin autossa. Sain kuitenkin kameraan monenlaista mielenkiintoista:

Meidän perheessä toinen valokuvaa, toinen ajaa. Toisella on kivempaa kuin toisella. Välillä ajattelen, että kohta tuo Linkama minuun ja kameraani hermostuu lopullisesti. Tiedän että Kimmolla homma on lähinnä iankaikkista odottelua kun minä loikin jossain kuvattavan perässä.

Päivä alkoi kääntyä iltaa kohden ja kartalta löysimme jännän paikan: Kivelõppe eli kohdan, jossa kivet loppuvat.

Sinne siis.

Ajoimme ensin moneen kertaan harhaan löytääksemme todellisen Kivelõppen. Aurinko alkoi laskea, ja sen myötä lämpötila.

Kun vihdoin löysimme Kivilõppen yritimme parkkeerata autoamme johonkin miedostikin mahdolliseen paikkaan, vaan se ei onnistunut. Kivelõppen rannalla oli isot kieltomerkit autoille, ja ns. parkkipaikka, jota merkitsi iso P-kyltti, oli yli 50 cm korkean lumen peittämä.

Tässä vaiheessa alkaa Linkama hermostua. Ei TANA, ei saa autoa mihinkään. Ei tien poskeen, ei ns. parkkipaikalle, ei helkkari, ei mihinkään. "Onko tässä mitään mieltä? Ei me päästä lähellekään rantaa!" tämä tuskastelee.

Minä taas katson maisemia, niitä kuuluisia, joiden vuoksi tämä paikka on karttoihin merkitty, ja yritän: "Saatko auton jonnekin sivuun, jos minä lähden rämpimään lumen läpi? Sillä tuolla kauempaa näyttäisi olevan todella hienot maisemat?!"

Linkama on ärsyyntynyt, uhísee, puhisee ja yrittää ohjustaa Jeeppiään ja lopulta löytää paikan josta jättää minut  kyydistään.

Minä lähden järvelle kuvaamaan.

Pakkasen voima tuntuu jo tässä vaiheessa, ja kylmä viima järveltä vahvistaa sitä. Mutta minähän haluan järveä kuvata.

Järvelle täytyy rämpiä lumivallien ja umpihangen läpi. Minä lähden liikkeelle, Kimmo jää lämpimään tai no haaleaan autoon odottamaan.

Rämpiessäni tajuan kylmän ottavan todella ilkeän otteen käsistäni. Mutta minulla on pakkomielteeni, haluan nähdä, haluan kuvata järven ja kaislat. Kalevipojan kiven, josta Kivelõppe on kuuluisa.

Valokuvaus on harrastus joka vie hetkeksi toisiin maailmoihin, se on sillä lailla vähän salakavala, houkuttaa aina eteenpäin. Mutta kylmä se vasta onkin salakavala. Olen järven rannalla, ja äkkiä ikään kuin transsista herättyäni huomaan olevani kovin kaukana autosta. Ja samalla huomaan että olen myös täysin järjettömän jäässä, luita ja ytimiä myöten.

Kylmä saa minut tajuamaan oman pienuuteni. Ja mitättömyyteni. Huomaamattani, kaiken kuvaamisen kiihkossa olen kulkenut liian kauas, enkä ole tajunnut pakkasen voimaa.  Maisemat ovat vieneet minulta jonkinmoisen todellisuudentajun. Olen kovin kaukana autosta, Kimmon Jeepistä, lämmöstä. Kännykkä on jäänyt Kimmon autoon. En näe edes enää autolle.

Ja nyt minä palelen. En vai palele, vaan tuntuu että sormet ovat jäätymässä, ne kirkuvat kylmyyttä, enkä keksi mitään millä käsiäni lämmittäisin. Huomaan kadottaneeni valokuvauksen kiihkossa toisen hanskoistani. Hanskaton käteni alkaa muuttua siniseksi, sitä kirveltää ja polttaa samaan aikaan.

Juoksen siis, niin nopeasti kuin pystyn, kohmeessa kohti autoa. Askeleet ovat kömpelöitä, minä hoputan itseäni, vaikka tuntuu siltä että kuolisin: nopeaan nopeaan, kohta olen siellä missä Kimmo. Kompastelen pienenkin kumpareen kohdalla, kiroilen, että lähdin alun alkaen niin kauas autosta.

Sormet ovat jo sinipunaiset  jääkappaleet, kun pääsen autolle. Sinne missä Kimmon pitäisi odottaa minua. Paitsi, että siellä ei ole ketään. Kimmo on lähtenyt. Lumessa on vain enää Jeepin jättämät jäljet.

Minä järkytyn. Olen täydellisesti ja lopullisesti ja tyystin jäätynyt, ja aivan täysin minulle tuntemattomassa paikassa, jossa ei ole yhtäkään toista elävää ihmistä. Vain hiljaisia tyhjiä taloja ja kesähuviloita. Yritän tajuta mitä on tapahtunut.

Siinä minä sitten seison, jäätyneenä, kylmissäni ja yksin. Minulla oli vain yksi lause mielessäni: Kimmo jätti minut. Suuttui jostain. Ehkä hermostui tästä iankaikkisesta odottelusta. Ehkei ymmärtänyt miten kylmä täällä ulkona on? Ja silloin se iski, tietoisuus, että minä voin kuolla tähän kylmyyteen.

Juoksen pakkasessa hetken eteenpäin, vaikka jokainen askel verottaa hengitystä, haluan haukkoa ilmaa, mutta ilma on räjäyttää keuhkoni kylmyydestä. Olen hyytymässä. En tiedä mihin suuntaan kääntyisin. Mistä lähtisin Kimmoa etsimään. Paikollakaan en voi olla, sillä koko ajan minulla on vain entistä kylmempi.

Mietin hätääntyneenä, että voinko tunkeutua naapuritaloihin, kylmästä suojaa saadakseni. Niissä ei näytetä asuvan, lienevät kesäasuntoja. Jos rikon ikkunan ja saisin edes tulen takkaan tehdyksi. Kai asukkaat ymmärtäisivät jos jälkikäteen selittäisin.

Mitä kauemmin kylmässä olen, sitä hitaammin huomaan aivojeni toimivan.

---

Kuljen tietä eteenpäin, aivan umpijäässä - Pakkanen on noussut tässä vaiheessa -32c asteeseen. Kauanko kestän, mietin.

Sormet ja jalat ovat jo täysin jäätyneet - päässä humisee kysymys: "Minne Kimmo lähti, ja miksi?" Jalat alkavat jo väsyä, en tiedä mihin mennä, mitä tehdä. Tiedän vain että joka hetki jokainen turhaan temmottu liike vie lämpöä.

Haluaisin itkeä, mutta on liian kylmä siihenkin. 

----

Tähän loppuu dramatiikka kertomuksesta:

Kyllähän minä sieltä pelastuin, sormet jäässä, silmäripset pakkasesta lähes kiinnimuurautuneina.

Ei ollut Linkama minua hylännyt. Oli vain unohtanut minut. Oli lähtenyt Jeeppinsä kanssa jotain paikkakuntalaista köyden kanssa kiskomaan hangesta, joka oli riemastunut nähtyään paikalla Jeepin.

Hetken tosiaan luulin, että yhden noutajan kadottua olisi toinen pian ihan sinä vieressä. Nyt jo typerälle tarinalle nauraa.

  

Vuoden pakkasennätys

Tänä aamuna taisi mennä rikki tämän vuoden pakkasennätys Otepäällä. Tällaista näytti mittari hetki sitten:

Eilen oli aamulla -26c ja kuitenkin ilma lauhtui päivän mittaan -14c asteeseen. Aurinko lämmittää jo ihanasti ja kun ilma oli eilen, kuten tänä aamuna, tyyni  niin kova pakkanen ei oikeastaan haittaa.

Ottiliassa on tällä hetkellä asiakkaina tuttuja vieraita ensimmäiseltä toimintavuodeltamme,  kaksi topakkaa hiihtäjänaista, jotka eivät anna pakkasten häiritä harrastustaan. Eilen hiihtivät ensin Kekkosen ladun, joka on 15 km pitkä kaunis lenkki Käärikun maisemisssa, ja sitten jatkoivat vielä Tehvandin hiihtostadionilta alkavalle Tarton maratonin ladulle. Ja sanoivat, ettei pakkanen tuntunut pahalta laisinkaan. Jos pysähtyi ja hanskat otti kädestä niin pakkanen tietenkin nipisteli sormia, mutta kun liikkeessä pysyi, ei pakkanen oikeastaan haitannut.

Minä tunsin pakkasen voiman eilen hyppyritornin näköalatasanteelta, korkealla tuulee tietenkin aina kovemmin, mutta muuten ei pakkanen ole minuakaan estänyt liikkumasta ulkona. Ehkä kyse onkin siitä, että rantojen eläjänä eli asuttuani oikeastaan koko ikäni kaupungeissa, jotka sijaitsevat meren rannalla, olen tottunut kylmään mereltä puhaltavaan kosteaan ja kaiken hyydyttävään tuuleen. Tämä sisämaan pakkanen on siihen verrattuna suorastaan miellyttävä.

Kun saisin vielä tuon Linkaman houkuteltua mukaani, niin uskoisin, että tänään olisi taas aivan mahtava valokuvausilma! Aurinko jo pilkistelee ja värjää Kalda-kadun talojen katot vaaleanpunaisiksi. Ottilia Visions -valokuvagalleria suorastaan odottaa päivitystä uusilla raikkailla talvikuvilla!

Talviriemuja - Otepää monesta perspektiivistä

Kyllä vaan taas on hienot kelit Otepäällä!

En tiedä olenko talvi-ihminen vai kesä-ihminen vai mikä?! Kesällä olen sitä mieltä että tämä se on autuutta. Syksyllä rapistella reippailen kuivuvien lehtien keskellä nauttien ruskan väreistä ja totean, että tämä se vasta onkin elämää.

 Ehkä olenkin vain nautiskelija - ilmojen, värien, hajujen, maisemien nautiskelija. Eli sukellan siihen hetkeen ja siihen tilanteeseen joka käsillä on ja yritän siitä nauttia kaikin rinnoin.

Tänään se ei todellakaan ollut vaikeaa. Täytyy sanoa, että  Otepää jaksaa aina vaan tarjota upeita hetkiä ja upeita maisemia. Niin matkailijoille, kuin kaltaisillemme kantapeikoille.

Yöllä pakkanen kipusi -26 asteeseen, hyrr. Onneksi Villa Ottilia ei pakkasista pelästy ja lämpöä riitti niin meille kuin asiakkaille.

Aamupäivällä alkoi aurinko porottaa ja ilma lauhtua aina -14 C asteeseen.

Koska nyt eletään postikorttimaisemissa lähdettiin niitä kokemaan.

Ensimmäisenä kohteena oli Otepään 90 metrin hyppytorni, jonka yläkerroksissa on Viron korkein näköalatorni:

Ja hienot maisemathan näköalatornista oli. Lohenvärinen talo on Otepään kunnantalo:

Maisemaa toiseen suuntaan, tämä näkymä on Kanepiin vievälle tielle:

Kirkko ja linnavuori, mistä Otepää on saanut alkunsa,  näkyvät mainiosti hyppyritornin tasanteelle:

Ja mistäpä Otepää tunnetaankaan kuin hiihtomaisemistaan, niitäkin aukeaa tornista kaikkialle:

Aikani tornissa valokuvattuani alkoi jo pakkanen hieman puristella näppejä ja siirryin taas maan pinnalle. Lähdettiin koko perhe eteenpäin, seuraavana oli vuorossa lumileikkejä Kaarna-järvellä, Vana-Otepäällä.

Ja Eräs nautti!

Aikansa riehuttuaan oli Batdog, tuo koiramaailman sankari, tämän näköinen - etteikö olisi jälleen mennyt vähän överiksi tuo kiihtyminen:

Tärkeintä kuitenkin lienee, että kaikilla oli tasapuolisesti hauskaa näissä mahtavissa keleissä!

Kaarna-järveltä jatkoimme matkaa eteenpäin pitkin Vana-Otepään tietä. Ihmettelimme karjaa, joka ei näyttänyt olevan moksiskaan kovista pakkasista:

Ajaa hurautimme Nõuniin ja kävimme Kirmatsin rannalla, josta löysimme kyltin, jonka arvelimme ilahduttavan Margitia ja Pasia, kahta vierastamme, jotka eilen lähtivät ajamaan Otepäältä kohti Roomaa. Terveisiä vaan Otepäältä, jos satutte blogiin kurkistamaan. Huomaatte, hengessä ollaan mukana!

Viimein pysähdys oli Päidlan luonnonsuojelualueella, joka on osa Otepään suurta luonnonpuistoa. Minä tarvoin järvellä ja huokailin onnesta: miten aurinko voi tehdä pienestäkin asiasta niin suuren ja kauniin! Vaikka vain lumikiteestä:

Ja lopuksi, viimeisenä kuvana hieman kauempaa samoja kiteitä:

Kauniit ovat siis Otepään maisemat ihanassa auringonpaisteessa, riippumatta perspektiivistä. Tässä kuvasarjassa olen edennyt korkealta aina vain matalammalle ja aina vain lähemmäksi kuvattavaa.

Toivokaamme että tätä ihanuutta, talvea ja aurinkoa jatkuu pitkään!

Ja, koska yrittäjän täytyy yrittää, laitan loppuun vielä sähköpostiosoitteen, josta saatte nopeasti tietoa siitä onko Villa Ottiliassa tilaa: reservation@villaottilia.ee

Toivon ettei blogini vakiolukijoita ärsytä nämä pienet mainokset -- olen vain oppinut että kuka sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa itse. Ja eipä niitä asiakkaita tule, jos ei hieman paikkaa mainosta.

Otepään lumitilanne

Viime päivinä ovat hiihtäjät aktivoituneet, lieneekö syynä Otepään hiihdon maailmancupin osakilpailu ja sen myötä television kautta välittyneet maisemat Otepään upeista maisemista. Puhelin soi Villa Ottilia B&B:ssä monta kertaa päivässä ja meiltä kysellään latutilannetta ja lumitilannetta ja huonetilannetta majatalossamme.

Latutilanne ja lumitilanne ovat mitä mainioimmat, ja huoneitakin löytyy vielä.
Ajelimme tänään lyhyen reissun Otepään maisemissa ja minä kuvailin talvisia maisemia. Nämä kuvat vastannevat kiinnostuneiden kyselyihin: onko Otepäällä lunta?

Ja siltä varalta että lumi äkkiä loppuisi, mikä ei tällä hetkellä todellakaan tunnu olevan akuutti kysymys, sitä tehdään jatkuvasti lisää. Otepäällä hiihdetään tänä kevättalvena pitkään!

Jos lumileikit, hiihtäminen, laskettelu upeissa maisemissa on sinun juttusi, ja mietit mitä tehdä hiihtolomallasi, ota yhteyttä ja kysy tilannettamme Villa Ottiliassa. Tällä hetkellä helmikuulle löytyy vielä aika ajoin tilaa, maaliskuulle on runsaammin vapaita pätkiä, vaikka tulisit hieman pidemmäksikin aikaa tai vaikka isommalla porukalla.

Ja Villa Ottilian kotisivut kuvineen, yhteystietoineen ja hintoineen löytyvät osoitteesta: http://www.villaottilia.ee/  tai laita postia tulemaan: reservation@villaottilia.ee

Lisää Otepää-aiheisia talvikuvia löytyy vaikkapa täältä: http://www.villaottilia.ee/otepaa1  (Nämä kuvat ovat viime vuoden tammikuulta, mutta yhtä hienoa täällä on juuri nyt, ellei suorastaan vielä hienompaa!)

Nyt kannattaa ottaa kaikki irti näistä ilmoista ja maisemista! Tervetuloa!

Urheilu-paparazzi Otepään hiihtokisoissa 2010

Nyt on viimeinenkin Otepään hiihtokisojen jälkeinen urakka valmis - olen käynyt koko valokuvasaaliin läpi ja rakentanut kuvista kansion, joka kattaa mielestäni melko mukavasti koko perinteisen murtomaahiihdon maailmancupin Otepään osakilpailun, sen parhaat hetket. Ja kansioon voi tutustua klikkaamalla tästä: Otepään kisat 2010.

Uskoisin kansion olevan antoisa kaikille hiihdosta kiinnostuneille. Mutta se saattaa tuottaa yllätyksiä myös ei-urheilumielisille - pyrin kuvissa tuomaan esiin myös jotain muutakin kuin pelkkää urheilua. Kuvissa on tarinoita yrityksestä, odotuksesta, pettymyksestä, ilosta ja voitonriemusta. Galleriassa on kuvia myös yleisöstä, siitä miten otepääläinen katsomo elää nämä kisat sydämellään. Sanotaan, että Otepään kisat ovat lajissaan ainutlaatuiset, ja juuri tunnelmansa vuoksi.

Minulle tämä urheilukuvaaminen on vielä aika uusi asia, se vaatii jälleen kerran ihan erilaisen asennoitumisen tilanteeseen ja se vaatii ihan erilaisia taitoja. Kuten nopeutta ja ennakointia. Ja hyvän kameran. Ja valokuvaajaliivin, jolla päästä joka puolelle kenttää, myös paikkoihin, joihin muilla ei ole asiaa. Näistä viimeinen oli siis minullakin.

Olin itse asiassa aika outo lintu kaikkien muiden urheilukuvaajien joukossa. Kuvaajathan olivat lähes 100 prosenttisesti miehiä. Joko nuoria miehiä suurten kameroiden kanssa tyylikkäissä toppa-asuissa. Tai vanhempia miehiä vielä suurempien kameroiden kanssa, kasvot punaisina ja ahavoituneina satojen kisojen seuraamisesta pakkasessa.

Yhteistä kaikille tuntui kuitenkin olevan tuo miesten lempiharrastus: välinetekniikka. Ja mikä oli jättiputkilla kuvatessa, ei tarvinnut ahteriaan liikuttaa, riitti kun suuntasi putken vaikka kuuhun ja kuvasi sieltä sitten kuun elämää.

Mutta putkista piti puhumani. Alla tyypillistä kuvauskalustoa. Ja nyt asettakaa mielikuvituksessanne näiden putkien rinnalle michelin-ukon näköinen Tiina, joka omalla pikkupikkuobjektiivillaan yrittää kuikuilla  näiden miesten välistä:

No, maasta se pienikin ponnistaa. Ja jos ukoilla oli hienot vehkeet, olin minä puolestani vikkelä. Tai no, vikkelä ja vikkelä: kuten sanottu olin topattu moninkertaisesti joka puolelta ja näytin samalta kuin Neil Armstrong ensimmäisellä kuukävelyllään.

Mutta olin silti toimelias Armstrong ja kiersin kenttää hakien parhaita kuvauspaikkoja, kipusin portaita ylös ja alas, notkuin lumivallien päällä ja kurottelin aitojen yli niin pitkälle kuin mahdollista saadakseni saaliini kiinni.

Ja saaliista sen verran, että ette kyllä usko kuinka vikkeliä nuo hiihtäjät ovat. Nopeampia kuin kirput luistimilla, sen voin kertoa, ja niinpä minulla onkin vallan mahtava kokoelma mm. kuvia näkökentästä katoavista trimmatuista pepuista.

Tämä saattaisi olla Jaak Maen takamus, ihan varma en asiasta kyllä ole:

Kaiken kaikkiaan olen kyllä itse tyytyväinen kuvaussaaliiseeni. Kaikkeni annoin, totean ammattiurheilijoiden lempitermillä, ja nyt heittäydynkin mukavaan asentoon nojatuoliin ja jään siinä odottamaan teidän kommenttejanne.

Otepään hiihtokisat 2010 - sprintti

Moi ja iltaa

Mietin, että mistä kirjoitan, mitä laitan tänne sellaista, mikä teitä voisi kiinnostaa ja jota ette olisi jo kuulleet, nähneet televisiosta?

Sillä materiaa on minullakin paljon! Ja kaikkea en voi, enkä jaksa tänne pusertaa. Kuviakin on niiiiiiin paljon. Monta hyvää jää näyttämättä.

Alan siis nuutua kolmen työteliään päivän puristuksessa. Ei niin, etteivätkö päivät olisi olleet hienoja, sitä kyllä, mutta uuvahdus alkaa hiljalleen ottaa otettaan.

Mutta jos takki on tyhjä tällä tytöllä, on se vain ja ainoastaan oma syy.

Sillä eihän minun olisi ollut pakko yrittää olla sekä valokuvaaja että hotellinpitäjä samaan aikaan. Mutta perheellisen täytyy yrittää, ja valokuvaus on minulle mieluisa työ, ei siinä mitään.

Viime yönä kävin  läpi edellispäivän urheilukuvia, ja innoissamme Kimmon kanssa visioimme niiden tulevaisuutta -- joku Puolassa olisi varmasti innostunut tästäkin kuvasta:

Tässä kuva, jota kellään muulla lehdistökuvaajalla luultavasti ei ole. Kunhan satuin olemaan siinä nurkassa lehdistötelttaa, jossa voittaja, Justyna Kowalczyk, tapasi yllätysvieraansa, perheensä.  Voittaja perheineen hymyilee sukulaiselleen, joka on ottamassa kuvaa pienellä pokkarilla. Ja minä vaan satuin olemaan paikalla, olin istahtanut väsyneenä teltan takanurkalle penkille ja äkkiä tilanne oli päällä ja otin kuvan siitä.

Tai mitä sanotte tästä kuvasta, kisan voittajasta, Justyna Kowalczykista, kera valloittavan hymyn Jälleen onnistunut otos tilanteessa jolloin jo virallinen ohjelma oli ohi ja voittaja oli vihdoin täysin luonnollinen:

No, omaa typeryyttäni, etten osaa näitä kuvia myydä eteenpäin. Tai ehkä kyse on kiireestä, koko ajan on kiirettä sinne ja tänne, ei ehdi miettimään sitä mikä on tärkeää jatkossa.

Kiire tekee myös sen, ainakin viime päivinä, ettei ole ollut aikaa miettiä näkymiä, tunteita, tilanteita, joita näissä kisoissa on päässyt näkemään ja kokemaan, ja jotka ovat saaneet omia ajatuksia liikkeelle. Suuria tunteita. Voitonhimoa, pettymyksiä, julkisuuden painetta jne... Mikä saa ihmiseen kisaamaan. Ja mitä kaikkea teollisuutta ja lieveilmiöitä urheilijoiden ympärillä pyörii!

Ehkä näistä aiheista tulee myöhemmin harkitumpaa tekstiä, nyt ei sitä synny.

Siispä, sen enempää lajittelematta tai erittelemättä laitan vielä pari kuvaa tämä päivän sprintti-kisasta:

Saarinen puristaa itsestään kaiken irti alkukisoissa.

Jesse Väänänen on lähdössä loppukisaan miesten sprintissä.

Hanna Falk riemuitsee voitostaan, kakkonen  Petra Majdic on hävinnyt

 Omissa suosikkikuvissani nousee alla oleva aika korkealle. Se kertoo siitä, että vain yksi voi voittaa, muut jäävät kisassa auttamatta varjoon. Kuvaa ei ole manipuloitu, tänään aurinkokin suosi miesten sprintin voittajaa, Emil Jönssonia Ruotsista, joka todellakin jätti maaliviivan ylitettyään kanssakilpailijansa varjoon.

Ja jos olen minä väsynyt koko kisaputken jälkeen, oli sitä Emil-hiihtäjämmekin. Ja tähän kuvaan päätän raporttini Otepään kisoista:

Otepään hiihdot, ensimmäinen kisapäivä

Lupasin toimia kisatoimittajana blogissa ja rehvakkaasti vielä on-line-toimittajana, mutta eihän se sitten onnistunutkaan. Onneksi Suomen televisio ja lehdet ovat kertoneet kisoista jo kaiken tietopuolisen.

Minä kerron kuvin omia otoksia tunnelmista, jotka olivat hyvät: ilma oli hieman harmaa, ja pakkasta oli lähemmäs -10 astetta, mutta koska ei tuullut oli ilma kuitenkin katsojienkin kannalta hyvä. Riittävästi päälle eikä tarvinnut minunkaan palella.

Katsojien joukossa ilo se vaan yltyi päivän mittaan, kuuluttajat kannustivat kisayleisöä, ja kyllä huraat ja heijaat ja muut kannustushuudot kaikuivat ja liput liehuivat. Moni oli sonnistautunut kisa-asuihin ja kaikilla tuntui olevan kivaa:

Minä seurasin varsinaiset kisat lehdistöaitiosta ja sieltä olikin hyvä seurata kilpailijoiden ilmeitä valmistautuessa otokseen. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, keskittyen, keräten voitontahtoa.  Joistain oli nähdä kasvoista luopuminen jo ennen lähtöä, joistain taas selkeä voitontahto.

Mielenkiintoista oli seurata Suomen naisia, Virpi Kuitusta ja Aino-Kaisa Saarista. Näytti siltä että Kuitunen oli epävarma hiihdostaan jo ennen lähtöä, ilme oli jollain tavoin huolestunut: Ja niinhän hiihto menikin tukkoon ja sijoitus oli suomalaisille ja kai Kuituselle itselleenkin pettymys.

Aino-Kaisa Saarisen kohdalla oli kyse aivan erilaisesta keskittymisestä, leuan asento kertoi että nainen tulee antamaan kaikkensa:

Ja niinhän Saarinen ylsi voittajakolmikkoon, flunssasta huolimatta. Hyvä Suomi! Hieno hiihto!

Tasavallan presidentti Toomas Hendrik Ilves jakoi palkinnot:

Mutta mitä presidentillä on silmillään!!!?? Aurinkolasit! Miksi? Voin kertoa että tuhatpäisessä yleisössä en nähnyt montaakaan aurinkolasien kantajaa, ja miksi olisin, kuten sanoin,  ilma oli harmaa, eikä aurinko pilkahtanut kertaakaan taivaalta. Presidentin lasit olivat siis tyyliasuste.

Minusta tämä 'tyylivalinta' oli vähintäänkin mauton ellei suorastaan naurettava. Kuin filmitähdillä, jotka esiintyvät Hollywoodin yössä aurinkolasit päässään, muka naamioituakseen paparazzeilta. Keneltä presidentti kuvitteli naamioituvansa? Viron kansalta?

Itse asiassa aurinkolasit eivät olleet vain tyylittömät, vaan suorastaan epäkohteliaat. Mielestäni voittajilla olisi ollut oikeus katsoa onnittelijaa suoraan silmiin. Toiseksi, en muista muita "johtajia" kuin erilukuisen määrän Latinalaisen Amerikan diktaattoreita ja muita Aasian ja Arabian hämärämiehiä, jotka esiintyvät aurinkolaseissa kaikissa keleissä. Auringonpaiste on eri asia, mutta aurinkolasit pelkkien aurinkolasien vuoksi eivät kuulu länsimaisten johtajien etikettiin.

Tänään kisat jatkuvat, joten ei tällä erää tämän enempää. Jatkan, vaan en ihan on-line.

Ja jos kamera osuu minuun, lupaan vilkuttaa!