muistathan, kuvia klikkaamalla näet ne suurempina
======================================================
Edellisessä kirjoituksessani mainitsinkin Otepään mantran: kun sataa lunta, sataa taivaasta rahaa.
Jos niin on, olemme pian miljonäärejä. Lunta tulee, ja tulee, ja tulee. Kimmo lapioi ja kolasi tänään pihaa kolmatta kertaa ja totesi, että tässähän on suorastaan kuin Roope Ankka, joka vaan rahaa lappaa tieltään isoihin pinoihin.
Toki lumentulo on mukavaa – vaikka säätiedotusten mukaan tämäkään lumi ei täällä kauaa pysy, vaan lähtee jo viikonvaihteessa sulamaan. Mutta…
Tilanne eilen illalla, Kimmo kolaa ja kolaa ja piha on hetken puhtaana
Illalla on maisema jälleen aika surkea.
Me jaksamme ja pystymme hoitamaan oman pihamme, mutta talollemme johtava tie on kunnan. Ja matkaa meiltä postilaatikoillemme, jotka ovat Oru-kadun kulmassa, on reilut 100 metriä. Sitä on käsipelin aika hankalaa kolata.
Oru-katu on erikoinen. Se alkaa mäen huipulta, Pikk-kadulta ja suuntaa alas postilaatikoillemme. Siitä se haarautuu neljään suuntaan: tie eteenpäin on Oru-katua, tie oikealla on Oru-katua, ja tie vasemmalle, jossa me asumme, on myös Oru-katua.
Jostain syystä kunnan aurausmiehistöt eivät pidä meidän osaamme Oru-kadusta enää asianaan. Näin on ollut joka talvi. Katsomme haikeana kuinka pieni keltainen auraustraktori, tuo kauan odotettu valo pimeässä ja tuiskussa painaa mäkeä alas, hidastaa kulmassamme… ja kääntyy oikealle, pois meistä. Me hypimme omalla pihallamme, heilutamme ja viuhdomme, mutta sinne se katoaa, lumiaura, keltaisine vilkkuineen ja puskulevyineen.
Joka talvi soittelemme kuntaan, muistutamme, että meidän katuosuutemme kuuluu kunnan hoitopiiriin, ja joskus – mikä riemu – monen soiton jälkeen pieni keltainen puskutraktori löytää tiensä tänne.
Lunta on satanut viimeisen kolmen päivän ajan rankasti. Niin Virossa kuin Suomessa. Eilen illalla oli lähes koko Otepää pimeänä – pieni lohdutus, meiltä ei sähköt menneet. Ja joka tie on tukkeessa. Myrsky heilutteli koko maata, kaikki oli pysähdyksissä.
Ymmärrän mainiosti, että emme ole kiireellisimpien aurattavien teiden listalla, mutta olemme silti majoitusalan yritys, jonka asiakkaiden pitäisi päästä tänne vaivatta. Kun olimme jo toista päivää täysin motissa, alkoi minullakin pinna kiristyä.
Viikonloppuna on ihan turha soittaa kuntaan, ei siellä kukaan kuitenkaan vastaa. Niinpä sitten olin tänään eli maanantaiaamuna luurin varressa kello 09.01 – puhelinlinjat kuntaan aukeavat klo 9.00. Numerosta vastaa iloinen sihteeri, ja mikäpä hänellä on olla iloinen, sillä hän ei ole lumesta vastuussa: ”Olkaa ystävällinen ja soittakaa Valga Teed –yritykseen, joka hoitaa nykyisin Otepään teiden auraamisen, numero on xxx xxxxx.”
Minä soittamaan Valgan teille. Siellä vastaa puhelimeen huonotuulinen mies lyhykäisellä murahduksella:
”Grmphh.”
Minä tarkistan olenko soittanut oikeaan numeroon.
Vastaus: ”Niin? Grmphh!”
Alan selittää ongelmaamme. Mies lyö luurin korvaani. Tai sitten, ihan sattumalta, linja katkeaa. Soitan uudelleen.
”Grmphh!”
”Valga teed?”, kysyn uudelleen.
”Grmphhhh!”
”Puhelu taisi katketa. Jatkan samasta asiasta…”
Ja selitän ongelmamme, tie pitäisi saada auki, olemme toista päivää motissa, meillä on majoitusliike ja ihmisten pitäisi päästä tänne. Meidänkin pitäisi päästä täältä kaupunkiin, ruoka on loppu. Ja mitä jos tulee hätätapaus, miten tänne pääsee pelastuslaitos tai ambulanssi.
Vastaus: ”GRMPHH!”
Minä: ”Niin, että kun tämä kuuluu kunnalle, niin koskas te tulette tänne tietä auraamaan?”
Vastaus (mutinaa): ” Grhmmm…ilmoitetaan työpartioille”.
Ja taas luuri korvaan. Kännykkä kädessäni lähes savusi pahantuulisuutta ja välinpitämättömyyttä ja ylemmyyttä. Ilmaan jäi vahingoniloinen lausumaton lause: ’Kärvistele siellä suomiämmä, paljonko se minua heilauttaa.’ Ja tiesin, ettei mitään tule tapahtumaan.
Minua harmitti suunnattomasti etten osaa viroa yhtä hyvin kuin äidinkieltäni. Jos olisin suomeksi saanut asiani esittää, olisin tuohon välinpitämättömään ja ylemmyydentuntoiseen ns. asiakaspalvelijaan saanut kyllä ajettua riittävän määrän jumalanpelkoa. Mutta viroksi se vaan ei suju.
Päivä valkeni ja lunta vaan tuli ja tuli ja tuli lisää.
Tässä Villa Ottilian parkkipaikka.
Luulen, että tänään ei grillata.
Ja luulen, että tänään en ala myöskään kasvihuoneen siivousta.
Ja jotenkin epäilen, että tänään ei ole se päivä jolloin aloitan takapihan ruusujen karsimisen.
Kimmo alkoi taas kolaamisen. Minulla oli nälkä. Ruoka oli loppu ja eilen olin elänyt yhdellä kilolla mandariineja. Tunnelmat alkoivat olla todella huonot.
Yritämme soittaa Valga Teed –numeroon. Se ei vastaa.
Koirien ulkoilutus on vaikeaa. Tarkemmin sanottuna, Ronjan. Lattehan loikkii kuin alppikauris hangessa, mutta Ronjalla on vaikeaa löytää pihalta edes pissipaikkaa.
Minulta alkaa huumori olla aika lopussa. Olen valmis kohtaamaan Valga Teed -miehen nenästä nenään, tai nyrkistä nenään. Linkama ymmärtää tilanteen vakavuuden ja päättää lähteä uhmaamaan auraamatonta tietä. Onhan meillä Jeep, ja nyt on Linkamalla mahdollisuus todistaa minulle, miksi kannattaa taloudessa pitää tuollaista bensasyöppöä.
Suuri Valkoinen Metsästäjä sukeutuu sotisopaansa ja hyppää rautaratsunsa päälle, päämääränä hankkia einettä naiselle ja kotieläimille. Siis harmaata hepoaan läpi hankien ja töyräiden kannustaen, kohti voittoja.
Harmaa hepo jää jumiin.
Mutta Suuri Valkea Metsästäjä ei anna periksi. Uhmaten ilmoja, uhmaten Valga Teed -yritystä hän puskee maasturiaan hangen läpi. Ja sitten taas kaivetaan lunta.
Mutta, HURRAA, Suuri Valkea Metsästäjä on lopulta päässyt sivistyksen pariin eli risteykseen, josta kunta on miten kuten aurannut tietä.
Tästä eteenpäinhän elo on ollut pelkkää iloa! Kimmon mukana tuli kotiin ruokaa, juomaa, tulitikkuja ja pullo punkkua. Minä olen valmis jäämään tänne mottiin useammaksikin päiväksi.
Mutta Valga Teed -yrityksen kanssa ei ole vielä kanaa kynitty eikä tietä aurattu.
Auringon laskiessa kävi paikalla yksi auratraktori.
Jännityksellä seuraan sen kulkua, ja se tulee, se lähestyy..... ja se, jumalauta, ajaa taas ohi!
Nyt minulla keittää ja olen täysin valmis ottamaan yhteen Mr. Grmpph'n kanssa. Päivän mittaan olen kerännyt kuin huomaamattani kokoon viron kielen sanastoa riittävästi, maustettuna tunteella, ja olen valmis avaamaan sanaisen arkkuni.
Suuri Valkea Metsästäjä on myös Rauhan Mies, ja yhteiskuntarauhan nimissä hän ehdottaa, että hoitaa keskustelun Mr. Grmpph'n kanssa. Saattaisi olla, että olisin käyttänyt, kielen hienosäätöä osaamatta, äänenpainoja, jotka eivät olisi rakentavia yhteisymmärryksen etsimisessä.
Kimmo soittaa siis uudelleen Valga Teed -palvelunumeroon ja saa luotua jonkinmoisen yhteisymmärryksen: kyllä tämäkin tie täytyy jossain vaiheessa aurata.
Ja niin käykin. Kun ilta on jo laskeutunut.
Paikalle tulee pieni traktori, joka sekoaa jaloissaan. Lunta on ollut liikaa. Paikalle tulee sitten suuri traktori joka yrittää kiskoa pientä traktoria irti liian korkeista lumivalleista.
Tätä balettia jatkuu puolisen tuntia.
Minä nauran. Vilpittömän vahingoniloisesti. Olisitte tulleet ajallanne, niin ei tätäkään mekaanista balettia olisi tarvittu.
Nyt on kaikki siis hyvin. Talo on lämmin, tie on aurattu, jääkaappi täytetty.
Mutta täytyy lopuksi sanoa, että ei se (lumi)miljonäärinkään elo ole aina pelkkää auringonpaistetta.
... vielä kun näkisi ne miljoonat.
maanantai 24. marraskuuta 2008
lauantai 22. marraskuuta 2008
Karulan kierros eli vaeltelua Valgamaalla
Lumi on saapunut Otepäälle! Jiihaa, huudan. Otepäällä on sanonta lumentulosta: taivaalta sataa rahaa.
Tiedä siitä rahasta, mutta varmaa on, että jos lunta ei ole, ei Otepäällä ole myöskään hiihtäjiä. Ja kun Otepäällä on hiihtäjiä, kaikki hyötyvät siitä, niin majoitusliikkeet kun ravintoloitsijat kuin monet muut talviurheilun varaan liiketoimintansa rakentaneet yrittäjät.
Eilen paistoi myös aurinko, ja tästä kaikesta hyvästä – valkeasta lumesta ja häikäisevän kirkkaasta auringosta – riemastuneina päätimme tehdä päiväretken jonnekin kivaan kohteeseen.
Tällä kertaa tuo kohde oli Karulan kansallispuisto, n. 30 km päässä Otepäältä ja sen jälkeen rajakaupunki Valga, josta löytyy maanmainioin korealainen ravintola, Horan.
Karulan kansallispuisto perustettiin neuvostoaikaan eli vuonna 1979 maastonsuojelualueeksi, joka sai vuonna 1993 kansallispuiston statuksen. Koko alueen pinta-ala on 111 km2 ja se muodostuu pääosin Etelä-Virolle tyypillisestä kumpumaastosta, järvistä ja maatilamaisemasta.
Kävin viime kesänä Karulassa äitini kanssa ja kapusin silloin Tornimäen näköalatorniin, äitini voivotellessa alhaalla. Ja vaikka en äidille silloin sanonut, ihan turhaa ei hän voivotellut. Tuona päivänä tuuli todella kovaa ja tornin huipulla jouduin toisella kädellä kietoutumaan tornin pystypalkkien ympäri, ettei tuuli vienyt minua mennessään, tai siltä se ainakin tuntui. Valokuvien ottaminen yhdellä kädellä oli vaikeaa.
Kimmo ei ole koskaan Tornimäellä käynyt, ja niinpä siis päätimme eilen tehdä yhteisen retken näköalatorniin. Ehkä tällä kertaa saisin otettua kuviakin hieman helpommin.
Näköalatorni sijaitsee Karulan kansallispuiston luoteiskulmassa, lähellä Lüllemäen pientä kauppalaa tai kylää.
Kotieläimet olivat arvatenkin riemuissaan kävelyretkestä tornille, vaan sitten tuli suru puseroon tai tässä tapauksessa siis turkkiin, kun Johtokunta sitoi karvaiset kaverit tornin juurelle ja lähtivät hoippumaan kohti korkeuksia.
Eilen ei tornissa tuullut ja vaikka pelkäsimme portaiden olevan liukkaat ja hankalat kiivetä, ei näin ollut. Silti jossain näköalatasanteen ja korkeimman huipun välissä huomasin jonkinmoisen korkeanpaikan kammon nostavan päätään. Tämä on uutta minulle. Ehkä ikä on syynä siihen. Nuorempana menin kun orava vaikka millaisiin korkeuksiin ilman pienintäkään huimauksen häivää.
Sinnikkäästi kipusin aina kaikkein korkeimmalle tasanteelle ja aloitin valokuvauksen. Kimmo piti minusta vyötäröstä kiinni, mikä antoi psykologisen turvallisuuden tunteen. Todellisuudessa, jos olisin liukastunut ja keikahtanut kaiteen yli, olisimme luultavasti molemmat syöksyneet alas kuin kaksi toisiinsa tarrautunutta kivimöykkyä.
Itsekseni puhisin: ”Kyllä mun täytyy tosiaan rakastaa valokuvausta, että olen tähänkin valmis!”
Ja mielestäni hyviä kuvia sainkin tornista. Tässä muutamainen makupala.
Alas tullessamme perheemme pienimmät olivat helpottuneita. Ronja kimeällä äänellä moitiskeli ja Latte teki kolmoissalkoweja pelkästä näkemisen riemusta. Itselläni oli sankarillinen olo, oli kuin olisi käynyt hammaslääkärillä. Helpottunut ja tyytyväinen omaan reippauteensa.
Matkamme jatkui Tornimäeltä kohti Valgaa, mutta matkan varrella pysähdyimme useammassakin kohteessa.
Ensimmäinen pysähdyksemme eli Antslan pikkukaupunki oli itse asiassa jo ennen Tornimäkeä ja Karulaa.
Antsla edustaa jotain sellaista josta lauletaan HU:n kappaleessa: Depressiivsed Eesti väikelinnad (eli suomeksi: masentavat Viron pikkukaupungit), ken haluaa kappaleen kuulla löytyy se klikkaamalla tästä.
Kaupunki on köyhä, työtä ei riitä ja nuoret lähtevät kaupungista muualle työn ja opiskelun perässä. Jonkinlainen periksi antaminen leimaa näitä pieniä masentavia kaupunkeja. Toisaalta, päädyin eilen puheisiin erään pirteän eläkeläisen kanssa joka kyseli miksi ja mihin valokuvaan toria ja sen ihmisiä. Rouvan mukaan Antsla on ennen muuta rauhallinen pikkukaupunki, ja tässä hulluksi menneessä maailmassa se ei ole lainkaan hullumpaa.
Kävimme Antslan torilla, josta löytyy, kuten kaikkien pikkukaupunkien toreilta, valikoima värikkäitä pyyhkeitä ja vielä värikkäämpiä alusasuja.
Linja-auton kääntöpaikalla lorvii työttömien miesten vartio.
Antslasta siis matka jatkui Karulaan ja Karulasta kohti Valgaa. Pysähdyspaikkoina oli pieni Lüllemäen kauppala tai kylä. Sama pysähtyneisyys vallitsi Lüllemäessä kuin mitä Antslassa, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Kylän keskellä on kuitenkin mielenkiintoiset Karulan kirkon rauniot.
Raunioiden vieressä on rapistunut kerrostalo, jonka pihalle lapset olivat tehneet lumiukon.
Mies ja koira tekevät taivalta kauppaan.
Seuraava pysähdyspaikka oli Karulan kartano ja Vissin kirkko.
Kartano on rakennettu luonnonkivistä ja koristeltu pikkukivillä
Vissin vanhalta kirkolta on riistetty ristit torneista
Ja sieltä matka jatkui Kaagjärven kartanolle ja sitten Valgaan, joka on Valgamaan pääkaupunki ja kaksoiskaupunki. Eli kaupungista on puolet Viroa, toinen puoli Latviaa.
Kun kävin Valgassa ensimmäisen kerran muutama vuosi takaperin oli ilta ja pimeää ja satoi räntää. Pääkadulla käveli ohuissa tikkitakeissa palelevia ihmisiä, puskien päin märkää lunta. Mieleeni jäi kolmen nuoren miehen seurue, joka hoippui märkää katua pitkin, kanniskellen puolentoistalitran olutpulloja.
Ajattelin tuolloin, että Valga lienee Viron kaupungeista kaikkein kurjin ja surkein. Kaupunki, jonka maailma on unohtanut. Kaupunki, jossa kukaan ei halua asua. Sinne synnytään ja sieltä pyritään pois.
Olen sen jälkeen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Vaikka kaupunki on Viron kauimmaisella reunalla, ainakin Tallinnasta katsottuna, se on yllättävän elinvoimainen. Uudelleen avattu rautatieyhteys Riikaan on yksi merkki uudesta elämästä. Kaksoiskaupunki on Schengeniin liittymisen jälkeen ja rajojen aukeamisen myötä alkanut vireän yhteistyön. Kauppa kukoistaa, tai ainakin uusia toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia syntyy kaupunkiin. Virkistysalueita kunnostetaan. Kulttuuritalo on kokenut perusteellisen remontin ja siellä on korkeatasoista toimintaa, näytelmiä, konsertteja, näyttelyjä. Muuttoliike kaupungista on lähes olematonta. Valgalaiset haluavat asua Valgassa, ainakin niin kauan kun sieltä löytyy työtä.
Rautatie on ollut Valgalle aina tärkeä
Uusia kauppakeskuksia ja marketteja syntyy kuin sieniä sateella
Ja vaikka osa Valgasta on aika ankeaa, löytyy kaupungista myös kauniita rakennuksia kuten kunnanvaltuuston talo tai Jaani kirkko.
Tällainen oli siis Valgamaan retkemme Antslaan, Karulaan, Lüllemäkeen, Kaagjärvelle ja Valgaan.
Yhä uudelleen vakuutun ja yllätyn siitä, miten monipuolinen Etelä-Viro on.
Täältä löytyy huimaavan upeita maisemia, mutta myös köyhyyttä ja rappiota ja pysähtyneisyyttä. Toisaalta, täältä löytyy se todellinen Viro. Joka on jotain ihan muuta kuin Tallinna ja Tallinnan vanha kaupunki ja www.viinaasatamasta.com
Kuka haluaa nähdä lisää kuvia näistä eksoottisista maisemista, löytyy kuvat eilisestä retkestä klikkaamalla tästä.
Tiedä siitä rahasta, mutta varmaa on, että jos lunta ei ole, ei Otepäällä ole myöskään hiihtäjiä. Ja kun Otepäällä on hiihtäjiä, kaikki hyötyvät siitä, niin majoitusliikkeet kun ravintoloitsijat kuin monet muut talviurheilun varaan liiketoimintansa rakentaneet yrittäjät.
Eilen paistoi myös aurinko, ja tästä kaikesta hyvästä – valkeasta lumesta ja häikäisevän kirkkaasta auringosta – riemastuneina päätimme tehdä päiväretken jonnekin kivaan kohteeseen.
Tällä kertaa tuo kohde oli Karulan kansallispuisto, n. 30 km päässä Otepäältä ja sen jälkeen rajakaupunki Valga, josta löytyy maanmainioin korealainen ravintola, Horan.
Karulan kansallispuisto perustettiin neuvostoaikaan eli vuonna 1979 maastonsuojelualueeksi, joka sai vuonna 1993 kansallispuiston statuksen. Koko alueen pinta-ala on 111 km2 ja se muodostuu pääosin Etelä-Virolle tyypillisestä kumpumaastosta, järvistä ja maatilamaisemasta.
Kävin viime kesänä Karulassa äitini kanssa ja kapusin silloin Tornimäen näköalatorniin, äitini voivotellessa alhaalla. Ja vaikka en äidille silloin sanonut, ihan turhaa ei hän voivotellut. Tuona päivänä tuuli todella kovaa ja tornin huipulla jouduin toisella kädellä kietoutumaan tornin pystypalkkien ympäri, ettei tuuli vienyt minua mennessään, tai siltä se ainakin tuntui. Valokuvien ottaminen yhdellä kädellä oli vaikeaa.
Kimmo ei ole koskaan Tornimäellä käynyt, ja niinpä siis päätimme eilen tehdä yhteisen retken näköalatorniin. Ehkä tällä kertaa saisin otettua kuviakin hieman helpommin.
Näköalatorni sijaitsee Karulan kansallispuiston luoteiskulmassa, lähellä Lüllemäen pientä kauppalaa tai kylää.
Kotieläimet olivat arvatenkin riemuissaan kävelyretkestä tornille, vaan sitten tuli suru puseroon tai tässä tapauksessa siis turkkiin, kun Johtokunta sitoi karvaiset kaverit tornin juurelle ja lähtivät hoippumaan kohti korkeuksia.
Eilen ei tornissa tuullut ja vaikka pelkäsimme portaiden olevan liukkaat ja hankalat kiivetä, ei näin ollut. Silti jossain näköalatasanteen ja korkeimman huipun välissä huomasin jonkinmoisen korkeanpaikan kammon nostavan päätään. Tämä on uutta minulle. Ehkä ikä on syynä siihen. Nuorempana menin kun orava vaikka millaisiin korkeuksiin ilman pienintäkään huimauksen häivää.
Sinnikkäästi kipusin aina kaikkein korkeimmalle tasanteelle ja aloitin valokuvauksen. Kimmo piti minusta vyötäröstä kiinni, mikä antoi psykologisen turvallisuuden tunteen. Todellisuudessa, jos olisin liukastunut ja keikahtanut kaiteen yli, olisimme luultavasti molemmat syöksyneet alas kuin kaksi toisiinsa tarrautunutta kivimöykkyä.
Itsekseni puhisin: ”Kyllä mun täytyy tosiaan rakastaa valokuvausta, että olen tähänkin valmis!”
Ja mielestäni hyviä kuvia sainkin tornista. Tässä muutamainen makupala.
Alas tullessamme perheemme pienimmät olivat helpottuneita. Ronja kimeällä äänellä moitiskeli ja Latte teki kolmoissalkoweja pelkästä näkemisen riemusta. Itselläni oli sankarillinen olo, oli kuin olisi käynyt hammaslääkärillä. Helpottunut ja tyytyväinen omaan reippauteensa.
Matkamme jatkui Tornimäeltä kohti Valgaa, mutta matkan varrella pysähdyimme useammassakin kohteessa.
Ensimmäinen pysähdyksemme eli Antslan pikkukaupunki oli itse asiassa jo ennen Tornimäkeä ja Karulaa.
Antsla edustaa jotain sellaista josta lauletaan HU:n kappaleessa: Depressiivsed Eesti väikelinnad (eli suomeksi: masentavat Viron pikkukaupungit), ken haluaa kappaleen kuulla löytyy se klikkaamalla tästä.
Kaupunki on köyhä, työtä ei riitä ja nuoret lähtevät kaupungista muualle työn ja opiskelun perässä. Jonkinlainen periksi antaminen leimaa näitä pieniä masentavia kaupunkeja. Toisaalta, päädyin eilen puheisiin erään pirteän eläkeläisen kanssa joka kyseli miksi ja mihin valokuvaan toria ja sen ihmisiä. Rouvan mukaan Antsla on ennen muuta rauhallinen pikkukaupunki, ja tässä hulluksi menneessä maailmassa se ei ole lainkaan hullumpaa.
Kävimme Antslan torilla, josta löytyy, kuten kaikkien pikkukaupunkien toreilta, valikoima värikkäitä pyyhkeitä ja vielä värikkäämpiä alusasuja.
Linja-auton kääntöpaikalla lorvii työttömien miesten vartio.
Antslasta siis matka jatkui Karulaan ja Karulasta kohti Valgaa. Pysähdyspaikkoina oli pieni Lüllemäen kauppala tai kylä. Sama pysähtyneisyys vallitsi Lüllemäessä kuin mitä Antslassa, mutta vain pienemmässä mittakaavassa. Kylän keskellä on kuitenkin mielenkiintoiset Karulan kirkon rauniot.
Raunioiden vieressä on rapistunut kerrostalo, jonka pihalle lapset olivat tehneet lumiukon.
Mies ja koira tekevät taivalta kauppaan.
Seuraava pysähdyspaikka oli Karulan kartano ja Vissin kirkko.
Kartano on rakennettu luonnonkivistä ja koristeltu pikkukivillä
Vissin vanhalta kirkolta on riistetty ristit torneista
Ja sieltä matka jatkui Kaagjärven kartanolle ja sitten Valgaan, joka on Valgamaan pääkaupunki ja kaksoiskaupunki. Eli kaupungista on puolet Viroa, toinen puoli Latviaa.
Kun kävin Valgassa ensimmäisen kerran muutama vuosi takaperin oli ilta ja pimeää ja satoi räntää. Pääkadulla käveli ohuissa tikkitakeissa palelevia ihmisiä, puskien päin märkää lunta. Mieleeni jäi kolmen nuoren miehen seurue, joka hoippui märkää katua pitkin, kanniskellen puolentoistalitran olutpulloja.
Ajattelin tuolloin, että Valga lienee Viron kaupungeista kaikkein kurjin ja surkein. Kaupunki, jonka maailma on unohtanut. Kaupunki, jossa kukaan ei halua asua. Sinne synnytään ja sieltä pyritään pois.
Olen sen jälkeen joutunut korjaamaan mielipidettäni. Vaikka kaupunki on Viron kauimmaisella reunalla, ainakin Tallinnasta katsottuna, se on yllättävän elinvoimainen. Uudelleen avattu rautatieyhteys Riikaan on yksi merkki uudesta elämästä. Kaksoiskaupunki on Schengeniin liittymisen jälkeen ja rajojen aukeamisen myötä alkanut vireän yhteistyön. Kauppa kukoistaa, tai ainakin uusia toinen toistaan suurempia kauppakeskuksia syntyy kaupunkiin. Virkistysalueita kunnostetaan. Kulttuuritalo on kokenut perusteellisen remontin ja siellä on korkeatasoista toimintaa, näytelmiä, konsertteja, näyttelyjä. Muuttoliike kaupungista on lähes olematonta. Valgalaiset haluavat asua Valgassa, ainakin niin kauan kun sieltä löytyy työtä.
Rautatie on ollut Valgalle aina tärkeä
Uusia kauppakeskuksia ja marketteja syntyy kuin sieniä sateella
Ja vaikka osa Valgasta on aika ankeaa, löytyy kaupungista myös kauniita rakennuksia kuten kunnanvaltuuston talo tai Jaani kirkko.
Tällainen oli siis Valgamaan retkemme Antslaan, Karulaan, Lüllemäkeen, Kaagjärvelle ja Valgaan.
Yhä uudelleen vakuutun ja yllätyn siitä, miten monipuolinen Etelä-Viro on.
Täältä löytyy huimaavan upeita maisemia, mutta myös köyhyyttä ja rappiota ja pysähtyneisyyttä. Toisaalta, täältä löytyy se todellinen Viro. Joka on jotain ihan muuta kuin Tallinna ja Tallinnan vanha kaupunki ja www.viinaasatamasta.com
Kuka haluaa nähdä lisää kuvia näistä eksoottisista maisemista, löytyy kuvat eilisestä retkestä klikkaamalla tästä.
Tunnisteet:
depressiivsed Eesti väikelinnad,
kansallispuisto,
Karula,
Valga
maanantai 17. marraskuuta 2008
Irtiotto äijistä
Joskus tämän talon miehet käyvät hermoille. Eikä se tietenkään ihme ole, nyhjäämmehän täällä aamusta iltaan saman katon alla ja alamme itse kukin mökkihöpertyä ja astua huomaamattamme toistemme varpaille ja hännille.
Kun Latten ehtymätön kujeilunhalu menee yli minun sietokykyni ja kun Kimmo on kadonnut päiväkausiksi jonnekin bittiavaruuteen ja siitä ei näy kuin hieman harmaata päälakea, joka on taipunut yli läppärin, minä kysyn Ronjalta: ”Mitä sanot jos tehtäisiin pieni irtiotto jätkistä ja lähdettäisiin seikkailulle?”
Ronja on aina yhtä valmis, paksu puuhkahäntä vispaa ympyrää ja silmiin syttyy tähdet: ”Mennään, mennään! Minne mennään?”
Eilen oli juuri tuollainen päivä. Ja niinpä me lähdimme kahteen tyttöön ajelulle ja seikkailulle. Tällä kertaa oli kohteena Taevaskodan luontopolku.
Taevaskoda sijaitsee 7 km päässä Põlvan kaupungista ja on osa suurta luonnonsuojelualuetta, joka levittäytyy Ahja-joen molemmille reunamille. Joki padottiin neuvostovuosina, jolloin myös sen reunamia levennettiin. Samalla esiin tulivat suuret punaiset kalkkikivikalliot, jotka ovat samaa kvartsipohjaista hiekkakiveä kuin mitä löytyy mm. Devonista.
Kesäisin tästä laiturista liikennöi tasatunnin herttainen Lonny-lautta, joka seilaa Ahja-joen leveää puolta 40 minuutin ajan ohittaen useita leveitä kalkkikivileikkauksia.
Ohjattu kävelyreitti Ahja-joen reunamilla lähtee liikkeelle Lonnyn laiturin juurelta ja on n. 3 km pitkä. Sen varrelle jäävät niin Pieni kuin Suuri Taevaskoda sekä myyttinen Neidon luola.
Tässä osa Pientä Taevaskodaa
Ja tässä Neidon luola
Tarinan mukaan Neidon luolaan (viroksi Neitsikoobas) on piilotettu ihmeen kaunis neitokainen, joka kutoo kangaspuilla kultaista kangasta. Neidon voi nähdä vain se, joka saapuu paikalle kantaen saniaisen kukkaa. Ohikulkijat voivat kuitenkin kuulla neidon surullisen laulun. Ja totta tosiaan, luolasta kuuluu outo ääni, surullinen huhuilu. Mikä lintu voi pitää tuollaista ääntä? Ja marraskuussa?
Me siis lähdimme Ronjan kanssa tähän upeaan ja myyttiseen maisemaan. Vanhan uskollisen ystäväni jalat ovat jo hieman hatarat ja mietinkin lienevätkö Taevaskodan jyrkät polut liian rasittavat vanhalle kaverille. Kuljimme Ronjan määräämässä tahdissa, ja reippaastihan neitokainen paineli kangasmetsissä. Ahja-joelle teki vesipedon mieli, vaikka vesi oli jääkylmää. Ja kun uintireissulle tuli tiukka kielto oli mieli hetkittäin aika myrtynyt.
Mutta kauanko sitä kukaan jaksaa myrtseillä, varsinkin kun maisemat ovat tällaiset!
Suuri Taevaskoda, joka näkyy ylemmässä kuvassa Ronjan takana nousee joen pinnasta 22,5 metrin korkeuteen. Väike Taevaskoda eli Pieni Taevaskoda on n. 12 metrin korkuinen.
Reitti puikkelehtii välillä suuriin mäntymetsiin, joiden maisemat voisivat olla suoraan Tolkienin kirjoista. Taivaisiin kurkottautuvia mäntyjä, sammaloituneita puita ja kiviä.
Kaksi tuntia siis vaelsimme näissä upeissa maisemissa. Nyt puuttui metsistä lintujen laulu, joka keväällä ja kesällä täyttää ilman. Silti padon kohina ja sen jälkeen loputtomana jatkuva joen keveä solina ovat rauhoittavia.
Minä otin valokuvia, Ronja nuuskutteli. Molemmat joimme Taevaskodan Emalätten eli alkulähteen vettä, jolla sanotaan olevan elämää pidentävä vaikutus. Molemmat virkistyimme hiljaisuudesta, puhtaasta ilmasta, toistemme hiljaisesta ja ymmärtävästä seurasta.
Ja kun palasimme kotiin eivät perheemme äijät tuntuneet enää yhtään tylsiltä. Latte rymisteli riemuissaan ulko-ovelle, ja jopa Kimmo irtautui tietokoneeltaan ja tuli parvekkeelle heiluttelemaan saapuessamme.
Me vinkkasimme Ronjan kanssa toisillemme salaa silmää: huomaatko, pieni hajurako ja jo muutaman tunnin poissaolokin tekee ihmeitä perheen miesväelle. Jos meillekin.
Irtiotto äijistä aika ajoin siis kannattaa!
Lisää Taevaskodan kuvia eiliseltä reissulta löytyy klikkaamalla tästä .
Ja jos haluatte katsoa aiempaa kuvasatoa kuluneelta kesältä, äitini visiitiltä, löytyy sieltä useampikin kuva näistä upeista maisemista. Ja se galleria siis aukeaa klikkaamalla tästä.
---
Apropos, muistattehan että blogin kuvat saa suuremmaksi niitä klikkaamalla!
Kun Latten ehtymätön kujeilunhalu menee yli minun sietokykyni ja kun Kimmo on kadonnut päiväkausiksi jonnekin bittiavaruuteen ja siitä ei näy kuin hieman harmaata päälakea, joka on taipunut yli läppärin, minä kysyn Ronjalta: ”Mitä sanot jos tehtäisiin pieni irtiotto jätkistä ja lähdettäisiin seikkailulle?”
Ronja on aina yhtä valmis, paksu puuhkahäntä vispaa ympyrää ja silmiin syttyy tähdet: ”Mennään, mennään! Minne mennään?”
Eilen oli juuri tuollainen päivä. Ja niinpä me lähdimme kahteen tyttöön ajelulle ja seikkailulle. Tällä kertaa oli kohteena Taevaskodan luontopolku.
Taevaskoda sijaitsee 7 km päässä Põlvan kaupungista ja on osa suurta luonnonsuojelualuetta, joka levittäytyy Ahja-joen molemmille reunamille. Joki padottiin neuvostovuosina, jolloin myös sen reunamia levennettiin. Samalla esiin tulivat suuret punaiset kalkkikivikalliot, jotka ovat samaa kvartsipohjaista hiekkakiveä kuin mitä löytyy mm. Devonista.
Kesäisin tästä laiturista liikennöi tasatunnin herttainen Lonny-lautta, joka seilaa Ahja-joen leveää puolta 40 minuutin ajan ohittaen useita leveitä kalkkikivileikkauksia.
Ohjattu kävelyreitti Ahja-joen reunamilla lähtee liikkeelle Lonnyn laiturin juurelta ja on n. 3 km pitkä. Sen varrelle jäävät niin Pieni kuin Suuri Taevaskoda sekä myyttinen Neidon luola.
Tässä osa Pientä Taevaskodaa
Ja tässä Neidon luola
Tarinan mukaan Neidon luolaan (viroksi Neitsikoobas) on piilotettu ihmeen kaunis neitokainen, joka kutoo kangaspuilla kultaista kangasta. Neidon voi nähdä vain se, joka saapuu paikalle kantaen saniaisen kukkaa. Ohikulkijat voivat kuitenkin kuulla neidon surullisen laulun. Ja totta tosiaan, luolasta kuuluu outo ääni, surullinen huhuilu. Mikä lintu voi pitää tuollaista ääntä? Ja marraskuussa?
Me siis lähdimme Ronjan kanssa tähän upeaan ja myyttiseen maisemaan. Vanhan uskollisen ystäväni jalat ovat jo hieman hatarat ja mietinkin lienevätkö Taevaskodan jyrkät polut liian rasittavat vanhalle kaverille. Kuljimme Ronjan määräämässä tahdissa, ja reippaastihan neitokainen paineli kangasmetsissä. Ahja-joelle teki vesipedon mieli, vaikka vesi oli jääkylmää. Ja kun uintireissulle tuli tiukka kielto oli mieli hetkittäin aika myrtynyt.
Mutta kauanko sitä kukaan jaksaa myrtseillä, varsinkin kun maisemat ovat tällaiset!
Suuri Taevaskoda, joka näkyy ylemmässä kuvassa Ronjan takana nousee joen pinnasta 22,5 metrin korkeuteen. Väike Taevaskoda eli Pieni Taevaskoda on n. 12 metrin korkuinen.
Reitti puikkelehtii välillä suuriin mäntymetsiin, joiden maisemat voisivat olla suoraan Tolkienin kirjoista. Taivaisiin kurkottautuvia mäntyjä, sammaloituneita puita ja kiviä.
Kaksi tuntia siis vaelsimme näissä upeissa maisemissa. Nyt puuttui metsistä lintujen laulu, joka keväällä ja kesällä täyttää ilman. Silti padon kohina ja sen jälkeen loputtomana jatkuva joen keveä solina ovat rauhoittavia.
Minä otin valokuvia, Ronja nuuskutteli. Molemmat joimme Taevaskodan Emalätten eli alkulähteen vettä, jolla sanotaan olevan elämää pidentävä vaikutus. Molemmat virkistyimme hiljaisuudesta, puhtaasta ilmasta, toistemme hiljaisesta ja ymmärtävästä seurasta.
Ja kun palasimme kotiin eivät perheemme äijät tuntuneet enää yhtään tylsiltä. Latte rymisteli riemuissaan ulko-ovelle, ja jopa Kimmo irtautui tietokoneeltaan ja tuli parvekkeelle heiluttelemaan saapuessamme.
Me vinkkasimme Ronjan kanssa toisillemme salaa silmää: huomaatko, pieni hajurako ja jo muutaman tunnin poissaolokin tekee ihmeitä perheen miesväelle. Jos meillekin.
Irtiotto äijistä aika ajoin siis kannattaa!
Lisää Taevaskodan kuvia eiliseltä reissulta löytyy klikkaamalla tästä .
Ja jos haluatte katsoa aiempaa kuvasatoa kuluneelta kesältä, äitini visiitiltä, löytyy sieltä useampikin kuva näistä upeista maisemista. Ja se galleria siis aukeaa klikkaamalla tästä.
---
Apropos, muistattehan että blogin kuvat saa suuremmaksi niitä klikkaamalla!
Tunnisteet:
kävely,
kävelyreitit,
Põlva,
Ronja,
Taevaskoda
perjantai 7. marraskuuta 2008
Omituista puhetta
Sain omituisuushaasteen.
Tällaisen:
Tehtävänanto: "paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."
Kuuliaisena tyttönä aloin sitten listaamaan viittä omituisinta tapaani. Kuvittelin niiden tipahtavan hihasta vain keveästi ravistaen.
Vaan eipä se niin mennytkään. Olenhan aina ollut tunnollinen koululainen, joka pyrkii vastaamaan esitettyyn kysymykseen mahdollisimman tyhjentävästi.
Viisi omituista tapaani? Kävin tupakalla ja join kupin kahvia ja pyörittelin asiaa päässäni. Aloin ärsyyntyä. Mitä on omituisuus? Kuka päättää mikä on omituista käytöstä, mikä ei? Pitääkö minun luetella viisi asiaa, joita muut pitävät omituisina? Mistä minä tiedän mitä muut pitävät omituisena! Itsestä taas omituiset tapani ovat perin luonnollisia. Ovatko muut omituisia, jos pitävät tapojani omituisina. Aloin sotkeutua ajatuksisssani.
Yritin pakittaa. Ei tähän haasteeseen tarvitse syventyä näin perinpohjaisesti. Omituisuuden olevaisuuden olemuksen metafyysisen pohdinnan kautta. Siis uudelleen haasteen kimppuun, nyt kepeästi.
Totta kai voisin nopeasti luetella asioita, jotka ovat minulle tyypillisiä, ja jotka joistain saattaisivat olla outoja. Eikö meillä kaikilla ole sellaisia? Pieniä neuroosin kaltaisia yksilöllisiä riittejä tai toimintatapoja, joilla ei ole välttämättä logiikkaa, mutta jotka itsestämme tuntuvat normaaleilta.
Sanonpa yhden: en pidä parittomista numeroista. Siksi ostan tomaattteja kaksi tai neljä, en kolmea. Siihen ei ole mitään syytä, selitystä. Minä vain teen niin.
Jatkoin asian pohdintaa. Yritin löytää humoristisia hauskoja omituisuuksiani, joista voisin avoimesti kertoa. Sellaisia, jotka saavat ihmiset naurahtamaan: onpa Tiina persoonallinen ja hauska ihminen.
Ja samalla mieleen tuli todellisia omituisuuksiani, joista en haluaisi kertoa kenellekään. Ristiriitaisuuksia sisälläni. Esimerkki siitä keveimmästä päästä: poltan tupakkaa. Tiedän sen vaaralliseksi, kannan siitä syvää huolta, pelkään sairastuvani. Mutta silti poltan. Se on paitsi typerää, myös omituista.
Mieleeni ryöpsähti muitakin persoonani ristiriitaisuuksia: puhun paljon, jotta voin vaieta asioista, joista en halua puhua. Olen äärimmäisen yksityinen ihminen, ja silti pidän avointa blogia, jossa erittelen julkisesti ajatuksiani. Luonko siis itsestäni julkista kuvaa, jotta kukaan ei näkisi millainen todellisuudessa olen!
Aloin käydä uudelleen vihaiseksi. En minä tällaisista omituisuuksista voi kirjoittaa. Ne ovat liian yksityisiä.
Ja silloin oivalsin jotain, joka olen varmasti tiennyt aina, mutta joka nyt sai sanallisen muotonsa.
Yksi suurimmista peloistamme on se, että muut pitävät meitä ’omituisina’. Tulla leimatuksi ’omituiseksi’ tarkoittaa sulkemista pois laumasta. Omituinen on laumalle vaarallinen. Omituisesta ei tiedä mitä se seuraavaksi tekee. Omituinen on arvaamaton.
Jokelan koulusurmaajasta sanottiin: ”Kyllä se jo ala-asteella oli jollain lailla omituinen.”
Me siis pelkäämme että meidät leimataan omituisiksi. Kummajaisiksi.
Samaan aikaan me haluamme olla persoonallisia, me haluamme erottua muista. Sillä melkein
yhtä paha kuin olla ’omituinen’ on olla täysin harmaata massaa. Luulen että nykymaailmassa, jossa pintajulkisuus korostuu yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, yksi suurimpia tarpeitamme on erottua massasta.
Yksilöllisyys on päivän sana. Kukaan ei halua hautakiveensä kaiverrusta: ”Tässä lepää omituinen ihminen.” Mutta yhtä vähän kukaan haluaa kiveensä kirjoitusta: ”Tässä lepää ihminen, joka ei erottunut millään lailla.”
Erottuaksemme muista korostamme siis pintaomituisuuksiamme. Teemme niistä osan julkista kuvaamme. Kestämme tiettyyn pisteeseen saakka huumoria itsestämme, ja saatamme jopa kertoa vitsejä itsestämme ja pienistä hupsuista tavoistamme. Niille saa nauraa. Hyväntahtoisesti. Mutta jos meille nauretaan liian lujaa, loukkaannumme.
Omituisuuden pelon ohella toinen suuria pelkojamme on tulla naurunalaiseksi.
Haluamme olla eksentrisiä, poikkeavia. Mutta emme halua että omituisuutemme erottaa meidät liikaa laumastamme tai saa toiset nauramaan meille.
Haluamme nousta massasta, nousta toisten yläpuolelle. Mutta emme halua nousta liian korkealle.
Virolaisen Kukerpillid-yhtyeen laulun sanoin:
”Tahan lennata aga mitte eriti kõrgelt” eli tahdon lentää, mutta en kovin korkealla.
Ken haluaa laulun kuulla, löytyy linkki siihen tästä.
Ja loppuun vielä sanat:
Vahel on nagu tahaksin midagi muud
mitte seda mis minule antud
ma ei ütle et tahaksin päikest ja kuud
tahan kuube mis pole veel kantud.
Tahan naist kes on kuum nagu lõunamaa öö
tahan kirge mis minu jaoks laetud
ma ei nõua et oleks tal vooruslik vöö
tahan hästi et asi saaks aetud.
Tahan rännata sinna kus jalg pole käind
tahan korrakski ära siit minna
ma ei mõtle et oleksin kõrbesse läind
tahaks näha või suuremat linna.
Tahan piiluda vett millel kallast ei näe
ma ei mõtle et hullaksin laintes
tahan korraks ta sisse vaid torgata käe
kas tõesti ta soolaselt maitseb.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata, aga näe, kardan kokkupõrget.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata - kuigi kindlam on vaadata lendamas tuvi või kurge
Tahan proovida jooki mis purju teeb pää
ma ei mõtle et täis tahaks juua
tahan tunda kas tõesti see surin on hää
et sellele ohvriks end tuua.
Tahan tunda mis tähendab tõeline torm
ma ei mõtle et roniksin masti
võiks puhuda tuul kasvõi mütsi mul peast
ka see oleks pagana hästi.
Tahan eksida mõnikord tuttavalt teelt
tahaks kohata musta kassi
ma ei mõtle et sohu peaks uppuma teelt
aitaks sellest kui uksed läeks sassi.
Vahel on nagu tahaksin midagi muud
mitte seda mis minule antud
ma ei ütle et tahaksin päikest ja kuud
tahan kuube mis pole veel kantud.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata, aga näe, kardan kokkupõrget.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata - kuigi kindlam on vaadata lendamas tuvi või kurge
Kukerpillid: Tahan lennata (
---
Ja koska olen kiltti koululainen, ja koske haasteen lähetti mukava ihminen ja se oli heitetty hyvässä hengessä, laitan oheen vielä vastaukset viidestä sosiaalisesti hyväksyttävästä Amelie-tyyppisestä pintaomituisuudestani.
1. Napsuttelen mielelläni kuplapussin kuplia.
2. Vaikka en pidä yltiöpatriotismista, kansallislaulut saavat minut kyynelehtimään, varsinkin Marseljeesi.
3. Ahdistun Edenin kauppakeskuksessa, mutta en Lõunakeskuksen kauppakeskuksessa.
4. Nukkuessani tahdon että joku pieni osa minusta - muukin kuin pää - on peiton ulkopuolella, olkoon se vaikka vain varvas.
5. Seuraan internetin hömppälehtien hömppäuutisia vähintään yhtä tarkkaan kuin ns. oikeita uutisia. Tiedän mitä kuuluu Britneylle, Parisille ja Amy Winehouselle. Tiedän, että Pierce Brosnan on hyvä aviomies, Kevin Costner oli sitä kerran, vaan ei ole enää, ja että Jennifer Aniston ei ole löytänyt 'sitä oikeaa' Brad Pittin jälkeen.
Tällaisen:
Tehtävänanto: "paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä."
Kuuliaisena tyttönä aloin sitten listaamaan viittä omituisinta tapaani. Kuvittelin niiden tipahtavan hihasta vain keveästi ravistaen.
Vaan eipä se niin mennytkään. Olenhan aina ollut tunnollinen koululainen, joka pyrkii vastaamaan esitettyyn kysymykseen mahdollisimman tyhjentävästi.
Viisi omituista tapaani? Kävin tupakalla ja join kupin kahvia ja pyörittelin asiaa päässäni. Aloin ärsyyntyä. Mitä on omituisuus? Kuka päättää mikä on omituista käytöstä, mikä ei? Pitääkö minun luetella viisi asiaa, joita muut pitävät omituisina? Mistä minä tiedän mitä muut pitävät omituisena! Itsestä taas omituiset tapani ovat perin luonnollisia. Ovatko muut omituisia, jos pitävät tapojani omituisina. Aloin sotkeutua ajatuksisssani.
Yritin pakittaa. Ei tähän haasteeseen tarvitse syventyä näin perinpohjaisesti. Omituisuuden olevaisuuden olemuksen metafyysisen pohdinnan kautta. Siis uudelleen haasteen kimppuun, nyt kepeästi.
Totta kai voisin nopeasti luetella asioita, jotka ovat minulle tyypillisiä, ja jotka joistain saattaisivat olla outoja. Eikö meillä kaikilla ole sellaisia? Pieniä neuroosin kaltaisia yksilöllisiä riittejä tai toimintatapoja, joilla ei ole välttämättä logiikkaa, mutta jotka itsestämme tuntuvat normaaleilta.
Sanonpa yhden: en pidä parittomista numeroista. Siksi ostan tomaattteja kaksi tai neljä, en kolmea. Siihen ei ole mitään syytä, selitystä. Minä vain teen niin.
Jatkoin asian pohdintaa. Yritin löytää humoristisia hauskoja omituisuuksiani, joista voisin avoimesti kertoa. Sellaisia, jotka saavat ihmiset naurahtamaan: onpa Tiina persoonallinen ja hauska ihminen.
Ja samalla mieleen tuli todellisia omituisuuksiani, joista en haluaisi kertoa kenellekään. Ristiriitaisuuksia sisälläni. Esimerkki siitä keveimmästä päästä: poltan tupakkaa. Tiedän sen vaaralliseksi, kannan siitä syvää huolta, pelkään sairastuvani. Mutta silti poltan. Se on paitsi typerää, myös omituista.
Mieleeni ryöpsähti muitakin persoonani ristiriitaisuuksia: puhun paljon, jotta voin vaieta asioista, joista en halua puhua. Olen äärimmäisen yksityinen ihminen, ja silti pidän avointa blogia, jossa erittelen julkisesti ajatuksiani. Luonko siis itsestäni julkista kuvaa, jotta kukaan ei näkisi millainen todellisuudessa olen!
Aloin käydä uudelleen vihaiseksi. En minä tällaisista omituisuuksista voi kirjoittaa. Ne ovat liian yksityisiä.
Ja silloin oivalsin jotain, joka olen varmasti tiennyt aina, mutta joka nyt sai sanallisen muotonsa.
Yksi suurimmista peloistamme on se, että muut pitävät meitä ’omituisina’. Tulla leimatuksi ’omituiseksi’ tarkoittaa sulkemista pois laumasta. Omituinen on laumalle vaarallinen. Omituisesta ei tiedä mitä se seuraavaksi tekee. Omituinen on arvaamaton.
Jokelan koulusurmaajasta sanottiin: ”Kyllä se jo ala-asteella oli jollain lailla omituinen.”
Me siis pelkäämme että meidät leimataan omituisiksi. Kummajaisiksi.
Samaan aikaan me haluamme olla persoonallisia, me haluamme erottua muista. Sillä melkein
yhtä paha kuin olla ’omituinen’ on olla täysin harmaata massaa. Luulen että nykymaailmassa, jossa pintajulkisuus korostuu yhä voimakkaammin ja voimakkaammin, yksi suurimpia tarpeitamme on erottua massasta.
Yksilöllisyys on päivän sana. Kukaan ei halua hautakiveensä kaiverrusta: ”Tässä lepää omituinen ihminen.” Mutta yhtä vähän kukaan haluaa kiveensä kirjoitusta: ”Tässä lepää ihminen, joka ei erottunut millään lailla.”
Erottuaksemme muista korostamme siis pintaomituisuuksiamme. Teemme niistä osan julkista kuvaamme. Kestämme tiettyyn pisteeseen saakka huumoria itsestämme, ja saatamme jopa kertoa vitsejä itsestämme ja pienistä hupsuista tavoistamme. Niille saa nauraa. Hyväntahtoisesti. Mutta jos meille nauretaan liian lujaa, loukkaannumme.
Omituisuuden pelon ohella toinen suuria pelkojamme on tulla naurunalaiseksi.
Haluamme olla eksentrisiä, poikkeavia. Mutta emme halua että omituisuutemme erottaa meidät liikaa laumastamme tai saa toiset nauramaan meille.
Haluamme nousta massasta, nousta toisten yläpuolelle. Mutta emme halua nousta liian korkealle.
Virolaisen Kukerpillid-yhtyeen laulun sanoin:
”Tahan lennata aga mitte eriti kõrgelt” eli tahdon lentää, mutta en kovin korkealla.
Ken haluaa laulun kuulla, löytyy linkki siihen tästä.
Ja loppuun vielä sanat:
Vahel on nagu tahaksin midagi muud
mitte seda mis minule antud
ma ei ütle et tahaksin päikest ja kuud
tahan kuube mis pole veel kantud.
Tahan naist kes on kuum nagu lõunamaa öö
tahan kirge mis minu jaoks laetud
ma ei nõua et oleks tal vooruslik vöö
tahan hästi et asi saaks aetud.
Tahan rännata sinna kus jalg pole käind
tahan korrakski ära siit minna
ma ei mõtle et oleksin kõrbesse läind
tahaks näha või suuremat linna.
Tahan piiluda vett millel kallast ei näe
ma ei mõtle et hullaksin laintes
tahan korraks ta sisse vaid torgata käe
kas tõesti ta soolaselt maitseb.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata, aga näe, kardan kokkupõrget.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata - kuigi kindlam on vaadata lendamas tuvi või kurge
Tahan proovida jooki mis purju teeb pää
ma ei mõtle et täis tahaks juua
tahan tunda kas tõesti see surin on hää
et sellele ohvriks end tuua.
Tahan tunda mis tähendab tõeline torm
ma ei mõtle et roniksin masti
võiks puhuda tuul kasvõi mütsi mul peast
ka see oleks pagana hästi.
Tahan eksida mõnikord tuttavalt teelt
tahaks kohata musta kassi
ma ei mõtle et sohu peaks uppuma teelt
aitaks sellest kui uksed läeks sassi.
Vahel on nagu tahaksin midagi muud
mitte seda mis minule antud
ma ei ütle et tahaksin päikest ja kuud
tahan kuube mis pole veel kantud.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata, aga näe, kardan kokkupõrget.
Tahan lennata, aga mitte eriti kõrgelt
tahan lennata - kuigi kindlam on vaadata lendamas tuvi või kurge
Kukerpillid: Tahan lennata (
---
Ja koska olen kiltti koululainen, ja koske haasteen lähetti mukava ihminen ja se oli heitetty hyvässä hengessä, laitan oheen vielä vastaukset viidestä sosiaalisesti hyväksyttävästä Amelie-tyyppisestä pintaomituisuudestani.
1. Napsuttelen mielelläni kuplapussin kuplia.
2. Vaikka en pidä yltiöpatriotismista, kansallislaulut saavat minut kyynelehtimään, varsinkin Marseljeesi.
3. Ahdistun Edenin kauppakeskuksessa, mutta en Lõunakeskuksen kauppakeskuksessa.
4. Nukkuessani tahdon että joku pieni osa minusta - muukin kuin pää - on peiton ulkopuolella, olkoon se vaikka vain varvas.
5. Seuraan internetin hömppälehtien hömppäuutisia vähintään yhtä tarkkaan kuin ns. oikeita uutisia. Tiedän mitä kuuluu Britneylle, Parisille ja Amy Winehouselle. Tiedän, että Pierce Brosnan on hyvä aviomies, Kevin Costner oli sitä kerran, vaan ei ole enää, ja että Jennifer Aniston ei ole löytänyt 'sitä oikeaa' Brad Pittin jälkeen.
tiistai 4. marraskuuta 2008
Talvi saa tulla
Pihalla on menossa viimeiset hommat – vaikka lumi ropsahtaisi huomenna niskaan, ei se itkettäisi. Kaikki on nyt istutettu ja katettu. Tavalla tai toisella.
Arvatenkin paljon putsausta on vielä tekemättä, mutta juuri nyt en jaksa siitä murehtia. Pääsen ruoputtelemaan pylvästuijien alustoja keväälläkin, jos nyt en enää jaksa tai viitsi.
Viimeinen ponnistus, ainakin isoimmista istutusalueista puhuttaessa, oli siis ns. Latte-pyydyksen vieminen loppuun.
Taustaa, josta on ollut juttua blogissakin: istutin takapihalle kolmisen vuotta sitten viisi pylvästuijaa, neljä munanmuotoista tuijaa ja jotain muutakin, jonka Linkama sittemmin trimmerillä poisti. Rooaaaa! ulvoi trimmeri. Ja läks.
Suurempaa tuhoa sai pihassa aikaan kuitenkin Latte, joka iloisesti on nostanut jalkaa joka puulle ja pensaalle. Myös kaivuuhommat olivat varsinkin aivan alkuaikoina päivittäinen riemunaihe. Munanmuotoiset tuijat muuttuivat aivan muun tuotoisiksi. Enempi mallia monihaaraiset runkotuijat.
Tässä tilanne ennen Lattea
No, sain sitten omasta mielestäni mainion idean ja aloin istuttaa ns. Latte-pyydystä. Eli päätin istuttaa tuhkapuita ja happomarjoja tiheään jokaisen pissityn tuijan juurelle. Kuten yleisesti tunnettua: nämähän ovat piikkikäitä pirulaisia, ja toivoin niiden pitävän Latten erossa tuijista.
No, tuhoon tuomittu oli se idea. Ensinnäkin, pienet tuhkikset ja happomarjat ravistivat lehtensä melko pian syksyllä ja ovat nyt vain pelkkiä risuja, jotka eivät pelottele edes sensitiivistä chihuhuaakaan (Luoja tietää tuon rodun oikean kirjoitusasun), yhdestä Jöllistä puhumattakaan.
Tässä siis toimimaton Latte-pyydys asennettuna.
Ja tässä lähikuva siitä, mitä urea tekee tuijille.
Seuraavaksi heittelin katerinkulat kasveille. Ja kuvittelin homman olleen siinä.
Aloin sitten kuitenkin miettiä, että hitto, maahan on täynnä rikkaruohoja. Se oli selvinnyt jokaista istutuskuoppaa kaivaessani. Varsin riemuisasti näyttivät voivan vihaamani vuohenputken juuret. Mietin: eiväthän nuo piikkipensaat selviä ensi keväänä ja kesällä kaikista rikkaruohoista hengissä. Aloin siis perata maata.
Eli perin takaperoisesti toimin, mutta niinhän minä usein. Yksi asia johtaa toiseen, tiedättehän tekniikan. Sen vastatekniikka olisi miettiä ensin, ja tehdä sitten, mutta se ei istu oikein meitsin innovatiiviseen ja innostuvaan pirtaan.
Ja se oli sitten siinä. Vai? No ei ollut.
Päätin istuttaa mukavasti muokattuun maahan vähän maanpeittokasveja. Lähdimme Baltezersin taimitarhoille ja palasimme 42 kasvin kanssa. Niitä istuttamaan. (Tästäkin juttua blogin aiemmissa kirjoituksissa.)
Surkean pieniä taimiahan nämä olivat. Hyvä että pilkottavat maasta. Päätin antaa niille ainakin kunnon katerinkulat suojaamaan pahaa maailmaa.
Ja se oli sitten siinä? No ei.
Mietin, että kun olen nyt näin pitkälle päässyt olisi oikeus ja kohtuus antaa näillekin vauvoille kunnon kasvuedellytykset. Päätin että seuraavana päivänä aloitan sorakatteiden rakentamisen. Linkama lupasi auttaa.
Vaan tässä vaiheessa Kohtalo puuttuu peliin. Kimmo saa verenmyrkytyksen ja työskentelykiellon. Alan siis lehtien levittämisen ja soran kantamisen yksin.
Ja arvatenkin tämä sorattava alue on kauimpana sorakasasta. Raivon vallassa puuskutan mäkeä ylös, alas, ylös, alas. Lykin soraa kottikärryillä, kannan sitä ämpäreissä. Valun vettä, kiristelen hampaita ja jatkan hommia.
Ja sitten puuttuu Kohtalo uudelleen peliin. Se sanoo NAKS. Tai niin sanoo selkäni. Ja sitten olenkin kaksi päivää lähinnä tämän näköinen, särkylääkkeet ja relaxantit poskessani.
Hetken näytti että vammainen perhekuntamme joutuu jättämään hommat kesken. Mutta Kimmon verenmyrkytys helpottaa, käden turvotus laskee, ja minunkin selkäni alkaa taas vetreytyä.
Soraus jatkuu. Ja tulee valmiiksi!
Nyt alkaa hommat tosiaan olla aika lailla pulkassa. Tänään istutin vielä seitsemän pikkuruista kasvia Latte-pyydyksen taakse, ne tässä.
Eli nyt on tosiaan kaikki kasvit maissa. Talvi saa tulla.
Minulla on aika ältsin hyvä mieli! Seitsemän isoa sorakatettua istutusaluetta siis syntyi tänä syksynä:
- Monzan rata
- Psykedeliapenkki
- Kanukkapenkki
- Perennapenkki
- Konikapenkki
- Aidanvieruspenkki
- Lattepyydys
Taidan kaivautua nyt vällyjen alle ja onnitella itseäni ja asettautua talviunille. Ja vasta keväällä nousen auringon valon lisääntyessä ylös.
Mutta maltankohan sittenkään...
-- Apropos, jos joku ihmettelee noita tummennuksia tekstissä. Ne ovat ystävättärelleni Kerstenille, joka opiskelee suomen kieltä Helsingissä. Kersten voihkii, että aina on minun teksteissä sanoja, joita ei edes löydy sanakirjoista.
Nauroin, että melkein jo kirjoittaessani arvaan mitä sanoja joutuu perin kielitaitoinen Kersten sanakirjan kanssa etsimään! Kersten nauroi, että voit jatkossa laittaa ne vaikka tummennettuina. Ja nyt tein sen!
Arvatenkin paljon putsausta on vielä tekemättä, mutta juuri nyt en jaksa siitä murehtia. Pääsen ruoputtelemaan pylvästuijien alustoja keväälläkin, jos nyt en enää jaksa tai viitsi.
Viimeinen ponnistus, ainakin isoimmista istutusalueista puhuttaessa, oli siis ns. Latte-pyydyksen vieminen loppuun.
Taustaa, josta on ollut juttua blogissakin: istutin takapihalle kolmisen vuotta sitten viisi pylvästuijaa, neljä munanmuotoista tuijaa ja jotain muutakin, jonka Linkama sittemmin trimmerillä poisti. Rooaaaa! ulvoi trimmeri. Ja läks.
Suurempaa tuhoa sai pihassa aikaan kuitenkin Latte, joka iloisesti on nostanut jalkaa joka puulle ja pensaalle. Myös kaivuuhommat olivat varsinkin aivan alkuaikoina päivittäinen riemunaihe. Munanmuotoiset tuijat muuttuivat aivan muun tuotoisiksi. Enempi mallia monihaaraiset runkotuijat.
Tässä tilanne ennen Lattea
No, sain sitten omasta mielestäni mainion idean ja aloin istuttaa ns. Latte-pyydystä. Eli päätin istuttaa tuhkapuita ja happomarjoja tiheään jokaisen pissityn tuijan juurelle. Kuten yleisesti tunnettua: nämähän ovat piikkikäitä pirulaisia, ja toivoin niiden pitävän Latten erossa tuijista.
No, tuhoon tuomittu oli se idea. Ensinnäkin, pienet tuhkikset ja happomarjat ravistivat lehtensä melko pian syksyllä ja ovat nyt vain pelkkiä risuja, jotka eivät pelottele edes sensitiivistä chihuhuaakaan (Luoja tietää tuon rodun oikean kirjoitusasun), yhdestä Jöllistä puhumattakaan.
Tässä siis toimimaton Latte-pyydys asennettuna.
Ja tässä lähikuva siitä, mitä urea tekee tuijille.
Seuraavaksi heittelin katerinkulat kasveille. Ja kuvittelin homman olleen siinä.
Aloin sitten kuitenkin miettiä, että hitto, maahan on täynnä rikkaruohoja. Se oli selvinnyt jokaista istutuskuoppaa kaivaessani. Varsin riemuisasti näyttivät voivan vihaamani vuohenputken juuret. Mietin: eiväthän nuo piikkipensaat selviä ensi keväänä ja kesällä kaikista rikkaruohoista hengissä. Aloin siis perata maata.
Eli perin takaperoisesti toimin, mutta niinhän minä usein. Yksi asia johtaa toiseen, tiedättehän tekniikan. Sen vastatekniikka olisi miettiä ensin, ja tehdä sitten, mutta se ei istu oikein meitsin innovatiiviseen ja innostuvaan pirtaan.
Ja se oli sitten siinä. Vai? No ei ollut.
Päätin istuttaa mukavasti muokattuun maahan vähän maanpeittokasveja. Lähdimme Baltezersin taimitarhoille ja palasimme 42 kasvin kanssa. Niitä istuttamaan. (Tästäkin juttua blogin aiemmissa kirjoituksissa.)
Surkean pieniä taimiahan nämä olivat. Hyvä että pilkottavat maasta. Päätin antaa niille ainakin kunnon katerinkulat suojaamaan pahaa maailmaa.
Ja se oli sitten siinä? No ei.
Mietin, että kun olen nyt näin pitkälle päässyt olisi oikeus ja kohtuus antaa näillekin vauvoille kunnon kasvuedellytykset. Päätin että seuraavana päivänä aloitan sorakatteiden rakentamisen. Linkama lupasi auttaa.
Vaan tässä vaiheessa Kohtalo puuttuu peliin. Kimmo saa verenmyrkytyksen ja työskentelykiellon. Alan siis lehtien levittämisen ja soran kantamisen yksin.
Ja arvatenkin tämä sorattava alue on kauimpana sorakasasta. Raivon vallassa puuskutan mäkeä ylös, alas, ylös, alas. Lykin soraa kottikärryillä, kannan sitä ämpäreissä. Valun vettä, kiristelen hampaita ja jatkan hommia.
Ja sitten puuttuu Kohtalo uudelleen peliin. Se sanoo NAKS. Tai niin sanoo selkäni. Ja sitten olenkin kaksi päivää lähinnä tämän näköinen, särkylääkkeet ja relaxantit poskessani.
Hetken näytti että vammainen perhekuntamme joutuu jättämään hommat kesken. Mutta Kimmon verenmyrkytys helpottaa, käden turvotus laskee, ja minunkin selkäni alkaa taas vetreytyä.
Soraus jatkuu. Ja tulee valmiiksi!
Nyt alkaa hommat tosiaan olla aika lailla pulkassa. Tänään istutin vielä seitsemän pikkuruista kasvia Latte-pyydyksen taakse, ne tässä.
Eli nyt on tosiaan kaikki kasvit maissa. Talvi saa tulla.
Minulla on aika ältsin hyvä mieli! Seitsemän isoa sorakatettua istutusaluetta siis syntyi tänä syksynä:
- Monzan rata
- Psykedeliapenkki
- Kanukkapenkki
- Perennapenkki
- Konikapenkki
- Aidanvieruspenkki
- Lattepyydys
Taidan kaivautua nyt vällyjen alle ja onnitella itseäni ja asettautua talviunille. Ja vasta keväällä nousen auringon valon lisääntyessä ylös.
Mutta maltankohan sittenkään...
-- Apropos, jos joku ihmettelee noita tummennuksia tekstissä. Ne ovat ystävättärelleni Kerstenille, joka opiskelee suomen kieltä Helsingissä. Kersten voihkii, että aina on minun teksteissä sanoja, joita ei edes löydy sanakirjoista.
Nauroin, että melkein jo kirjoittaessani arvaan mitä sanoja joutuu perin kielitaitoinen Kersten sanakirjan kanssa etsimään! Kersten nauroi, että voit jatkossa laittaa ne vaikka tummennettuina. Ja nyt tein sen!
Tunnisteet:
katajat,
kattaminen,
piha,
piha. puutarha,
tuijat,
Villa Ottilia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)